SHORT STORIES vol.4

  Sadepäivä tästä kuitenkin tuli. Sellaista pientä tuhnua, kaiken aikaa. Ei oikein hotsita pihahommiin hyökätä, joten on aikaa kirjoittaa. Siis SHORT STORIES vol.4:

  Elettiin kevättä 1967. Siskoni Ritva (R.I.P.) oli saanut ajokortin syksyllä. Päätimme lähteä käymään Lahdessa isoäitimme, oma-Emchenin, luona. Oliko joku loma koulusta, vai ainoastaan viikonloppu, sitä en jaksa muistaa. Joka tapauksessa ainakin kaksi yötä Lahdessa vietettiin.
  Ritvalla oli Morris Mini allaan, joten sillä usmuutettiin Päijät-Hämeeseen. Emman luo kotiuduttiin. Siitä pikkuhiljaa kaupunkia katselemaan. Ritva lähti omille teilleen, minä yksin dallailemaan.
  Lahti oli siihen aikaan olevinaan sellainen poppareiden kaupunki. Kun lahtelaisia nuoria joskus olin Mikkelissä nähnyt, lähinnä Meiskillä, olin katsellut heitä arastellen yläviistoon. Niin muodikkaasti he olivat pukeutuneet, niin "in" olivat heidän kampauksensa. Ja mielestäni kaupunki oli iso! Lahti iso?!?!?!
  Hieman pelonsekaisin tuntein käppäilin torin maisemiin. Ihan tavallisen näköistä porukkaa siellä liikkui. Istahdin penkille torin laitaan, ällistelin ympärilleni. Pian hiippaili lähelleni likaisiin farkkuihin, kukikkaaseen t-paitaan ja sandaaleihin pukeutunut nuori mies, jolla oli miespuoliselkään ulottuva rasvainen tukka. Hän kuikuili minua hetken sivusilmällä, kysyi sitten "ostatko pilvee?"
  Minä häkellyin, sopertelin, että en tarvitse,
  "On mulla muutakin kamaa" ilmoitti kaippari.
  Minä sanoi, että en nyt tarvitse mitään.
  "Taidat olla landepaukku?!", täräytti mies, lähti luuhaamaan eteen päin.
  Minä vaihdoin ihmeissäni paikkaa torin toiselle laidalle. Huomasin kirkon nousevan kadun päässä, käppälin sinne. Siellä oli puistoa kirkon ympärillä. Pieni joukkoa hieman minua varttuneempia tyttöjä ja poikia istuksi penkeilla naureskellen ja punkkua litkien. Istahdin  jonkun matkan päähän. Kohta erkani yksi pojista joukosta, tuli luokseni. Hän esitteli itensä Pekaksi, jota Peteksi kutsutaan. Kysyi olenko Lahtelaisia, vaiko muualta käymässä?
  "Mikkelistä mä tulen", vastasin reteesti. "Mä oon Pertti".
  Pete isti viereeni. Juteltiin, valotettiin elämäämme, suppean kaavan mukaan. Pete kävi välillä hakemassa Egri Bikavér-pullon, tarjosi minullekin. Otin hörpyn, pari.
  Kohta alkoi nuorisojoukko tehdä lähtöä. Pete kysyi minulta, tulenko illalla kaupungille. Kerroin tulevani. Hän kysyi, että haluanko pullon punaviiniä? Ilmoitin, että saattanpa halutakin. Pete kertoi hommaavansa, minä kaivoin hänelle valuuttaa. Sovimme tapaavamme Rautatienkadulla, mäessä kirkon puolella toria olevassa Sinuhen kahvilassa.
  Vähän vielä kuljeksin Lahden keskustaa ympäri, palasin oman luo. Ritvakin tuli pian. Kerroin hänelle aikomuksistani. Hän sanoi lähtevänsä erään tuttunsa kanssa iltaa viettämään.

