LAUANTAIN TOIVOTUT JA KAIVATUT

    Tiesittekö, että lauantai on saanut latinankielisen nimensä Saturnuksen, siihen  aikaan himmeimmän tunnetun planeetan, mukaan. Lauantaihan oli roomalaisen kalenterin mukaan viikon viimeinen päivä. Entäs tiesittekö, että suomenkielessä lauantai on saanut nimensä muinaisgermaanisesta sanasta "laugr", joka tarkoittaa kylpyä. Saunapäivä.
  En minkään tiennyt. mutta pääsin loistamaan Saturnusta kirkkaampanana, koska googletin asian.

  Lauantai oli 1960-luvun lopulle työpäivä. Ja koulupäivä. Nykyisin lauantai on toiselle vapaapäivä, toiselle työpäivä, muutamalle päivä päivien joukossa, jollekulle osa perjantain ja maanantain välistä yötä.

  Lauantain toivotut on vanhin ylen yhä lähettämä radio-ohjelma. Ensin puoli tuntia klassista, sitten puoli tuntia kansanomaista, se on vanha kaava.  Minä en ryhdy koko tuntia toivomaan. Toivon ainoastaan Love Sculpturen versiota Aram Hatsaturjanin "Sapelitanssista", sekä Arttu Suuntalan kauan unohduksissa ollutta kappaletta "Honolulu."

  Tästä lauantaitriviasta reaaliaikaan. Tusinaa astetta näyttää elohopea. Tulossa eilisen kaltainen päivä, eli poutaa, aurinkoa, kesäistä. Siis ihan hyvä päivä. Vaikka IPCC:n tuore raportti ahdistaa. Luultavasti niitä, jotka ovat päättäneet, että ilmastonmuutosta ei ole, vaikka tuhansien tutkijoiden ja tiedemiesten mielipiteet ja päätelmät, sekä toteutuneet tilastot, vääjäämättä osoittavat kellon tikittävän yhä nopeammin kohti rajaa, mistä ei ole paluuta, ei ahdista. Tekee mieli sanoa, että autuaita ovat hengessään köyhät, sillä  heillä on taivasten valtakunta. No, ainakin kirjoittaa. Ja kirjoitinkin. Asiahan on niin, että koko ihmiskunta on vaarassa joutua taivasten valtakunataan, jos sellaista on, osa tietysti alakertaan, samalla ehdolla, ellei ponteviin toimiin ryhdytä.
  Minuun ainakin tuo raportti vaikutti siten, että yhä tarkemmin mietin tekojani. Lihan syöntiä varmasti vähennän entisestään, se on selvää.

  Vesi laskee vauhdilla. Laskee Vuoksea pitkin Laatokkaan, niin kuin on tehnyt ammoisista ajoista. Mutta kun uutta ei tule tilalle, laskee myös veden korkeus. Se aleneen nyt muutaman sentin viikkovauhdilla. Kaikki on suhteellista. Ei sentin vuorokausivauhti ole mitään edes etanalle, mutta tässä tapauksessa on. Toisaalta tätä menoa saa lähes kaksi vuotta, ennen kuin Avokkaansalmen yli pääsee dallaamaan kuivin jaloin. Siis kesälläkin. Ja kestää tuollaiset 17 vuotta, ennen kuin muutaman kivenheiton päässä oleva 62 metrin syvänne paljastaa salaisuutensa. Tokko noin noin mullistavia tapahtumia on odotettavissa. Saattaahan tuo salmi kuivua, mutta kyllä syvänteeseen vettä jää, vaikka Vuoksi ehtyy.

  Eilen oli meillä kahvivieraita; tuttu pariskunta, joka eläkepäivillään on muuttanut pysyvästi tienoolle. Mukava oli tarinoida. Nyt on sosiaaliset paineet purettu. Seuraavat vieraat odotettavissa ensi kesänä. Ellei yllätyksiä satu. Huom: Vieraiksi ei lasketa Hanelin porukaa. Eikä lähinaapuria.

  Meneillään oleva aika on vähän odottelua; metsän antimet odotuttavat, isommat projektit odotuttavat ensi kesää. Siis ensi kesän projekteja on aikaa hahmottaa. Pari on jo idullaan. Eilisen vierailun aikana tuli yksi tapetille. Kun Hilppa verannalla istuksiessamme mainitsi, että siellä olevan pöydän tilalle pitäisi hankkia hieman pidempi, niin herra P. V. heitti ehdotuksen, että minä voisin rakentaa siihen taittuvan jatkon klaffipöydän tapaan. Hyvä idea. Sen teen. Mutta duuni on niin snadi, että saatan sen toteuttaa jo kuluvana kesänä, tai tulevana syksynä. 
  Isompi homma on ollut hahmollaan jo pari vuotta. Nimittäin maakellarin ehostus. Ei sekään kovin iso ole, mutta kuitenkin: Uusi sisäovi pitää teettää, uudet hyllyt rakentaa, ja luultavasti kalkita. Täytyy asiaan perehtyä. Mr. Google varmaan antaa pyydettäessä konsulttiapua.

