ETÄTÖISSÄ

  Aamulla lähdin etätöihin. Lähdin kiertämään sähkövoimalla perinteisen norppa- ja kalasääksikierroksen. Kierroksen tarkoitus on tietysti tarkistaa, onko kalasääksipariskunta palannut pesälleen, näkyykö mahdollisesti norppaa/norppia.

  Kello oli seitsemän, arska paisteli, kevyttä lounaistuulta, mainio ilma lähteä matkaan. Oli karvan pakkasen puolella, joten ranta oli osin harsomaisen riitteen peitossa.

  Kaunista on, Suomessa, Etelä-Savossa, Anttolassa, Luonterilla!

Kun pääsin pesäpuuluodon lähelle, alkoi erottua, että lintu on himassa.

Vaikka äänetönnä (lähes) liikuin, lähti sääksi lentoon. Pian ilmaantui puoliso mukaan kaartelemaan luodon ympärillä.

  En saanut heitä samaan kuvaan asettumaan. Liekö jotain muuttoskismaa ilmassa. Tai mitä lie, ilmassa kuitenkin. Kalasääkset ainakin.

  Poistuin etuvasemalle kahden saaren välisen kapean salmen läpi. Salmen tuolla puolen oli kolme sorsaa pienellä luodolla. Nekin lähtivät viipottamaan, vaikka en aivan liki tuppautunut.

  Norpista en matkalla nähnyt viiksikarvaakaan. Ei kovin suuri ihme. Yleensä kerran kesässä, korkeintaan, sattuu sellainen säkä, että bongaa norpan. Vielä harvemmin siitä saa kuvan otettua. Muistaakseni kuvaus on minulle onnistunut kolme kertaa, tai neljä. En tosin päntiönä ole norppia kyttäämässä. Jäisi. piru vei, pottu istuttamatta, jos luodolla istuisi, veneellä lilluisi, päivät pääksytysten. Kovin satunnaista on meikäläisen tarkoituksellinen luonnon tarkkailu. 

  Kun palasin kotisatamaan, mietin, että tänään voisi ottaa kevyemmin. Moottorisahahommat olivat toinen vaihtoehto. Jääköön tuonnemaksi. Muuten, kokeilin eilen m-sahaa. Ihan pelästyin, meinasin lentää persiilleni, kun se pärähti käyntiin ensinykäyksellä. 

  Koska päätös keveydestä tuli tehtyä, ryhdyin suunnittelemaan pörriäishotellia. Sain sellaisen "hahmolleen". Koska saaressa ei talven jäljiltä ole puuliimaa, niin viimeistely jää tuota tuonnemaksi. Eiköpä kuitenkin mukaan ehdi, majoituskilpailuun. 

  Nyt ollaan syöty eilen tuvan uunissa muhinutta kaslerpaistia. Se oli lähes kahden kilon pala, joten ei ihan kerta-aterialla uponnut kahteen ihmiseen. Hilppa ottaa nokosia uunin kyljessä, minä kirjoitan. Kun olen kohta kirjoittanut, lähden pari pikkuhommaa hoitamaan, sitten kahvit ja vaikkapa joku tallenne tai suoratoisto.

  Loppuun vielä pari kuvaa aamulta. Ihan vaan varmemmaksi vakuudeksi siitä, että Suomessa, Etelä-Savossa, Anttolassa, Luonterilla on kaunista!

MELKEIN MULTITASKAUSTA

  Aurinko on tänään paistellut. Ei kuitenkaan kovin lämmäksi ole ilma heittäytyny. No, iltapäivällä sentään plus seitsemän. Yöllä oli aste pakkasta, ja aamupäivä oli kovin viileää.

  Monenmoista on tullut tänään tehdyksi. Aluksi puuhailin sitä sun tätä. Sitten kävin hakemassa soutuveneen Potinlahdesta kotirantaan. Mukavasti se soljui perässä.