  Kuuden jälkeen lähdettiin. Sisko sanoi vievänsä minut Minillään. Koska seitsemään, sovittuun tapaamiseen. oli vielä aikaa, eikä Ritvallakaan ollut kiire, ajeltiin hieman Lahtea pitkin ja poikin. Ajettiin myös silloisen Linja-autoaseman liikenneympyrässä. Ajeltiin oikein päin, sillä kertaa. Mutta kerran, en muista, oliko se tuo sama reissu, Ritva sörnäytti ympyrää väärin päin. Oli sen verran hämääntynyt, että oli pysäyttänyt auton. Joku ystävällinen mies oli tullut ajamaan kulkuneuvon pois.
  Kun kello kolkutteli seitsemää käppäilin sitten Sinuhen kahvilaan. Hieman mietin, että näkyykö Peteä, vai ovatko rahani menneet sen siliän tien? Mutta kyllä mies siellä oli! Hän huomasi minut, nousi, ja vinkkasi tulemaan mukanaan ulos. Siellä, nurkan takana, hän kaivoi vinkkupullon kassistaan. Minulla oli pusakka päälläni , joten saatoin, muutamat hörpyt otettuamme, piilottaa lekan vyön alle. Sitten marssittiin sisään. Peten porukka istuksi isossa pöydässä, minkä ääreen minäkin sain lainaamani tuolin mahtumaan. Pian tutustuin nuoriin. Mukavaa joukkoa he olivat. Ja mielestäni heissä oli ripaus, tai hieman enemmänkin, suuren maailman tuntua. Niinpä niin. Kun ei Anttolaa ja Mikkeliä isompaa maailmaa ollut juuri nähnyt, niin Lahti ja lahtelaiset tuntuivat olevan toiselta planeetalta.
  Ilta kului rauhallisesti. Välillä kävin vessassa ottamassa naukkuja pullostani. Samin kävivät Pete, muutamat muut, ottamassa omistaan. Kukaan, en edes minä, ei pahemmin humaltunut. Kun kahvila meni kymmeneltä kiinni, maleksittiin torille. Pian minä sitten lähdin Emchenin luo nukkumaan.

  Peten kanssa oltiin vaihdettu yhteystietoja. Jostain syystä ei kuitenkaan kännykkänumeroita, eikä sähköpostiosoitteita. Niinpä siinä kävi siten, että Pete ilmestyi kesällä soittamaan meidän ovikelloamme. Asuimme silloin Mikkelissä, Linnakadulla. Peten kanssa pari iltaa pyörittiin Mikkelin ympyröissä. Hänellä ei ollut vasituista yöpaikka, joten hän nukkui erään kerrostalon rappukäytävässä.
Sen muistan, että silloin oli maisemassa tivoli, ja siellä yhtenä iltana heiluttiin.

  Mukava mies oli Pete. Mutta siihen loppui orastava ystävyytemme. Me muutimme takaisin Anttolaan, enkä sen koommin ole miehestä mitään kuullut. Näin jälkikäteen ajatellen, olisi toki pitänyt yhteys säilyttää. Mutta, mutta.... Elämä on täynnä katumisen arvoisia tekoja ja tekemättä jättämisiä.

  Seuraavan päivänä lähdettiin Ritvan ja hänen tyttökaverinsa kanssa käymään Heinolassa. En muista, miksi. Ei kai meillä mitään asiaa oikeasti sinne ollut. Enkä edes sitä muista, mitä siellä puuhattiin. Jossakin tovi istuttiin kahvilla, pian lähdettiin takaisin Lahteen. Nyt ajettiin ilman kauhun hetkiä. Nimittäin kerran, olisiko ollut mennyt talvi, tai seuraava, kun Ritvan kanssa ajettiin samaa väliä, lähti Mini vastasataneessa lumessa liirailemaan. Mutkaisessa alamäessä vähän ennen Kivijärveä. Sisko väänsi rattia hiki päässä, auto souti laidasta laitaan. Eikä siinä vielä kaikki! Vastaan tuli kuorma-auto. Se ohitettiin säkällä siten, että oltiin omalla kaistalla! Pian kuormurin mentyä sisko sai Minin toppuutettua. Siinä istuttiin ja vapistiin tovi, polttettiin parit tupakit, sisko Kenttiä, minä Marlboroa. Loppumatka ajettiin melko hiljaa, voitte uskoa!
  Menin palattuamme taas Sinuhen kahvilaan, mutta ei siellä näkynyt ketään tutuiksi tulleista.
  En siis enää Lahdessa Peteä tavannut, mutta, kuten kerrottua, Mikkelissä vielä treffattiin.

  Olin siis tuolloin paria kuukautta vaille 16-vuotias. Ja kokenut ja karski maailmanmies, mielestäni, mutta ah niin viaton! Tällä koneella minulla ei ole juuri skannattuja nuoruuden kuvia, mutta koko lailla tuolta varmaan silloin näytin. Tai ehkäpä olen kuvassa vuoden vanhempi. Kyllähän tuollaiselle liuhuletille tullaan kamaa tarjoamaan, Lahden kokoisessa metropolissa.

