ANTTOLAN LINJA-AUTO- JA TAKSILIIKENNE

  Kun fb:ssa käy, niin Anttola Satamasi Saimalla-sivujen postaukset pomsahtelevat luettavaksi. Melko usein näkee kyselyjä linja-autovuoroista, joskus myös taksipalveluista. Ilmeisesti linjurit eivät kulje kovin tiheään näinä aikoina? Eikä taksiyritttäjiä taida olla koko kylällä?

  1960-luvun jälkipuoliskolla, ja 1970-luvun alussa, kun asustelin Kirkonkylässä, kulki linja-autoja Mikkelin ja Puumalan välillä useita päivässä, suuntaa ja toiseen. Samoin oli joitain vuoroja ainoastaan Mikkelin ja Anttolan välillä, koulukuljetuksenkin vuoksi, koska Anttolassa ei ollut oppikouluja.
  Anttolan Liikenteen pitkät ja punaiset väliä sahasivat päivittäin, pari Saresman vuoroa myös. Kuskeina Anttolan Liikenteellä olivat ainakin Pienimaan Tapsa, Tiusasen Tane ja Luukkosen Aku. Aku taisi kuitenkin olla enempi huoltohommissa talleilla? Ainakin Ahos-Riti-vainaa  lohkaisi joskus, että akunkengät on talleilla! Joku neljäs kuski on myös mielessä siten, että kasvotkin muistan, mutta nimeä en. Ei tainnut olla kanta-anttolalaisia?
  Kun aloitin kivisen ja kesken, mutta ei nopeasti, päättyneen oppikoulu-urani, oli liikenteessä vielä "Etana". Se oli pitkänokkaisen korimallin aito edustaja. Joskus jouduttiin sitä Koirakivenmäessä työntämään, kun veto täydessä lastissa loppui. Ja ainakin kerran muistan, että saatiin koulusta ansioton vapaapäivä, kun oli sellainen pääkallokeli, että linjurit eivät tohtineet hiekoittamattomille teille lähteä. Mehän mentiin luistelemaan!

  Tällaisilla linjureilla kuljettiin

Tässä pitkänokkainen malli, mutta ei varmaan "Etana", vaan aiemmilta vuosilta.

  Takseja noihin aikoihin pitäjässä oli ainakin viisi: Kolehmaisen Enu, Tiusasen Pentti, Salorannan Alppo, Pulkkisen Rami ja Pikku-Pekka, jonka oikea nimi on livennyt muististani. Pikku-Pekka taisi asuakin Puumalan puolella, Hurissalossa? Mutta vaikutti kyllä Anttolassa myös. Ja oliko hänellä allaan peräti DeSoto? Olisko Salorannan Alpollakin ollut joku jenkki?  Kolehmaisen Enu ja Pulkkisen Rami ajoivat Mersuilla, Tiusasen Pentillä oli ainakin yksi Ford Zephyr. Ehkä takseja oli useampiakin?

  Vaikka linja-autoja kulki, niin taksien käyttö oli siihen aikaan melko yleistä. Viimeiset vuorot lähtivät Anttolasta iltaseitsemän paikkeilla. Teini-iän lopulla Tiusasen Pentin kyydillä mentiin monia kertoja Mikkelin rientoihin. Pulkkisen Ramin kyydissä muistelen joskus kulkeneeni jalkapallopeleihin, sillä Rami oli innokas futiksen ystävä. Muitten taksien palveluja en muista käyttäneeni.
  Minua hieman vanhemmat nuoret miehet tekivät joka kesä taksilla Saimaankierroksen, eli ottivat pirssin alleen, kiersivät järven. Tuossa porukassa olivat Kolehmaisen Kari (huom. taksiautoilija Kolehmaisen Enun poika), Salosen Iikka, ja jollei muistin petä, myös Pettisen Leksa. Oli muitakin, mutta keitä?  En ole varma, kiersivätkö ihan koko lätäkön, mutta vuorokauden turneeksi se muistini mukaan heillä pyrki venähtämään. Eikä tainnut olla ihan rutikuiva reissu!
 
  Siihen aikaan ei ihmisillä ollut omia autoja, kuten nykyään valtaosalla. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että linja-autot ja taksit liikkuvat eri tahtiin, ja se oli kannattavaa. Päässeekö nykyään Anttolasta Mikkeliin linjurilla aamusta, illasta takaisin? Ja taksin saanee tilattua kaupungista, tai hieman lähempääkin? Ei oo Anttolan taajamassa Uberia, eikä auta tolpalle mennä seisomaan. Varsinkin, kun ei tolppa edes ole. Niinpä niin; vuodet vierivät, ajat muuttuvat. Vielä enemmän ne ovat liikenteen osalta muuttuneet syntymäni ajoista. Minä näet tulin Piskolan laituriin synnytyslaitokselta matkustajalaivalla!

