JOULUA VAAN

  Paljon on mahtunut aatonaatoon, vaikka kello ei ole edes ilta:

  Aamulla lenkki. 

  Sitten aamukahvi. 

  Sitten kauppaan. 

  Sitten kuskaamaan Anna Kinnarin tilalle muutaman luomutuotteen ostoon. 

  Sitten lumitöihin. 

  Sitten syömään. 

  Sitten viemään Anna, Iiris ja Liisa Lahteen pipareita leipomaan Jonin veljen perheen luo. 

  Sitten kotiin keittämään kahvit. 

  Sitten hienosäätöinen viritys jouluun.

  Hilppa on uurastanut milloin mitäkin. Perinteinen lihapiirakka on nyt paistettu, kinkku pääsi äsken uunin lämpöön. 

  Kunhan Anna ja porukat ovat saaneet piparit leivottua, ehkä viiden maissa, haetaan heidät, mennään samalla hautausmaille. Viedään kynttilät jo tänään. 

  Joni tulee illalla, toivottavasti ei ajokeli ei ole kaamea.

  Minä virittäydyin siis äsken jouluun. Hilppa puuhaili keittiössä, ja vieraat olivat omilla teillään, joten se oli mahdollista. Katsoin kahden hienon sarjan päätösjaksot. Sarjat ovat His Dark Materials kausi 2 ja The New Pope, joka on jatkoa sarjaan The Young Pope. 

  Nuo upeasti toteutetut sarjat pistävät miettimään. Huomaan, että en tiedä juuri paskakaan juuri mistään. En tiedä, millaisia ajatuksia muille katsojille on tullut. Minulle jäi pohdittavaa. Jos jouluna en ehdi, niin pohdiskelen joulujen välissä. 

  Eilen hain Annan ja lapset. Joulutunnelma alkoi heti löytyä. Liisankin mielestä, luulen.

  Iiris puuhaili omiaan, piirtelikin. 

  Tällainen taideteos siitä tuli.

  Täytyy tunnustaa, että hieman sitä täydensin. Koska Iiriksen into oli lopuillaan, eikä hän suostunut kirjoittamaan minun ja Hilpan nimeä kuvaan, vaikka oli koko sakin piirtänyt, väärensin vasempaan alalaitaan nimet. Hieman hävettää, sillä paremmin olisi itse taiteilija ne osannut kirjoittaa. Meikäläisellä kun on niin kauan kulunut aikaa koulunpenkillä nuhjaamisesta.

  Pankaa merkille, että tuossa tontturivissä alimmaisena olevalla Liisalla kaikkein pisin tonttulakki. Eräänlaista kompesaatiota?

  Tänään, kun oli Annan kanssa käymässä Kinnarin tilalla, harjoitteli Iiris koristelua valmiisiin kaupan pipareihin.

  Hienoja tuli. Varsinkin kello yhdessätoista oleva joulupukin lärvi on upea. Sääli syödä. Voi jäädä muistoksi pölyttymään. 

  Valkeaa tuli aamulla ja päivällä muutama sentti. Nyt näyttää sade laantuneen. Nollassa on mittari. Ehkä huomiseksi säilyy maa valkeana. Iiris pääsi hieman naapurin lapsenlapsen kanssa lumessa leikkimään sillä aikaa kun minä kolailin liikoja pois.. 

    Elikkä siinä vähän joulun alusta, joka ei ole joulun alusta nähnytkään. Ei se ole myöskään joulun alustus. Sillä joulu ei ole taikina. HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!🐖🍷🎅🎄.

JOULUN SANOMAA

  Uatonuatonuatonuamu. Kävin aamulenkillä. Kaksi edellistä jäivät väliin, ensin liukkauden, sitten sateen vuoksi. Nyt jäät olivat sulaneet, ei satanut lain. Olo on hyvä. Ja mieli, ennen kaikkea. Niin on kroppa ja kaali tottuneet aamulenkkiin, että jos se jää väliin, tulee huono omatunto kylään. 

  Kohta on tarkoitus lähteä Espooseen. Menen hakemaan Annan ja lapset meille. Jonilla on vielä huomenna duunia, ja hän tulee sitten illalla parhaiksi testaamaan lämmintä kinkkua.

