Tuo otsikon luku tarkoittaa, ylen testin mukaan, maapallon väkilukua sinä päivänä, kun synnyin. Hyvin ovat asiansa hoitaneet,tilaston pitäjät, kun ovat rätninkinsä noin tismalleen tehneet. Mutta se on toinen juttu. Ensimmäinen on, että tämän vuoden lopussa väkimäärä tulee olemaan 7 794 798 739.
Artikkelin kasvukäppyrän tutkiminen paljastaa seiraavaa:
-ajanlaskumme alussa ihmisiä oli alle 200 000
-ensimmäinen miljardi täyttyi aivan 1800-luvun alussa
-toinen miljardi 1930
-kolmas miljardi 1950-luvun lopulla
-neljäs miljardi 1974
-viides miljardi 1987
-kuudes miljardi hieman ennen milleniumia
-seitsemäs miljardi 2010-luvun alussa
Eli:
-ihmiskunnan olemassaolon alusta miljardin suuruiseen väestöön kului sellaiset 300 000 vuotta
-miljardista kahteen n. 130 vuotta
-kahdesta miljardista kolmeen n. 30 vuotta
-kolmesta miljardista neljään n. 25 vuotta
-neljästä miljardista viiteen n. 13 vuotta
-viidestä miljardista kuuteen n. 12 vuotta
-kuudesta miljardista seitsemään n. 12 vuotta
-seitsemästä miljardista kahdeksaan kulunee taas suunnilleen 12 vuotta
Kun lukuja katselee, panee merkille, että kasvunopeus on hidastunut. Mutta populaatio suurenee, kaiken aikaa. Missä tulevat rajat? Jonkun ennusteen mukaan ihmiskunta on suurimillaan v. 2100, n. 11 miljardia. Sitten se rupeaa laskemaan. Tuo ennuste perustuu siihen, että tuon suuremmalle joukolle pallo ei pysty tuottamaan ruokaa. Viljelysmaata ei voida loputtomiin raivata, koska se nopeuttaa ilmastonmuutosta, etc.
Mitä neuvoksi? Ryhtyykö Gaia toimiin? Karsivatko luonnonkatastrofit ja/tai sairaudet väkimäärää? Vai huolehtiiko ihminen asiasta sotiessaan ruoasta ja vedestä? Vai pureeko mahdollinen tiukka, tarkkaan kontrolloitu ja pakoitteiden avulla ohjattu syntyvyydensäännöstely? Onko siirryttävä Linkolan oppeja noudattamaan?
Jos väestöä aletaan ihmisen toimesta tieten vähentää, ligvitoida, niin keistä aloitetaan? Teilataanko ensin sairaat? Vanhukset? Rikolliset? Hindut? Muslimit? Kristinuskoiset? Ateistit? Kommunistit? Sosialistit? Oikestoa äärilaidalta alkanen? Kuka/ketkä on/ovat oikeutettuja noita päätöksiä tekemään? Ei kai tuollaiseen tarvitse koskaan mennä? Jos tarvitsee, niin arvalla sitten, mikäli minulta kysytään.
Käykö lähitulevaisuudessa kuitenkin niin onnellisesti, että ihmiskunta pystyy ratkomaan tämänkin ongelman, ja toivottavasti myös ilmastoa koskevat pulmat? Ihminen on pakon edessä melko viisas olento, ja itsesuojeluvaisto piiskaa vieläkin suurempaan kekseliäisyyteen.
Meni niin tai näin, tuskin siihen asti elän, että väestömäärä tukahduttaa planeetan. Saatta olla, että jopa yhdeksän miljardin asukkaan populaatiossa olen mukana. Jos tuo luku saavutetaan, uskon. että tieto tulevaisuudesta on ihmiskunnalla selkeämpi, varsinkin sen suurimmille visionääreille kristallisoitunut.
Kun asuu sellaisessa ympäristössä, missä suuret ongelmat eivät kuulu päivittäiseen elämää, unohtuvat uhkat helposti. Siksi, kun niitä, syystä, tai toisesta, alkaa pohtia, ei se saa mieltä mettä keittämään. Liekö sillä, että ollaan viime päivinä katsottu Chernobylin viimeiset, Handsmaid's Tale'n uusimmat jaksot, on osuutta siihen, että tuollaiset asiat alkoivat aamuyöstä pöyriä päässäni. Eivät ole nimittäin rattoisimmasta päästä, nuo sarjat. Tai sillä, että satuin eilen silmäilemään tuota yle:n artikkelia väkiluvuista? Mutta eivät ongelmat häviä, edes ratkea, vaikka kuinka pohtisin. Vaikka olishan se hienoo, jos olla se, joka maailman pelastaa.
Populaatio kasvaa, ilmasto lämpenee, minä vanhenen. Se on tämänhetkinen tilanne. Tuohon ankeuteen pitää laittaa hyvinkin kesäinen ja ongelmista vapaa kuva. Siinäkin mielessä ongelmista vapaa, että penkistä on lupiinit kitketty huut helevettiin.
lauantai 13. heinäkuuta 2019
torstai 11. heinäkuuta 2019
KESÄ KESÄÄ KUTAKIN
Vuosi sitten olivat päivälämpötilat reilusti tuplia tähän heinäkuun puoliväliin, helteisempään aikaan, verrattuna. Huonomminkin voisi olla. Voisi olla alle kymmenen astetta, voisi olla vaakasuoraan vihmova vesisade. Ollaan iloisia, että on sentään yhden villapaidan kesä.
En minä niinkään aurinkoa kaipaa, hellettä vielä vähemmän. Mutta jotkut kaipaavat, tomaatit ainakin. Niitä näet tulee, mutta eivät punerra. Ja vihreitä tomaatteja herra ei luonut. Aurinkoa ne kaipaavat saadakseen väriä poskilleen.
Kyllähän vihreitä tomaatteja on. Vaan ei herra niitä tosiaan luonut, ihminen jalosti. Tai ainakin sellaisessa uskossa elän. Jos olen väärässä, niin mitä sitten? Lienee vähäpätöisimpiä väärässäolojani ikinä.