  Kun olin saanut soutupaatin teloilleen, sähkökoneen paikalleen, oli Hilppa ehtinyt aloittaa kukkapenkkien perkaamisen.

 
  Minulle lankesi tuvan ikkunan alla rehottavan angervon alas leikkaaminen. Kun hain työkaluja aitasta, kävin samalla vilkaisemassa, onko raparperi jo lähtenyt nousemaan. Olihan se. Tai ne. Vaikka kuva on vain toisesta, niin samassa vaiheessa ovat molemmat.

  Entisellä hallituksella oli tapana leikata. Nykyinen ei jouda leikkauksia miettimään. Minä leikkaan, mitä miehen pitää leikata.

  Operaation loppusiivous kuului vielä leikkaajalle. Hilppa jatkoi seuraavasta penkistä hommaansa.

 
  Kun roippeet oli roudattu lehti- ja risukompostiin metsään, oli arska lämmittänyt yökohmeet yläkasvimaalta, joten minä huokuttelemaan puutarhajyrsintä toimeen. Pienen suostuttelun jälkeen hän oli valmis, joten pottumaan kimppuun.

  Mitähän minä kuvassa osoitan? En kai mykrän päälle meinannut ajella? Alakasvimaa oli vielä kymmenen jälkeen aivan kohmeessa. Sen mylläämisen jätin huomiseksi. Tai ylihuomiseksi. Puuhastelin niitä näitä, kunnes oli lounaan vuoro.

  Ilman ruokalepoa usmuutin veneellä Piskolaan hakemaan siellä talvehtineet ulkomaalit, pari muutakin asiaa.

  Kun sieltä palasin, sain juuri veneen pressun paikoilleen, kävelin pirttiin, niin jo tuli mese, että Rehulan Juha on puolen tunnin kuluttua Potinlahdessa. Olin luvannut häntä jeesata veneen vesillelaitossa. Niinpä rantaan, pressua pois, rikospaikalle. Juha tuli minuutilleen kerrottuna aikana. Ähellettiin, turvaväli muistaen, paatti veenväljään. Pakko tunnustaa, että kun kone kahdestaan autosta veneen perään kannettiin, jäin väli pakostakin metriin. Mutta ei yskitty, ei aivasteltu.
  Juha sai koneen käyntiin, mutta melkoisen määrän nykäisyjä se vaati. Minä ajoin vielä perässä Jänissaareen jeesaamaan miestä piipunsuojuksen poistossa. Jeesaus käsitti tosin ainoastaan tikkaiden alapään paikoillaan pysymisen varmistuksen. Hyvä, että pyysi mukaan. Paskempi juttu, jos lähtee tikkaat alta, kun on yksin saaressa.

  Kotiuduin kello jotain puoli kolme. Katsoin päivän työt tehdyiksi. Ei mikään orjatyöpäivä, mutta seitsemästä yli kahteen kuitenkin. Ja monen sortin arpeetia. Melkein multitaskausta. Ei se ole kuulemma hyväksi aivoille, multitaskaus. Vaikka ei tuossa liiemmin aivojaan tarvinnut rasittaa. Paitsi jyrsimen  kanssa, kun kytkin ei meinannut ottaa päälle, eli eivät halunneet terät lähteä pyörimään. Siitä selvisin snadilla pään raapimisella ja vaijerin kiristämisellä.

  Itse asiassa pidempi työpäivä tänään oli, mitä olen pitänyt tapana. Melkein täällä menee niin, että aamupäivä duunaillaan, iltapäivä ollaan Ellun kanana. Paitsi silloin, kun isompi urakka menossa, tai muuten tähdellistä tekemistä. Eikä tuo ole sääntö, tuo aamupäivän aikataulu. Ja vaikka olisi, niin ei sääntöä ilman poikkeusta. Onko poikkeusta ilman sääntöä? En ossaa sanuva.

  Koska loppukuva on melkein sääntö, poikkeuksena poikkeus, niin olematta tälläkään kertaa poikkeava, laitan vielä kuvan aamulta, kun lähdin soutuvenettä hakemaan.