  On mukavaa nähdä pitkästä aikaa Iiristä ja Liisaa. Liisa lähtee varmaan pian kävelemään. Hän painelee jo kummasti työntäen leikkirattaita. Iiris puolestaan pyöräyttää piruetin luistimilla pois tiehensä. Lähderannan alueella on tekojääkenttä, missä luistelemaan on päässyt jo jonkin aikaa. Mistäkö minä nämä asiat tiedän? No siitä, kun Anna laittelee videoita. Videöpätkät ja kuvapuhelut on keksitty loiventamaan välimatkaa. 

  Eilen kävin sallitulla varttitunnin visiitillä äidin luona. Kun häntä olkapäästä nykäisin, näytin tuomaani kukkaa, hymyä ilmestyi naamalle. Jotain äiti yritti sanoa, mutta mitään ei tullut ulos. Juttelin sitten muutaman minuutin, kerroin terveiset ja joulutoivotukset kaikilta läheisiltä. Ei äiti jaksanut kauaa kuunnella, vaan silmät painuivat kiinni. Onneksi aivan levollisen oloinen hän on. 

  Kun tarkemmin mietin, niin taitaa tulla toinen joulu ikinä, kun aattoiltana ei äiti ole läsnä. Se ensimmäinen oli 1971, kun olin Saksassa duunissa. Armeijastakin olin muistaakseni jouluna lomalla. Niin olinkin, sillä uutena vuotena olin iltalomalla, jolta palasin ajoissa, mutta nukahdin punkkaan vaatteet päällä, sillä en saanut kaapin ovea auki. Siitä voitte päätellä, että en ollu ihan "leivän jäliltä!". Kun tarkastuskierroksella ollut pu. oli yöllä herätellyt, olin haistatellut hänellä paskat. Siitähän seurasi viikon poistumiskielto. Olisi tullut enemmänkin, mutta olin hyvissä väleissä haistattelun kohteen, sotilasmestari Senjasen, kanssa, joten haistattelu ohitettiin hiljaisesti. 

  Valmistelut juhlaan on tehty. Kuusikin on koristeltu. Huomenna vielä kaupasta viimeiset ostokset. Leivät, maidot, etc. Hyvää ruokaa, ulkoilua lasten kanssa, lukemista, jos aikaa ja rauhaa löytyy. Siinä joulu kuva. Hautausmailla käynti tietysti aattona iltapäivällä. 

  Joopa joo, joulu on lähellä, Jupiter ja Saturnus näyttävät olevan lähellä (toisiaan), covid 19 muuntautuu aiheuttaen lisää pelkoa, rokotukset alkavat, oppositio räksyttää. 

 

 Olen aistivinani tämänkaltaista ajatusta eräillä tahoilla esiintyvän:

  Koti, uskonto, isänmaa

  päälle joulun sanomaa:

  Älkää salliko lasten

  kotimaahansa tulla.

  Älkää koskaan ainakaan 

  kanssa äitiensä matkustaa

  Tämän lyhyen blogin, joka myös joulun toivotuksksi katsottakoon, loppuun laitan pari kuvaa reilusti yli sadan vuoden takaa. Eivät kuulu jouluun, mutta laitan kuitenkin. Vaikka sen vuoksi, että "oma" Emman kuolemasta tulee kuluneeksi 48 vuotta muutaman päivän kuluttua.

Isoäitini Emma "Emchen" Karppinen, os. Tieck sisarustensa Annan ja Ludvigin kanssa vuonna 1893. Emma keskellä. 

 Perhe Tieck v. 1904. Emma vasemmalla. 

Emma, ystävätär ja Anna n. 1910. Emma vasemmalla.

SIIVOTTU TILANNE

  Kinkku on ostettu, joulusiivous on tehty; tulkoon joulu! Pientä alkutyötä siivoukseen liittyen oltiin nahuttu jo aiemmin: Kirjahyllyjen pölytys (Peppe) , keittiön kaappien ja laatikoiden läpikäynti sekä vierashuoneen siivous (Hilppa). Eilen kahden henkilön tiimi rysäytti isoimman osan, eli loput, joulusiivouksesta. Kaksin se käy sutjakasti. Molemmilla on oma vastuualueensa, yhteistyö vuosien saatossa rutinoitunutta. Kakkupalanen se oli, aamupäivän urakka. 