  Googlesta tuli mieleen. Huawei on yle:n eilisen uutisen mukaan kehittnyt oman käyttöjärjestelmän. Se ei maailman toiseksi suurimmalta puhelivalmistajalta ole yllättävä uutinen. Onhan Google uhannut, USA:n todistamattomien vakoilusyytteiden vuoksi, lopettaa ohjelmistojensa päivityksen uusilta Huawein malleilta. Yhtiö kertoo, että se aikoo käyttää uutta järjestelmää ensin televisioissa ja älykelloissa, mutta valmius puhelimiin on jo olemassa.
  Minulla on ainakin kolmas Huawein puhelin käytössäni. Oikeastaa kaksi on käytössä; vanhempi "hikihommissa", uudempi "pyhäkäytössä". Ja uudemman hankin vasta alkukesäsätä, kun entinen vanhempi oli tullut tiensä päähän. Myös älykello ja täppäri ovat Huawein tuotantoa. Samoin Hilpan puhelin ja tabletti. Olemme olleet laitteisiin erittäin tyytyväisiä. Hintalaatusuhde on kohdillaan.
  Minä en pelkää Googlen uhittelua. Ja kyllähän nyt myynnissä oleville malleille taataan elinikäinen päivitys. Ostajan, vai laitteen, elinikäinen? Sitä ei kyllä kerrottu.
  En myöskään pelkää vakoilua. Jos pelkäisin, pelkäisin sitä minkä tahansa ja kenen tahansa valmistaman älylaitteen kohdalla. Jos Huawei tuo oman käyttöjärjestelmänsä laitteisiinsa, olen näillä näkymin valmis ryntäämään mukaan. Niin hyvä, kuin Googlen tarjoama paketti sähköposteineen, googlekuvineen, keep'eineen, etc., onkin, raaskin siitä luopua, jos samantapaista on muualta tarjolla. Googlen, kuten Facebookinkin, käyttäytyminen ja liiallinen paisuminen vaikutuksineen alkaa pikkuhiljaa tympiä. Eipä silti, samat ongelmat saattavat seurata myös uusia massiivisia järjestelmäntarjoajia.
  Huawein kehittämä käyttöjärjestelmä, HarmonyOS, on myös avoimen koodin käyttöjärjetelmä, kuten Androidkin. Ei siis iOS:n kaltainen, vain omille laitteille tehty. Luulisi kaikille valmistajille sallitun järjestelmän olevan läpinäkyvämpi ja turvallisempi, kuin suljetun järjestelmän. Nyt kun vakoilu puheeksi otettiin. Tosin minä olen täysin väärä ihminen asiasta puhumaan, koska en noita juttuja tunne.
  Niin tai näin, Huawein käyttäjänä aion pysyä, jollei siitä tehdä liian vaikeaa. Samoja ominaisuuksia kuin Googlella olen jo jo ottanut käyttööni, mm. pilvipalvelua, kalenterin, tehtävät ja muistutukset, kuntosovelluksen. Huawei ID-sovelluksen kautta se toimii. Ja kaikki laitteet, eli minulla kaksi puhelinta, tabletti ja kello, ovat samassa nipussa, eli kaikkien tiedot ovat nähtivässä kaikissa laitteissa. En minä mikään nörtti ole, mutta innokas käyttämään nykytekniikan mukanaan tuomia arjen helpottajia hyväkseni.

  Nonnii. Tyyni aamu jatkuu. Mitähän tänään tehtäisiin? Pitäisköhän ajella ip. veneellä kylille kahville? Ei se mikään ilmastoteko ole, mutta nämä veneilysäät vähenevät syksyä kohti. Enkä fanaatikko, askeettinen ilmestys, ilmastoasioissa ole. Eikä minusta tule. Tai mistäs sen aivan varmasti tietää. Kun tälläisia näkyjä joka aamu katselee.

DEAR BLOG

  Jotkut harvoista blogini lukijoista, useat niitä satunnaisesti silmäilevistä, saattavat ihmetellä, miksi kirjoitan omista arkisista tapahtumistani, huomisen suunnitelmistani, toiveistani ja haaveistani,  mm. paremmasta maailmasta? Mutta eikös päiväkirja ole juuri sitä varten? Siis:

DEAR BLOG

    Hyvää viikon puoliväliä rakas blogi. Pari päivää on mennyt, kirjoitan taas. Nuo menneet pari päivää ovat olleet lämpimämiä. Mutta loppukesän tuntua, syksyn enteitä näkyvissä.

  Olen parina aamuna käynyt Piekälän puolella sauvakävelemässä. Nyt, kun saaressa ei ole enää isompaa tekemistä, vesomisetkin alkavat olla vesottu, tekee mieli lähteä kävelemään. Mutta aika tympeää on soratietä dallata, ensin paikkaan A, sitten takaisin lähtöpisteeseen. Se hyvä puoli, ettei muita tielläliikkujia ole vaivaksi asti. Sellaiset kaksi ja puoli tuntia olen yhteensä kävellyt, yksi auto on tullut vastaan. Jalan-, tai pöyrälläkulkijoita on ollut vähemmän. Usko pois, blogi hyvä, että ainoa, mitä Hollolasta kaipaan, ovat mainiot ulkoilumaastot.

  Eilen laskettiin, ensimmäistä kertaa tälle kesälle, harvat verkot. Kaksi 40 millistä verkkoa ahvenille, kaksi 60 millistä hauelle ja lahnalle, kaikki samassa jatassa, matalikon rannan välissä. Aamulla kävin ne nostamassa. Mikäs nostaessa; upea aamu, tyyni veden pinta.

