SIJOITTAJA

  Olen ryhtynyt sijoittajaksi. Aloitan sijoittajaurani varovasti, koska pääomaresurssini ovat rajalliset. Aloitan siis jo olemassaolevien esineiden sijoittamisella. Sijoitan kaksi Elinan asunnon tyhjennyksestä meille kulkeutunutta kaunista puulipasta olohuoneen kirjahyllyyn...

..ja vielä yhden työhuoneen hyllyyn.

  Kun sijoittamisen alkuun pääsee, tarjoaa harrastus loputtomasti vaihtoehtoja. Esimerkiksi kirjat voi hyllyille sijoittaa vaikkapa kerran kuussa uudestaan; tekijän, genren, julkaisuvuoden, korkeuden, paksuuden, mukaan. Tai jos omistaa ruukkukasveja, niitten järjestystä voi vaihdella mielensä mukaan, silloin kun sijoittamisen tarve tulee. 

  Jos laajentaa harrastustaan, ottaa sijoittamisen lisäksi mukaan sijoittelun, ei tekemisen puutetta tule. Voi sijoitella urheilijoita, lajin mukaan tai ylipäätään, musiikkia, kirjoja, elokuvia, genren mukaan tai ylipäätään, paremmuus-, huonommuus-, tai keskinkeraisimmuusjärjestykseen. Jätän sen kuitenkin mieluummin ammattilaisten tehtäväksi, vaikka olenkin joskus moista sijoittelua harrastellut. Sen sijaan voi sijoitella esim. lähikauppojen kassat, kriteereinä nopeus, hyväntuulisuus, ystävällisyys, hymy, ja small talk-taito. Miksei myös lenkillä vastaan/ohi tulevat/menevät. Siitä saa laajan harrastuksen, kun jaottelee ensin kohderyhmän koirankusettajiin, lehden hakijoihin, työmatkalaisiin ja kuntoilijoihin, jonka jälkeen voi sijoitella henkilöt omiin ryhmiinsä tiettyjen kriteereiden mukaan.  

  Nimitys "sijoittaja" kalskahataa äveriäältä, mutta kuten huomaatte, ei sen niin tarvitse olla. Jokainen voi sijoittaa ja sijoitella mielensä mukaan, eikä taloudellista voittoa, ei myöskään tappiota, ole näköpiirissä. 

  Sijoittamiseen löyhästi kuuluva näkökohta: Kun katselette tuota ensimmäistä kuvaa, saatatte huomata, riippuen tiirailletteko sitä puhelimen, täppärin, läppärin, vai pc:n näytöltä, sen, että lippaitten alla oleva hyllyyn on sijoitettu scifia.  Ja sen, että aika monen opuksen selkämyksessä näkyy lappu, joka paljastaa sen olevan kirjaston poistomyynnistä hankittu. Eli, sijoittamiseen liittyen, olen sijoittanut scifin omaan paikkaansa, ja olen sijoittanut useisiin teoksiin vain 50 senttiä viiva euron. Tosin en ole vuosiin sijoittanut ylipäätään kirjoihin latin latia. Vievät tilaa julmetusti, ja mainioin kirjastopalvelun kautta saa luettavaa mielin määrin.

  Sellaisia harrastusvihjeitä. Jos sijoittaminen ei tunnu omimmalta, voi tietysti aloittaa filatelian, numismatiikan, tai tulitikkuaskien etikettien parissa. Ja jopa semivanhojen kameroiden, kuten jotkut höyrähtäneet. Tai mainoskynien. Ainakin kolme kertaa muistan minulta pyydetyn firman kynää, koska pyytäjät olivat keräilijöitä. Ajatelkaapa: Jos saatte kerättyä tuhat mainoskynää, mitkä mahdollisuudet sijoittamiseen se avaa!

  Tammikuu lähestyy puoliväliä. Meillä Hollolassa + neljä. Ettei vaan Trump, tai joku muu vallashenkilö, olisi mennyt kieltämään talvet! Niillähän on oikeus ja kyky kieltää isoja asioita. Toisaalta ilmastonmuutosten ja talvien kieltäminen kuulostaa hieman ristiriitaiselta. Mutta tarkemmin ajateltuna ei kovinkaan odottamattomalta. 