  Siis tulkoon joulu. Ei tosin taida tulla valkeaa joulua näille latiduteille. Muutaman sentin lumikerros varmaan sulaa pois, koska plussaa on luvassa aattoon asti. Anttolassa on lunta jo kymmenisen senttiä, jäätä myös ihan pilkkimiehen keston verran (mikä ei ole kovin paljon). Isommat selät kuitenkin ovat sulina. Näin kertoi meille eilen airut Anttolasta. Tai airuet. Anni ja Tuomas nimittäin poikkesivat ohikulkumatkalla torttukahvilla eilisiltana.

 

  Jätetään joulu tulemaan. Mennään muihin asioihin, kuten yhtiökokouksessakin tehdään. Siis § 8   MUUT KÄSITELTÄVÄT ASIAT:

  Miksi ihmisten täällä Suomessa pitää valittaa? Ihan tavallisten ja kaikella kohtuudella tarkastellen kaikella kohtuudella toimeentulevien ihmisten? Valittaa isommista, mutta enimmäkseen pienistä asioista. Pakko tunnustaa, että minäkin olen joskus valittanut. Usein kyllä pilkahdus silmäkulmassa, mutta kuitenkin. Sitten muutin käytäntöä, ryhdyin toteamaan. Tehkään tekin niin, parhaat kanssaihmiset. Valittaminen tekee teistä turhantärkeitä inisijöitä, paskanjauhajia ja säälittäviä luusereita. Mutta kun ryhdytte toteamaan, saatte otsaanne, ohimoonne, takaraivoonne, ahteriinne, pohkeeseenne, ties minne, fiksun ihmisen leiman. Siis älkää kysykö miksi, mitä varten, onko laitaa, eikö enää ole mitään häpyä, vaan sanokaa: "Olen pannut merkille, että sitä ja sitä tapahtuu, tai että tätä ja tuota tehdään niissä ja noissa tilanteissa." Johan kohta olette vähintään kansakunnan kaapin keskilaatikossa. 

  Olen pannut merkille (huom!!), että poliitisilla puolueilla on merkillinen tapa suhtautua lakiin ja oikeudellisuuteen. Sellainen toiminta, mikä on toisen puolueen edustajille laitonta ja tuomittavaa, onkin oman puolueen väelle laillista ja hyväksyttävää. Vähän liian rajusti "tilanteen mukaan-suhtautumista" mielestäni. Kunpahan vaan totesin. 

  Koska kohtaan § 8   MUUT KÄSITELTÄVÄT ASIAT ei ole muuta lisättävää, lopetan palaverin. Kuitenkin laitan muutaman kuvan 1950-luvun alkupuoliskolta. 

Ritva-sisko isoäitini"Emchenin" polvella, minä äiti-Elinan sylissä Piskolan verannan rappusilla loppukesällä 1951.

Ritva ja minä, varmaan alkuvuodesta 1952.

Pakollinen joulukuva: Isoisäni "opa" Pekka Karppinen, Ritva ja minä jouluna 1952 Lahdessa.

Ritva, tätimme Eila ja minä Piskolassa 1953.

Minä ja Ritva Haneli sylissään keväällä 1954 Piskolassa.

LEGENDARIIHI

  Edellinen blogini muutamine muisteluineen herätti ajatuksen. Anttolassa oli 1960-luvun lopulla, 1970-luvun alkupuolella, suuri joukko henkilöitä, jotka jättivät jälkeensä tarinoita, keksittyjä, tosia, puolitosia, toisten samanmoisten sepittämiä. Nämä henkilöt olivat omanlaisiaan, eksentrisiä, humoristeja, tai ihan tavallisia ihmisiä, joille vain tuppasi sattumaan kaikenlaista. Oli Kissa-Alppo, oli Sisilisko, oli Loordi, oli suutarj'-Tassi, oli Pik'suihna, oli Kuolimon Pentti, oli Venäläisen Jussi, oli Ollikaisen Oskari, oli Sähkö-Valtonen, oli Pylkkäs Pertti, Hämäläis-Pertti ja Kiljus-Pertti, oli Hyvös-Erkki, oli Tirrosen Usko, oli Posti ja pien Iekki, oli Palo-Paavo, oli ollut Rosmo Hulukkonen, näin alkunylkyyn lueteltuna. Nuo siis niiltä vuosilta, kun minä Anttolassa asustin. En tiedä, kuinka laajalti erilaiset tarinat yhä elävät Anttolassa ja nykyisten tai entisten anttolalaisten päissä. Niinpä pujahti mieleeni ajatus, että mitäs jos me kolme kaimaania, Koistis-Pertti, Eerikäis-Pertti ja minä-Pertti, lyötäis ensi kesänä puolilahot päämme yhteen. Tiedä, vaikka niistä jalostuisi tervaspölkky, minkä hyväntuoksuisia lastuja voisi tallentaa.