   Neljä verkkoa, neljä kalaa. Ei Pietarin saalis, mutta meile riittävästi. Oli reilun kilon säyne, hieman alle kiloisia lahnoja kaksi, 700 gramman ahven. Pienenpuoleisia olivat lahnat, mutta koska savulahnan syönnistä on kulunut aikaa, otettiin nekin mukaan haikupöntön täytteeksi.

Päivällä ajelin osan nurmikosta. Osa alkaa olla palanutta, ei siis leikkauksen tarpeessa. Ennen saunomista savustin kalat.  Siinä rivistö.

  Nyt on saunottu, syöty haikutettu säynänen, katsottu Emmerdale. Parahin blogi, huomaan selvästi, että en ymmärrä kaikkea tv-tarjontaa. Onko aika ajanut ohitseni. Olenko vanhentunut ikihyviksi, muuttunut arkaaiseksi pösilöksi, seniiliksi reliikiksi? Sinulle voin onneksi sisintäni vuodattaa. Ajattelepa vaikka sitä, että kun Emmerdalen mainoskatkolla näen mainoksia kanavalla pyörivistä tai tulevista ohjelmista, minua puistattaa. En suin surminkaan lähtisi katsomaan yhtäkään niistä. Tuntuu, kuin Emmerdale olisi ainoa maksukanavien sarja, mitä viitsii katsoa. Ei sillä, että sekään kovin kummoinen olisi. Tapa enimmäkseen. No, pitää vetää sanojaan takaisin. Pian alkaa Roban uusi kausi. Sen kohdalla pystyy joten kuten mainokset sietämään. Niin, ja kunhan Kontio & Parmas siirtyy maksupuolelta Neloselle, sama juttu.

  Huomenna mennään Mikkeliin, siis keskustaan. Onkin kertynyt paljon asioita toimitettavaksi, hankintoja tehtäväksi. Kaatopaikalle viedään muutama aikansa ahkeroinut sähkölaite, Stellassa pestään pari täkkiä itsepalvelupesulassa, pyykin möyrytessä käydään ostamassa onnittelukortti sunnuntaille ja S-Marketista Marskin leipää, kun peitot saavat hurlumheitä kuivausrummussa, mennään Minnan torikahvilaan korvikkeelle, pyykit puhtaina ja kuivina usmuutetaan Motonettiin, sieltä Tokmanin kautta Lidliin, mistä bensa-aseman tulosta parantamaan, sitten Anttolaan ja saareen. Tehtävää kerrakseen, eli pitkän virkkeen verran.

  Perjantaina on tulossa vieraita. Ihan vaan päiväkahville.

  Ei minulla siten muuta ollutkaa, tällä kertaa. Avaan taas koneen sinua varten parin päivän kuluttua. Mitä lienee silloin kerrottavana?

  Loppuun laitan, ihan Sinua varten blogini, Moodybluesin kappaleen "Dear Diary" sanat, jotta saat kuvan siitä, millaista oli aikana ennen Sinua.

 Dear diary, what a day it's been 

Dear diary, it's been just like a dream

 Woke up too late; wasn't where I should have been 

For goodness sake what's happening to me 

Write lightly, yours truly, dear diary

It was cold outside my door 

So many people by the score 

Rushing around so senselessly 

They don't notice there's people like me 

Write lightly, yours truly, dear diary

They don't know what they're playing 

They've no way of knowing what the game is 

Still they carry on doing what they can 

Outside me, yours politely, dear diary

 

It's over; will tomorrow be the same? 

I know that they're really not to blame 

If they weren't so blind then surely they'd see 

There's a much better way for them to be 

Inside me, yours truly, dear diary

HIRVIKÄRPÄSENESTOPUTKIHUIVIHATTU

      Ämeriikassa ammutaan. Trump puhuu mielisairaudesta. Sitäkin, mutta  muuta myös on paljon noiden surullisten tapahtumien takana. Terrori alkaa lisääntyä, kun omia aivojaan säästeliäästi käyttäviä ihmisiä aivopestään. Valkoisen ylivallan sun muiden sairaiden ryhmien toimesta niin tehdään, jos tehdään uskonnon ja vaikka minkä muunkin nimissä.
  Vaarallisinta, meidän kannaltamme, on, että kova kielenkäyttö lisääntyy jatkuvasti suomalaisten populistien parissa. Vedotaan sananvapauteen. Sananvapaus on arvokas asia, mutta ei rikoksen tunnusmerkkejä lähentelevää puhetta voi pitää sananvapauteen kuuluvana. Rikos on rikos, turha ruikuttaa. Ja puheista on monesti lyhyt matka tekoihin.

  Lukaisin ylen sivuilta jutun tulevaisuustukija Marko Wileniuksesta. Se sai uskoni tulevaisuuteen vahvistumaan piirun, pari. Wilenius sanoo mm.: "Perustarpeiden tyydyttämisessä on nykyaikana käynyt huonosti. Ostamme valtavasti krääsää, syömme aivan liikaa ja aiheutamme suunnattomia ympäristöongelmia.  – Kaikki nämä maailman ongelmat syntyvät siitä, että jäämme jumiin perustarpeiden ylityydyttämisen vuoksi. 
  Wilenius uskoo kuitenkin, että nyt tästä jumista ollaan pääsemässä irti ja ihmiskunta voi ottaa seuraavan loikan. Se tarkoittaa, että ihmiset eivät enää itsekkäästi ajattele, mitä maailma voi antaa minulle, vaan alkavat kiinnostua omasta panoksestaan maailman hyväksi.