  Ajat muuttuvat, joo. Iiris on nyt viiden. Vaikeaa ennustaa, millaista on liikenne, kun hän kolkuttelee seitsemääkymppiä? Tai onko täällä ketään liikkumassa? Toivottavasti sentään. Voipi olla, että Iiris käskyttää painovoimaa valjastavaa robottiliidintä tiukin äänenpainoin ehtiäseen Euroopan Liittovaltion kummajaisessa Barcelonan kaupunkivaltiossa järjestettävään uusbarokki-rokkikonserttiin. Iiriksellä on vielä kymmenen vuotta työelämää ennen eläkettä, mutta pitkät lomat, ja hän aikoo nyt nauttia musiikin ohella pari viikkoa ajastaan teini-ikää lähestyvien lapsenlapsenlapsiensa seurasta. Vai mitä Iiris?

MARKETKYTTÄÄJÄ

  Tässä ollaan pari päivää totuteltu asumaan kotona. Hyvin se sujuu, vanhalta muistilta. Olen kuitenkin pannut merkille, että jotkut asiat kismittävät. Ei kotona, mutta kaupoissa. Kun olen vaikkapa Lidlissä, huomaan enenevässä määrin suivaantuvani kansalaisten käyttäytymisestä. Suivaannun, kun parkkipaikalla joutokäytetään autoja. Suivaannun, kun ostoskärrejä ei palauteta paikoilleen, tai ne jätetään oven eteen sikin sokin. Hollolan Lidlissä on nimittäin ollut aina suurin osa ostoskärreistä saatavilla ilman panttia. On niissä kolikolla avautuva lukitus, mutta ilmeisesti joillakin on konstit vapauttaa se. Varmaan viimeisten vuosien aikana olen yhden käden sormilla luettavan kerran joutunut rahalla tai rahakkeella ottamaan kärrit käyttööni. No, ihmiset tästä hurmaantuneina jättävät kärrejä pitkin poikin. Ja, kuten taisin mainita, ottaa se pattiin. Suivaannun vielä siitä, kun kassajonossa tungetaan perstuntumalle, kurkotellaan ostoksia edellä olevan olan yli hihnalle. Ihan kun se jotenkin asioita jouduttaisi! Ja siitäkin suivaannun, kun viikkotarjoukset ovat milloin missäkin, paitsi eivät vahingossakaan siellä, missä niitten kaiken logiikan mukaan pitäisi olla, eli muitten samanlaisten tuotteiden hyllyssä. Pitkäaikaisen kokemuksen kautta suoritetusta opettelusta ei ole senkään hyötyä. Vaikka normaali sijoittelu on kristallinkirkkaana kaalissa, niin että ostoslistan voi laatia kiertojärjestyksen mukaan. Ei puhettakaan, persiilleen menee hyvä lista, kun ohimot vaahdossa laukkaat isoa myymälää päästä päähän, laidasta laitaan, löytääksesi juuri sen ja sen tarjouksen, säästääksesi jopa 40 senttiä!

  Minusta on tainnut tulla marketkyttääjä, katkera valittaja, sosiaalisesti rajoittunut ja katkeroitunut yhteiskunnan hiearkian alakerroksiea dallaaja, joka kohta lähtee kyselemään taskuasetta pimeiltä markkinoilta, vähintään ottaa ruotsalaisen äänenvaimentajan Moran taskuunsa seuraavalle kauppareissulle.
  No ei sentään. En ihan tosissani ole. Mutta siinä olen tosissani, että luettelemani asian korpeavat. Ei luulisi olevan iso vaiva sammuttaa se perkeleen kaara, kun odottelee äijää, akkaa, lasta, naapuria kaupasta. Eikä tuoda ostoskärriä takaisin ja työntää omaan jonoonsa. Eikä pitää hajurakoa edellään olevaan kassajonossa. Siihen en osaa tarkasti ottaa kantaa, kuinka hankalaa on sijoittaa tarjoukset niille paikoille, missä kaltaisensa tuotteet ovat? Mutta ilmeiseti se on vaikeaa. Kai ne muuten vertaistensa joukoon esille laitettaisiin?
  Minua rehellisesti on ruvennut häiritsemään luettelemieni kaltainen käytös. Ei pitäisi antaa häiritä, vaan minkäs teet. Asian kärki lienee siinä, että ihmisten välinpitämättömyys se pohjimmiltaan on, mikä korpeaa. Varsinkin, kun se tuntuu vaivaavan aika suurta osaa kansalaisista. Tietysti välinpitämättömyys noissa asioisaa ei nykykielellä isossa kuvassa paljoa merkitse, meikäläisen postimerkkikokoisessa vaan. Toisaalta: jos on välinpitämätön pienien asioiden suhteen, on todennäköisyys samaan suurissa asioissa merkittävä. Näin uskon.
  Siinä vuodatusta. Mielen purkua, ilman pyssyä tai puukkoa.

  Kyllä minua isommatkin asiat suivaannuttavat. Vaikkapa se, että kohta neljännes kansasta on Persujen kannalla. Näyttää siltä, että mitä enemmän törkyä siltä taholta suolletaan, sitä suuremmaksi kannatus kohoaa. Ei helvetissä neljännes suomalaisista voi olla oikeasti tuota mieltä. Menevät vain, ehkä kyllästyneenä perinteiseen politiikkaan, mukaan vuohotukseen, sinänsä taitavien manipuloijien viemänä. Olen minäkin kyllästynyt politiikkaan. Olen ollut kauan, vissiin aina. Mutta ei se ole puolustus ajattelun lopettamiselle.

