HIPPIES ON MY MIND

  Nyt käynnissä oleva sota vaikuttaa varmasti ihmisiin monella tavalla; vaikuttaa henkisesti, vaikuttaa pian taloudellisesti. Eniten se tietysti vaikuttaa niihin, jotka sen joutuvat itse kokemaan. Kun uutisia seuraa, niin ei oikein pysty edes tajuamaan sen kauheuden määrää, mikä Ukrainassa on vallalla. Näin on, vaikka en uutisia seuraa kuin yhdestä lähteestä. Ei mieli kestäisi surffailua monilla eri sivustoilla.

  Minuun sota on vaikuttanut, surun, epävarmuuden, pelonkin, lisäksi siten, että ei ole tehnyt mieli kynään tarttua. Siis kuvaannollisesti. Eli lähes jo vuosikausia joka toinen päivä ilmoille lähtenyt blogi syntyy nyt verkkaisempaan tahtiin. Niinpä. Mistä kirjoittaa, kun tieto ei riitä tilanteen järkevään analysointiin, omassa elämässä ei mitään kirjoittamisen arvoista tapahdu. 

  Tartuin nyt kuitenkin kynään, kuvaannollisesti, kuten jo tuli mainittua. Tartuin, kuvaa..., no olkoon, vaikka ei paljon asiaa olekkaan. Jotain kuitenkin. Olen nimittäin useana aamuna lenkilläni kuunnellut hippi-ajan musiikkia. Rauhaa ja rakkautta. Tosin ei rauhaa ja rakkautta kovin runsaasti tuon ajan musiikissa suitsuteta. Mutta hyvää tavaraa sieltä löytyy paljon. 

  Olen ladannut YouTube-musiciin muutaman soittolistan. Siis valmiin soittolistan, jonkun muun kuin itseni laatiman. Tuttuja biisejä tulvillaan ne ovat. Anakronismejakin mielestäni joukossa. No, tietysti hippi-aikana on voitu kuunnella ennen sitä tehtyä musiikkia, mutta ei sentään sen jälkeen purkitettua. 

  Itse koen hippia-aikaan liittyvinä, äkisti ajateltuna, seuraavat: The Mamas & Papas, The Doors, Jefferson Airplanen, Grateful Deat, Crosby, Stills, Nash & Young, Joni Mitchell, Lovin Spoonfull, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Hair-musikaali, ja tietysti Woodstock. Myös The Beatles, Rollarit, kotimaasata Hector, kuuluvat tuohon aikaan. Tietysti paljon, paljon, muita artisteja. 

  

  Täytyy sanoa, että kyllä Scott McKenzien San Francisco (Be Sure To Wear Flowers In Your Hair) kuulosti pari aamua sitten korvissani, miten sen sanoisi, nostalgiselta. Melkein tippa tuli silmään. Biisi tietysti kuuluu tuohon aikaan kuin nokka päähän. Sehän on Mamas & Papasin John Phillipsin säveltämä. 

  Jollekin listalle oli päässyt myös  Barry McGuiren Eve of Destruction. Alunperin se on  PF Sloanin vuoden 1964 puolivälissä kirjoittama. McGuire levytti biisin 1965, eli lienee esihippinen tuotos. Mutta ajankohtainen yhä:

  The Eastern world, it is explodin' 

  Violence flarin', bullets loadin' 

  You're old enough to kill but not for votin' 

  You don't believe in war, but what's that gun you're totin'? 

  And even the Jordan river has bodies floatin' 

  But you tell me over and over and over again my friend 

  Ah, you don't believe we're on the eve of destruction

  

  Folk-Fredi levytti tämän nimellä Tuhon partaalla v. 1965. 

  Hippiaate oli ehkä naiivi, mutta mutta... Peace & Love voittaa nykymeiningin tuhat-nolla. Vähintään. 