Aamulla ajelin Reissalmelle, rantauduin vakipaikalle Piskolan puolelle. Siitä dallailin vakioreitin. Ei ole vielä kanttrelliaika hippeimmillään. Jotakin kuitenkin, ja 10 000 askelta. Kun päivällä kuvan antimia, sekä Hilpan loihtimaa maksaa pekonilla ryyditettynä, syötiin, niin maistui.
Siinä määrin tuo maittava luonas alkoi kehtuuttamaan, että ei meinannut työteko iltapäivällä maistua. Eipä väliä; ei mitään tähdellistä ole päälle painamassa. Joten istahdin läppärin ääreen.
Pottua tuntuu tulevan joltisenkin, eli kolmatta vuotta jatkuvan perunapienoistilallisen uramme parasta antia. Peruna kasvaa nyt eri paikassa, kuin parina kesänä aiemmin. Paikka on ainakin aurinkoisempi. Ja vaikka se on vain horsmikkoon ja vatukkoon viime syksynä lapiolla käännetty, niin yllä kuvassa oleva määrä pottuja nousi kahdesta varresta. Varokaa torikauppiaat: kohta on peruna halpaa!
Eilen äkkäsin, että minullahan on joitan puisia pihatralleja ihan tyhjän panttina. Siispä roudasin ne savustuspaikalle. Ja yhden penkin. Penkki ja pääsavustajan (lue Peppen) istuin ovat kuvassa seinustalla, sateen suojassa. Asetetaan tarvittaessa tarvittaville paikoille.
Nyt saa savustuspaikan tuunaus loppua. Siihen asti ainakin, kunnes keksin jotain, mikä on joutilaana.
Meillä oli tarkoitus ampaista Hollolaan maanantaina, palata keskiviikkona. Suunnitelma muuttui hovissa. Taina soitteli, kysyi, että lähtisimmekö hänen ja Hanelin kanssa päiväreissulle Rantasalmelle? Minähän innostuin: Rinssieversti Pekka Lipposen kotimaisemiin!
Koska Tainan kalenteri on siten täytetty, että alkuviikko sopii, päätimme mennä Hollolaan sunnuntaina, palata tiistaina. Ja keskiviikkona Rantasalmelle.
Siellä mennään ainakin Hakoapajaa katsomaan, sekä Järvisydämeen syömään. Kotimaan matkailu kannattaa, jos kerran matkailla aikoo. Hilpalla on erityinen kytkös Rantasalmea kohtaan: hänen äitinsä on sieltä kotoisin. Niin on itse asiassa minullakin. Isoisäni Pekka Karppinen on tietääkseni myös alun perin rantasalmelaisia. Äiti ei muistaakseni ole asiasta minulle kertonut, ainoastaan Viipurin ja Muolaan ajoista. Mutta olen saanut muuta kautta Pekan juurista tietää.
Tiilikaiset tulevat varmaan sitten Rantasalmen reissumme jälkeen saareen. Jos minä en siitä helteestä isommin perusta, niin olisihan se mukavaa, Iiriksen kannalta, lämpö.
Kello on kolme. Nyt se tomaattien valtuuttaman asiamiehenä peräämäni arska näyttäytyy. Heti pomppasi elohopea viidentoista lukemiin.
Hilppa näkyy poimivan metsämansikoita talon takana. Minä, paparazzina, lähden kysäisemään löytyykö?
Niukasti kuuluu löytyvän. Näinkö on jälkiruoka illalla kiven alla? Laitanpa tästä intoutuneena pari kuvaa eläkeläisrouvan hektisestä elämänmenosta Saimaan saaressa. Ei näet ole hetken rauhaa, levosta tietoa, kun joutuu milloin sieniä putsaamaan...
...milloin marjoja keräilemään
Ja huilatessaan pitää ruokaa laittaa, hengähtäessään kasvimaata kitkeä, verryttellessään kukkapenkit siistiä. Sellaista se on. Ei ehdi hämähäkki verkkoaan kutoa rouvan hartioille. Eipä kyllä ehdi herrankaan. Ja se on hyvä se. Jos meidänkin eläkkeitä korotetaan, niin ihan ansiosta se tulee. Ottakoon tosissaan puheeni, taas kerran, ken haluaa.
En minä niinkään aurinkoa kaipaa, hellettä vielä vähemmän. Mutta jotkut kaipaavat, tomaatit ainakin. Niitä näet tulee, mutta eivät punerra. Ja vihreitä tomaatteja herra ei luonut. Aurinkoa ne kaipaavat saadakseen väriä poskilleen.
Kyllähän vihreitä tomaatteja on. Vaan ei herra niitä tosiaan luonut, ihminen jalosti. Tai ainakin sellaisessa uskossa elän. Jos olen väärässä, niin mitä sitten? Lienee vähäpätöisimpiä väärässäolojani ikinä.
Aamulla ajelin Reissalmelle, rantauduin vakipaikalle Piskolan puolelle. Siitä dallailin vakioreitin. Ei ole vielä kanttrelliaika hippeimmillään. Jotakin kuitenkin, ja 10 000 askelta. Kun päivällä kuvan antimia, sekä Hilpan loihtimaa maksaa pekonilla ryyditettynä, syötiin, niin maistui.
Siinä määrin tuo maittava luonas alkoi kehtuuttamaan, että ei meinannut työteko iltapäivällä maistua. Eipä väliä; ei mitään tähdellistä ole päälle painamassa. Joten istahdin läppärin ääreen.
Pottua tuntuu tulevan joltisenkin, eli kolmatta vuotta jatkuvan perunapienoistilallisen uramme parasta antia. Peruna kasvaa nyt eri paikassa, kuin parina kesänä aiemmin. Paikka on ainakin aurinkoisempi. Ja vaikka se on vain horsmikkoon ja vatukkoon viime syksynä lapiolla käännetty, niin yllä kuvassa oleva määrä pottuja nousi kahdesta varresta. Varokaa torikauppiaat: kohta on peruna halpaa!
Eilen äkkäsin, että minullahan on joitan puisia pihatralleja ihan tyhjän panttina. Siispä roudasin ne savustuspaikalle. Ja yhden penkin. Penkki ja pääsavustajan (lue Peppen) istuin ovat kuvassa seinustalla, sateen suojassa. Asetetaan tarvittaessa tarvittaville paikoille.
Nyt saa savustuspaikan tuunaus loppua. Siihen asti ainakin, kunnes keksin jotain, mikä on joutilaana.