GUESS WHERE?

  Eilen antoi lääkäri sikäli terveen paperit, että ei komentanut lasarettiin eikä pyöreään koppiin. Kun pari muutakin asiaa selvisi, niin tehtiin päätös. Ja nyt ollaan täällä. Arvatkaa missä?

  Kysymys taisi olla helppo? No niin. Aamulla käytiin Lidlistä evästä roimasti, pakattiin auto melko turvoksiin, lähdettiin usmuuttamaan kohti Anttolaa. Yhdentoista kieppeillä oltiin Hanelin pihassa. Velj'-poeka oli laittanut veneemme vesille. Tankkasin tuoretta bensaa, lastasin tärkeimmät tavarat veneeseen. Siltä varalta lastasin jo siellä, koska ei ollut varmuutta, pääseekö veneellä Potinlahteen.

 
  Hetki rupateltiin pihalla Tainan ja Hanelin kanssa. Olisivat ruokaa tarjonneet, mutta oltiin jo kotona päätetty, että ollaan varovaisia. Eli kiitimme tarjouksesta, mutta emme ahtautuneet ruokapöytään. Pakko olla, varovainen. Sillä ei vara venettä kaada. Ei nimittäin ole mikään hinku kaataa paattia, pariasteisessa vedessä itseään liottaa. Lunastin vielä Hanelilta muutaman Hauhalan kalastusmerkin. Hilppa ajoi auton Potinlahteen, minä veneen.

  Ehdin käydä purkamassa tavarat mökin laiturille, ennen kuin aukaisin muutaman kymmenen metrin pituiseen väylän jäähän, pääsin Hegulin lautalle.

  

 
  Pian tuli Hilppa. Siinä rouva äheltää kelluntatakkia päälleen. Ja ilma on kaunis.

  Kohillaan oli paikat saaressa. Huomiseksi kyllä riittää siistimistä; oksia ja risuja, lehtiä myös, on tuuli heitellyt pitkin tantereita.

  Vähän oli jää päässyt laituria kolhimaan, mutta onneksi vain vähän. Sen verran suojaisa on laituriranta, että ei ole kertaakaan pahemmin jäät tuhojaan tehneet.

   Pirtissä oli lämmintä 15 astetta kun tultiin. Nyt on reilu 20. Uunit on lämmitetty. Vesi on laitettu päälle, tiskikone jyllännyt tyhjiltään ohjelman. Kaikki toimii. Tää läppäri, millä kirjoitan, on vaan hidas, ku sanonko mikä? Toisaalta ei täällä kiirettäkään ole. Tahtoo vaan nyppiä, kun välillä pyörittää iät ajat, ennen kuin joku sivusto aukeaa. Myöskään valokuvien lataus kameralta ei suju urakkavauhdilla. Mennään vempeleen tahdilla. Kun ei muu auta. 

  Huomenna taidan laittaa pari katiskaa pyyntiin. Samoin voisi kokeilla muikkuja. On ehkä jo myöhäistä, liian kauan jäitten lähdöstä, mutta Haneli sanoi, että saattaa syömäkalat osua verkkoon. 

  Hanelilta sain tosiaan Hauhalan puolen luvat. Äsken soitin Montosen Arskalle. Sovittiin, että käyn huomenna ostamassa häneltä Pitkälahden merkit. Arska lupasi tuoda ne Laivalahteen puoliltapäivin. Eli sörnäytän veneellä hakemaan. Ei siinä pysy korona perässä, kun tukka putkella usmuuttaa! 

  Tästä se alkaa, karenssi saaressa. Ollaan täällä, mennään välillä Hollolaan, kun tulee tarvis. Mutta osoite näillä näkymin marraskuulle saakka on täällä. 