  Huomenna on maanantai. Huomenna on auton huolto. Näillä nykyautoilla on huoltoväli pitkä, meidän Hyundailla 30 000 kilsaa. Sitä ei tule lähellekään vuodessa mittariin. Melko tarkkaan 15 000 on saldo ollut sen jälkeen, kun Hilppakin jäi eläkkeelle. Siitä syystä käytän auton vuosihuollossa, ohjekirjan mukaan. Huoltaa kannattaa, etenkin, kun takuu on voimassa. 30 000 kilomeriä kuulostaa maallikosta kyllä pitkältä öljynvaihtoväliltä. Näin olen kuullut ammattilaistenkin sanovan. No, nyt tulee öljyt vaihdettua, eli vaihdatettua, sopivasti. 

  Jotta tekemistä piisaisi, sillä sijoittaminen ei sentään ole täyspäiväistä, aletaan ensi viikolla suunnittelemaan alakerran makuuhuoneiden pintaremppaa. Seinäpinnat on tarkoitus uusia. Tapetit poistetaan, tasoitetaan tarpeellisilta osin ja maalataan. Uudet sängyt omaan makkariin ollaan itseasiassa jo tilattu. Vanhat ovat vanhat. 

  Piristystä oletetun talven keskelle. Ja kun tuo homma on tehty, niin kertaalleen ollaan kaikki pinnat kolkytviisvuotisen asumisjaksomme aikana laittaneet. Luultavasti uutta kierrosta kokonaisuudessaan ei ole tarpeen tehdä. Aika taitaa loppua kesken. 

  Nyt muihin puuhiin. Ei kylläkään sijoittamaan, vaan lukemaan.

KAIKEN KAIKKIAAN

  Alkuun kielipoliittinen huomio. Katseltiin tallenteelta ylen uudehkon sarjan "Kakarat" toista jaksoa. Siinä on Joona joutunut armeijaan. Hän niskuroi marsilla ja passitetaan kapteenin puhutteluun. Kapu kysyy "onko alokkaalla esittää mitään lieventävää asianhaaraa käytökseensä?"

  "Jos sitä, että alikersantti Sejase on mulkku ei hyväksytä lieventäväksi asianhaaraksi, niin ei ole!"

  Tähän kapu hymähtäen: "Saattaa se mulkku olla, mutta ei hyväksytä. Määrään niskoittelusta kymmenen päivää poistumiskieltoa! POISTUKAA ALOKAS!"

  Onko armeijan touhu oikeasti nykyään tuollaista? Kumotaan rangaistus seuraavassa lauseessa? Minä sain vakinaisessa viikon poistumiskieltoa, kun haistattelin iltalomalta palattuani vaatteet päällä punkaan simahtamisesta herättämään tulleelle päivystävälle sotilasmestarille paskat. Eikä minun poistumiskieltoani peruttu heti langettamisen jälkeen. Löysentynyt on kuri ja käytäntö!

  Siinäpä tv-katsausta riittävästi. Kirjakatsausta sen verran, että Jo Nesbø'n "Veitsi" tuli eilen luettua loppuun. Kuin sopimuksesta ilmoitti Hollolan kirjasto, että varaamani Ann Cleeves'n "Mykkä vesi" on noudettavissa. Pitääkin varata saman tien Cleeves'n seuraava Shetlandsaarille sijoittuva komisario Jimmy Perezin ja muiden tuttujen poliisien työtä ja siviilielämää kuvaavan sarjan opus "Kuin tuhka tuuleen." Syystä, jos toisestakin, olen seurannut huolimattomasti Ann Cleeves'n suomennoksien julkaisuja. Nyt asia korjautuu, talvea odotellessa.

  Tuosta Nesbø'n uudesta Harry Hole-kirjasta vielä pari sanaa. Reiluun viiteensataan sivuun mahtuu monenmoisia käänteitä. Yllättäviä ja vähemmän yllättäviä. Ja Harryn dokaamista sekä selviä hetkiä. Ja Harryn ihmepelastus jään alle joutuneesta autosta. Loppuratkaisu on omaperäinen, Harry Holemainen. Sen oikeutuksesta ja moraalisuudesta saattaisi päästä pitkäänkin depattiin, riippuen tietysti siihen osallistuvien kannasta. Toivottavasti en valkaissut liiaksi juonta kirjaa vielä lukemattomille?