  Juuri näin. Mitä useampi ihminen lopettaa itsekkään ajattelun, ryhtyy pohtimaan omia toimiaan maailman parantamiseksi, sitä suuremmat mahdollisuudet ihmiskunnalla on selvitä kohti uusia aikoja, kohti onnellisempaa, tasa-arvoisempaa ja saastuttamatonta maailmaa.

  Marko Wilenius toteaa myös, että koska otteet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tulevat kovenemaan, lisää se entisestään myös ilmastonmuutoksen kieltäjiä. Heitä, jotka vaalisivat mieluiten omia etujaan. On tietysti aina näitä trumppeja, jotka puolustavat mennyttä maailmaa. Se tyyli tulee vain kovenemaan. Se on puolustusreaktio, joka vahvistuu sitä enemmän, mitä enemmän hyökkäystä tulee.

  Niin se on. Niin kauan kun nuo trumpit ja muut ilmastonmuutoksen kieltävät saavat kannatusta, kannatusta, mikä tuntuu vain lisääntyvän, ei käännettä parempaan tapahdu. Tai tapahtuu, mutta hitaasti. Uskon kuitenkin, että lopulta järki voittaa, ihmiskunta voittaa, ihmisyys voittaa, jokainen meistä täällä matoisen pallon päällä voittaa. Eikä käy niin, että vain jotkut voittavat, ja häviävät lopulta kaikkien muiden mukana.

  Toinen otsikko ylen sivuilta: Ympäristörikokset ovat Suomessa liki yhtä tuottoisia kuin huumekauppa – "Tässä pyörivät isot rahat."

  Kyllä aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään kaikkia keinoja ansaitakseen rahaa riippumatta siitä, kuika moraalittomia keinot ovat. Eikä sellainen toiminta edesauta paremman tulevaisuuden muodostumista. Mikä helvetti siinä on, että tuollaista ahneuksissaan tehdään. Ja että tuollaista ahneuksissaan teetetään. Nyt lähti piiru äsken saamasti tulevaisuudenuskosta pois.

  Ei kuitenkaan pidä lannistua, vaikka usko vähenee. Eilen me emme löytäneet lainkaan mustikoita Avokkaansaaresta. Mutta siitä huolimatta lähdettiin aamulla veneellä muille mantereille. Nyt piti varautua loppukesäiseen vaivaan, eli pukeutua hirvikärpäsenestoputkihuivihattuun.

Retrotyyli oli tänääkin pop. Hilppa vahvisti vielä lookia vyölaukulla.

  Tällä kertaa löydettiin sentään marjoja. Ei paljon, mutta piirakkatarpeiksi kuitenkin. Osa mustikoista , vaikka niitä niitä varvuissa olikin, oli tuollaisia pippurin kokoisia.

  Joistain varvuista ja mättäistä löytyi vähän isompiakin. Kyllä ikävä olisi tullut, jos olisi pitänyt ämpärillinen täyteen kerätä.  Nyt se lopulta hyväksyttävä: Tänä vuonna ei musikoita pakasteta, ei mehuksi keitetä.

  Sienien suhteen olen vielä optimisti. Tuli niitä viime syksynäkin. Vaikka vielä kuivempi kesä oli takana. 

  Sitten etkot:

  Torstaina käydään Mikkeli-cityssä.

  Perjantaina tulee tuttavapariskunta kylään.

  Sunnuntaina mennään Ristiinan Hangastenmaalle yksiin kekkereihin. 

  Maanantaina, siis viikkauden kuluttua, pariksi päiväksi Hollolaan. 

  Sitten kesä jatkuu saaressa. Uusia kujeita ei ole mielessä. Mennään vanhoilla.

WANHAT WERMEET; MATTI JA ESKO

  Vanha hyvä ystäväni Rohusen Matti mesetti torstaina, että on tulossa mökille parin ystävänsä kanssa viikonlopuksi. Kysyi, onko meillä aikomusta mennä Wanhat Wermeet-tapahtumaan Hurrissalon kyläntalolle lauantaina. Ja että jos on, niin mihin aikaan? Voitais tavata siellä. Minä vastasin oitis, että totta kai tullaan. Ja että ilmoita, mihin aikaan olette itse menossa, mikä aika vain käy meille. Matti vastasi "ok".
  Aamupäivällä tänään tuli sitten mese: "Käviskö 12 maissa?"
  Minä: "Soppii, nähhään."

  Niinpä ajelimme Hurissaloon. Iso pelto oli parkkipaikkana, mutta paljon oli autojakin. Käytiin ensin Salessa, tuossa maankuulussa kyläkaupassa, ostamassa munia ja leipää. Sitten dallattiin läheiselle juhlapaikalle.

  Wanhat Wermeet on Hurrissalon kyläyhdistyksen järjestämä tapahtuma. Siellä oli nähtävillä vanhoja autoja ja moottoripyöriä, oli valokuvanäyttely. oli kirppis, oli Sairilan Miesvoimistelijoiden näytös. Oli Matti Esko. Ja minä. Tässä todiste.