HUOMIOITA KUNTOPOLUILTA

  Olen viime aikoina tehnyt lenkkini useimmiten mainioilla kuntopoluilla Tiilijärvien maastoissa. Aika paljon on metsässä kulkijoita puoli seitsemän ja puoli yhdeksän välillä. Suuri osa on iäkkäämpiä ihmisiä, sauvoilla tai sauvoitta käveleviä suunnilleen yhtä paljon, koiran tai koirien ulkoiluttajia myös runsaasti.
 Tavakseni olen ottanut nyökätä tervehdykseksi kaikilla aamuvirkuille vastaantulijoille. Seuraavia huomioita olen tehnyt:

  - keski-ikäistä vanhemmat miehet tervehtivät poikkeuksetta ja oma-aloitteisesti
  - keski-ikäistä vanhemmat naiset tervehtivät satunnaisesti, mutta eivät juuri koskaan oma-aloitteisesti
  - keski-ikäiset miehet tervehtivät usein, joskus oma-aloitteisesti
  - keski-ikäiset naiset tervehtivät harvoin, eivätkä koskaan oma-aloitteisesti
  - keski-ikää nuoremmat aikuiset miehet tervehtivät erittäin harvoin, eivätkä koskaan oma-aloitteisesti
  - keski-ikää nuoremmat aikuiset naiset tervehtivät erittäin harvoin, eivätkä koskaan oma-aloitteisesti
  - nuoriso ei tervehdi, sillä nuoriso ei ole siihen aikaan liikkeellä

  Millaisia päätelmiä tästä voi tehdä? Vaikka sellaisen, että tavat ovat muuttuneet. Ennen tervehdittiin yleisesti kaikkia. Nykyään se ei tietysti ole ihmispaljouden vuoksi kovin järkevää. Vanhempiin ihmisiin tapa on kuitenkin jollain lailla juurtunut.
  Naisihmisten haluttomuuden tervehtiä tuntematonta kulkijaa panen arkuuden, ehkä pelonkin, piikkiin. Kotona ammoin on opetettu, että vieraita miehiä tulee varoa.

  En muuten minäkään nyökkäile kenellekkään, kun kuljeksin taajamissa kevyenliikenteenväyliä pitkin. Metsämaastossa tervehtiminen puolestaan tuntuu luontevalta.

  Voiko tehdä jotain, kun ei tee mitään? Kysymys heräsi "Pelasta pörriäinen"- kampanjan tietoiskua kunnellessani. Siinä kehotetaan jättämään nurmikko leikkaamatta. Eli kun ei tee mitään, tekee kuitenkin jotain; pelastaa pörriäisiä.
  Sama jutta monessa muussa asiassa. Tekemättä olemisella on seurauksensa, jolloin itse asiassa tekemätön tekee jotakin.
  Minä en luultavasti jätä osaa nurmikosta leikkaamatta saaressa. Mutta pörriäishotellin aion naplikoida. Ketokukkia meillä kasvaa runsaasti, sen puoleen löytyy pörriäisille kohteita, joiden luona kannattaa pörrätä. Pörriäisten pelastaminen on tärkeä juttu, eikä kenenkään tule väheksyä omaa mahdollisuuttaan toimia asian eteen.

  Emmerdalen edelliset jaksot olivat "Kolinaa ullakolla I ja II". Tuli mieleen, että siinä on laitettu kansanomainen ilmaisu ja kirjakielen sana "sammaan liitton". Olisihan nimi voinut olla tuolla ajattelutavalla myös "Eau de Colognea vinnillä". 

  Nyt riittä löpinä! Lähden katsomaan, joko puhelin suhtautuu varautuneesti olotilaansaa?