Meillä oli tarkoitus ampaista Hollolaan maanantaina, palata keskiviikkona. Suunnitelma muuttui hovissa. Taina soitteli, kysyi, että lähtisimmekö hänen ja Hanelin kanssa päiväreissulle Rantasalmelle? Minähän innostuin: Rinssieversti Pekka Lipposen kotimaisemiin!
Koska Tainan kalenteri on siten täytetty, että alkuviikko sopii, päätimme mennä Hollolaan sunnuntaina, palata tiistaina. Ja keskiviikkona Rantasalmelle.
Siellä mennään ainakin Hakoapajaa katsomaan, sekä Järvisydämeen syömään. Kotimaan matkailu kannattaa, jos kerran matkailla aikoo. Hilpalla on erityinen kytkös Rantasalmea kohtaan: hänen äitinsä on sieltä kotoisin. Niin on itse asiassa minullakin. Isoisäni Pekka Karppinen on tietääkseni myös alun perin rantasalmelaisia. Äiti ei muistaakseni ole asiasta minulle kertonut, ainoastaan Viipurin ja Muolaan ajoista. Mutta olen saanut muuta kautta Pekan juurista tietää.
Tiilikaiset tulevat varmaan sitten Rantasalmen reissumme jälkeen saareen. Jos minä en siitä helteestä isommin perusta, niin olisihan se mukavaa, Iiriksen kannalta, lämpö.
Kello on kolme. Nyt se tomaattien valtuuttaman asiamiehenä peräämäni arska näyttäytyy. Heti pomppasi elohopea viidentoista lukemiin.
Hilppa näkyy poimivan metsämansikoita talon takana. Minä, paparazzina, lähden kysäisemään löytyykö?
Niukasti kuuluu löytyvän. Näinkö on jälkiruoka illalla kiven alla? Laitanpa tästä intoutuneena pari kuvaa eläkeläisrouvan hektisestä elämänmenosta Saimaan saaressa. Ei näet ole hetken rauhaa, levosta tietoa, kun joutuu milloin sieniä putsaamaan...
...milloin marjoja keräilemään
tiistai 9. heinäkuuta 2019
NORPPAA JA KUUTTIA, KURPPAA JA NOOTTIA
Muutaman kuutin menehtyminen verkkoihin heti rauhoitusajan loputtua on saanut norppakeskustelun vellomaan kiivaana. On vaadittu verkkorauhoituksen pidentämistä heinäkuun loppuun, on kerätty kansalaisadressia ympärivuotisen rauhoittamisen puolesta. Hyvä kun keskustellaan, hyvä kun huolehditaan, hyvä kun suojelua vaaditaan. Mutta ovatko faktat selvillä jokaisella rummunpäristäjällä?
Omaa kantaani asiaan on vaikea määrittää. Itse teen näillä muutaman yksilön norppavesillä sen, mikä täytyy, enemmänkin. Enkä suin surminkaan halua olla myötävaikuttamassa norppakannan pienenemiseen.
Maakuntaneuvos Matti Viialainen Puumalasta kirjoittaa asiasta tämän päivän Länsi-Savossa. En ole jutun faktoja tarkastanut, mutta pitäähän Viialais-Masaan luottaa, kun käytiin yhtä aikaa oppiskoulua Mikkelissä. Eri luokilla tosin. Mutta jos, ja luultavasti kun, asiat ja luvut ovat siten, kuin Viialainen kirjoittaa, saa se, ainakin minut, ajattelemaan. (Viialaisen kirjoituksen löydät täältä: https://lansi-savo.fi/mielipide/lukijalta/9a1f1d80-5141-48ed-af10-fffbec4c2176).
Ajattelen mm., että riittääkö se, että norppakanta pysyy suunnilleen tällaisena, vai pitääkö sen kasvaa? Jos pitää, niin kuinka suureksi?
Kumman etu painaa enemmän: Saimaan vesistöstön muodostumisesta asti (n. 11 000 vuotta sitten) alueella viihtyneen ja sinne 8 000 vuotta sitten saarroksiin jääneen norpan, vai seutuja yli 10 000 vuotta asustaneen, sinne hyvien riistamaiden ja kalavesien vuoksi saapuneen ihmisen?
Niin se on, minusta, että molempien etu pitää ottaa huomioon. Viialaisen kirjoituksessa mainittu Saimaan verkkokalastuksen osuus koko Suomen verkkokalastuksesta on sellainen, että ympärivuotinen rauhoitus tuntuu liian radikaalilta. Nykymenettelyä (rauhoitettu heinäkuun 1. päivään asti) tulee ilman muuta jatkaa. Ehkä heinäkuun loppuun kestävä rauhoitus olisi paikallaan? Ehkä asiat voisi hoitaa niin, että heinäkuussa ei verkkoja ihan minne vaan laitettaisi? Eikä huvin vuoksi, mentaliteelilla, että jos sattuis kuha tulemaan. Loppukesästä ovat kuutit kasvaneet, vahvistuneet, joten verkkokuolemat ovat harvinaisempia.
Kauan ollaan täällä eletty, norpat ja ihmiset. Ihmiset ovat vihanneet norppia, ampuneet ne kiukuissaan, jopa tapporahat mielessään, lähes sukupuuttoon. Norpat olisivat varmasti vihanneet ihmisiä, jos olisivat osanneet.
Kaikkia luontokappaleita pitää vaalia, mutta ei hysterian ja hetken synnyttämän kiihkon vallassa. Tilaa Sinisellä Saimaalla on niin norpalle, kuin ihmisellekin. Etevämmät nyt pohtimaan sopivaa menettelyä. Verkkolankojen ohennus varmasti auttaisi kuutteja pääsemään niistä irti? Keksikää lisää, viisaat.