  Eilen oltiin Elinan hoitokodissa. Ensin tunnin verran äidin kanssa, sitten tiedotustilaisuudessa, mihin kutsu tuli hyvissä ajoin, jopa yli vuorokausi ennen tapahtumaa. Tilaisuuden aihe oli palveluntarjoajan vaihtuminen. 1. huhtikuuta siirtyy vastuu eräälle säätiölle. Nykyinen palveluntarjoajaja on kaupallinen yritys, uuden tahon edustaja ilmoitti säätiön olevan voittoa tavoittelematon. Kun vielä kerrottiin, että mikään ei tule muuttumaan, vaan jopa työntekijät jatkavat vanhoina työntekijöinä, niin mikäs siinä. Tuskin ainakaan huonompaan päin ollaan menossa?

  Äiti oli muuten harvinaisen virkellä tuulella. Hän jutteli kaiken aikaa, mutusteli samalla tuliaisena saatua suklaata. Jutteli, mutta tolkkua ei jutuissa ollut. Vanhoja asioita tapaili, toisiinsa liittymättömiä juttuja yhdisteli. Väliin naureskeltiin porukassa. Hyvä mieli jäi käynnistä. Sellainen, että ihan hyvin äidin asiat kuitenkin ovat. 

  "Voi ..kele!!!", kuului juuri keittiöstä. Hilppa oli jäänyt vielä ruokapöytään, kun minä tunnettuna hotkijana olin jo tullut kirjoittamaan.  Ei kun hätiin katsomaan, että mitä tapahtui? Hilppa oli kaatanut fetajuustopurkin! Liemet sopivasti enimmäkseen housuille. Eipä tullut niin paljon lattianpyyhkimistä! Ilahduttavaa huomata, että minä en ole ainoa, joka välillä söheltää!

  Kohta lähdetään kävelylle. Kirjastoon dallataan. Aurinkoinen pikkupakkaspäivä siellä on. Huomennakin taitaa pysyä pakkasella. Jotta ei olisi liian mukavaa, satelee sunnuntaina taas vettä. Lahden radiossa kerrottiin äsken, että tulevat tapahtumat, Finlandiahiihto ja Salpausselän kisat, tullaan joka tapauksessa järjestämään. Tykkilumella ja lyhennetyillä laduilla, jos ei luontoäiti ole suosiollinen. No, onhan niillä pelit ja värkit. Mutta kuka tulee jäädyttämään Potinlahden ja Avokkaansaaren välin? "Asiahan ei minulle kuulu, mutta kysyn vaan!", sanoi Pätkä. Kaiken kaikkiaan asia tietysti minulle kuuluu, mutta kysyn silti!

JÄLKIRAPORTTI

  Hollolassa taas. Eilen aamusta Hilu ja Kaapo hyvästeltiin, sadetuhnuisessa säässä kotiin ajeltiin. Kotona kaikki kunnossa ja ennallaan. Joulunjälkeissiivous pitää huomenna tehdä, niin arki saa taas alkaa. Kuusi, jouluvalot, sun muut oheiskoristeet korjattiin onneksi jo ennen Anttolaan lähtöä pois.

  Mukavasti aika Piskolassa kului. Viimeisen päivän katkaisi sopivasti kahvikutsu ja sen noudattaminen. Lähinaapurina asuvan, eläkepäiviään viettävän pariskunnan mr. sattui kävelyllä vastaan, ja kutsui tosiaan ip-kahville. Mehän mentiin. Pari tuntia kului rattoisasti jutustellessa.

  Kaiken kaikkiaan ilman kommelluksia sujui koirien kaitseminen, elo muutenkin, Piskolansaaressa. Yksi pieni, ei juuri mihinkään vaikuttava juttu täytyy kuitenkin kertoa. Kun taloon kotiuduttiin, laittelin mobiilit talon wifiin. Huomasin ensimmäisenä iltana, että ei oikein jaksanut pyörittää tallenteita chrometikun kautta. Reititin sijaisi yläkerrassa, joten signaali varmaan vaimeni melkoisesti hirsirakenteisiin. Olin ottanut oman reitittimen, sen, mitä käytämme Avokkaassa, mukaan. Päätin kokeilla, kuinka se pelittää. Sim-kortti, mitä reitittimessä käytetään, oli tabletissani, joten irrotin sen. Reitittimeen käy se vähän isompi sim-kortti, kuin tablettiin. Ryhdyin muistelemaan, mihin olin sovitepalan laittanut. Pengoin repun, pengoin kameralaukun, ei missään. Pengoin muistini, ei lamppu tuikahtanutkaan. Minä tutkimaan Tainan työpöydältä, ja enkös löytänytkin etsimäni kaltaisen osan. Reititin käyntiin, ja olihan siitä saatava nopeus parempi, kuin talon laitteessa. Eli nyt voimme katsella tallenteita ja suoratoistoja ilman ikäviä seisahduksia.
  Kun eilen sitten palasimme kotiin, laittelin tavaroita paikolleen, niin enkös äkännyt jotain reitittimen takapuolella!