  Minulta on luultavasti suuri joukko tarinoita hävinnyt muistista, enkä edes muista monien henkilöiden oikeita nimiä. Tiedän kuitenkin, että parista sanasta saattaa mieleen palautua vaikka kuinka mehevä tarina. 

  Jokaisella Pertillä on varmasti samoja stooreja muistissaan, jokaisella myös erilaisia. Ja joka Pertillä on myös eri henkilöitä, joista juttuja muistaa. Kaimaaneillani on varmasti myös sellaisia tarinoita, mitkä ovat sattuneet sen jälkeen, kun olin pois Anttolasta muuttanut. Eerikäsen Pertiltä luultavasti on sellaisiakin juttuja, mitkä sijoittuvat aiemmille vuosikymmenille. Minultakin saattaa jokunen ukki-Aleksilta kuultu löytyä.  

  Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Koistisen Pertti on ensi kesänä tilanteessa, missä hänellä on aikaa, ja hän on tulossa Suomeen, ja tietysti Anttolaan, joksikin aikaa. Puhetta on ollut, että poristaan sitten urakalla. Samoin on ollut, monta vuotta, puhetta Eerikäis-kaimaanin kanssa siitä, että hän tulee käymään Avokkaansaaressa. Pitää tulevan kevään aikana ryhtyä kartoittamaan mahdollisuutta muutaman tunnin palaveriin asian tiimoilta, vaikkapa Saarelan verannalla. Saarelan verannalla tapahtuvaan palaveriin, tietty. Tosin on mahdollista, että asian kartoituskin tapahtuu Saarelan verannalla. Jos kevätjäillä saareen päästään, ja aurinko kovasti lämmittää.

  Märkää lunta satelee Hollolassa. Taitaa sitä maahan jäädä sen verran, että ensimmäistä kertaa tälle talvelle pitää kola ottaa käyttöön. Vaikka sulaa se lumi itsekseenkin. Vedeksi vissiin muuttuu sade, ja plussaa on ennusteissa.

  Loppuun laitan näillä foorumeilla ennenkin julkaisemani kuvan. Kuvassa vilkasta elämää Anttolassa siihen aikaan, kun Lasipalatsi ja Kivikasarmi olivat uusia. Mäkipään Jussihan se loihe Sotainvalidien baarissa sanomaan: "Nyt meil on Kivikasarmi ja Lasipaltsi. Vielä ku suatais tuoho vällii rosmo-Hulukkosen patsas!"

TARINAA HAMPAASTA (nyt) JA AUTOISTA (ennen)

  Lauantaiaamuna lohkesi etuhampaasta kulma. Minulta. Aamupalaa syödessä lohkesi. Ei ollut akka kiveä leipään leiponut, joku muu syynä oli. Soitin Päivystysapuun. Kuunneltuani kahta tiedotetta, kolmella kielellä kumpaakin, pääsin keskustelemaan vaivasta. Sain kuulla, että Akuuttiin ei etuhampaan lohkeamia oteta, vaan minun pitää olla yhteydessä omaan Terveysasemaan. Minut kuitenkin rekisteröitiin, eli jos hammasta äityisi särkemään niin, että kipulääkekään ei auttaisi, voisin Akuuttiin mennä. No, tiesin, että ei ala särkemään.

  Soitin tänään heti kahdeksalta Salpakankaan Terveysaseman Hammashuoltoon. Jätin viestin takaisinsoittopalveluun. Noin puolen tunnin kuluttua minulle soitettiin. Kerroin asiani. Sain ajan minua jo vuosia hoitaneelle lääkärille ensi keskiviikoksi, ylihuomiseksi. Äkkäsin vielä kysyä, että koska minulla on 2-vuotistarkastus tulossa helmikuussa, niin voinko samalla varata ajan sillekin? 