Siinä oli norppaa ja kuuttia, nyt kurppaa ja noottia. Lehtokurppa, tuo mainio kurnuttaja, iltahämärän liihottaja, asustelee taas lähistöllä. Nyt en tiedä, missä se on pesinyt, mutta kesäkuun aika se lenteli havanitojeni mukaa monta kertaa pihapiirin yli tuonne itäpuolen rannalle. Ennen lehtokurppa pesi ties kuinka kauan talon länsipuolen koivikossa, pitkän heinän suojassa. Vaan sattui niin, että kun Heguli mehumaijoineen tuli reilut 15 vuotta sitten kaivamaan keittiön harmaille vesille soudatuksen, hän ajaa liputteli koivikon halki, ja murskasi vahingossa kurpan pesän munineen. Sen jälkeen asiasta, syystäkin, suivaantunut kurppa pysytteli poissa. Nyt parina kesänä, olen sen menoa ja ääntelyä päässyt todistamaan. Ihan nostalgian puolelle meinaa mennä, koska muistan nuo kurnutuksen ja suhisevat matalalennot aivan lapsuudestani.
Noottia ei tähän tule. Se on mukana ainoastaan sanamuunnoksen vuoksi, kuten olette ehkä arvanneet. Voisin tietysti muuten noottin laittaa, mutta envoi, koska en ole valtio. Jos olisin valtio, olisin valtio valtiossa. Silloin voisin laittaa valtiona nootin valtiolle, missä olen valtiona. Mutta näin ollen olkoon blogi nootiton.
Syy miksi taas kirjoitan piilee siinä, että on sataa tihuuttanut koko päivän. Nyt alkaa jo olla puotaista. Ei vettä tullut solkenaan, mutta parin päivän aikan kuitenkin ihan mukavasti.
Sateen ollessa aamusta tuhnuttamista, tein sentään vähän hommia: tuunasin uutta savustupaikkaa. Kärräsin tulisijan ympärille kiviä peittämään ladotut tiilet. Eli tein kosmeettisen operaation.
Suurimman osan päivästä olen ollut sisätiloissa, joten tätä juttua olen naputellut muutamaan otteessen, pätkän silloin, toisen tällöin, kolmannen tuolloin. Ja viimeisen nyt.
Omaa kantaani asiaan on vaikea määrittää. Itse teen näillä muutaman yksilön norppavesillä sen, mikä täytyy, enemmänkin. Enkä suin surminkaan halua olla myötävaikuttamassa norppakannan pienenemiseen.
Maakuntaneuvos Matti Viialainen Puumalasta kirjoittaa asiasta tämän päivän Länsi-Savossa. En ole jutun faktoja tarkastanut, mutta pitäähän Viialais-Masaan luottaa, kun käytiin yhtä aikaa oppiskoulua Mikkelissä. Eri luokilla tosin. Mutta jos, ja luultavasti kun, asiat ja luvut ovat siten, kuin Viialainen kirjoittaa, saa se, ainakin minut, ajattelemaan. (Viialaisen kirjoituksen löydät täältä: https://lansi-savo.fi/mielipide/lukijalta/9a1f1d80-5141-48ed-af10-fffbec4c2176).
Ajattelen mm., että riittääkö se, että norppakanta pysyy suunnilleen tällaisena, vai pitääkö sen kasvaa? Jos pitää, niin kuinka suureksi?
Kumman etu painaa enemmän: Saimaan vesistöstön muodostumisesta asti (n. 11 000 vuotta sitten) alueella viihtyneen ja sinne 8 000 vuotta sitten saarroksiin jääneen norpan, vai seutuja yli 10 000 vuotta asustaneen, sinne hyvien riistamaiden ja kalavesien vuoksi saapuneen ihmisen?
Niin se on, minusta, että molempien etu pitää ottaa huomioon. Viialaisen kirjoituksessa mainittu Saimaan verkkokalastuksen osuus koko Suomen verkkokalastuksesta on sellainen, että ympärivuotinen rauhoitus tuntuu liian radikaalilta. Nykymenettelyä (rauhoitettu heinäkuun 1. päivään asti) tulee ilman muuta jatkaa. Ehkä heinäkuun loppuun kestävä rauhoitus olisi paikallaan? Ehkä asiat voisi hoitaa niin, että heinäkuussa ei verkkoja ihan minne vaan laitettaisi? Eikä huvin vuoksi, mentaliteelilla, että jos sattuis kuha tulemaan. Loppukesästä ovat kuutit kasvaneet, vahvistuneet, joten verkkokuolemat ovat harvinaisempia.
Kauan ollaan täällä eletty, norpat ja ihmiset. Ihmiset ovat vihanneet norppia, ampuneet ne kiukuissaan, jopa tapporahat mielessään, lähes sukupuuttoon. Norpat olisivat varmasti vihanneet ihmisiä, jos olisivat osanneet.
Kaikkia luontokappaleita pitää vaalia, mutta ei hysterian ja hetken synnyttämän kiihkon vallassa. Tilaa Sinisellä Saimaalla on niin norpalle, kuin ihmisellekin. Etevämmät nyt pohtimaan sopivaa menettelyä. Verkkolankojen ohennus varmasti auttaisi kuutteja pääsemään niistä irti? Keksikää lisää, viisaat.
Siinä oli norppaa ja kuuttia, nyt kurppaa ja noottia. Lehtokurppa, tuo mainio kurnuttaja, iltahämärän liihottaja, asustelee taas lähistöllä. Nyt en tiedä, missä se on pesinyt, mutta kesäkuun aika se lenteli havanitojeni mukaa monta kertaa pihapiirin yli tuonne itäpuolen rannalle. Ennen lehtokurppa pesi ties kuinka kauan talon länsipuolen koivikossa, pitkän heinän suojassa. Vaan sattui niin, että kun Heguli mehumaijoineen tuli reilut 15 vuotta sitten kaivamaan keittiön harmaille vesille soudatuksen, hän ajaa liputteli koivikon halki, ja murskasi vahingossa kurpan pesän munineen. Sen jälkeen asiasta, syystäkin, suivaantunut kurppa pysytteli poissa. Nyt parina kesänä, olen sen menoa ja ääntelyä päässyt todistamaan. Ihan nostalgian puolelle meinaa mennä, koska muistan nuo kurnutuksen ja suhisevat matalalennot aivan lapsuudestani.
Noottia ei tähän tule. Se on mukana ainoastaan sanamuunnoksen vuoksi, kuten olette ehkä arvanneet. Voisin tietysti muuten noottin laittaa, mutta envoi, koska en ole valtio. Jos olisin valtio, olisin valtio valtiossa. Silloin voisin laittaa valtiona nootin valtiolle, missä olen valtiona. Mutta näin ollen olkoon blogi nootiton.