BONSAI PUU

   Hieno aamu. Lenkki yhtä juhlaa. Kyllä ilmoilla on väliä. Kun palasin maastosta, oli Hilppa jo ruoputtelemassa pihoja. Liityin joukkoon, leikkasin omppupuun. Saa nähdä, vieläkö tuo Valkea Kuulas tekee omenia? Se on melko vanha, ja sitä ovat jänikset järsineet. Osittain runko on jo kuollut, mutta silmuja siinä taaskin on. Satoa se on vuosien varrella antanut vaihtelevasti. Parhaina kesinä kolmekin ämpärillistä, huonoimpina ei ompun omppua.
  Valkea Kuulas on siitä niipukas laji, että se tippuu pian kypsyttyään. Ja kun se tippuu, ovat räksät ja harakat heti kimpussa. Koska ollaan viime vuosina oltu kesät Anttolassa, on ollut pakko kerätä sato kotona käydessämme hieman "raakana".
  Parhaina kesinä ollaan saatu vuoden omenahillot omasta puusta. Siksi se saa vielä tilaisuuden näyttää kykynsä. Jos, viime kesän tapaan, ei satoa tule lainkaan, tapahtuu seuraava leikkaus moottorisahalla. Vaikka kyllä se on omaksi "Bonsai puuksi" muuttunut. Saa nähdä, itkeekö sydän mahlaa, jos tuon kaataa?

    Tänäänkin lähdin lenkille vasta aamukahvin jälkeen. Mitäs sitä sianpieremän aikaan starttaamaan, mukavampi mennä, kun arska on noussut paistanmaan. Kuten tänä aamuna teki, pilvettömältä taivaalta. Ehdin siten katsoa ylen ensimmäiset uutiset. Siellä kerrottiin, että öljyn hinta on laskenut pakkaselle. Lenkillä mietin, tarkoittaako tuo sitä, että kun kohta menee tankkaamaan, niin pankkikortilta ei veloiteta, vaan sille tallenetaan joku summa? Niin se kaiken järjen mukaan pitää olla. Nyt haalimaan tyhjiä jerrykannuja ja muita pöniköitä. Tässähän alkaa rikastumaan!

  Päivällä pitää lähteä pyöräilemään. Lämmintä on sopivasti. Jos ajelisi Lahteen, Vesijärven rantaa Jalkarannan kautta takaisin. Sopiva ja usein poljettu lenkki. Nyt ei vaan voi satamassa käydä kahvilla.
 
  Tässä on tullut pienimuotoista koronakierrosta soiteltua. Olen kavereitani jututtanut, kuulumisia kysellyt. Lähinnä sellaisia kavereita, jotka eivät ole viisauksissaan fb:iin liittyneet. Niiden kamujen, jotka ovat, tilanne on paremmin selvillä. Niille, jotka olen tavoittanut, kuuluu ihan hyvää. Ainakin terveyden osalta. Aika positiivinen ja tulevaisuuteen uskova on mieliala ollut. "Tilanteen rauhoituttua istutaan naamakkain, hörpitään pullakahvit personkupin kera", näin ollaan toisillemme vakuuteltu. Varmasti siten tulee käymään, jollain aikataululla.

  Taas tuli viime viikolla tieto yhden vanhan kaverin poismenosta. Vihavaisen Matti on jättänyt rakennuksen. Pikkuveljensä Antti siitä kertoi "Miun vanha Mikkeli"-sivustolla. Matti tuli tutuksi 1970-luvun alkupuolella. Hänen vanhempansa ostivat Kamalasaarista isoimman, rakennuttivat sinne mökin. Isämme Erkit (Vihavainen ja Lehkonen) kaveerasivat, niin myös me Matin ja Antin kanssa. Rantaharjussa vietettiin joskus aikaa, viikonloppuisin pelattiin futista Saukonsalon vanhan koulu kentällä. Ei ollut Mattikaan iällä pilattu. 1954 syntynyt, jollen aivan väärin muista. Pitkä vaikea sairaus oli hänet nujertanut, helmikuussa, kertoi Antti postauksessaan. Lepää rauhassa Matti!