  Sanoin Hilpalle, kun päästiin rikospaikalle, että katsellaan pitkähköä miestä, jolla on paljas päälaki, havaijipaita ja sortsit. No, kyllähän Hilppa olisi tuntomerkit ilman opastustakin tiennyt.
  Kun miesvoimisteloijoiden huumoripitoinen näytös alkoi kesäteatterin lavalla, lampsi Mattikin paikalle. Sortsit oli jalassa, ja lyhythihainen paita. Tosin ei aivan havaiji-kuvioinen. Tai ehkä, mutta musta-valkoisessa muodossa. Siinä halattiin, hetki rupateltiin. Matti kertoi, että hänen ystävänsä ovat tuolla katsomossa voimistelijoita seuraamassa. Me näet seisoksimme ulkopuolella, tosin näköyhteyden päässä esiintyjistä.
  Matti kysäisi, yht'äkkiä, ja kovaan ääneen: "Missä hitossa se Matti Esko on?"
  Hilppa nykäisi Mattia, näytti takavasemmalle. Siinähän se artisti oli, alle kahden metrin päässä! Eiku käspäivälle. Matti sanoi, että sori, elämäni pahin moka, tai ainakin toiseksi pahin. Mr. Esko sanoi, että ei se mitään, mutta mikäs se pahin on?
  Rohus-Masa selvitti: Hän oli joskus Mikkelin torilla jossakin tapahtumassa. Siellä oli esiintymässä PMMP. Elettiin duon uran alkuaikoja. Matti, joka ei ollut PMMP:stä kuullut, kysäisi ihmisjoukossa, että mikä v**un PMMP? Silloin kuului vierestä kahden nuoren naishenkilön vieno vastaus: "Me ollaan se PMMP!"
  "Nolotti", lisäsi Matti. Ja kysyi samaan hengen vetoon kaimaltaan "voiko ottaa selfien?".
  "Toki", sanoi kaimansa. Niin siinä kävi, että minä sen kuvan Matin puhelimella otin. Kuvan, jonka Rouhus-Masa on jo jakanut fb-sivuilleen. Laitan sen vielä tähän, niille iloksi, jotka eivät ole hänen fb-kavereitaan. Siis olkaapa hyvät: Matti ja Esko.

  Minäkin innostuin ottamaan meistä selfien, kuvan, jonka blogin alkuun tälläsin. Kysyin vielä taiteilijalta, että saako kuvia jakaa. Tämä lupasi. 

  Matti Eskolla on tietääkseni kesäpaikka lähistöllä, joten siksi hän oli jo toisena vuonna peräkkäin esiintymässä. Ilman palkkiota, luulen. Sillä tapahtuma oli yleisölle maksuton. 

  Väkeä oli runsaasti paikalla. Tuttuja en kuitenkaan tavannut montaa. Muutaman kanssa vaihdoin jokusen sanan, muutamia kasvotuttuja bongasin. Sama juttu, minkä huomasin Anttolan Kihuilla: Alkavat entisten tuttujen rivit harveta.

  Välillä käytiin kahvilla ja munkeilla kaupan terassilla. Niin, ja Matti oluella. Matin (Rohunen) kanssa olisi turinaa riittänyt vaikka kuinka, mutta jätettiin loput seuraavaan tapaamiseen. 

  Maailman pienuus tuli sekin esiin. Paljastui, että olin ollut välittämässä Paavilaisten vellosten rskan ja Markun mökkiä Keljunlahdella Kässaaressa toisen Matin ystävän veljelle. Asiasta juteltiin, todettiin maailma pieneksi. Kun Matille, joka oli kuunnelut sivukorvalla jutusteluamme, selvisi, kenen entisestä mökistä ole kyse, riehaantui hän lointelemaan. Tuttuja "ku paskan haju" Paavilaisen pojat Matille olivat, Arska ihan luokkakaveri Lyseosta. 

  Niin ovat Wermeet takana. Ainutlaatuinen paikka, tuo Hurrissalon kylä: joka päivä aukioleva kauppa, josta löytyy apteekki, posti, kahvila, polttoaineen jalelu, vaikka mitä, kyläyhdistys, ja harrastelijateatteri. Mitä vielä? Joku osaa varmaan lisätä. Eikä kylällä montaa ympärivuotista savua ole! Hienoa, että tuollaisia kauppiaita ja kyläyhteisöjä vielä löytyy. Täällä niitä tarvitaan, ei susirajan eteläpuolella.

  Tänään on vielä ohjelmassa saunontaa ja toosan tuijotusta. Melkolailla lepopäiväksi on mennyt. Vaikka eihän matkustelu lepoa ole. Ihan 50 kilsaa tuli törryyteltyä, Hurissaloon ja takaisin. Mutta kyllä kannatti. Matin (Rohunen) tapaamisen vuoksi olen valmis ajelemaan paljon pidemmällekin. Sen verran harvoin satutaan nokitusten.

VIERAITA KÄKIÄÄ

  Kun eilen saareen palattiin, odotti pihalla vieras. Käki siellä istua tönötti. Ei yhtään pelännyt, kun menin kysymään, että mitä kuuluu? Ulkoisesti lintu oli ihan tiptop, vaan lentoon ei lähtenyt. Pystyi kyllä liikkumaan kävellen, eli hyppimälä. Sen huomasin pian, kun loitomalla hetken linnun touhuja seurailin.