  Sepä oli puuttuva palikka sinne teipattuna! En sitä pirua äkännyt Hanelin luona. Asiassa, jos sitä haluaa ruotia, on yhtä hyvää ja kahta huonoa. Hyvää on se, että olin säntillisesti teipannut palikan juuri siihen, mihin se kuuluukin teipata, jotta se olisi tarvittaessa käytettävissä. Huonoa tietysti on, että en kuolemaksenikaan muistanut niin tehneeni. Vielä huonompaa on se, että en osannut päätellä laittaneeni osan kiinni vempeleeseen. Vanhuus tulloo!

  Joopa se joo. Mukavasti sujui oleskelu Anttolassa, tuosta kömmähdysestä huolimatta. Eikä kömmähdys lopultakaan ollut järisyttävä. Pikkasen vaan ipotti, kun totuus minulle valkeni!

  Pari nuoruuden tuttavaa on äskettäin minuun ottanut yhteyttä. Toisen kanssa puhuin tiistaina Anttolassa. Minä siis olin Anttolassa, vastapuoli Mikkeli-cityssä. Muutamia kysymyksiä hänellä oli eräästä asiasta, josta oli kuullut huhuja. Osasin asian oikean laidan hänelle selvittää. Ensi kesäksi sovittiin tapaamista. Jos ei Anttolassa, niin ainakin Minnan Torikahvilassa.

  Toinen soitto tuli kauempaa, Rovaniemeltä. Siellä vuosikymmeniä asustanut kaverini soitti. Olin jo saanut tietoa, että häneen on iskenyt paha tauti. Nyt sen kuulin itsensä kertomana. Moneen paikkaan levinnyt syöpä. Ei tätä vuotta loppuun asti ole luvattu aikaa. Mutta kaveri tuntui asian sisäistäneen, itselleen selvittäneen. En tiedä, pystyisinkö itse samanlaisessa tilanteessa noin asiallisesti ja rennosti asiat ottamaan? 

  Menneitäkin muisteltiin, aikaa 1960 loppupuolella Anttolassa. Kun puheeksi tuli hänen silloin omistamansa Jawa-merkkinen moottoripyörä, ja kuinka sillä ajelimme, tulin maininneeksi, että eihän sinulla ollut edes korttia silloin.

  "Vai korttia! Mitäs sillä kortilla tekkee! On miulla ollut autojakin, koko elämän ajan, ja oon niillä jatkuvasti ajellu. Eikä oo ollut korttia, ikinä!"

  "No montakos kertaa oot kärähtäny?", kysäisin.

  "Taitaa ne justiinsa mahtua kahen käen sormiin. En kovin ussein!", totesi hän.

  Sama vanha toveri sieltä paistoi puheen alta, vaikka ääni oli muuttunut sitten edellisen puhelun lähes tuntemattomaksi. Ei kovinkaan esimerkiksi sopivaa käyttäytymistä tuo tietysti häneltä ollut, mutta kun miehen tuntee, niin pakko oli nauraa!

  Muisteltiin vielä vanhoja anttolalaisia. Kerroin tietooni tulleet joukosta poistuneet tutut. Hän osasi kertoa muutamasta kohtalosta, jotka olivat jääneet minulta piiloon. Sellaista se alkaa olla, näillä vuosilla; tuttujen kuolemat tai sairaudet valtaavat enenevässä määrin osaa keskusteluissa. Vaikka en tod. koe itseäni vielä vanhaksi, kunhan sellaista näyttelen. Mutta ei sitä tulevaisuutta osaa kovin kauas tietää. Sen ovat monet surulliset tapaukset opettaneet.

  Lupasin kaverilleni, että soitan keväämmällä, kyselen kuulumisia.

  "Jos kerkeet vielä!", vastasi kaveri.

  Sitä en voi tietää, koska puhelu on liian myöhäinen, mutta aivan varmasti yritän helmikuun lopulla hänet tavoittaa.