  Loppuun anekdootti koskien isä Vihavaista. Olen sen joskus saattanut blogeihin muistoistani esiin kaivaa, mutta siitä huolimatta.:
  Erkki vihavainen täytti 50 vuotta. Erkki Lehkonen osti hänelle lahjaksi kalaverkon. Sellaisen 60 metriä pitkän ja 3 korkean. Niitä oli vastikää tullut markkinoille. Kului vuosi, ehkä parikin. Poikettiin isä-Erkin kanssa Vihavaisten saaressa. Erkki L. jossain vaiheessa kahvipöydässä kysäisi, Erkki V:lta. että onkos siinä verkossa ollut kalaa?
  Erkki V. hyppäsi ylös, sanoi "lähdetään heti katsomaan!"
  Marsimme peräkanaa rannalla olevaan liiteri/varastorakennukseen. Erkki V. haki varaston hyllyltä pahvilaatikon, avasi se, kurkisti sisään, ilmoitti, "ei oo menny yhtään!"
  Ei tainnut Erkki V. olla inokkaimpia kalamiehiä. Ei tosin ollut Erkki L. myöskään.
 

  Loppuun Bosai puu toiselta kantilta. Toivon sille jatkovuosia, joten alahan tehdä satoa!

DEMOSTHENES

  Kuka oli se antiikin kreikkalainen, joka pääsi eroon puheviastaan huutamalla aaltojen pauhussa suu täynnä kiviä? Asia tuli mieleen toosaa tuijoitellessa. En muistanut. Oli pakko googlettaa. Hän oli Demosthenes. Pitääpä Annalta kysyä, miten logopedia suhtautuu moiseseen keinoon?
   Logopediahan on tieteenala, joka tutkii laaja-alaisesti ihmisäänen, puheen, kielen ja kommunikaation normaalia toimintaa sekä sen häiriötiloja ja näiden kuntoutusta. Logopedian tutkimustuloksia sovelletaan käytännön puheterapiassa (Wikipedia). Mutta kuka opettaa puhetaitoa, eli retoriikkaa? Ei kai kukaan? Eikä retoriikka ole tieteenala. Ehkä kuka tahansa sellainen, jolta voi jotain opittavaa ammentaa, sopii kuitenkin retoriikan opettajaksi?
  Kun kaikkitietävää, kaikken näyttävää, kaikkivoipaa uutisvirtaa katselee, huomaa, että molemmille, logopedeille ja retoriikan opetukselle, on tarvetta. Puheviat ovat yleisiä, eivätkä ne saisi ketään ärsyttää. Retoriikan puute on ennemmäkin sääntö kuin poikkeus. Puhetaitoa tavalliselta dallaajalta, puolijulkkiselta, tai vesilaitoksen työnjohtajalta, ole syytä vaatia. Kieliopillisesti jonkinlaista tolkkua tosin kaipaan. Toisaalta: ei huonolla suomenkiellä puhuttu särähdä läheskään yhtä lujaa kuin kirjoitettu. Sanoo pedantti-Peppe, mies, jonka blogit sisältävät lukuisia määriä niin kirjoitus-, kuin kielioppivirheitä. Kunpahan löpisen. Joskus vaan ipottaa, ottaa pattiin pienikin asia. Taidan totta vieköön olla pedantti-Peppe, tuttujen kesken pilkunnussija-Pertsa.

  Asiassa eteenpäin. Välillä jää jostain kuunnellusta kappaleesta, jokin säe, ehkä vain sanapari, mieleen. Niin kävi aamulla. Kuuntelin Vesteristä. Yhtyeineen, tietysti. Tällaiset tarttuivat kaaliin, ehkä se ei ole avomeri. Vesterinen Yhtyeineen laulaa nimittäin biisissä  "Suuntavaistolla":

  Saatan olla outo mies
  Vintti pelkkää ulappaa

  Tai biisissä  "Turunlinnan muurilla" aika koskettavasti: 

  Nyt mä tiedä miksi elää kannattaa
  Ne on ne hetket jolloin polvet notkahtaa

  Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tuossa notkahduksessa ei ole kyse nyrkkeilijän tuntemuksista.