  Mitähän vielä valittais? Postin todennäköistä lakkoa? En viitsi. Suomalaisen lihan joutumista punaiselle listalle Ruotsissa? En viitsi. Yhdysvaltain vahvistusta Pariisin ilmastosopimuksesta vetäymisestä? Paska juttu, tiedossa pitkään, en jaksa.
  Entä mistä olis tyytyväinen? No kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista ainakin. Mielenkiintoisia, tulee jokunen jossain vaiheessa luettavaksi.

  Huomenna on perjantai, pikkupakkanen jatkuu. Pitänee lähteä katsomaan, joko on alkanut vetää Tiilijärviä jäähän. Tiilikaiset ovat tulossa viikonlopuksi meille.
  Launtaina on lauantai.
  Sunnuntaina on isänpäivä. Odotan malttamattomana, saanko Iirkseltä hienon onnittelukortin. Jos nimittäin saan onnittelukortin, se on varmasti hieno. Viimevuotinen on tuossa seinällä, etuoikealla. Toivottavasti sen saan laittaa arkistoon, uuden paikalle ripustaa. 
  Maanantaina uusi viikko, uudet suivaantumiset marketin tienoilla, ehkä muutakin valitettavaa ilmaantuu. Tai toivottavasti ei. Lupaan yrittää olla valittamatta. Valittajia on maailma pullollaan. En tahdo kulkea sen joukon mukana. Yritän puhkaista sellaisen kuplan, missä kelluu Marisija-Peppe.

MÖKKIHÖPERYYDEN OIREISTA POIS

  Nyt on yli puolen vuoden mökkikausi lopussa. Uusi alkaa ehkä helmikuussa, mikäli jäät vahvovat kuljettaviksi. Ja kyllähän ne vahvovat.
  Viimeiset päivät saaressa alkoivat olla melkoista tyhjäkäyntiä. Kaikki tarpeellinen, osin tarpeeton, homma talven varalle oli tehty, osa moneen kertaan tarkistaen. Niin hienoa kuin täällä olla onkin, alkaa suurin palo sammua, kun mitään muuta puuhaa, kuin lukeminen, tallenteiden ja suoratoiston katselu, ja syöminen ne ovat ainoat aktiviteetit. Mietiskeltiin, että millaista dialogia saisi satunnainen tarkkailija kuulla, jos ympärivuotisesti täällä asuttaisiin. Luultavasti jotain tämän suuntaista:

  "Mitäs tännään syyvään?" tai

  "Tulleeks telkusta mittää?" tai

  "Ootko lukenu jo sen kirjan?"
  "Mitäääh? Ai että oonko hakenu jo halot?"
  "Eikäku ootko lukenu sen kirjan? Mulla ei oo enää mitää lukemista."
  "Ennoo vielä pukenu. Kohta laitan takin niskaan, meen hakemaa halot." tai

  "Mitäs illalla syyvään?" tai

  "Vieläkö katotaan yks jakso HBO:lta?" tai

  "Paa pipo päähän, ku meet vessaan, siellon kuustoista pakkasta!" tai

  "Joko käyn laittamassa saunan palamaan?" tai

  "Jokoha jäät kantaa?" tai

  "Paljo kello?"
  "Mikä valo pallaa?"
  "Eiku kello?"
  "Täh, pallaako kello? Oota, tuun kattomaan." tai

  "Mitäs huomenna syyvvään?"

  Eli ei kovin syvällistä sanailua.

  Kuten mainitsin, täällä on hienoa aikaansa viettää. Mutta kun tekemiset ovat siinä, että samat asiat voi tehdä kotonakin, on aika lähteä sivistyksen pariin. Sivistys on tietysti kokijan sielussa, eli on se sitten Hollolassakin.

  Aamusta kasattiin tavarat sillä mielellä, että kaikki tarvittava on matkassa. Viiden asteen pakkasyö oli takana. Riitteeseen alkoi vetää laiturirantaa.

  Tuossa yhdeksän maissa vene oli lastattu. Kun starttasin masiinan, katsoin heti, vanhalta muistilta, kiertääkö jäähdytysvesi. Paskat se mitään kiertänyt. Jäässä jostain kohtaa oli letku. Perä oli tietysti ollut vedessä, joten ei sinne ollut jäätyminen päässyt tekemään isoa vauriota. Ajeltiin hiljaa Potinlahteen. Soitin matkalta Hanelille. Hän sanoi, että yritä vaikka sormilla sulattaa. Ja että kun moottori kuumenee, lämpö sulattaa myös. Rannalla purettiin lasti, siirrettiin se autoon. Sitten ronkin ulostuloreikää löytämälläni rautanaulalla, puhalteilin, ja kämmenellä lämmittelin. Ei lähtenyt vesi kiertämään. Soitin taas Hanelille. Tämä sanoi ottavansa trailerin perään, tulevansa hakemaan. Jätin koneen tyhjäkäynnillä ronksuttamaan, kävin sanomassa Hilpalle kuulumiset. Siinä mielessä turvallinen oli konetta käyttää, että jos se liikaa lämpenee, alkaa varoitus pirisemään. Kun tulin takaisin veneelle, niin jo vain! Vettä suissusi kuin ei ikänä jäässä olis ollutkaan!