  "Hetkinen", sanottiin. Kuului tovi naputtelua. "Hammaslääkäri P. tekee tarkastuksen samalla käynnillä."

  Kyllä Hollolassa homma pelaa. Tai sitten olen ollut onnekas. Mutta kitkattomasti ovat asiat hoituneet, niin hammas-, kuin kroppapuolellakin. Asia, mistä osaan olla kiitollinen.

  Terveysasioista autoiluun. Lenkillä, missäs muualla, tuli mieleen autoon liittyvä tarina 1960-luvun Anttolasta. Ja perään pari muutakin. Ennen kuin aloitan, pitää sanoa, että en ole varma, ovatko tarinat tosia, ainakaan kokonaan, vai ovatko countrylegendaa. Vähän molempia, luulen. 

  Se ensimmäinen juttu menee näin: Elettiin 1960-luvun puolenvälin jälkeistä aikaa. Kaverukset L***sen H****i ja R***sen J***i olivat hankkineet vanhan autorämän. Taisi olla Mosse. Ainakin toisella oli varmaan jo ajokortti, ainakin olivat sen ikäisiä. No, sattui niin, että kun kaverukset olivat ajelulla, tuli poliisi vastaan. "Lentävät" eli Liikkuva poliisi se oli. Olisikohan ollut Niilo Tarvajärven vuonna 1967 organisoiman Hamsteri-keräyksen avulla hankittu auto? Niin tai näin, mutta se helsinkiläinen auto, helsinkiläiset poliisit kuitenkin. Siihen aikaan autojen rekisterit olivat rekisteröitipaikan mukaan annetut. Uudellamalla oli alkukirjain A tai B. Oliko vielä C:kin? Kun autot kohtasivat, morjenstivat poliisit, koska kaverusten Mossen nokan alla oli A-alkuinen rekkari. Pitäähän saman alueen ihmisiä morjenstaa! Mutta kuinka ollakaan, kun toinen poliiseista vielä kääntyi katsomaan taakseen, niin aivan erilainen, M-alkuinen rekkari paistoi peräpeilissä. Eiku uukkaria ja perään. Sakothan siitä rapsahti, ainakin. Eipä ollut poikien kaara rekisterissä lain. Oli jostakin hankitut kilvet, olivat vaan eri paria!

  Toinen autojuttu liittyy Sarvelaisen Masaan. Tämä herra sai ajokortin varttuneemmalla iällä, ja tietääkseni ei kirjallinen eikä inssi ihan eka keralla läpi mennyt. No mutta kortti aikanaan tuli. Jos en väärin muista, niin "pompannapin", eli Fiat kuussatasen, Masa hankki ajokikseen. Ei tietääkseni kolaria, ainakaan pahempaa, hän ajanut. Mutta tarina kertoo, että kerran Mikkelistä kohti Anttolaa lähtiessään Masa sörnäytti silloisen Ristiinantien alussa olevan rautatiesillan ali vasemmasta aukosta. Varmaan oli ajanut ennen siltaa olevan liikenneympyränkin väärin päin. Ei onneksi ollut ketään vastaan osunut tulemaan, joten siitä mies selvisi.

  Olikohan tuosta selvittyään sattunut seuraava häverikki. Masalla oli näet jatkuvasti tupakki palamassa holkin päässä, ja se sojotti aina yläviistoon. Tarina kertoo, että kerran, tohkeissaan ajaessaan, oli tupakki päässyt polttamaan Masan kuttaperkkaisista rillienpokista toisen aisan poikki. Tämän olen kuullut. Ja saatan itsekin eholle panna. Mutta saattaa siinä totuuttakin olla, ainakin osa. Kyllä Sarvelais-Masa armoton tupakkimies oli, ja aina haikupilli sojotti ylös!

  Kolmas tarina on melko epävarma ja kuulopuheinen. Laurikainen nimisellä nuorella miehellä oli auto. Ettei vaan Volga? En miehen etunimeä muista, mutta Laurikaisen Emppu hän ei ollut. Olikohan Empulla veljeä? No, legenda kuluu näin. Nuori herra Laurikainen kehuskeli kavereilleen, että tää on kova peli.