  Pimeä päivä alkaa pimetä entisestään. Pitää keittää päiväkahvit, katsoa jotain töllöstä. Ihan omilla ja tutuilla yhteyksillä, ilman muistamattomia sovitinpaloja, se homma täällä onnistuu.

RAPORTTI 3

  Tänään on sunnuntai, huomenna pyhä. Ei mitään väliä. Kellon ja allakan saa nakata nurkkaan. Ajan tietää valon määrästä, päivistä ei tosiaan tarvitse nuukaan huolehtia. Kunhan muistaa, koska täytyy palata kotiin.
  Tänään oli siis sunnuntai, ja tänään oli myös kaunis pakkaspäivä. Aamusta tuulinen, mutta puhuri laantui iltapäivällä. Kahdeksaa miinusastetta näytti mittari jossain vaiheessa.
   Jo totuttuun tapaan on aika kulunut: aamutoimet, koirille ruoka ja jo ulkoilutus, oma ruokailu, lenkkeilyä, tv:n katselua.

  Jäälle uskaltauduin tänään ensi kertaa. Aamupäivällä kävin tuuran kanssa kulkemassa kauemmin jäässä olleen alueen. Kymppisenttistä, hyvin kantaa. Rajan tuolla puolen oli puolet ohuempaa, sinne en tohtinut mennä, vaikka kyllä viisisenttinen teräsjää ihmisen kantaa.

  Iltapäivällä kävin tallustelemassa lisää jääkantta pitkin. Kaunista oli, täytyy sanoa. 

  Harmi, että huomenna menee taas nollaan. Olisivat jäät vahvoneet kummasti, jos pakkanen olisi jatkunut. Tosin luulen, että Sappulan yli uskaltaisi jo huomenissa kävellä. Vaan kun ei ole tarve, jätän kävelemättä. 

  Kyllä englantilaiset osaavat tehdä hyviä sarjoja. Ollaan parin päivän aikana katsottu Areenalta kuusiosainen "Ilmiantaja", ja puolet neliosaisesta sarjasta "Verirahat."

  Sopii hyvin meille, katsoa putkeen monta osaa. Ei tarvitse miettiä, että mitäs siinä viimeeksi tapahtui? Näin helposti käy, jos viikon välein jakson katsoo. 

  "Ilmiantaja" oli oikeasti hyvä. Herätti paljon ajatuksia. Eikä vähiten siitä, kuinka terrorismin ehkäisyyn keskittyvä poliisiorganisatio saattaa aiheuttaa "normaalilla" työtavallaan melkoisia seuraamuksia aivan asiaan kuulumattomille ihmisille. Hyvin käsikirjoitettu ja näytelty sarja. Eikä "Verirahat" tunnu juuri kaverilleen häviävän. Ajankohtainen aihe saa erään perheen kannalta kuvattuna monivivahteisia sävyjä. Odotan huomista, kahta viimeistä osaa.

  Huominen täällä vielä ollaan. Tiistaina, aamupuoleen, lähdetään kotiin. Tainan veljenpoika Markku tulee jatkamaan aloittamaansa koiravahdin hommaa loppupäiviksi. Perjantaina Hanelin porukka kotiutuu. Kai? Kun en noista aikaeroista johtuen ihan ole kuusalla tarkasta paluuajasta.

  Hyvin heillä on toisella puolella palloa mennyt. Ainakin Tainan jakamat jutut ja muutamat WhatsApp-puhelut niin ovat antaneet ymmärtää. Tosin parempikin ajankohta olisi voinut olla. Tarkoitan metsäpaloja. 

  Me mennään Hollollaan, Taina, Haneli, Anni ja Katriina tulevat Anttolaan. Tai kai Anni jää Helsinkiin. Niin se menee. Heillä on pian mennyt reilut kaksi viikkoa aivan erilaisessa ympäristössä, meillä muutama päivä tutuiissa neliöissä. Vaihtelua kummallekin joukolle. Toisille suurempaa, toisille pienempää. Vaan en ehkä osia vaihtaisi. Sen verran kammoksun noin pitkää lentoa. Niinpä, vaikka en noin pitkää lentoa ole koskaan tehnyt. Kammoan minä vuorikiipeilyäkin, vaikka en ole juuri Neitvuorta ylemmäs kiivennyt. 