Syy miksi taas kirjoitan piilee siinä, että on sataa tihuuttanut koko päivän. Nyt alkaa jo olla puotaista. Ei vettä tullut solkenaan, mutta parin päivän aikan kuitenkin ihan mukavasti.
Sateen ollessa aamusta tuhnuttamista, tein sentään vähän hommia: tuunasin uutta savustupaikkaa. Kärräsin tulisijan ympärille kiviä peittämään ladotut tiilet. Eli tein kosmeettisen operaation.
Vielä asettelin laattakivet kulkutieksi kesäkeittiöltä pöntölle.
Pisteeksi iin päälle, sateen lopetellessa valumistaan iltapäivällä, laittelin seinälle tason laskutilaksi. nyt alkaa paikka olla kotväen mieleinen.
maanantai 8. heinäkuuta 2019
SATEET TULEE AJALLAAN, ENNUSTEET TAVALLAAN
Eilen sain konkreettisen esimerkin sääennusteiden luotettavuudesta. Niin Ilmatieteen laitos, kuin Forecakin, kertoivat, että on poutasäätä tuonne klo. 15:sta asti. Näihän ei tod. ollut. Hädin tuskin sain verkoilla käytyä, muikut verkosta päästeltyä, kun alkoi pilviä nostaa. Siis tuossa yhdeksän kantissa. Tarkoituksenani oli saada pilkotuksi loput puut, leikata iltapäivällä nurmikko. No, puut sain halki ja läjään. Tosin vaivoin. Vähän väliä pukkasi kuuroa, milloin tihuuttaen, milloin lorottaen. Mitäs tuosta, vesi on tarpeen. Ja kyllä kesä kuivaa, minkä selkää kastelee. Pääasia kuitenkin, että klapit ovat suojassa. Onneksi julkisivulautakunta ei ole hanakka puuttumaan asoihin näillä nurkilla, sillä ei tuo ilmestys "kauneuvellaan illauta"!
Nurmenleikkuusta ei tullut hevon helvettiä. Aloitti puoliltapäivin ihan jatkuvan läträyksen. Ukkonenkin vähän jyrähteli.
"Satakoon, jyrisköön, mutta muikut on savustettava", tuumin. Tuumasta toimeen. Valmistelin pöntön, varasin puut, ryhdyin haikuttamaan, eli mahdollistamaan pöntölle haikuuttamisen, jos tarkkoja ollaan. Sujuihan se, kun oli vedenpitävää vaatetta yllä.
Muikkuja tuli eilen syötyä urakalla: päivällä paistettuna, illalla haikutettuna. Ja linja jatkuu tänään: haikutettuja on vielä vaikka kuinka, Hilppa tekee muikkupihvejä lounaaksi.
Sata muikkua minun verkossani eilen oli, saman verran naapurin jatassa. Eli ei yhtään enempää olisi tarvinnutkaan. Ei ole tarve eikä hinku verkkoja muutamaan päivään laskea.
Mielenkiinnolla odotan, kuinka sääprofeetat tänään onnistuvat. Tuossa seitsemän jälkeen pitäisi sade alkaa, jatkua, väliin melko rankkanakin, huomiseen iltapäivään saakka. Jos edes osan ennustetusta lorottaa, on se hyvä juttu. Luonnolle. Me ollaan sisätiloissa, puretaan viimeaikoina kertynyttä talennejoukkoa.
Eilen sade lakkasi illan kahussa. Kiertelin tovin pihaa kameran kanssa. Kesäkurpitsaa työntää...
tomaattia lykkää...
...talon takana on päiväkakkra äitynyt kukkimaan...
...amppelikukat voivat hyvin...
...ja ritarinkannukset ovat kohonneet omiin korkeuksiinsa...
...korkeuksiin, jota ei ole kuunaan nähty, ainakaan täällä. Mittaa niillä on lähes kolme metriä! Ihme, etteivät ole taipuneet tai taittuneet. Vaara suurenee, kunhan alkaa kukintoa pukata.
Tavanomaisissa ja rauhallisissa merkeissä jatkuu elo saaressa. Pientä jännityst elämään tuo sääennusteiden luotettavuuden tarkkailu. Pitää sitä jotain olla. Naapurikyttääjäksi ei minussa ole ainesta, eikä täällä paljon mahdollisuuksiakaan. Mutta en kyllä aio valittaa, ennusteiden tasoa moittia. Vai joko sen ehdin tehdä?
USA voitti taas naisjalkapallon mestaruuden. Aika hallitseva maa, tuolla saralla. Jatkuuko Trumpin ja Megan Rapinoen sapelien kalistelu, säilien suihke? Oletettavasti. Saapahan Trump uutta pohdittavaa, sillä hän on päässyt selvyyteen vapausodan aikaista lentokenttien valtauksista.
Hienoa, että monet maailman valovoimaisimmista urheilutähdistä, kuten taiteilijostakin, korottavat äänensä hyvien asioiden puolesta. Joku saattaa paheksua, sanoa, että urheilu ei ole politiikkaa. Ei pidä paikkaansa, sillä kaikki on politiikkaa, vaikka ei saisikaan olla. Sitä paitsi: ei hyvien asioiden puolustaminen ole politiikkaa, se on hyvien asioiden puolustamista.
Kreikassa vaihtuu valta, reilut kuusi anttolallista alokkaita astuu ruotuun, mustikkasadosta on tulossa huono, sähköauton ympäristöystävällisyys loppuu kuudensadan kilometrin kertalatauskykyyn. Nämä ihan pääuutisten joukossa ylellä. Tosin yle ei tee alokasmäärää helposti ymmärrettäväksi anttolalais-vertauksella. Tajuttavista syistä. Sitä en jaksa ymmärtää, että miksi jokaisen ikäluokan astuminen palvelukseen on aina uutinen? No, ovathan koulujen loppuminen, koulujen alkaminen, varusmiesten kotiutuminen, eduskunnana kesäloman alkaminen, eduskunnan kesäloman loppuminen, you name it, uutisia. Mikäs siinä, tehtiinhän ennen, jossain vieläkin, joka vuosi uutispuuroa. Nykyään tulee uutispuuroa joka tuutista jatkuvasti.