  On sanoituksia ja sanoituksia. Isoa merkitystä ei niissä monasti ole, ei ole varmaan edes haluttu. Joissain voi olla merkitystä niin merkillistä, ettei sitä oivalla. Joissain on sitten kekseliäitä kielikuvia. Vesterisellä on juuri näitä. Kuten myös Heikki Salolla ja J. Karjalaisella. Hectorin lyriikka on enemmän harkittua, merkityksellisyys tarkoitettua, usein onnistunutta.
  Sanat ovat minulle tärkeitä. Se että kielitaitoni on kehno, kismittää. Vaikka eivät Dylanin Bobin tekstit taida aina ummikkojenkeillekään aueta.

  Minä siivosin aamulla parvekkeen, pesin parvekelasit sekä kaikki ikkunat. Hilppa kyllä avusti parvekkeen puunaamisessa. Tulee aina ihan mukava olo, kun saa jonkun homman duunattua.
  Huomenna mennään siistimään takapiha. Ei siellä paljon possakkaa ole; Hilppa hoitelee kukkapenkit, minä leikkaan omenapuun. Harvoimistakaan ei taida juuri olla, kun tuli syksyllä se  hoidettua.
  Pitää nuo kevätpuuhat tehdä, jotta niiden puolesta voidaan kevein mielin lähteä isompaa puutarhaa mylläämään.

  Vedet ovat Anttolassa auki, sanoi Haneli, kun hänelle soittelin. Pitemmät lahdet ovat vielä jäässä, Potinlahtikin varmasti, mutta eiköpä se muutamassa päivässä ainakin läpipäästäväksi sohjoksi muutu. Eli viikon sisään Anttolaan suunnataan. Varmaa päivää ei vielä osaa sanoa.

  Viime vuonna mentiin saareen 27. huhtikuuta. Aika samoihin vetää tänä vuonna. Vaikka viikkoa aikaisemmin olisi päässyt. Laitan siis obligarorisen loppukuvan viime vuoden huhtikuun 27:ltä päivältä. Kuvassa on Leppäniemi kierretty, Avokkaansalmen suu etuvasemmalla, oikealla Potinlahti, alkavat siintää kuskin silmiin. Näin on, vaikka kuskin kamera osoittaa taakse päin, eli Leppäniemi vasemmalla, Härönsaari oikealla.

HUOMIOITA TIEN RAVEISTA

  Aamulla suuntasin lenkkini välillä Ala-Okeroisten tielle. Noin kilsan sen viertä kävelin. Ryhdyin piruuttani seuraamaan, mitä kaikkea kevyenliikenteenväylän ja itse tien välisessä ravissa näkyy. Monia kymmeniä kertakäyttömukeja ja niiden kansia, pikaruokalaatikoita, karkkipusseja ja suklaapatukkakääreitä, täysi muovikassi (jonkun paskiaisen roskapussi), kaksi AA-patteria, yksi litran piimätölkki, neljä aurausviittaa, useita juomatetroja tai -tölkkejä, tupakka-askeja, nuuskarasioita, puolikas pölykapselista, kaksi heijastinta, yksi kuollut harakka, sekä pätkä kyllästettyä terassilautaa. Ja tämä kaikki tien toisesta ravista, toinen oli näkymättömissä.
  Kun asiaa jälkikäteen mietin, niin pölykapselin puolikkaan ja aurausviitat ymmärrän; ne eivät ole tahallisesti raviin joutuneet. Ei ehkä laudanpätkäkään. Eikä harakka. Mutta muut on nakeltu auton ikkunasta surutta ulos. Saatanan tunarit!
  Toki juomamukeista ja roskaruokapakkauksista osa oli jo  kauan maassa lojuneita, eivät siis viime yönä ilmestyneitä, mutta ulos ne ikkunasta nakattu joka tapauksessa.
  Ilokseni panin merkille sen, että tupakkilootat ovat vähentyneet, samoin natsat. Muutamia vuosia sitten saattoi joku tienpätkä olla kylvettynä natsoilla, nyt ei bongaa kuin yhden sieltä, toisen täältä. Myös panin merkille, en ehkä ilokseni, mutta kuitenkin, että nuuskarasiota näkyi tuolla kilsan matkalla suunnilleen sama määrä kuin tupakka-askeja. Kertoo kai jotakin tapojen muuttumisesta?