  "Kattokee vaekka kui suttii", oli hän sanonut, hypännyt ratin taakse. Eiku kaasua roimasti, kytkin ylös. Kyllä oli sutinut! Paikallaan oli tyhjää lyönyt! Paitsi, että takarenkaat olivat pysyneet paikallaan, ainoastaan vanteet olivat huimasti pyörineet!

  Tämän jutun kevyesti liitän legendojen joukkoon. Vaikka nuoren poikana sen uskoin, niin nyt ajattelen, että saattaa olla kateellisten louskutusta. Johan siinä olisivat venttiilitkin lentäneet, jos noin olisi käynyt.  

  Vielä yksi tarina, liittyen Anttolan VeePeeKoohon. Pettisen Paavo oli aikanaan muutaman vuoden palopäällikkönä ja paloauton kuskina. Asuihan hän ihan äärellään. No, kerran tuli hälyytys, taisi olla metsäpalon poikanen. Paloautoperkele vaan ei suostunut käynnistymään. Ei hätää. Koistisen kaupan kuormuri hankittiin vetämään. Sajapuron Topi varmaan sen puikoissa. Paloauto saatiin kunnialla palopaikalle, mutta, kuinka ollakkaan, eiväthän ne pumput pelanneet, kun moottori ei ollut käynnissä. Paikalliset olivat muutenkin saaneet ämpäripelissä tulen talttumaan. 

  Noilta Paavon päällikköajoilta on muitakin tarinoita. Niitten(kään) todenperäisyydestä en tiedä. Olkoon kertomatta. 

  Olen muutamia nimiä jutussani maininnut. Ensimmäisestä olen jättänyt arvailtavaksi. Ihan sen vuoksi, että siinä kuitenkin lakia rikottiin. Saattaa joku lukija muistaa, tai arvata, koko nimet. 

  Kaikki olen maininnut "bona fide", lämmöllä muistellen. Eli tarkoitus ei ole ketään suinkaan mollata. Jos sille tielle lähtisin, olisi omissa toilailuissa ensialkuun jutunjuurta moneen blogiin. Päinvastoin. Tuollaiset henkilöt, tuollaiset tarinat, olkoot totta tai tarua, ovat sitä entisajan pikkukylän elämää, jollaista ei varmaan enää monesta paikasta löydy. 

  Koska ei ole laittaa kuvaa Mossesta, Volgasta, "Pompannapista", tai edes paloautosta, laitan Mikkelin Säästöpankin Antolan kiinteistöstä, missä pari - kolme vuotta tuli asuttua. 

  Laitanpa vielä tuolloin uudenkarheasta Mikkelin Säästöpankin uudesta kiinteistöstä, siitä päädystä,  missä oli ensin Sotainvalidien kahvila, sitten Lotja, nyt Rysä.

RELEVANTTIA?

   Aamulla dallailin kuunnellen Ryan Adams'in pari päivää sitten julkaistua albumia Wednesday. Mietin, että joulu on lähellä. Jostain syystä ajatukset siirtyivät kuitenkin ei kovin relevanttiin asiaan, nimittäin lapsuuteni juhannuksiin. Niistä muistan ainakin kokot. Rantasaunakalliolta kokkoa katseltiin. Tai ei 1950-luvuvun alkupuolella ollut vielä rantasaunaa, oli vain "moottorikoppi", pieni hirsinen vaja, missä säilytettiin kaikenlaista sälää, kuten verkon kohoja, sekä talvisin ukki-Aleksin perämoottoria, neliheppaista Pentaa. 1950-luvun loppupuolella rantasaunakin ilmestyi, Lepomaa-nimisen kirkonkyläläismiehen toimesta. Hirret saatiin ylätalon aitoista. Vaan se on eri juttu. Juhannuskokoista piti puhumani. Parinsadan metrin päässä rannasta ovat Kitosaaret. Vasemmanpuoleisen, siis Akanhauvanniemen puoleisen Kitosaaren edustalla on aarin, parin luoto. Se luoto oli, on edelleen, Kokkokallio. Edelleen, vaikka kokkoa ei sen päällä ole poltettu sitten 1960-luvun. 

  Kun asiaa lenkilläni muistelin, niin olen sitä mieltä, että aina kokon perustana oli vanha puuvene. Muistini täytyy olla väärässä. Ei ukki-Aleksin iratimistoon ole voinut kuulua niin montaa vanhaa soutuvenettä! Eikä Piskolaan uutta soutuvenettä muistini mukaan edes noina vuosina hankittu. 