Minä menen nyt aamupalalle. Tällä kertaa ilman puuroa, mutta seitsemältä ripaus uutispuuroa.
perjantai 5. heinäkuuta 2019
LOMALLA JOSSAIN, une petite finale
Miniloma on takana. Eilen seilattiin Manner-Suomeen. Laiva lähti 14:25, joten ehdittiin vielä vähän turisteilla. Liekö tuo Nykysuomen sanakirjan tuntema sana? Siis olla turistina. Ensin aioin kokeilla verbiä "turistella", mutta sillähän on ihan toinen merkitys. Tai "turistaa". Ei, ei käy, kun ei ole nuha. "Turistua"? "Turistautua"? Ei tule mitään. Keksiköön uudet sanat se, joka viitsii. Minä sanon, että meillä oli vielä vähän aikaa olla turisteina.
Ensin tietysti laitettiin väliaikainen asunto luovutuskuntoon. Kohta kymmenen jälkeen lähdettiin ikihyviksi tuosta ospoitteessta. Tai ei sitä kai uskalla ihan varmaksi sanoa. Jos vaikka ensi kesänä uudestaan? Mutta tuskin.
Ajettiin Merimuseon parkkipaikalle. Oiva paikka, kertakaikkiaan. Siitä on joku satametrinen Viking Linen terminaaliin ja autokaistoille. Opasteet sinne näkyvät, joten eksyminen olisi harkittu teko.
Museossa oli paljon nähtävää, suurin osa purjelaivoihin liittyviä. Myös täällä, kuten Kastelholmassa, oli lapsia muistettu; oli "rotankolo-tehtävä" palkintoineen.
Museosta siltaa pitkin Pommerniin. Rautapaatti, mutta rautaa ovat olleet miehetkin, ja naiset, jotka laivalla ovat elantonsa ansainneet!
Sen verran aikaa ottivat museon ja laivan katsomiset, että nippa nappa ehdittiin käydä syömässä. Sitten autoon, terminaaliin, laivaan.
Laiva oli Viking Grace, Marinellaa uudempi, isompi, ja kai hienompikin. Laivamatka on pakollinen paha, siksi siedettävä. Paitsi tietysti Iirikselle. Ja lukuisalle joukolle ihmisiä, eläkeläisestä taaperoon, herrasta narriin, ladysta Leilaan, olin huomaavinani, monenkirjavaa joukkoa katsellessani. Ihan vaan katselin, kun aikaa oli.
Monessa paikassa ehti Iiris käydä, rahapelejäkin isänsä kanssa pelata. Ja Ville Viikinki onnistui löyttäytymään joukkoon, tax-freestä tarttui. Ihan kaveriksi heittäytyi. Sopi Iirikselle, kun oli Villellä masu pullollaan karkkeja. Liekö on enää?
Ensin tietysti laitettiin väliaikainen asunto luovutuskuntoon. Kohta kymmenen jälkeen lähdettiin ikihyviksi tuosta ospoitteessta. Tai ei sitä kai uskalla ihan varmaksi sanoa. Jos vaikka ensi kesänä uudestaan? Mutta tuskin.
Ajettiin Merimuseon parkkipaikalle. Oiva paikka, kertakaikkiaan. Siitä on joku satametrinen Viking Linen terminaaliin ja autokaistoille. Opasteet sinne näkyvät, joten eksyminen olisi harkittu teko.
Museossa oli paljon nähtävää, suurin osa purjelaivoihin liittyviä. Myös täällä, kuten Kastelholmassa, oli lapsia muistettu; oli "rotankolo-tehtävä" palkintoineen.
Museosta siltaa pitkin Pommerniin. Rautapaatti, mutta rautaa ovat olleet miehetkin, ja naiset, jotka laivalla ovat elantonsa ansainneet!
Niin iso on paatti, ettei mahdu yhteen kuvaan. Ehkä vika kuvausetäisyydessä, tai objektiivin ominaisuuksissa?
Joni yrittää muina miehinä olla niin merikarhua.
Sen verran aikaa ottivat museon ja laivan katsomiset, että nippa nappa ehdittiin käydä syömässä. Sitten autoon, terminaaliin, laivaan.
Laiva oli Viking Grace, Marinellaa uudempi, isompi, ja kai hienompikin. Laivamatka on pakollinen paha, siksi siedettävä. Paitsi tietysti Iirikselle. Ja lukuisalle joukolle ihmisiä, eläkeläisestä taaperoon, herrasta narriin, ladysta Leilaan, olin huomaavinani, monenkirjavaa joukkoa katsellessani. Ihan vaan katselin, kun aikaa oli.
Monessa paikassa ehti Iiris käydä, rahapelejäkin isänsä kanssa pelata. Ja Ville Viikinki onnistui löyttäytymään joukkoon, tax-freestä tarttui. Ihan kaveriksi heittäytyi. Sopi Iirikselle, kun oli Villellä masu pullollaan karkkeja. Liekö on enää?
Kuvassa näkyvän tatskan Iiris sai Merimuseossa, tautuointistudiossa. Olen niin vähän, varsinkin lasten kanssa, viime vuosina Suomessa liikkunut, että en osaa sanoa, onko täällä, siis mantereella, turistikohteissa yhtä hyvin otettu pienimpiä huomioon? Jos on, niin hieno juttu. Olkoot tai ei, niin hatun nosto Ahvenanmaan tavalle toimia.
Laiva oli seitsemän korvissa Turussa. Melkoisessa sateessa ajeltiin kohti Espoota. Sade kuitenkin, ja onneksi, loppui jo puolimatkassa.
Hollolassa oltiin yhdentoista jälkeen. Melko naattina saman tien nukkumaan. Kyllä oma sänky vuokrapedin voittaa!
Aamusta taas autoon, kohti Anttolaa. Saaressa kaikki kohdillaan. Ei ollut kovinkaan satanut, vaikka säätiedotteet sellaista olivat povanneet. Tomaatteja näkyy sikiävän vaikka kuinka. Kiitos naapurin huolenpidon. Kesäkurpisaa myös. Ensimmäinen jo päivällä syötiin. Pottu kukkii, herneet, porkkanat, pavut kasvavat. Samoin toinen sato pinaattia. Ja mitä muuta tuolta löytyykään. Väliaikanen omavaraisuus on ovella. Ei kun kalaa pyytämään. Verkkoja en taida vielä laittaa. Neljä kuuttia lyhyen ajan sisällä on niihin tukehtunut. No, muikkuverkot varmaan jonain päivänä lasketaan. Ja katiskaa särkälle, haukea uistimella. Kyllä niillä potun maku muuttuu.