  Käki tämä lienee? Minä en ole erityisen hyvä lintujen tunnistamisessa, mutta siihen johtopäätökseen tulin.

  Kun linnulle puhelin, käänteli se päätään, napitti silmiin, aivan, kuin olisi ymmärtänyt.

    En osannut luontokappaleelle sen enempää tehdä. Vein vain koussallisen vettä nokan viereen, jos vaikka janottaisi. Mutta ei vissiin, koska oli pian kauhan kaatanut.

  Varsinainen eläintarha pihapiiristä meinaa kehkeytyä. Kauris kävi muutama päivä sitten vierailulla. Ja oli käynyt paikkoja tutkimassa poissaolessamme. Oli ilmaantunut polkuja maastoon, parit makkuukset ruohikkoon. Se on kyllä söötti vieras, tuo kauris. Ja arka. Kuvat, mitkä siitä sain, otin ikkunan läpi. Heti, kun se huomasi liikettä verannalla, lähti loikkimaan karkuun.

  Pohdiskelen, onkohan kauris vakiasukas saaressa, vai läpikulkumatkalla? Kauris on käsittääkseni laumaeläin. Tai ainakin perheet pysyvät yhdessä. Viime kesänä nähtiin kerran yksi kauris pihassa. Liekö sama? Onko se vanhaksipojaksi, tai -piiaksi, jäänyt. Pitäisi tietysti sanoa vanhaksi henkilöksi, mutta ei se oiken luonnistu, kun eläimestä on kyse. Tai kauris on ehkä anakoreetti? Tai sitten muut lauman yksilöt lymyilevät siimeksessä? 

  Luultavimmin kauris, ja sen mahdolliset kumppanit, ovat uineet saareen, huomanneet, että täällä on melko rauhallista ja sopivasti murkinaa. Kyllä kauriit varmasti uida osaavat. En tosin ole sitä nähnyt. Mutta hirven olen, monta kertaa. Reittimme tämän yksilön kanssa ristesivät kymmenisen vuotta sitten. Aika vauhtia hirvi vedätteli. Ja suunnilleen kilsa oli matkaa lähimpää rantaan. Tuon kuvan otin putkella, eli en toisen uimarytmiä mennyt sekoittamaan.

  Nyt oli sitten käki tullut esittäytymään. Ja Anna sanoi viime viikolla eräänä iltayönä nähneensä näädän tassuttelemassa rantapolkua. Tuo havainto on varmistamaton, mutta näädäksi Anna sen arveli uutteran googlettamisen jälkeen. Ei mikään ihme, jos vaikka olikin. On täällä näätiä nähty ennenkin. Ja niitten lukumäärä on tietojeni mukaan seudulla kasvussa. Vielä kun ilmaantuisi nääpä tai nieriäkaakkuri maisemiin, niin johan kelpaisi.

  Me ehditty jäämään käkeä kaitsemaan; piti lähteä marjanpoimintaan. Aika röykkyytystä oli matka Piskolaan, tuuleskeli koillisesta navakasti. 

  Ylätalon kartanolle kun päästiin, meni Hilppa vattumaalle, minä viinimarjapensaille. Viitisen litraa vadelmia, samoin punaisia ja mustia viinimarjoja nuokittiin. Välillä hörpittiin Piskolan talolla lomailevan Irman keittämiä kahvit, höysteenä juuri leivottua mustikkapiirakkaa veljensä Markun poimista marjoista.  

  Alkuilta kuluikin sitten marjojen käsittelyssä ja pakastamisessa. Hyviä smoothieita on tiedossa talven pimeimpien kuukausien varalle.

  Äsken mainitut Irma ja Markku tulevat tänään kylään. Ja Haneli, joka kuskaa heidät tänne veneellä. Katriina saattaa myös tulla mukaan. Eli sitäkö se käki ennusti. Se käki, joka oli poistunut pihalta, kun eilen palasimme Piskolasta. Vaikka ei tietysti käellä ole mitään tekemistä vierasasian kanssa. Nenähän se käkiää ja vieraita ennustaa. Jos vasenta sierainta käkiää, on tulossa naisvieras, jos oikeaa, niin miesvieras. Eli minulla pitäisi käetä koko nokkaa. Vaan ei käkeä. Johtuneeko siitä, että vieraat eivä ole yllätyssellaisia?

  Eilen oli varsin kolea päivä. Kymmenen asteen paikkeilla, kun Piskolaan veneiltiin. Piti laittaa oikein reilusti vaatetta niskaan, pitkästä aikaa. Tosin, kun aurinko näyttäytyi marjapensaille, oli sen voima yhä sellainene, että ensin yksi, sitten toinen, pusakka sai lähtöpassit. Täksi päiväksi on ennustettu eilistä lämpimämpää, mutta ainoastaan viittätoista celsiusta. Ei paras ilma vieraille, mutta ei aivan mahdotonkaan. 

  Kun sääennusteita äsken silmäilin, ei kovinkaan kesäistä ole luvassa. Eikä sadetta. No, näillä mennään, tehdään parhaamme, katsotaan mihin se riittää. Ei taida riittää valtaviin sienisaaliisiin. Tässä vaiheessa loppuaan kohti kuluvaa kesää. 