  Nyt taitaa olla aika tällätä piste. Koirat on iltatarpeillaan käytetty, minä en. Siis käytän itseni iltatarpeilla, muilla asiaan kuuluvilla kommervenkeillä, vetäydyn peiton alle, otan kirjan, luen viisi minuuttia (kokemukseen perustuva arvio), ja nukahdan. Ja nyt se viimeinen piste.

RAPORTTI 2

  Kolmas päivä, toinen kokonainen, hyvässä vauhdissa. Käytiin aamulla kylillä Salessa, ulkoiltiin koirilla ja ilman. Nollakeli, ei niin liukasta kuin eilen.

  Nyt ollaan taas sisällä. Hilppa lukee, minä laitoin tulet uuniin, aloin raportoida.

  "Jokaisella pilvellä on kultareunus", sanotaan. Todenperäisyyttä en tiedä, mutta ainakin tällä, ap. ylätalon luota  kotilahdelle päin kuvatulla pilvellä on. Siltä se näytti, kun dallattiin Matalahteen päin.

    Ei ollut mikään paras kävelyalusta. Traktorilla ajettu metsätie oli jäätynyt melko muhkuraiseksi. Mutta nilkkojamme nyrjäyttämättä lenkistä selvittiin. Vaikeudet alkoivat vasta kun palattiin talolle. Kun aloin riisua saapasta oikeasta jalasta, iski sellainen suonenveto pohkeeseen, että piti heittäyä lattialle pitkälleen. Huusin jo sisään mennyttä Hilpaa apuun ottamaan saapasta pois. Könysin vaivalloisesti pystyyn. Varovasti heilutellen alkoi jalka toeta, ottaa alleen. Joskus ennenkin on suonenveto yllättänyt, mutta ei sitten viime kesän. Eikä noin rajuna konsaan. Magnesumia vissiin pitää ruveta ahmimaan. No kuulostelen vielä tovin.

  Koirien kanssa ollaan pärjätty hyvin. Lenkkeily on tosin hankalaa, niin minulle, kuin Hilulle. Se vetää näet aluksi niin rankasti, että ensin on viedä minut mukanaan, sitten se meinaa itse tukehtua. Kiskoo pannan niin tiukalle, että henki ei kulje, jää kakomaan ja köhimään. Se hieman vetohaluja rauhoittaa, niin että loppumatka sujuu joten kuten.

  Muuten ne ovat kilttejä hauvoja. Kun ne käyttää muutaman kerran tarpeillaan, antaa ruokaa aamuin, illoin, ovat tyytyväisiä. Muuten, kuinkahan monella koiralla on vuoteenaan vanha kunnon päästävedettävä?

  Kaapo saa välillä olla irti. Silloin se pyrkii viereen tai syliin, kerjää rapsutusta. Aika mamari, luolakoiraksi! Illalla Kaapo suorittaa ilmeisesti rituaaliksi muodostuneen esityksen. Se käy härnäämässä hihnassa kiinni paikallaan olevaa Hilua. Hetken tätä näykittyään Kaapo ottaa sellaisen spurtin, että alta pois! Se säntää eteisen läpi, kääntyy sladissa keittiöön, kynnet laattalattialla lipsuen kiihdyttää tuvan puolelle, kiertää lenkin toistamiseen, ja painaa lopuksi täydellä vauhdilla Hilun kimppuun. Sitten seuraa näykintää, leikkisää ärinää, selällään pöyrimistä. Kohta samat juoksuympyrät uudestaa, vielä kovemmalla vauhdilla, jos mahdollista. 

  Leikkiähän ne koirien yhteenotot ovat. Saattaa Kaapo välillä hypätä Hilun sänkyynkin. Hilu tietysti perässä. Kaapo piiloutuu patjan alle, ja Hilu yrittää sitä kaivaa esiin. Ajankulua pitää koirillakin olla. Mutta kuten sanoin, hyvässä yhteisymmärryksessä ne melskaavat.

  Se on vissiin lauantai? Vaikka mitä väliä? Anttola-cityssä ei ainakaan lauantaitunnelmaa välittynyt. Vähän yli kahdekasan oli kaupassa yksi asiakas meidän lisäksemme. Kylän raitilla nähtiin kaksi ajoneuvoa, ei yhtään ihmistä. Luultavasti Salen edessä ei lauantaiaamuisin, kun se seitsemältä avaa ovensa, ole jonosta tietoakaan.

  Näissä tunnelmissa lähden pöyhimään uunia, siirryn ehkä lukutehtäviin.