Potusta mieleen: pian pitää yksi varsi tsekata. Jos vaikka pääsisi maistiaisiin.
Näin jatkuu kesä. Mikäs jatkuessa, kun porrasedessäkin on näin rehevää. Enkä raatsi hävittää, vaikka yhden pikkukedon aioin huomenna niittää.
keskiviikko 3. heinäkuuta 2019
LOMAMATKALLA, etc, osa 3
Kolmas päivä Ahvenanmaalla valkeni povattua paremmassa säässä. Aivan sininen taivas tervehti, kun lähdin aamukävelylle.
Aamu kului kutakuinkin eiliseen tapaan. Ennen kymmentä suoriuduttiin autoon, nokka kohti Kastelholman linnoitusta.
Melkein ensimmäisinä linnaan päästiin. Lippuluukulta saatiin aarrekartta Iirikselle. Linnaan oli "piilotettu" useita arkkuja, joihin oli kartan ohessa saadussa pussissa olevista palapelipaloista tehtävä kuva. Kuvasta muodostui joku merkki. Tämä merkki osoitti kartalta seuraavan arkun paikan. Viimeisen arkun luona piti vielä löytää lähellä olevista maalauksista kaksi hahmoa. Jos ne osasi poistuessa lippuluukulla nimetä, tuli palkinto. Niin kävi, suklaaraha tuli. Kuvassa ratkotaan ensimmäistä pulmaa linnan ovella.
Linnoituksesta ensimmäiset tiedot löytyvät vuodelta 1388. Moneen otteeseen, monen hallitsijan toimesta, sitä on lisää rakennettu. Onhan siinä duunareilla ollut hommaa. Eikä luultavasti liittoa takana. Ja kolmikanta taisi yks'kantaan olla yksikanta.
Aamu kului kutakuinkin eiliseen tapaan. Ennen kymmentä suoriuduttiin autoon, nokka kohti Kastelholman linnoitusta.
Kierroksen lopulla, linnasalissa, oli lapsilla mahdollisuus pukeutua vanhoihin vaatteisiin. Iiris tietysti halusi sen tehdä...
...eikä Joni palttanut olla käyttämättä tuilaisuutta hyväkseen. Verkkatakki ja lippis valitettavasti paljastavat huijauksen.
Linnasta jatkettiin kävellen vieressä sijaitsevaan ulkoilmamuseoon. Siellä oli melkoinen määrä vanhaan elämään kuuluvia rakennuksia, oli erilaisia näytöksiä ja esittelyjä, oli lapsille aktiviteeteja. Myönteiset mietteet paikasta jäivät.
Iiris pääsi kunnon puuhevosen selkään.
Viereisessä kahvilassa tyttö sai vaniljaviinerin ja raparperilimsaa. Siitähän Iiris ilostui!
Linnoitukselta jatkettiin Bomarsundin raunioille. Tulipahan nekin nähtyä. Melkoinen kivirinki siellä olisi, jos olisi valmistunut, ja säilynyt ehjänä.
Kello oli käännähtänyt jo kummasti iltapäivän puolelle, nälkäkin kurni, joten palattiin Maarianhaminaan. Syötiin paikassa muutamassa, sitten kämpille, pienet huilit, kahvit päälle.
Vielä oli päiväohjelmaa jäljellä. Ajettiin keskustaan. Anna jäi Iiriksen kanssa leikkipuistoon, me muut käveltiin Merikortteliin. Ei siellä mitään ihmeitä ollut. Paitsi aluillaan oleva purjevene. Ainakin sen opin, että jos vielä joskus ryhdyn venettä väsäämään, hieman pienempään päädyn.
Sitten viimeinen taisto; minigolfin peluuseen. 18 reikää hutkittiin. Ei aina ihan oikeaoppisesti, eli löysähköhti sääntöjä tulkiten saatiin lopulta tasapeli aikaiseksi.
Vielä oli syömässä käytävä. Sataman rannalla olevaan (yhteen niistä) paikkaan kun käveltiin, sattui silmiini tämä kummajainen:
Enpä ole ennen nähnyt! Puolensa ja käyttötarkoituksensa varmasti tälläkin on.
Kun oli taas masu täynnä, kämpille iltatoimiin. Kyllä Iiris sentään oli jaksanut olla mukana, touhuta valtavasti. Luulisi likkaa nukuttavan! Sama täällä; 18 000 askelta näyttää laskuri. Joten tämän iltapäivällä aloitetun, nyt loppuun saatetun jutun laitan menemään, kaikä kuvineen. Huomenna vielä pala Maarianhaminaa, laivaan, Espooseen ja Hollolaan.
tiistai 2. heinäkuuta 2019
LOMAMATKALLA JOSSAIN ULKO-SUOMESSA
Toinen päivä Ahvenanmaata Ahvenanmaalla alkaa olla pelattu. Aamu alkoi heräämisellä. Minä suoritin sen ensimmäisenä, yllätys, yllätys. Keitin pari kuppia sumppia pressopannulla, söin muutaman leipäpalan. Koska tiesin, että seuraava valveille kömpivä on Joni, ja että siihen on aikaa tunnin verran, lähdin kävelylle. Kiepaisin pienen lenkin lähistöllä olevan uuden omakotialueen tienoilla, sitten suuntasin kalasatamaan. Ei näyttänyt toimintaa olevan, eikä varmaan aluksia ulapalla, koska laiturit olivat aivan täynnä.
Kun palasin hiljaiselta Maarianhaminan laitakaupungilta majapaikkaan, ilmaantui Joni alakaertaan. Pian hipsutteli myös Iiris joukkoon, sitten Hilppa, kohta Annakin.
Kahvia jouduin keittelemään pariin otteeseen, ennen kuin kaikki olivat saaneet aamupalan syötyä. Sitten valmistautumaan päivän turistiosioon. Mutta ensin piti mennä ostoskeskukseen ja H&M:iin, sillä Anna oli ottanut mukaan väärät farkut, eli sellaiset, jotka eivät mahtuneet hänelle. Siis kauppakeskus Maxinge'en. Tunti siellä viivähti.