  Hanelin rannassa saatiin paatti pienellä ähellyksellä, yhdellä vaijerilenkin rikkoutumisella, teloilleen. 

  Akun, jonka oli juuri ladannut, jätin Piskolan tupaan, sillä siellä on peruslämmin yli talven. Haneli lupasi sen kevättalvella vielä ladata.

  Haneli keitti meille kahvit. Oli aikaa hörppiä, sillä Vesilaitos ilmoitti maililla, että huoltotöiden vuoksi vesi on poikki 5.11. klo. 8:00-15:00.

  Vielä velj'poeka kaivoi pakkasesta kaksi hirvipalaa mukaan. Hyvin toimii Pikolahden telakka: kun vie sinne veneen säilytykseen, saa kahvit ja pari-kolme kiloa hirvenlihaa!

  Yhden jälkeen oltiin kotona. Vesikatko oli jo ohi, joten suihku oli paikallaan. Sitten Lidliin, kohta syömään. Elämä ryhtyi ujuttautumaan talvikauden uomilleen. 

  Tämän jutun rustailin pikaisesti. Pitää ryhtyä tuijottamaan tallenteita, jotta sokki ei pääse kaikessa raakuudessaan yllättämään. 

  Laitanpa loppuun kuvan viimeisen saari-illan auringonlaskusta.

SAVUSTUKSEN SALAT

  Savustus on mainio tapa valmistaa ruokaa. Savustaa voi vaikka mitä syötäväksi kelpaavaa. Tapoja, pönttöjä, raaka-aineita, rituaaleja, uskomuksia löytyy, variaatiota niistä tuhansittain. Puhun nyt tavallisen dallaajan savustusoperaatioista, teollinen tai pienimuotoinen kaupalliseen tarkoitukseen tehty savustus on asia erikseen.

  Minä valotan hieman omia kokemuksiani ja käytäntöäni. Mukana myös ripaus historiaa.

Tässä pohdiskelen alustavasti haikuutuksen syvintä olemusta samalla, kun siiat saavat väriä kylkiinsä. 

  Savupönttöjä on todella monenmoisia. On kaupasta ostettuja rosreripeltisiä laatikoita. Ne ovat käyttökelpoisia, mutta tahtovat olla lyhytikäisiä, sillä sulainen kalaneste, mitä helposti pääsee tippumaan pohjalle, syövyttävät lootan puhki, vaikka se kuinka rosteria olisikin. Tätä voi valveutunut haikuttaja estää asettamalla kalan alle jonkin vadin tapaisen estämään nesteiden valumisen alas asti.

  Sitten on itse tehtyjä/teetettyjä pönttöjä. Niitten kirjo on moninainen. Olen nähnyt mm. öljytynnöristä tai pulsaattoripesukoneen rummusta tehtyjä viritelmiä. Samoin lukuisia eri kokoisia ja näköisiä hitsattuja laatikoita, joiden omistajat pitävät niitä maailmakaikkeuden parhaina. On myös halkaisijaltaan sopivasta putkesta väsättyjä. Näitä on sekä vaaka-. että pystytasossa tönöttäviä.

  Sitten on vielä sähkösavustimia. Ne ovat tehdasvalmisteisia, vaikka en sulje pois mahdollisuutta, jossa joku Tollo Peloton on itselleen sellaisen värkännyt. Kipinäpönttöjä saa monen valmistajan versioina ja eri kokoisella teholla varustettuna. 

  Pönttöjä on siis monenlaisia. Kaikki varmaankin toimivat. aikansa. Tärkeintähän on, että ne ovat tarpeeksi tiiviitä pitämään valtaosan savusta sisuksissaan. 

  Minulla on perinteisenä haikuttimena 30-senttisestä, varmaan viiden millin vahvuisesta haponkestavästä teräksestä pätkäisty putki, johon on hitsattu pohja ja kannakkeet ritilöille kolmeen eri tasoon. Se varmasti yli 30 vuotta vanha. Lunastin sen aikanaan Pesosen Hegulilta, joka oli saanut putkea eräältä metsäteollisuuden piirissä työskentelevältä sukulaiseltaan. Pönttö siis seisoo pystyssä. Se on hyvin kestänyt sadat savustukset. Viime vuosina on tosin pohjan hitsaussauma alkanut ruostua läpi. Se on nyt n. kymmenen sentin matkalta auki, mutta olen ahtanut rakoon teräsvillaa. Toimii kyllä. Kapineen varjopuoli on, että se on niin massiivinen ja tarvitsee aikalailla ja aika pitkää lämmitystä. Siki hankin jokusia vuosia sitten sähkösavustimen. Se on kylminä vuodenaikoina vaivattomampi tapa haikuttaa, ja saa homman tehdä katon alla. Ei tietysti tuvassa, mutta kesäkeittiössä toki. Lopputulos on hieman erimakuinen, kuin perinteisessä pöntössä. Myös kerralla savustettava määrä on pienempi. Muikut, siiat ja ahvenet savustuvat siinä kokonaisina, mutta isompi kala, vaikkapa lohi, kannattaa halkaista, sillä "pyöreänä" se ei tahdo tasaiseti kypsyä.