  Lauantaina mennään Myyrmäen jäähallille katsomaan Iiriksen ensimmäistä kilpailusuoritusta. Olen nähnyt videolta Iiriksen ohjelman, kun hän n. viikko sitten sen esitti luistelukoululaisille. Hienosti meni, vaikka kuulemma jokin juttu loppupuolella unohtui. Hyvin tyttö tilanteen klaarasi, kun ei amatöörin silmään osunut. Musiikkina ohjelmassa on Macarena. Kaipa valmentaja tietää, mikä Iirkselle sopii?

  Sunnuntaina auton nokka suuntautuu heti aamusta Anttolaan. Viikon reissu saareen on edessä. Loistavia ilmoja on ennusteissa. Jääkeli on myöskin hyvä. Pihalla on lunta varmasti paljon. Voi olla, että ei sisään tuvan ovesta päästä ilman tunnin lapiointia, sillä vaikka lumieste rappujen kohdalla on, niin yli tulevat lumet, kokemuksen mukaan. Kun viime kesänä tein kuistista tuulikaapin, ja sen ovi avautuu ulos päin, niin voipi tosiaan olla metrin kasa pakkaantunutta ja jäätynyttä lunta ensin hoidettava. Luultavasti verannan ovesta päästään helpommin. Jos ei ole routa nostellut niin, että ovi ei aukea. On se routa sellainen vieras, porsaitakin hätyyttelee. 

  Ehkä ensi viikon pysyvät ajatukset kauempana sodasta. Sillä ei sota minun ajatuksillani lopu, ei katoa. Kyllä siihen tarvitaan isompia voimia. 

  Loppuun laitan kuvan Avokkaansaaresta, napattu maaliskuussa 2013. Tuolloin tuli enemmän juomia raahattua saareen. Paljonkin enemmän, sillä nykyään ei raahata kuin maitoa ja tuoremehua. 

 Laitan kuvan vaikka sen kunniaksi, että hippiliike on peräisin Kaliforniasta. Tai siksi, että meillä oli tuolloin tarjolla "Kukkoa viinissä".

ILOA MUSTAAN MIELEEN

  Liisan synttäreillä eilen käytiin. Kovin vähäinen oli osallistujien määrä. Erilaisia syitä oli kutsutuilla; osa jo aiemmin tiedettyjä, osa force majeure-tunnusmerkit täyttäviä. 

  Juhlat juhlittiin, suolaista ja makeaa, piirakoita ja kakkua, pikkupitsoja ja -keksejä, popcornia ja karkkeja. Tulipa taas makeannälkä tyydytetyksi, aamulenkin tarpeellisuus ajankohtaiseksi. 

  Juhlan päähenkilö tuntui olevan tyytyväinen niin järjestelyyn kuin tarjoiluunkin...

...vaikka välillä olikin ilme mietteliäs.

  Nyt on juhlat juhlittu. Aamun käynti uutissivuilla palautti viimeistään todellisuuteen. Sota jatkuu, kurjuus Ukrainassa kasvaa. 

  ”Nyt on naamiot riisuttu ja vain sodan kylmät kasvot näkyvät”, totesi Niinistö sodan alettua. Naamioiden alta on paljastunut myös kaksinaismoraalin ja piilorasismin kasvot. Suomen kansa on nyt yhtenäisenä ottamassa avosylin vastaa kaikki tänne Ukrainasta pyrkivät pakolaiset. Hyvä niin. Tuntuu kuitenkin ikävältä, kun syy pakolaismyönteisyyteen on monilla se, että nyt nämä ovat "oikeita" pakolaisia. Eli mileipiteet ovat sellaisia, että kaukana, erilaisten kulttuureiden, uskontosuuntien ja  etnisten taustojen kesken sodituissa sodissa uhrit, siviilit, naiset, lapset, eivät ole "oikeita" uhreja. 