SADE ON PERUTTU, TAI AINAKIN TYPISTETTY

  Täksi iltapäiväksi ja huomiseksi povattu kunnon sade on peruttu. No, ei kokonaan, mutta Foreca ja Ilmatieteen laitos ovat muuttaneet ennusteitaan sellaisiksi, että sademäärää on vähennetty. Tiijä, uskois noita? Varsinkin, kun Trump, jolla käsittääkseni on ainoana oikeus perua ilmastoilmiöitä, ei asiaan ole ottanut kantaa.
  Totta puhuen: saisi sataa, ja kunnolla! Kävin aamulla katsomassa juuri ennen jussia bongaamiani kanttarellinalkuja. Eivät olleet lainkaan kasvaneet, päinvastoin, kuivettuneet ja kutistuneet. Vettä huutaa metsä, vettä huutaa kasvimaa. Kasvimaalle on helppo kastelu järjestää, mutta läheppä, normieläjä, kanttarellimestoja, mustikkamaita, puolukkakankaita, kastelemaan. Kyllä tässä on vaan odotettava sateen jumalien armollisuutta.

  Eilen käytiin vähän kalalla. Pilkittiin veneestä. Ei tärppinyt. Paluumatkalla vetelin uistinta. Yksi köllikkäahven tärppäsi, mutta karkasi veneen vieressä, kun en sitä ihan tositarkoituksella yrittänyt saada ylös. Mutta kalanmakuun päästiin silti. Minulla oli yksi kahdenmittainen muikkuverkko yön pyytämässä. 21 muikkua tuli saaliiksi. Ne haikuutin sähkösavustimella. Sähkösellaisella, koska on avotulikielto päällä. Eikä 21:n mujeen takia oikein viitsi isoa pönttöä hehkuttaa.
  Hyviä ne olivat. Tehtiin tasajako: Iiris söi yksitoista, me Hilpan kanssa viisi henkilöön. Tasajako ei ollut aivan matemaattinen, ennemminkin kristillinen. Ja oikealta tuntuva, tässä tapaksessa.

  Iiris kävi naapurimökillä maanantaina pomppimassa trampoliinilla. Hannilan porukat lähtivät mökiltä pois eilen, ja Iiris sai luvan käydä hyppelemässä. Siis dallasimme tänään naapurin tontille läpi saniasviidakon.

  Ja tyttöhän pomppi, sydämensä kyllyydestä.

  Aamulla, ennen trampoliinikeikkaa, pilkoin taas pakollisen parituntisen puita. Ei ole enää paljon urakkaa jäljellä. Loppukesäksi ei sitten isoa työrupeamaa ole ajateltu. Minkä Hanelin kanssa menen laittamaan Piskolan liiteriin uuden katteen. Varmaan joudutaan vähän alusrakenteitakin tuunaamaan. Ai niin, ja Rohusen vellosten mökillä on kai pikku keikka, joskus heinäkuun alkupuolella. Markku sellaista puheli. Paskioon liittyvää, niin ymmärsin. Mikäs siinä, kunhan Ahvenanmaalta palataan. Eikä päivän paskiohommaa sitäpaitsi voi kovin merkittäväksi urakaksi mainita. Vaikka en minä tiijä, miten äyreliään mukavuuslaitoksen poijaat on suunnitelleet?

  Perjantaina sitten mennään Hollolaan, maanantaina itsehallinnolliseen maakuntaan. Siellä ollaan muutama päivä turvallisesti; Ahvenanmaa on demilitarisoitu.

  Rehti vikko, väkisinkin, tulee paussia saarielämään. Menkööt jankuttamiseksi, mutta vettä saisi sataa. Hannilan Hannu on kyllä lupautunut tarvittaessa kastelemaan paikkoja. Ja kyllä potut, pääosa muistakin istutuksista, pärjäävät viikon, vaikka ei pahemmin vettä läträisi. Ja amppelit Hilppa laitta pesuvateihin, vateihin vettä, tietty. Ainoa on tomaatit, sillä ne eivät saa omassa yksiössään luonnon vettä. Eiköhän Hannu ne käy jossain välissä kastelemassa.
  Muutamia tomaatteja on jo tulossa, saattavat saareutuessamme jo punertaa. Myös kesäkurpitsoihin pukkaa satoa. Niitä takuuvarmasti päästään sitten reilun viikon kuluttua syömään. Peruna on lykännyt vartta, ettei ikinä, pitkän, jo kolmatta kautta jatkuvan, uramme aikana. Onko kaikki voima mennyt kohti yläilmoja? Niin, ettei ole jäänyt mukoiloiden kasvattamiseen mitään? No, kohta heinäkuussa sekin asia tarkistetaan.