  Sitten savustettavat. Monet sanovat, että savustuksen salat ovat kalat. Kyllä kotipöntöissä paljon muutakin voi savustaa, mutta kalat ovat perinteinen juttu. Muikku lienee se perinteisin. Silakka rannikolla, tietysti. Myös siika, lohikalat yleensä, ahven, säynävä, haukikin, ovat pöntössäni muhineet. Ja tietysti lahna. Se onkin yksi suosikeistani. Mielellään vähintään puolitoistakiloinen, jotta ei olisi niin pieniruotoinen. Haukia olen tosiaan joskus haikuttanut. Syötävää siitä tulee, kunhan muistaa savustaa kunnolla kypsäksi. Mutta ehkä noista luettelemistani lajeista vähiten maittava "jänkhäkoira" on. 

  Lihaa olen savustanut vain kanan muodossa, eli kokonainen tipu isoon pönttöön. Noin tunti siihen aikaa kuluu, lopputulosa on herkullinen. 

  Kasviksia en ole (vielä) juuri kokeillut, paitsi uusia perunoita tein jonkin lukemani ohjeen innoittamana viime kesänä. Sähköpöntössä tein, hyviä olivat. 

  Muitakin kokeiluja on mielessä. Vihanneksia, juustoa, possunfileetä? Ensi kesä on kokeilun aikaa, Mutta yhtä en kokeile. Sellaista, jota Tiusasen Hanski kokeili muinoin. Hän näet syöksähti Rantaharjussa, silloin kun juottola vielä sijaitsi vanhassa koulussa, sisään silmät päässä palaen kummassakin kädessä tarhakäärmettä roikottaen.

  "Toine paistetaa, toine savustetaa", hihkaisi hän jo ovelta. 

  Olin paikalla, mutta en jatkosta ole satavarma. Olinkohan muutaman keskarin litkinyt? No, countrylegendaa, tai ei, mutta Hanski nakkasi käärmeet bijardipöydälle, ja toinen livahti keskipussiin. Se viihtyi pöydän sisuksissa siihen asti, kun vuokrayhtiön mies tuli tyhjentämään kolikot laitteesta. 

  No, jos vaikka noin tapahtui, niin ei se ihme, tuon biljardipöydän historiassa. Haneli nimittän mätkäisi sen päälle melalla nuijimansa selällä uineen ketun. Kettu, ovela kun on, oli tekeytynyt kuolleeksi, ja puraisia Hanelia ranteeseen, kun tämä sitä silitteli. Eiku Mikkeliin jäykkäkouristusrokotetta ottamaan!

  Itse asiassa en ole lainkaan varma, savustiko Tiusanen käärmeen? En kyllä ihmettele, vaikka olisi savustanutkin. Aika eksentrinen persoona Hanski oli, osin hyvässä, osin vähemmän hyvässä mielessä. 

  Entäpä öyheet? Eli ainekset, joilla savu saadaan aikaan? Minä, kuten valtaosa, käytän leppäpurua. Mukaan laitan pienen oksan katajaa. Katajaa ei saa olla liikaa, sillä liika tekee maun kitkeräksi. Ennen vuoleskelin kuivasta lepästä lastuja puukolla. Nykyään ajan kutterilla purua. Mukaan isoon pönttöön laitan vielä muutaman kirvellä tai puukolla lohnaistun lastun, jotka tuottavat savua, vaikka valmistusaika venyisi pitkäksi. 

  Jotkut laittavat mukaan sokeripalasen tai pari, antamaan väriä. Minä en sellaisia ole käyttänyt. Erilaisia puulajeja olen kuullut myös käytettävän. Sähkösavustimen mukana tuli pussi muka bourbontynnyreistä silputtua haketta. Kyllähän siinä oma arominsa oli, ja pikantin säväyksen se antoi kaloihin. Koska bourbontynnyreideni tämänhetkinen varasto ammottaa tyhjyyttään, olen turvautunut leppään.

  Kiljusen Martti, RIP., nuotattamies ja kalastaja parhaasta päästä, kertoi käyttävänsä omenapuuta. Enpä ole kokeillut. Ehkä vielä testaan, sillä tuossa ikivanhassa ja suuressa omenapuussa pihalla alkaa olla kuolleita oksia. 

  "Muikku-Martista" vielä. Hän ja isoisävainaani Aleksi kävivät ikiaikaista mittelöä lahnaverkon talvipaikasta: Kumpi ehtii ensin viemään pyydyksen jään alle tienoon prhalle apajalle? Muistan nuoruudestani, kun me Hanelin kanssa käytiin pierun kuorilla potkurien kanssa virittämässä naru kahden avannon välille. Paikka oli turvattu, ja kun jäät vahvenivat, kävi Aleksi uittamassa riimuverkkonsa pyyntiin. 

  Siinä tärkeimmät kohdat omasta savustuksestani. En äkännyt eilen ottaa kuvaa savustetuista siioista. Nyt se myöhäistä. Jollette välttämättä halua, että käyn kuvaamassa paskion sisältöä. Siis laitan loppukuvaksi Peppen muikistelemassa radion tahtiin siikojen kypsymistä odotellessa.