  Ylesluonteisesti on sanottava, että ympäristö, ainakin Hollolassa, on siistiytynyt. Kun aloitin vakituisen lenkkeilyn reilu kymmenen vuotta sitten, saattoi vastaan tulla jos vaikka mitä. Enää ei keskellä metsää törmää rikkinaiseen sohvaan, kelvottomaan kirjahyllyyn, tai lyyhistyneeseen parivuoteseen kaik' patjoneen. Kai kovapäisimmätkin ovat tajunneet, että sellaiset saa ilmaiseksi viedä jäteasemalle. Ja vähemmällä hikimäärällä kuin minkä pitkälle kuusikkoon raahaaminen tuottaa.
  Samoin ovat kuvaputkitelevisiot, kahvinkeittimet, pulsaattoripesukoneet, ja hiiligrillit nykyään harvinaisia. Rakennusjätettä, mm. gyproclevyn paloja ja villaeristeitä olen bongannut. Johtuu siitä, että niistä täytyy pieni maksu jäteasemalla pulittaa.
  Kymmenisen vuotta sitten näin tuossa lähellä, Kunnantien ojassa, putkiradion. Näytti ulkoisesti ihan siistiltä. Kyllä sillekin olisi varmasti järkevämpi loppusijoituspaikka löytynyt. 
  On selvää, että ihmiset ovat kovasti parantaneet tapojaan. Roskaaminen on vähentynyt, kierrätys lisääntynyt, ilmaiset jätteidenkeruupisteet ovat tulleet tutuiksi. Kunhan lopettaisivat roskien auton ikkunasta pihalle syytämisen. Luultavasti nuoret aikuiset sitä eniten harrastavat. En kuitenkaan syyttävää sormea roskansyytäjiiin ikärakenteen perusteella mene nostamaan. Nimittin tuossa lähibensiksellä ST-Ykkösen kylmäasemalla sattui taannoin niin, että tankatessa huomasin eräästä  autonikkunasta syydettävän pihalle papereita, kauppalappuja, ostokuitteja, ties mitä roskaa. Kahden mertrin päässä oli roskakori. Ei vaan jaksanut ovea avata, sinne roinaansa kiikuttaa, pitkälle keski-ikään ehtinyt, vanhuuttaankin kolkutteleva, rouva. Meinasin mennä mainitsemaan, mutta tankkaus oli kesken, ja ennen kuin ehdin, tallusteli herra lippis vinossa, tuulipuku kahisten, autoon, he sörnäyttivät baanalle.

  Otsikko HUOMIOITA TIEN RAVEISTA, ei, kuten huomasitte, käsitellyt raveja. Tai käsitteli, mutta ei raveja. Ei Ala-Okeroistentiellä ole, ainakaan sataan vuoteen, raveja edes järjestetty.

  Huomaatteko, ei sanakaan koronasta! No, lopuksi siihen liittyen: Jos, ja kun, me saareen seitsemän todetun tartunnan kunnasta mennään, mennään me 32:den todetun tartunnan Mikkeliin. Matkustaminen on aina riski, ymmärrän sen. En kuitenkaan osaa maankaatosyntinä, ankarasti rangaistavana rikoksen, pitää tällaista, etenkin, kun saletisti olemme ylivarovaisia, vastuullisia vakavasti.

  Loppuun kuva aamun lenkiltä. Ei tässä näy yhtään kertakäyttömukia. Kun jaksaa harjulle kivuta, näkyy melkein Stadiin saakka. No, ei ehkä ihan.