  Tietysti lähellä, omassa Euroopassamme,  käytävä sota asettaa myös suvaitsevaisesti kaikkiin pakolaisiin suhtautuvien ajatusmaailman erilaiseen järjestykseen. Varmasti halu auttaa on heilläkin suurempi kuin on aiemmin ollut. Ihminen on sellainen. On, sillä kauas on pitkä matka. Kilometreillä, ajatuksilla, tai tunteilla mitattuna. 

  Myös sapelikalistelua tuntuu olevan ilmassa. On ihmisiä, jotka haluaisivat moninkertaistaa jo olevan tuskan, kauhun, kurjuuden, tuhon. Voi olla, että sekin hetki koittaa, kun läntinen maailma ei enää voi muuta kuin liittyä sotaan. Se riippuu Putinista Mutta antakaa hyvä ihmiset sen riippua Putinista! Niin kauan kun diplomatialle on edes hiuksenhieno toivo, annetaan sille se mahdollisuus. Kuinkahan monetta kertaa siteeraan Isaac Asimovia, tai oikeastaan kuvitteelista Hari Seldonia kuvitteellisessa kaukaisessa tulevaisuudessa: "Väkivalta on kyvyttömän viimeinen hätäkeino."

  Sota jatkuu, ilmat jatkuvat suotuisina. Ot-talkkarin painajaiset taitavat olla takana. No, tiistaina hieman on lunta luvassa, mutta sen kestää, sillä sen jälkeen on taas pitkä jakso poutaista keliä.

  Viikon päästä lopultakin taidetaan lähteä Anttolaan. Mutta eipä vielä nuolaista, vaikka muuttujia ei tällä hetkellä ole näköpiirissä. Näinä synkkinä aikoina voi sattua mitä tahansa. 

  Lopuksi palaan vielä eiliseen. 

  Liisa: Mitäs nyt tehhään?

  Iiris: No hypitään!

PAHEMMAKSI MENEE

  Vuoden 1945 jälkeen maailmassa on ollut vain 26 päivää ilman sotaa (varmistamaton tieto Wikipediasta). Sotiminen ihmisten kesken alkoi ilmeisesti akraariyhteiskunnan alkuaikoina yli 10 000 vuotta sitten. Läyhke ei ole tauonnut sen koommin. Ainakin pienempiä kahinoita on pallolamme ollut koko ajan siitä lähtien, kun ihmisen geeneihin ilmestyi tarve saada itselleen ja ryhmälleen lisää elintilaa tai varallisuutta. Tuolle läyhkeelle ei loppua näy. Eikä sen loppumista edesauta liittyminen mihinkään puolustusliittoumaan. Toki tuollainen liittouma saattaa tuoda turvallisuutta, ainakin sen tunnetta. Toisaalta sellainen liittouma tuo sen vastapuolelle turvattomuutta, mikä johtaa pahimmillaan nyt elettävien aikojen kaltaiseen kauheuteen. Tosin suurin syy Ukrainan tilanteeseen lienee Putinin kummallinen Ukraina-syndrooma.

  Sota Ukrainassa muuttuu asiantutijoiden mukaan raaemmaksi, eli Venäjä alkaa enenevässä määrin iskeä siviilikohteisiin. Mikään ei estä uskomasta näitä lausuntoja. Pakotteet purevatt jo, mutta sotaan ne eivät vielä vaikuta. Minä en enää jaksa uskoa nopeaan rauhaan. Ehkä asiat muuttuvat siten, että Venäjän kansa nousee joukolla vallanpitäjiä vastaan. Onhan noita nähty Venäjällä ennenkin, vallankumouksia.

  Niin tai näin, Putinin valtakausi loppuu pian. Loppuu, kävi sodassa kuinka tahansa. Toivottavasti ei Putinin tuhoon johda vasta kolmas maailmansota!