  

FAKTISTA FUNTSAILUA

  Tempora mutantur, etc... Kieli muuttuu, mutta muutummeko me kielen kera? En tiedä, mutta aioin lähettää Kotimaisten kielten keskukselle muutamia sanaehdotuksia Kielitoimiston sanakirjaan liitettäviksi: Yleispöljä, monitaidoton, panluuseri, erityisturjake, kohdeköhkönen, multitöhelö, ääriälvänä. Siinä vastapainoksi kaikille erityis-, ja kokemusasiantuntijoille, joita tuntuu löytyvän alalta kuin alalta, tarpeeseen kuin tarpeeseen.

  Hypoteettisen höpötyksen jälkeen päätin kirjottaa Faktista fundeerausta. No, tuo aloitus ei kai aivan otsikon piiriin kuulu? Vai kuuluuko kuitenkin? Syy siihen, että aloitin sepustukseni sanaehdotuksilla johtuu tietysti siitä, että koska tuollaiset "uussanat" tulivat mieleeni, niin iän mukanaan tuoman unohtelun vuoksi oli pakko kirjoittaa ne ensimmäisenä.

  Mutta nyt kivikovaa faktaa. Eilen saavuttiin saareen tuossa yhden korvilla. Melko mukavissa olosuhteissa päästiin yli veneilemään. Tuvassa oli +15, pihalla +2 astetta. Vesi oli muutamassa päivässä taas laskenut. Ei paljon, mutta kuitenkin. Lastatun veneen keulan sai juuri ja juuri laituriin.

  Aurinkokin näyttäytyi ip. hetken.

Lehdettömän koivikon läpi näkyy hyvin järvelle. Vaikke ei siellä mitää näkemistä kyllä ole. 

  Nyt on aamu, kello viittä tapailee. Laitan kohta leivinuuniin tulet. Karjalanpaisti on tänään menossa muhimaan.
  Ennuste näyttää siltä, että tänään on poutapäivä, pikkaisen pakkasen puolella, huomenna ja sunnuntaina sataa, on plussalla, maanatai ja tiistai ovat taas puotaisia pakkaspäiviä, keskiviikkona edelleen pakkasta ja lumisadetta. Sattaa olla, että kauden lopetus tapahtuu jo tiistaina. Suunniteltiin keskiviikkoa, mutta se ja sama. On mukavampi ajaa vene Hanelille, nahuta talviteloille, sateettomalla kelillä.

  Verkkoja täytyy laskea tänään. Kuten olen tainnut mainita (mitähän en olisi? Maininnut?), niin en sen kaltainen kalamies ole, joka kelistä piittaamatta hyökkää apajille. Nyt ilma tuntuu sopivalta. Tai tuulta on kyllä luvassa, 5 sekuntimetriä iltapäivällä. No, kyllä Hilppa sellaisessa puhurissa vielä jaksaa soutaa.

  Yhtään lunta ei täällä Anttolassa näkynyt. Meillä Hollolassa jonkin verran oli. Kun käytiin tiistaina kiertämässä Isotilkki, näytti tällaiselta:

  Kummasti siellä keli vaihtelee. Hollolassa lunta monta senttiä, Lahden keskusta ei juuri lainkaan. Vissiin harjut jakavat pilvien kulkua.Tämä on kyllä oma päätelmäni, ei faktinen funtsailu. 

  Uuni paukkuu, tai ainakin puut sen sisällä. Lisään muutaman halon, laitan kahvin valumaan. Kantovedellä ollaan, mutta sähköä ei sentään tarvitse sisään raahata. 

  Kahvit hörpitty. Vielä ripaus faktaa. Kävin kaksi viikkoa sitten silmälääkärillä. Tämä totesi jälkikaihin vaivaavan. Kysyi "haluatko, että leikataan nopeasti, vai laitetaanko jonoon?"

  "Laitetaan jonoon", vastasin. "Julkisella puolella se laikattiin, eiköpä korjata myös."

  Tiistaina minulle tuli tieto Päksistä: Silmä korjataan 31.12.2019 klo. 13:45. Onneksi en ole näillä vuosin ollut kova juhlimaan uutta vuotta, juhlimaan ylipäätään mitään. Nuoruusvuosina olisi tuollainen aikataulu varmaan kismittänyt. Mutta asian ydin on se, että ottaen huomioon Päijät-Hämeen terveyskuntayhtymän taloudellisista vaikeuksista kuulemani uutiset, voin varmaan pitää itseäni onnekkaana, kun noinkin nopeasti saan avun tähän hieman harmilliseen, mutta ei päivittäistä elämistä suurestikaan vaikeuttavaan vaivaan. 

  Loppujen lopuksi anekdootti kutsun tiimoilta. Kun avasin kirjeen, niin luin otsikon "KUTSU JÄLKIKAIHIN KORJAUKSEEN" seuraavasti "KUTSU JALKAHIEN KORJAUKSEEN". 

  Ehkä sekin olisi suotavaa, vaikka tuntuu, kuin iän myötä olisi jalkahikikin minulla ehtynyt. Alan vissiin kuivahtaa koko mies. Vaikka ei minulla niin rehevä jalkahiki ole koskaan ollut, kuin nimeltä mainitsettomalla nuoruuden tutullani. Kun hän kultaisen kuuskytluvun loppupuolella asteli kesäisin paljasjaloin Lotjaan, jätti hän muovilaattalattiaan selkeät jäljet, joita pystyi ilman koiran vainuakin seuraamaan. 