^_^ UNTA VAIN :-)

  Unia näkee ihminen joka yö, sanotaan. Näkee, vaan niistä muistaa vain murto-osan. Niinpä niin, ehkä onneksi. Mutta minäpä näin viime yönä unen, minkä muistan. Unessa oltiin Avokkaassa. Minä ja lauma lapsia. Sellaisia taaperoa vanhempia tenavia he olivat. Lapset telmivät omia juttujaan. Sitten joku tuli kysymään, että koska syödää? Minä hädissäni jääkaapille. Ei niin mitään ruoaksi laitettavaa, ainoastaan purkki maitoa ja paketti Koskenlaskijaa. Mutta en hätääntynyt. Menin istutuslaatikoille, irrotin monta kesäkurpitsaa. Tein tulet savustuspaikalle, kävin katkomassa muutaman "makkaratikun". Sitten huusin lapset paikalle. Sanoin, että nyt, kun Hilppa on marjassa, en löydä muuta ruokaa, mutta näitä kesäkurpitsoita voidaan paistella nuotiolla. Tenavat innostuivat asiaan. Leikkasin kurpitsat halki, laitoin tikun nokkaan, jakelin lapsille. Aikansa he niitä kärvensivät, söivät hyvillä mielin.
  Tässä vaiheessa heräsin. Heräsin siihen, että Hilppa, joka yleensä valvoo pidempään kuin minä, tuli nukkumaan. Kerroin hänelle unesta. Hän sanoi, että kumma uni. Ei meillä koskaan ole jääkaappi noin tyhjänä.
  Näin siis unen illalla. Harvinaista, sillä muistamani unet näen yleensä aamuyöstä, melkein aina juuri ennen heräämistä.
  Varmaan tuon näkemäni unen sisältö johtuu meille valtaisaa satoa tekevistä kesäkurpitsoista, ehkä myös siitä, että Iiris oli seuranamme puolitoista viikkoa. Vaikka ei Iiris suoranaisesti unessani esiintynyt.

  Tuo oli mukava uni. Monesti uneni ovat sellaisia, missä minulla on kiire jonnekin, mutta menen aina harhaan, enkä ehdi ajoissa. Tai sellaisia, missä jotakin on hukassa (auto, lompakko, puhelin, etc.), enkä millään löydä sitä. Eli painajasen poikasia.

  Unesta päivään. Tarkemmin eiliseen. Aamusta tultiin Hollolaan. Tultiin toteamaan, että taas olivat pihat kuin saksilla tasattuja. 

  Kun saatiin tavarat purettua, Hilppa ensimmäisen koneellisen pyykkiä pyörimään, käytiin Lidlissä, syötiin. Koneen tehtyä työnsä, pyykit ulos narulle kuivamaan. Me kirjastoon, Kivistönmäen Nesteen TI-halliin auton pesuun, tien toisella puolleea olevaan Lepolankadun Hoivakotiin äitiä katsomaan. 

  Elina valitti viimeeksi käydesämme, että aurinkolasit, "mustat lasit", kuten hän sanoo, olivat hukassa. Meillä oli nyt mukana hänelle uudet. Hilpan vanhat, Elinalle uudet. Hilpan vanhat ajalta ennen tarvetta aurinkolaseihin vahvuuksilla. Ihan merkkilasit, Guccin sellaiset. 

  Selvisi, että äidin laseja ei oltu löydetty. Ja että hän oli puutetta valitellut aina, jos päivä oli vähänkään kirkkaampi. No, nyt tuli apua häikäisyyn. Lähdimme pihalle testamaan.

  Hyvin istuivat, lasit sekä Elina. Hän muisti sentään koko siellä olomme ajan muistutella, kuinka hyvä asia on, että hän sai "mustat lasit".

  Pihalla istuksiessamme kässelehti paikalle mies lippahatussaan. Ikää hänellä on lienee 70 - 80 vuotta. Hän toivotti hyvät päivät. Elina sanoi, että istu siihen viereiselle penkille. Mies pyöriskeli hetken, kysyi: "Missäs myö ollaan? Ihan outo paikka".

  Muistimme mukaan äijä oli ollut Hoivakodissa kuukausitolkulla. Kerroimme hänelle, mikä paikka on kyseessä. Äijä uteli, "mikä kaupunki".

  Me kerroimme. Hilppa kysyi : "Kuinkas kauan olette täällä ollut?"

  "En kauaa", vastattiin. "Tässä oli ennen hotelli", jatkoi mies. Ei kylläkään ole. Ollut hotellia. Ainakaan ihan viime vuosikymmeninä.

  Välillä tuli epävarma olo, kun ukon juttelua kuunteli. En ollut varma, oliko hän tosissaan muistamaton, vai vekutteliko vaan? No, kyllä hän oikeasti oli muistamaton. Ei noin hyväkuntoisen oloinen mies muuten olisi täällä ollut. 

  Sellaista se on kun vanhenee, tai kun sairaudet vaivaavat. Eivät naurun asioita. Vaikka välillä meinasi vetää suuta hevosenkengälle, kun ukon juttuja kuunteli.

  Tänään pitää käydä vielä jokunen reissuvihkon puutelistalle päätynyt juttu hankkimassa. Huomenna, aamusta taas, lähdetään Anttolaan. 