  Joka tapauksessa ehkä kymmenenä jussina kokkoa tuli Piskolan rantakallioltra seurattua. Isä-Erkki kävi sen aina sytyttämästä. Muistan elävästi, kuinka hän meloi Kokkokaliolle, kävi tuikkaamassa kokon tuleen, meloi takaisin. 

  Kun viimeeksi, varmaan vuosikymmen sitten sitten, kävin Kokkokalliolla, joka on nykyisin lokkien rakastama pesimisluoto, huomasin, että kallionraoissa ja -painanteissa on vieläkin suuri määrä venenauloja. Se puolustaa muistojani, mutta ei kerro, kuinka monta soutu- tai keskimoottorivenettä on matkansa pään saanut kunniakkaasti kyseisellä paikalla. 

  Oikeastaan muuta ei juhannuksen vietosta noina vuosina ole mieleeni jäänytkään. Ei jussiin mitään erityistä kokon ohella silloin kuulunut.

  En ole saletti siitä, koska kokonpolttoperinne Kokkokalliolla loppui. Minä kun tuli teini-ikään, niin muut riennot kutsuivat mukaansa. Sitäkään en tiedä, kuinka kauan kokkoa tuolla luodolla oli poltettu ennen noita muistamiani kesiä. 

  Kokkoa poltetaan Piskolassa taas. On poltettu kohta parikymmentä vuotta. Haneli sen rakentaa rannalle, saunalta Paajalaan päin. Siellä ollaan joka kesä käyty jussia vastaanottamassa. Veneitä ei Hanelin kokossa ole tainnut koskaan olla. Kaikenlaista purkujätettä on siellä kyllä palanut. milloin milläkin menestyksellä ja näyttävyydellä. Kun äiti-Elina oli viimeistä kertaa mukana kokolla, taisi olla 2017, niin ei meinannut kokko syttyä laisinkaan, ja kun lopulta syttyi, paloi melko kituliaasti. Elina katseli aikansa touhua, loihe lopulta lausumaan: "Vuosisadan huonoin kokko!"

  Pitää velj'-poijalta joskus kysellä, muistaako hän asiat samalla tavalla. Ja onko hänellä tietoa poltetuista veneistä. Oliko ukki-Aleksi mahdollisesti yhteistyössä veneentekijöiden, esim. Liimataisen, kanssa, ja saiko hän päivitettyä listaa uusien veneiden tilaajista, joilta sitten kävi anelemassa vanhoja palvelijoita kokon ruoaksi? Skenaario sekin. Näinä spekulatiivisina aikoina. 

  Kun tämän irrelevantin juhannuskokkopohdinna olin kirjoittanut, ryhdyin etsimään, josko löytyisi kuvaa muistelemistani kokoista. Eipä löytynyt. Löysin sentään selaillessani kuvan ukki-Aleksista saunakalliolla akkalauman keskellä. Liekö juhannus? Arvelen, että kuvausvuosi sijoittuu 1960-luvun loppupuolelle. Jos on juhannus, ja jos on kokko, niin kuvan vasemmassa laidassa pilkottava suotuvene on välttänyt tuleen joutumisen.

  Lisäksi äkkäsin pari otosta vuodelta (kai) 1968. Ensimmäisessä trubatuuri Pikku-Peppe, poika, josta ei tullu trubatuuria.

  Samana kesänä (?) pystytimme Avokkaansaaren korkeimalle kohdalle tämän tornin. Ihan luvan kanssa se tehtiin. Sieltä oli hyvät näkymät Luonterille, sekä joitain piiruja vasemmalle kun naamaansa käänsi, Harviolle, ihan kirkonkylälle asti. Harmillista, että yhtään tornista varmastikin otetuista kuvista ei ole säilynyt skannattavaksi.

  Nyt on relevanttia lopetaa. Kohta syödään, vähän oikastaan, kävellään omatoimikirjastoon.