  Loppujen lopun lopuksi: Kun näytin Hilpalle kutsun leikkaukseen, niin hänkin luki "KUTSU JALKAHIEN KORJAUKSEEN". Yhtä lukihäiriöisiä ollaan. 

  Se oli loppukevennys, uunia pitää mennä pöyhäisemään. Lisää tuonnempana.

HYPOTEETTISTA HÖPINÄÄ

  Mietiskelin eilen paikallisessa kahvilassa Hilppaa odotellessani, että valkeneeko joskus se päivä, kun istahdan mukaan eläkeläisäijien rinkiin? Istahdan vakipöytään, minkä ensimmäiset ukkelit ovat vallanneet oltuaan oven kahvassa jo ennen paikan avaamista. Istahdan pöytään, missä puhutaan paikallispolitiikasta, sivutaan myös maailman tilannetta, siunaillaan nuorison ja maahanmuutajien käytöstä, käsitellään pois nukkuneet ja sairastuneet tutut, kierrätetään päivän lehtiä, täytetään kimppaveikkauskuponkeja, käännellään lakkeja korvalliselta toiselle, heitellään humoristisia kommentteja viereisiin, eläkeläissäijien miehittämiin pöytiin. Kaikella kunnioituksella kaikkia Hollolan, Suomen ja koko maapallon eläkeäijiä kohtaan: En halua istahtaa tuohon pöytää, en edes, kun olen oikeasti vanha, joskus vuonna 2030. En halua silloin istahtaa tuohon pöytään kommentoimaan sataseitsemänkymmentäkuudetta brexitin lykkäystä.

  Mutta mitä minä haluan tehdä lokakuun lopulla 2030?

  Haluan lähteä aamulenkille. 10 000 askelta on tosin vaihtunut 3000:een askeleeseen.

  Haluan lähteä käymään Avokkaassa, sähköauto on jo ladattu. Kauden toinen perunasato odottaa siellä nostamistaan, ruohokin on vielä leikattava. Ilmaston lämpeneminen on edennyt sellaiseksi, että joulu on tarkoitus viettää saaressa. Jäät tulevat, jos ovat tullakseen, vasta tammikuussa, tai helmikuun tavaksi muodostuneilla pakkasilla. Kolmeen talveen ei ole ollut asiaa jäille. Mutta maaliskuun lopussa ne yleensä ovatkin jo poissa. 

  Haluan kuunnella vanhoja rockin mestareita. En halua kuunnella Antti Tuiskun 25-vuotisantologiaa.

  Haluan katsella afrikkalaisia sarjoja koko pallon tuotannon sisältävältä ohjelmasovellukselta. 
  Haluan mahdollisesti katsoa illalla suorana GHL:n  (Global Hockey League) ottelua Pelicans-Toronto.

  En halua katsoa Hyvien katsojien kaksitoistavuotisjuhlakautta, enkä Maajussille morsianta-ohjelman viimeistä tuotantokautta. Se näet lopetaaan, koska kaikki vielä maajussin töitä tekevät ovat jo vähintään kerran ohjelmassa mukana olleet.

  Haluan syödä pitkän uurastuksen jälkeen kukoistavan sisävesikalakannan tuotteita merileväpedillä, tai pakkasesta löytyvää peuranpaistia. Kannan räjähdysmäisen kasvun seurauksena sitä vähennetään kovalla kädellä myös Etelä-Savossa, ja Hanelin tytär Anni miehineen pitävät huolta siitä, että minun, sekä Tainan ja Hanelin, pakastimet eivät sysyisin itke tyhjyyttään.

  Haluan  olla todistamassa, kuinka Iiris pääsee ensi syksynä aloittamaan 17-vuotiaana kosmologiaopinnot Suomen osavaltion pääkäupungin Suur-Helsingin yliopistossa.

  Haluan seurata herkeämättä tietoja ensimmäisen Mars-retkikunnan piakkoin tapahtuvasta laskeutumisesta planeetalle. Kuuhun perustettu avaruusasema on mahdollistanut monet ennen unelmien tasolle jääneet, ihmiskunnan tiedon lisäämiseen tähtävät toimet.

  Kahden viikon kuluttua minun täytyy, vaikka en haluaisikaan, käydä S-HCH:ssa (Suur-Hollolan Central Hospital) päivittämässä tekosydämeni. Samalla tarkastetaan lonkkien tekonivelet. Hollolahan nielaisi Lahden takaisin sisuksiinsa 2028, kun kaupungin talous lopullisesti romahti. Nyt Suur-Hollola on suuri kokonaisuus pitäen sisällään Lahden, Orimattilan, Nastolan, Hämeenkosken, Kärkölän, Asikkalan, Padasjoen, Heinolan ja Iitin. Se on pinta-alaltaan suurimmasta päästä Suomen viidenkymmenen kunnan joukossa.

  Haluan vielä olla mukana kokemassa parin vuoden päähän uumoillun G6-verkon tavallisille käyttäjille aukeamisen.

  Haluan osallistua Euroopan Liittovaltion presidentin vaaleihin ensi vuonna.