  Maaliskuulle ollaan edetty. Eilen käytiin Vesijärvellä vakoilemassa, onko sinne ajettu latuja. Kyllä on. Tänään mennään ensimmäistä kertaa tälle talvelle hiihtämään ihan tavallisilla suksilla. Liukulumikengille on toki lunta metsissä mukavasti, mutta muutamana viime päivänä auringonpaisteessa plussalle mennyt lumi aiheuttaa ongelmia. Se näet pyrkii tarttumaan karvapohjaan kiinni, jopa jäätymään paksuksi patjaksi. Näyttää siltä, että pakkaslumen väline on tuo liukulumikenkä. No, viikonloppuna on pakkasta, joten silloin taas metsään. Tänään ja huomenna mennää sivakoimaan pertsaa. 

  Lauantaina on matka Espooseen edessä; Liisan kaksivuotispäiviä vietetään. Vaihtelua hiipuvan (toivottavasti) koronan ja sodan pelon täyttämään elämään. 

  Näitä kirjoitteli tänään Peppe, kirjoitteli kuultua, luettua, nähtyä, paljon myös omiaan. Siihenhän Peppe on omiaan. Ihan omiaan välillä haastelee. Mutta ei kylläkään putinhenkisiä "Anttola takaisin"- mietteitä.

AIKA, JOTA EI SOISI NÄKEVÄNSÄ

  Torstaiaamu. Kömmin ylös puoli kuuden aikoihin. Käyn tarpeillani, laitan kahvin valumaan, avaan television. Huomaan, että ruudun ylälaidassa kulkee palkki: VENÄJÄ ON HYÖKÄNNYT UKRAINAAN. 

  Päässä suhisee, aivot yrittävät hahmottaa sanomaa. Avaan tietokoneen, menen ylen sivuille. Totta se on. Se, minkä tiesin sisimmässäni tulevan, mutta minkä loppuun asti yritin ajatella järjen estävän, sota! Sota Eurooppaan!

  

  Nyt on pari päivää kulunut. Venäjä on ohjuksin iskenyt lukuisiin kohteisiin, edennyt jo Kiovan laidoille. Ukraina taistelee vastaan, mutta lopputulos lienee selvä. 

  Kuten edellisessä blogissani sanoi, sodan ensimmäinen uhri on totuus. Siihen on helppo uskoa, kun kuuntelee osapuolten ilmoituksia menetyksistä: Vastapuolen mittavia, omat lähes olemattomia. Se tietysti kuuluu sodan luonteeseen. Jos sodalla nyt mitään luonnetta on. 

  Niin se on. Totuus on aina alakynnessä. Valhe on jo toisella puolella palloa, kun totuus vasta etsii kenkiään. 

  Kun oli aamulenkillä, nousi aurinko. Oli kaunista. Tuli väkisin mieleen, että tässä minä dallailen pikkupakkasessa, ja asiat ovat melko hyvin. Samaan aikaan Ukrainassa asekuntoiset miehet taistelevat ylivoimaa vastaan, perheet yöpyvät pommisuojissa, metroasemilla, kellareissa, matkustavat tupaten täysillä teillä kohti länttä. Ja kaikilla on pelko sydämessä, kauhu kantapäillä. 

  Sota, varsinkin kun se on noin lähellä, pistää tarkastelemaan asioita oikeassa perspektiivissä. Kun eilen tuupattiin Hilpan kanssa yhdessä märkää lunta puolitoista tuntia, minä illalla, auran ajettua kadun, vielä tunnin, pyrki homma tuntumaan tympeältä. Sitten ajatus kirkastui. Ja paskat näistä murheista. Vaikka taivaalta sataisi "vanhoja akkoja" aamusta iltaan, niin pientä se olisi sotatantereen oloihin verrattuna. 

  Nyt on tietysti pelko muuttunut koskettamaan myös Suomen asemaa. Selvä se, koska rajan takana on sellainen päättäjä, jonka ajatuksia ja toimia ei voi ennakoida. Puhe Natoon liittyminen tulee varmaan ajankohtaiseksi. Oma kantani on selvä. Eikä ärhäkimmänkään Natoilijan tulisi tässä tilanteessa hehkuttaa liittymisen puolesta. Ei ole järkevää nakella bensaa roviolle. 