Uudeenkarheat farkut Annalla ja Iiriksellä yhtä uusi kesähaalari. Siitä kelpasi suunnistaa kohti Eckerö'ä. Ajellessa tehtiin työnjako: perhe Tiilikainen menee Smart Parkiin, Hilppa ja minä Metsästys- ja kalastusmuseoon. Niipä heivattiin Tiilikaiset leikkipuiston kohdalla pois. Sovittiin, että ilmoittelevat, kun ovat tarpeekseen leikkineet.
Me jatkoimme matkaa. Museo sijaitsee idyllisessä paikassa, suojaisella rannalla, missä on kymmeniä vanhoja venevajoja. Osa niistä on punaisia, osa harmaantuneita.
Olin tällä rannalla käynyt, nukkunut yhden yön veneessä, joskus 1980-luvun puolivälin maissa. Tällaisiin maisemiin muistan silloin heränneeni.
Välillä ajettiin kylälle, parin kilsan päähän, kahville. Kun Tiilikaisista ei kuulunut mitää, sörnäytettiin takaisin tuulisille kallioille.
Reilut kolme tuntia Anna, Joni ja Iiris viihtyivät Smart Parkissa. Ehkä yksi heistä olisi viihtynyt pitempäänkin. Kun kutsu kävi, haimme heidän mukaamme. Käytiin vielä porukalla katsomassa tuota viehättävää vanhaa kalasatamaa. Sitten takaisin Maarianhaminaan, Jomalan S-Marketin kautta.
Nyt ollaan käyty keskustassa syömässä. Iiris on vetäytymässä levolle. Pitkä päivä, taas, on minullakin takana. Uni saattaa maittaa, vaikka outoja paikkoja minun nukkumattini on aina vierastanut.
Huomenna taas uudet suunnat, nyt itään. Pomarsund ja Kastelholm. Pommern jääkin sitten torstaiksi. Asunnon luovuttamisen ja laivan lähdön väliin jää sopivasti aikaa museolaivaan tutustumiseen.
Reippaasti Iiris on jaksanut olla touhuissa mukana. No, onhan touhu ollut pitkälti hänen ehtojensa mukaan rakennettua.
Ilma on ollut viileää, tuulista, mutta eipähän ole ollut isommin ruuhkaa ja läyhkettä missään, missä ollaan poikettu. Sopii minulle mainiosti.
Tässä tältä päivältä. Vielä pari kuvaa: Anna ja Iiris Eckerö'n vanhassa kalasatamassa...
Kun palasin hiljaiselta Maarianhaminan laitakaupungilta majapaikkaan, ilmaantui Joni alakaertaan. Pian hipsutteli myös Iiris joukkoon, sitten Hilppa, kohta Annakin.
Kahvia jouduin keittelemään pariin otteeseen, ennen kuin kaikki olivat saaneet aamupalan syötyä. Sitten valmistautumaan päivän turistiosioon. Mutta ensin piti mennä ostoskeskukseen ja H&M:iin, sillä Anna oli ottanut mukaan väärät farkut, eli sellaiset, jotka eivät mahtuneet hänelle. Siis kauppakeskus Maxinge'en. Tunti siellä viivähti.
Uudeenkarheat farkut Annalla ja Iiriksellä yhtä uusi kesähaalari. Siitä kelpasi suunnistaa kohti Eckerö'ä. Ajellessa tehtiin työnjako: perhe Tiilikainen menee Smart Parkiin, Hilppa ja minä Metsästys- ja kalastusmuseoon. Niipä heivattiin Tiilikaiset leikkipuiston kohdalla pois. Sovittiin, että ilmoittelevat, kun ovat tarpeekseen leikkineet.
Me jatkoimme matkaa. Museo sijaitsee idyllisessä paikassa, suojaisella rannalla, missä on kymmeniä vanhoja venevajoja. Osa niistä on punaisia, osa harmaantuneita.
Silloin ei paikalla ollut juurikaan mitään muuta. Nykyisin on: tankkausasema, ravintola ja museo. Museoon ensin suuntasimme.
Siellä oli paljon tavaraa nähtävänä. Mm. mielenkiintoisia koneita: Moottorikelkka...
...sekä perämoottoreita, joista tämä esimerkkinä.
En usko puhuvani paskaa, jos sanon, että moottorikelkka ei ole liukuhihnalta pullahtanut Museon kierrettyämme menimme rannalle syömään. Kalaa syötiin, hyvää oli. Sitten käveliksimme ympäristöä katselemassa.
Välillä ajettiin kylälle, parin kilsan päähän, kahville. Kun Tiilikaisista ei kuulunut mitää, sörnäytettiin takaisin tuulisille kallioille.
Reilut kolme tuntia Anna, Joni ja Iiris viihtyivät Smart Parkissa. Ehkä yksi heistä olisi viihtynyt pitempäänkin. Kun kutsu kävi, haimme heidän mukaamme. Käytiin vielä porukalla katsomassa tuota viehättävää vanhaa kalasatamaa. Sitten takaisin Maarianhaminaan, Jomalan S-Marketin kautta.
Nyt ollaan käyty keskustassa syömässä. Iiris on vetäytymässä levolle. Pitkä päivä, taas, on minullakin takana. Uni saattaa maittaa, vaikka outoja paikkoja minun nukkumattini on aina vierastanut.
Huomenna taas uudet suunnat, nyt itään. Pomarsund ja Kastelholm. Pommern jääkin sitten torstaiksi. Asunnon luovuttamisen ja laivan lähdön väliin jää sopivasti aikaa museolaivaan tutustumiseen.
Reippaasti Iiris on jaksanut olla touhuissa mukana. No, onhan touhu ollut pitkälti hänen ehtojensa mukaan rakennettua.
Ilma on ollut viileää, tuulista, mutta eipähän ole ollut isommin ruuhkaa ja läyhkettä missään, missä ollaan poikettu. Sopii minulle mainiosti.
Tässä tältä päivältä. Vielä pari kuvaa: Anna ja Iiris Eckerö'n vanhassa kalasatamassa...
...sekä Joni ja Iiris aamutoimissaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)