RAPORTTI 1

  Tiällähä myös ollaan, Anttolassa. Eilen tultiin iltapäivällä. Koirat ottivat meidät vastaan totutuin menoin: Hilu (ajokoira) ulahteli vienosti paikaltaan tuvasta, Kaapo (karkeakarvainen mäyräkoira) kusaisi ilopisut kuraeteisen laatoille. Mitä siinä muuta, kun luuttuamaan lattiaa, koirat vuorotellen juoksunaruun tarpeilleen. Sitten tavarat kammariin, taloksi. Ilta alkoi jo hämärtää. Oman aikansa otti löytää kulloinkin tarvittava valokatkaisija. Sitten mobiililaitteen talon wifi-verkkoon, chrometikku televisioon, pientä säätöä, ja niin voitiin heittäytyä retvakaksi.

  Hyvin koirat käyttäytyivät yön yli. Ei niistä mitään ääni-, tai hajuhavaintoja saatu. Aamulla, kun heräsin kahvinkeittoon, vähän elikot heilauttivat häntiään, lupsauttivat silmiään, höristivät korviaan, jatkoivat uniaa.

  Puoli kahdeksan aikoina soitteli Taina WhatsApp-puhelun. Kyseli vaan, että onko kaikki kunnossa. Sanoi Sydneyssä olevan hieman savuista, mutta ei muuten metsäpaloista haittaa. Jostain muualtahan ovat joutuneet ihmisiä evakoimaan.

  Kun päivä valkeni, lähdettiin koirien kanssa lenkille. Vähän läskikeliksi oli mennyt. Onneksi auton takapaksissa oli meille molemmille liukuesteet saappaiden pohjiin. Muutenkin olisi ollut ilman niitä melko kinkkistä kulkea, saatikka sitten Hilun kanssa! Sen verran sillä on voimaa ja viettiä, että sojona meinasi Peppe perässä talua, kaik' liukuesteineen!

  

  Sitten annettiin koirille ruokaa, lähdettiin vielä ulos. Sappulanselkä on kokonaan jääkannen alla, mutta ei sinne ole hiki mennä!

  Dallattiin vielä tienpäähän, Paajalansalmen rannalle katsomaan tilannetta. Lautturi-Matti näkyy pitäneen rautapaatillaan väylää Paajalan puolelle auki.

  Nyt pakkasia, ihan tulipalo -sellaisia! Mutta ei taida ihan heti tulla. Viikonlopuksi on muutama aste povattu, sitten menee plussalle taas! Ei tarvisisi olla kuin pari vuorokautta reilussa kymmessä pakkasasteessa, niin kävelyjäät olisivat ehkä laajinta Luonteria lukuunottamatta. Vaan tuleeko, vai pöhäyttääkö puolimetrisen hangen? Jos sen tekee, on kyllä hänessään, pääseekö koko talvena jäitä pitkin saareen. Toivoa ei kuitenkaan ole menetetty. Vakaa luottamus on siihen, että helmikuun aikana kuuluu moottorisahan pärinää Saarelan tilan maisemilla. 

  Alkaa olla puolipäivä.  Koirat huilaavat, uunissa palaa tuli. Isosta maailmasta ei ole tietoakaan.  Äsken syötiin kevyt lounas. Taidan lopetella. Jos vaikka heittätyis hetkeksi kokovartalonnojalle. Sitten lähdetään purkamaan joulun tienoilla läjääntymään päässyttä tallennesumaa.

TIPATON TAMMIKUU, MUKA?

  Eipä tullut tipatonta tammikuuta! Kävin aattona jälkikaihin korjausoperatiossa, ja eikös se pirun silmälääkäri määrännyt rauhoittavia tippoja muutamaksi päiväksi! Niin ne luhistuu hyvät päätökset. kaatuu kauniit ajatukset. Ja ihan ilman omaa syytä.