  Loppukoon tämä konflikti kuinka tahansa, niin Eurooppa ei tule olemaan entisensä. Menee kauan ennen kuin suhteet Venäjään palaavat edes viime vuosien tasolle. Taisi Putin harhoineen tehdä melkoisen karhunpalveluksen Venäjän kansalle. 

  Ajatukseni ikuisen rauhan saavuttamisesta on taas saanut kolauksen. Ja se kolaus on avannut oven näkymään, missä miekat on lopultakin taottu auroiksi. Samalla kun ahjon viimeiset henkäykset ja pajavasaran kalke on laantunut, niin joku jossain on jo aloittanut massiivisen aurojen sulattamisen uusiotarkoitukseen.  

Vielä virkistystä mielelle

HILJAISEKSI VETÄÄ

  Ikiaikainen fakta on, että sodan ensimmäinen häviäjä on totuus. Totuus häviää kauan ennen kuin sota edes kongreettisesti alkaa. Kun sota sitten sodittu, jäljelle jää voittajan totuus, historiaan voittajan historia. 

  Sodassa on osapuolilla omat totuutensa. Oikea totuus löytyy jostain näiden totuuksien väliltä. Siis kannattaa suhtautua varauksella myös oman "puolensa" antamaan tietoon. 

  Sota on hirveä asia. Silti sotia on ollut siitä asti, kun ihminen kahdelle jalalle nousi, oppi kättä pidempää käyttämään. Sotia on käyty heimojen, alueiden, valtioiden, sukulaisten, ystävien, veljien kesken. Uskonto on lienee ollut yleisin syy sotiin. Lisäksi sotia on käyty taloudellisista, aatteellisista, geopoliittisista, etnistä, vaikka mistä syistä, jopa jalkapallo-ottelusta. Onpa käyty Jenkinsin korvan sotakin. Wikidedia kertoo asiasta:

 Jenkinsin korvan sota (engl. The War of Jenkins' Ear, esp. Guerra del Asiento) oli Britannian ja Espanjan välinen siirtomaasotana käyty konflikti, joka puhkesi 1739. Vuodesta 1742 sota jatkui Euroopassa osana laajempaa konfliktia, Aachenin rauhaan 1748 päättynyttä Itävallan perimyssotaa.

Sota sai erikoisen nimensä 9. huhtikuuta 1731 sattuneesta tapauksesta, jossa Espanjan rannikkovartiosto nousi brittiläisen merenkulkijan Robert Jenkinsin Rebecca-nimiseen prikiin lähellä Havannaa. Välikohtauksen aikana häneltä leikattiin korva. Myöhemmin tehdessään selontekoa tapauksesta Jenkins esitteli korvaansa parlamentin alahuoneelle ja kertoi espanjalaisen kapteenin Juan de León Fandiñon loukanneen sanallisesti hänen lisäkseen myös Britanniaa. Vaikka todisteiden mukaan Jenkins oli syyllistynyt rosvoukseen, tapauksen herättämä espanjanvastainen lehdistökampanja suitsutti kostoa ja sotaa.   

  Kuten huomaatte, kesti sota korvasta liki kymmenen vuotta. Onneksi ei leikattu molempia!

 Sotia on ollut, on, ja tulee varmaan olemaan siihen asti, kunnes kaksi viimeistä henkiinjäänyttä on tehnyt selvää toisistaan. 

  Nyt on sodan alkaminen lähellä. En ymmärrä sotaa havittelevan osapuolen ajatuksenjuoksua, motiivia. Sen olen ymmärtävinäni, että Putin ei halua Natoa rajoilleen. Mutta vaikka Venäjä ottaisi nyt kapinallisilla olevat alueet, on Ukraina edelleen olemassa. Ja vaikka Venäjä ottaisi Urainan, niin rajalla ovat Puola, Slovakia, Unkari, Romania ja Moldova. Yhteistä rajaa on jo olemassa Latvian, Viron, Suomen ja Norjan kanssaa ainakin 1500 kilometriä. Valko-Venäjää ei kannata mainita, se on jo hoidettu. Onko Putinin tarkoituksena valloittaa koko Eurooppa? Tuskin. 