  Iltapäivällä, siis huomenna, mennään Piskolaan keräämään puutarhavadelmia ja viinimarjoja. Saadaan jotakin täytettä pakkaseen, kun mustikoita taitaa olla turha lähteä haalimaan. Vaikka kyllä me pariin paikkaan katsomaan mennään. On ne jotkut mustikoita kerättäväksi löytäneet. Miksei mekin? 

  Torstaina on pari vierasta tulossa päiväkahville. Ja pari vierasta, ainakin, pitää, vastavuoroisuuden vuoksi, pyytää käymään. Sen verran sosiaalisia velvollisuuksia täytyy hoitaa. Muuten ollaan niin epäsosiaalisesti, kuin halutaan. Se on meille, jos ei etuoikeus, niin oikeus ja etu ainakin. 

KESÄ KESKELLÄ KESÄÄ

  "Ilmoja on pielly", sano Pylkkäs-Pertti-vainaa Kontisen Ilmon vaimolle muinoin. Niin on pidellyt, meillä ilmoja, Kontisella Ilmoja ja ilmoja. Eilen oli karvan kolmenkympin alle, tänään karvan päälle. Huomenna siedettävät 25, maanantaina etsitään pusakkaa, kiskotaan lahetta jalkaan. Ja saetta varrotaan. Varrotaan Hollolassa, Anttolaan tulevaksi varrotaan, saetta. Eli huomenna aamusta lähdetään Hollolan, puolelta viikolta palataan katsomaan, onko satanut. Mutta se on toisen tarinan arvoinen juttu. Tämän tarinan arvoinen juttu on, että tänään mennään käymään Kihuilla. Ei mitään uutta ja eriskummallista siellä kai ole. No, lapsille jonkin sorttinen laamajuttu.

  Tiilikaiset lähtevät kihuilun ja lounaan jälkeen kohti Espoota. Päivän toipuminen ja sitten töihin. Me jäädäänn jatkamaan omatarvepienpuutarhurin hommaamme.

  Lämpökausi on edesauttanut ensimmäisiä tomaatteja saamaan väriä. 

  Tomaatteja tulee ihan mukavasti. Salaatin suhteen ollaan oltu omavaraisia viikkotolkulla. Persiljaa ja pinaattia on pakastettu, pinaattia toinen sato jo valmiina. Yhden lajin herneet ovat pullistuneet syömäkuntoon, yhden lajin ovat viittä vaille, sokerihernepenkki on vasta lopettelemassa kukintaansa.  Kesäkurpitsa pukkaa satoa kaiken aikaa. Niitä ollaan syöty, muodossa jos missäkin. Enimmäkseen pitkulaisessa. Tuo rastasverkko kuvassa ei tietysti ole rastaita, tai muita siivekkäitä varten, vaan pitämässä puput loitolla kasvulavoista. 

  Joku älvänä oli käynyt toissayönä napsimassa kurpitsoista kukinnat huut hittoon. Joku eläinmaailman kulinaristi vissiin. Toiseen taimeen yksi, toiseen kaksi, kurpitsaa on jo alkanut muodostua. Ja uutta kukkaakin näkyy tulevan. Kurpitsat suojattiin, joten Halloween on pelastettu.
  Ritarinkannus säilyi lakoontumatta, kun se tuettiin. Nyt alkaa kukinta olla ohi. En laittanut perinteistä tikkuaskia viereen, mutta korkeudesta saa käsityksen, kun kerron, että rehvakkaassa natsitervehdysasennossa ylttävät sormenpääni kukinto-osan alalaitaan, eli siitä on vielä yli puoli metriä latvaan.

  Oikeasti täällä syksymyöhälle pärjää koko vähillä ruokaostoksilla. Varsinkin jos kalaa vähänkään tulee. Ja miksei tulisi? Muikkua, kohta ahventa verkosta, syksymmällä siikaa. Ja kunhan toimeudun verkottamaan, isosilmäisimmistä varmasti saa lahnan silloin tällöin.

  Harmi vaan, että sienien perään taitaa olla turha lähteä, tällä haavaa. Sekin tilanne saattaa muuttua viikossa, parissa. Mutta ennusteet ovat valitettavasti kuivan sorttisia. 

  Kun parin päivän huoltoreissu Hollolaan on takana, onkin jo pian elokuu. Siitä alkaa, näin on ollut nuoresta lähtien, minun paras vuodenaikani. Elo-, syys-, lokakuu, vielä marraskuukin. Ne sopivat minulle. Monesta, jo hokemiseen asti näissä blogeissa kertomistani syistä. Tosin nyttemmin en enää ole niin jyrkkä mielipiteessäni. Olen taipunut siihen, että paras aika on se, mikä on meneillään. Mutta ei se syksyn lumoa ja viehätystä ole vähentänyt. Muitten vuodenaikojen arvostus on vaan kasvanut. Kaikesta tulee nauttia, niin kauan kun on mahdollista.

  Aamu on lämmin. Joni on jo herännyt. Odotellaan Annaa ja Iiristä. Kun he ovat aamupalansa nauttineet, tälläydytään kylävermeisiin, lähdetään kylille. 

  Loppuun muutama kuva kuluneelta, elämää täynnä olleelta, reilulta viikolta.

Sienimetsään menossa.

Neitvuorella.

Sahanlahdessa.

Onkireissulla.

Vesileikkejä.