  Täytyy nykytekniikkaa ihmetellä. Menin Päksiin puoli kahdeksi. Minut kutsuttiin varttia vaille kaksi assistentin käsittelyyn, eli näöntarkastus ja mustuaisia suurentavat tipat. Sitten odottelin käytävällä puolisen tuntia, pääsin itse tapahtumaan. Tähän mennessä ei tekniikassa toki ole mitään ihmettelemistä, mutta seuraavassa on. Ponnaripäinen mieslääkäri, joka kyllä itsensä esitteli, mutta nimi ei jäänyt mieleen, hoiteli korjauksen. Ensin pari puuduttavaa tippaa, sitten otsa pantaan, leuka alustalle, katse lääkärin korvaan. Minuutin verran naksuttelua, homma oli tehty!
  Lekuri kertoi, että saattaa muutaman viikon häilyä mustia pisteitä korjatun silmän näkökentässä. Jatkoi, että jos alkaa salamointia ja leiskuntaa näkyä, niin yhteyttä tänne sairaalaan. Minä tarkensin, että ei varmaan tämäniltaisia leiskuntoja noteerata?
  "Ei noteerata!", hymähti lekuri. "Kirjoitan rauhoittavia tippoja, varmuuden vuoksi", jatkoi hän.
  Kysyin vielä "voinko liikkua ihan normaalisti?"
  "Kyllä, kunhan et benjihyppyä heti lähde tekemään."
  "Olen tähän ikään selvinnyt ilman sellaista loikkaa, ajattelin jatkaa samalla linjalla!" 
  Kiittelin vielä, toivotin uudet vuodet.

  Soitin Hilpalle, että olen valmis. Hilppa, Anna ja Iiris olivat kaupungilla, paraikaa kahvilassa. Sanoi "take your time, minä kävelen."
  Niin tein. Huomasin vasemman silmän näkökyvyn kirkastuneen kummasti, eli entiselleen. Eikä mitään erityisiä tuntemuksia, kipuja, kutinaa. Ainoastaan vähän vettä valuksi vastatuuleen dallatessa. Oli vissiin niin tipoilla (neljää eri sorttia) liotettu silmämuna, että isommat pyrkivät takaisin.
  Mikäli olen oikein ymmärtänyt, on vasen silmä nyt tappiin saakka sellainen, kun on. Odotellaanhan oikean silmän kaihin äitymistä leikkauskuntoon. Se on takuuvarmasti edessä, jos vuosia riittää.

  Eilen vietiin Anna ja Iiris Espooseen. Melkein kaksi viikkoa he meillä joululomaa viettivät, Joni muutaman päivän vähemmän.

  Aamulla purettiin kuusi koristeista, minä niputin sen varastoon. Irrottelin jouluvalot parvekkeelta. Mukavampi tulla ensi viikolla Anttolasta kotiin, kun ne hommat on tehty.

  Kohta sitten lähdetään Piskolaan koiria kaitsemaan. Pienimuotoinen talviloma siitä tehdään. Ollaan rauhassa. Toivottavasti saadaan katsella Sappulanselän jäätymistä.

  Tiistaina palataan Hollolaan. Hiihtämään ei taida vielä silloin päästä. Tai pääsee, Lahden rakennetuille laduille. Mutta emme siihen vilinään tohdi kyllä lähteä. Jospa taivaalta valkeaa tulisi ihan oikeita latu-uria varten? Toisaalta nyt olisivat pakkaset ennen lumia toivottuja. Syystä, jota en lähde tässä toistelemaan.

  Niinpä niin. Meni tipaton tammikuu persiilleen. Ei hätää, vietänpä sitten huikattoman helmikuun, moukuttoman maaliskuun, hömpsyttömaän huhtikuun, tropittoman toukokuun, knorrittoman kesäkuun, etyylittömän elokuun, snapsittoman syyskuun, lirauksettoman lokakuun, myrkyttömän marraskuun, sekä juomattoman joulukuun. Varauksella, että yhteen, ehkä kahteen, kuukauteen anotaan pouikkeuslupaa. Jos on tarve. Jos ei, niin sitten ei.

  Kohta purastaan, pakataan tavarat autoon, lähdetään kohti Anttolaa. Loppuun laitan kuvan per. 30.12.2019. Iiris nimittäin osaa tehdä olonsa lokoisaksi. Hän näet pyysi raahaamaan pumpattavan patjansa ylös, jotta pääsisi nautiskellen katsomaan "Koko Suomi leipoo-ohjelman" jaksoa, jossa kilpailijat tulisivat leipomaan kakut lastenkutsuille. Pyyntöön suostuttiin, koska patjan voi sen jälkeen tyhjentää. Iiris näet saisi nukkua loput yöt Hollolassa äitinsä vieressä, Joni oli mennyt duuniin. Minähän en ohjelmaa katsonut, mutta ikuistin tilanteen, tietysti.