  Vaikka tilanne pelottaa, täytyy jaksaa uskoa järjen voittoon. Täytyy suhtautua varauksella myös USA:n EU:n ja Naton antamaan tietoon. Venäjän antamaan tietoon suhtautumistapaa ei tarvitse kovinkaan pontevasti hakea. Jas mieli on sen suhteen hämmentynyt, koska se ei sisäistä, mistä lopulta on kyse. 

  Mieli on apea, mutta päivällä lähdetään sitä keventämään. Liukulumikenkäilylelit eivät tästä juuri parane menemättä pilalle. Siispä ip. mennään metsään. Siellä on puhdasta valkoista lunta aika lailla. Ei tosin ihan niin paljon kuin Nick Cave & The Bad Seeds biisissään Fifteen Feet Of Pure White Snow laulaa. 

  

  Loppuun toivomus: Kunpa ei kuoleman joutsen lentäisi minkään maan yllä pahoista merkeistä huolimatta. 

AIKA RIENTÄÄ

  Aloitan kliseellä: Aika kuluu sitä nopeammin, mitä enemmän ikää tulee. Klisee tai ei, mutta niin se tekee. Ihan ajankuluksi se kuluu, piruuttaan. Aika ketku, tuo aika. Vai mitä sanotte?  Hiljattain alkoi koronapandemia ja Liisa syntyi samaan rytäkkään. Nyt siitä kaksi vuotta. Tovi sitten oli Iiris vauva, nyt hän on ponteva koululainen ja ensimmäisiin kisoihinsa valmistautuva kaunoluistelija. 

  Tätä vauhtia kun päivät, viikot, kuukaudet, vuodet kiiruhtavat, niin kohtsillään Liisa käy koulua, Iiris on urheilulukiossa ja luistelee isoissa kisoissa. Mutta ei venäläisillä eväillä. 

  Toivottavasti tuo aika jaksetaan kokea. Mikä ettei? Toiveissa ainakin on, että kasikymppiä on vasta seuraava etappi pidemmällä matkalla. 

  Kuten kuvasta voitte päätellä, saapui perhe Tiilikainen illalla Hollolaan. Liisa tosiaan on tänään saavuttanut kahden vuoden merkittävän iän. Isommat kekkerit ovat kuitenkin vasta parin viikon kuluttua.

  Kisat Kiinassa alkavat olla vähissä. Iivo palasi Suomeen, Leijonat menivät sekavalla esityksellä finaaliin. No, puolustus ja maalivahti kestivät, rva. Fortuna oli valinnut puolensa. 

  Katselin osan Ruotsin ja Venäjän välierästä. Ainakin toinen erä oli todella vauhdikasta kiekkoa. Venäjän olympiakomitean joukkue ratkaisi pelin voittolaukauskilpailussa. Ratkaisua en nähnyt, enkä koko peliä, kuten jo mainitsin. 

  Kyllä täytyy Leijonien yltää ehjään suoritukseen Venäjä lyödäkseen. Tosin ei sen helpompaa olisi ollut Ruotsinkaan kanssa. Jäi sveduille nimittäin jotain hampaankoloon alkusarjan nöyryytyksestä. 

  Olisi se hieno lisä Jukka Jalosen meriitteihin, se olympiakulta. Meriitteihin, jollaisia ei taida jääkiekossa löytyä kuin Punakoneen aikaisilta valmentajilta. 

  Yleisesti ottaen lumimiehen hommat taitavat helpottua. Lunta on toki hieman lupeissa, mutta se on pakkaslunta, eikä päivittäinen määrä ole kovin suuri. Eli taidan huomenna päästä, pitkästä aikaa, kunnon aamulenkille. Lenkille, jolta ehdin parahultaisesti keittämään aamukahvit vasta silmiään hierovalle joukolle. Luultavasti ainakin Iiris on jo sohvalla tapittamassa omia juttujaan Netflixiltä, kun lenkiltä palaan. 