PAKKAUS TAVARAA MYÖTEN

   Auto on katsastutettu, ja sen seurauksena auto on katsastettu. Menin viisi minuuttia ennen tilattua aikaa (9:30) A-Katsastuksen Hollolan toimipisteeseen. Inssi oli jo varmaan nähnyt rekkarin ikkunasta, sillä hän sanoi "avaimet tiskiin, istukaa odottamaan, niin se menee, kun katsastus on maksettu!" Hän tulosti kuitin, ojensi sen minulle, nappasi avaimet, livahti samantien ulos. Halliin menevän oven ikkunasta näin, kun inssi ajoi kohta auton sisään, mittasi päästöt, tarkasti valojen suuntauksen, teki jotain muuta pientä, ajoi huoltokuilun päälle, nosti auton, koputteli, väänteli pyöriä, tärisytti niitä mekaanisesti, tsiikaili fikkarin kanssa sinne tänne, laski auton, naputteli koneeseensa tiedot, tulosti pari paperia, tuli ovesta sanoi "se on valmis, tässä paperit, ei mitään erityistä, erääntyy 12.12.2021, olkaa hyvä, avaimet ovat kabiinissa, nähdään", ja piti minulle ovea auki. Minun mieleistäni meininkiä. Turhat lässyttelyt pois. Homma hoidetaan, seuraava sisään. Kymppi miinus kouluasteikolla. Miinus siitä, että inssi ei toivottanut tullessani huomenta, vaikka minä tervehdin. Tai sitten toivotti. Jäi ehkä minulta huomaamatta, sillä katsastus on vieläkin hieman pelottava tilaisuus, johtuen vanhoista ajoista, jolloin katsastusinsinööri oli iso herra ja pelottava persoona, lähes Mannisen Hilja-vainaan veroinen. 

  Katsastuskonttorilta sörnäytin Lahteen ja Trioon. Olin tilannut Stadiumiin kahdet pumppusauvojen tassut, ja olin eilen saanut tekstarin niitten saapumisesta. Tyttö kävi lähetyksen minulle takahuoneesta hakemassa. Minä kiittämään ja lausumaan "on pakettilla kokoa!" Ja olihan sillä. Kyllä nuo tassut olisivat mielestäni mahtuneet vähän snadimpaankin.

Vai mitä?

  No, ehkä lähettäjällä on käytettävissään vain kolme pakkauskokoa: iso, vielä isompi, ja tosi iso. Minun onneni, että iso ja vielä isompi eivät olleet lopussa. Eihän tassut olisi edes autoon mahtuneet tosi isossa lootassa.  

  Kävelysauvoissa tassut kuluvat nykyään lähes koko vuoden, kun ei ole lunta. Talven läpi on tie sula. Ilmastonmuutos käy sauvakävelijän pussille. Mikä tietysti on melkoisen pieni ongelma ilmastonmuutosesta puhuttaessa.  

  Kahden viikon kuluttua on joulu. Lasten mielestä joulu on kahden viikon kuluttua jo ohi; lahjat on jaettu, muu on pelkkää rekvisiittaa. Ehkä lievästi kärjistetty mielipide, mutta ei niin kärjistettyä mielipidettä, ettei ainakin puolet totta. 

  Perhe Tiilikainen jätti väliin piparinpaistokäynnin. Jouluksi tietysti tulevat. Aika karua olisi Hilpan kanssa kahdestaan juhlaa viettää, kun on tottunut isompaan sakkiin. Uskon, että covid-19 ei äleydy jylläämään sellaiseen malliin, että "Kaksin kotona I" toteutuu. 

  Kuin kyy formaliinissa ovat mielessäni säilyneet lapsuuden joulut. Kinkun tuoksu aatonaattona, Maija-tädin kanssa tehtyjen lyhteiden vienti linnuille, lipeäkala, riisipuuro ja "sekametelisoppa" aattona päivällä, lukuisat kynttilät ikkunalaudoilla ja pöydillä, isä-Erkin jokavuotinen joulupukin missaaminen, koska hän sattui aina olemaan antamassa hevosille heiniä, ja ainakin kerran reessä taitettu kirkkomatka jouluaamun pimeydessä. Voi noita joulukirkkoreissuja olla enemänkin, tai sitten eivät jäät olleet aina hevosen kestäviä. 

  Mietin nyt, jääkö Iirikselle lapsuuden jouluista jotain mieleen? Tuleeko joulunvietto muuttumaan seuraavina vuosikymmeninä oleellisesti? Luultavasti tulee. Millaiseksi? En lähde ennustamaan.