  Haluan juhlistaa myös ensi vuonna tapahtuvaa Islamin ja kristinuskon liittoa, ekumeenista yleisrauhaa, maapallon luonnovarojen tasapuolisen jakamisen periaatteen toteutumista, ja jo kolmatta lähes sodatonta vuotta. Kiitos YK:n ja ihmisten lopultakin tietyn rajan ylittäneen pelon ilmastonmuutoksen toteutumisesta, elämme parempia aikoja, kuin ehkä koskaan ihmiskunnan historiassa. Elämme parhaimpia aikoja, mutta olemme yhä vain hippusen vaa'an oikealla puolella.

  Joopa joo. Mikäli osakin tuosta toteutuu, on Nostradamus saamassa arvoisensa seuraajan. Paitsi että tuo ensimmäinen kappale todennäköisesti tulee toteutumaan. Vaan en aamenella uskalla sanoa.

Laitetaanpa loppuun kuva, joka voisi sitten vaikka esittää Saarelan taloa jouluna 2030.

PUOLI AJASTAIKAA

  Saareen rantauduttiin 27.4.2019. Olosuhteet olivat seuraavat:

  Ja viikon kuluttua saapumisesta näytti tältä:

 

Koko lailla puoli vuotta myöhemmin, 27.10.2019, saaresta lähdettiin. Olosuhteet näyttivät kutakuinkin tuollaisilta:

  Kuvista huomaa, että vesi on laskenut reilusti, vaikka ei se keväällä edes lähellä normaalitasoa ollut. Samoin huomaa, että jäät ovat sulaneet, lumet hävinneet.

  Puoli vuotta on vierähtänyt joutuisasti. Toki ei olla aivan koko aikaa Avokkaassa vietetty; ollaan käyty kotona Hollolassa lukuisia kertoja, sellaisia parin päivän huoltoreissuja. Yllettiin heinäkuussa jopa muutamaksi päiväksi Ahvenanmaalle asti. 

  Jotakin tuli kesän aikana saaduksi aikaan. Valmistui kesäkeittiö uusiokäyttöön tuunatuista aitoista...

...sauna sai uuden lookin...

  Siinä mainittavimmat. Piha-aitta ja talo loppuun tuli myös maalattua, savustuspaikka siirrettyä kesäkeittiön kylkeen, ja tietysti kasvimailla ja kasvulavoilla kaikenlaista kasvatettua. Mukavasti riitti askaretta loppukesälle saakka.

  Vielä, kun duuneista puhutaan, käytiin Hanelin kanssa läjäämässä paskio Kerniemelle, ja minä olin viikon verran Hanelin kaverina uusimassa Piskolan puu/rekiliiterin kattoa. 

  Monenlaista muuta mahtuu taakse jääneeseen puolivuoskauteen. Lähinnä iloisia ja mukavia asioita. Jos ei ajatella laajemmin, kansakunnan tasolla, tai ihan globaalisti.  Tai saahan ajatella. Kyllä minäkin olen ajatellut, mutta en ajatuksiani tähän kirjoitukseen tunge. 

  Mikä lie sai minut tänään, heti kohta, kun Hollolaan oltiin kotiuduttu, tällaista juttua väsäämään? Niinpä. Kun ei edes tultu viimeistä kertaa näillä sulilla saaresta. On tarkoirus ensi torstaina, ehkä vasta perjantaina, lähteä vielä muutamaksi päiväksi siian pyyntiin. Talvikunnossa siellä paikat jo ovat. Pitää vielä sammuttaa jääkaappi, tyhjentää saunan vesiastiat, ja tuoda veneet pois. Se tehdään ilmeisesti 6. tai 7. marraskuuta. Jäädään odottelemaan talven selän taittumista ja toivomaan kelvollisia jääolosuhteita. 

  Yleensä olen tässä vaiheessa vuotta jo hahmottanut, pitkälle suunnitellutkin, tulevan kesän remontteja. Nyt näyttää siltä, että ne jäävät tällä kertaa vähäisiksi. Maakellariin pitää teettää uusi sisäovi, vähän hyllyjä rakennella. Maalaus jatkuu nyt rantasaunalla. Samoin talon ikkunoita pitää värjätä. Se on Hilpan homma se. Minä ne irrottelen ja teippaan, rouvan kärsivällisyys on paremmin itse maalaustyöhön soveltuva.

  Eli ei rahallisesti, ajallisesti, eikä hiellisesti kovin mittavia hommia ole kuutioituna. Mutta kun normaalit kasvimaat ja polttopuut sivussa hoitaa, niin toki aikansa saa kulumaan. Ja jos ei muuten meinaa kulua, niin pitää tehdä, kuin Utsjoen äijä. Sillä kun kiire pakkasi niin ettei ehtinyt tilattua nurkkakaappia loppuun valmistella. Piti näet mennä muutamaksi viikoksi jänkään katselemaan kevään tuloa. Eli tuosta viisaudesta oppia ottaen voidaan välillä viikko tai useampi rojottaa pihalla, ajella saarten rantakallioille, tallustella asumattomissa metsissä, kiivetä näköalapaikoille katselmaan kevään, kesä, syksyn, talven, tuloa. Maailmassa ei ole mitään tärkeää, paitsi puutarhanhoito. Eikä sekään ole kovin tärkeää.