  Päivällä mennään Heinsuon kentälle, luulen. Iiriksellä on luistimet matkassa, joten nähdään, kuinka hän on ohjelmansa oppinut. Kova into tuntuu tytöllä olevan. 

  Anna, Hilppa ja Iiris katselevat Voice of Finlandia tallennuksena. Iiriksellä on erikoislupa valvoa vähän myöhempään. Kohta ohjelma loppuu. Niin loppuu tämäki juttu myös. Eli me Iiriksen kanssa painutaan pian pötkölleen. Jotta toinen jaksaa aamulla lähteä lenkille, toinen päivällä luistimille. 

  Vielä laitan toisen kuvan noista ajan kulumisen realistijoista. 

ALAKAS RIITTEE!

  Ei anna armoa äiti-luonto! Välipäivät ovat olleet harvassa viime aikoina. Ja märkää, eli raskasta, on lumi myös ollut. Onneksi on sentään hieman apujakin saatu. Ei ole joka kerta ihan yksin tarvinnut reviiriä puhdistaa.

  Tänään kolailin kauppareissun jälkeen alueeni. Toista tuntia. Korvissa YouTuben laatima Sturgill Simpsonin soittolista. Pusero kastui. Niin sisältä kuin ulkoakin. 

Laitan pari kuvaa vakiintuneesta reviiristäni. 

  

  Reviiriin kuuluu vielä talon pääty, missä autolle vieraspaikka seka pyykkinarut ja lipputanko. Eli kolmen asunnon edustan, autokatoksen ja talon päädyn yritän pitää kohtuukunnossa ansaitakseni kesäksi nurmenleikkuuvapaan. Tämän talven jälkeen ei tarvitse niska kyssässä tulla kesällä kotona käymään, luuhistella toivoen, että naapurit eivät tulisi pihalla vastaan.

  Huomisesta alkaen tapahtumia riitää. Eli huomenna tulee perhe Tiilikainen, jos teiden kunnossapitäjät ovat hommansa tehneet. Ja ovathan ne, sillä taitaa lumisade hellittää pariksi päiväksi. Iiriksellä on talviloma, niin on Annallakin. Iiriksellä on kuitenkin luisteluhommat joika päivä, joten he lähtenevät sunnuntaina takaisin Espooseen. 

  Ensi viikolla onkin tapahtumia joka päivälle. On Hilpan kampaajaa, on taloyhtiön kokousta, on terveyteen liittyviä käynteja kahtena päivänä. Torstai on vielä blankko. Silloin mennään Elinaa katsomaan.  

 

  Ensi viikon jälkeen onkin jo maaliskuu. Eikä vieläkään taideta Anttolaan ureta. Liisan synttärit pidetään luultavasti maaliskuun 1. viikonloppuna. Oikeasti ne ovat huomenna, joten ne hillitysti tullaan huomioimaan. 

  Iiriksllä on ensimmäiset kilpailut 12. maaliskuuta, ja ne halutaan mennä katsomaan. Eli taitaa käydä niin, että vasta puolessa välissä ensi kuuta saareen lähdetään. Jos silloinkaan. Pitää hieman olosuhteita jäällä kysellä. Jos sohjoa on polveen asti, niin tulee aprikoitua, onko meno lainkaan tarpeen. Kyllä saaressa ehditään sulan veden aikaan puoli vuotta olla. 

  Nyt ajoi aura. Ajoi, jätti vallit talon ja autokatoken luiskan eteen. Peppe ottaa ja lähtee tuuppaamaan ne pois. Kohta joku talipää muuten ajaa niitten yli, ja märkä lumi linttaantuu maahan, muuttuu vaikeasti kolattavaksi.