  Nyt lopten tämän jauruamisen, lähden pihalle. Jos vaikka keksisi Iiriksen kanssa jotain puuhattavaa. Jotain muuta, kuin alla olevaa.

TOISET LÄHTEE, JOKU JÄÄ

  Jussi aika alkaa olla ohi. Päivä lyhenee, kesä kuluu. Anna ja Joni lähtivät vielä viikoksi duuniin, Iiris jäi tänne viettämään kissanpäiviä.
  Juhannus meni sitten kokotta. Mukavassa säässä kylläkin. Juhannuspäivänä ja tänään on tosin ollut melko tuulista, ja se on ilmanalaa vähän viilentänyt.

  Eilen käytiin kylillä Juhannuspäivän tapahtumassa. Mentiin kymmeneksi. Se oli hyvä, laiturissa oli vielä kosolti tilaa. Samoin oli tuuli melko sopuisaa.
  Jokusia myyntikojuja siellä oli. Perinteistä markkinameininkiä. Kansaa oli aluksi melko niukasti, mutta väki lisääntyi koko ajan, laiturikin täyttyi.
  Muutamia tuttuja näkyi, muutamia jututinkin. Tutut tuntuvat vuosi vuodelta vähenevän. Luontainen poistuma vaikuttaa. Monet ovat ne kasvot, jotka ovat lopullisesti jättäneet Anttolan rantatorin maisemat.
  Kun aikamme ällisteltyämme, leikkipuistossa poikettuamme, kaupassa käytyämme, jäätelöt syötyämme, Iiriksen vetonarusta voittama vesipistooli lakkarissa, parin tunnin kuluttua lähdettiin takaisin, olikin tuuli yltynyt jo vaahtopäitä nostattavaksi. Pikkasen hyrskytti, myötälaine, mutta kunnialla saareen päästiin.

  

  Tänään vähän Luonterilla ajeltiin, tyynempiä rantoja etsittiin, Makutsaareen, siihen kauempaan (Avokkaasta katsoen) hetkeksi rantauduttiin.

  Iiris bongaili lintuja, veneitä, puita, oksia, kallioita, meitä, vaikka mitä, huomion arvoisella mielenkiinolla.

  Kun päivällä ruokaa laitettiin (minä grillailin, Hilppa teki tykötarpeet) täytti Iiris uima-allasta. Ehjänä se on, uima-allas, ihme ja kumma, säilynyt jo kolmatta kesää! 

  Ja syönnin jälkeen masu pullollaan polskimaan. Ei Saimaan vesi kovin kylmää ole, mutta tuulen suunta oli suoraan laiturille, joten vähän viileää: siis mukavampi suojaisalla pihalla lotrata.

  Anna ja Joni lähtivät kahvilta. Laittoivat matkalta viestin, että ajavat Kouvolan kautta, eikä ole juuri ruuhkaa. Minä hieman mielihyvää latistin vastaamalla, että saattaa Kouvolan kohdalla tökkiä. Mutta nopempi reitti varmaan, kuin normaali vitos- ja nelostie.

  Iiris ei ole, ainakaan vielä, moksiskaan. Ottaa tyttö kaiken irti lomastaan. Kuten huutelemalla hiekkalaatikolta, että kuka tuo hiekkalelut?

  No, tietysti ne sinne kiikutettiin. Sitten sujui leikki mumman avustaessa.

  Totta puhuen ei Iiris mikään komentelija ole. Saattaa vähän olla äitiinsä tullut, kun joskus meinaa itsepäisyys tehdä tuloaan. Mutta ei vielä ole kuin Annan lapsuuden tapojen rajoja hipaissut. Vitsi, vitsi. Ei Anna mikään armoton tuittuilija ollut. Minkä vähän omaa mielipidettään ilmaisi. Melko topakasti. 

  Eiköpä me nätisti pärjätä Iiriksen kanssa jokunen päivä. Perjantaina lähdetään Hollolaan. Anna hakee Iiriksen illalla. Maanantaiaamuna sitten ampaistaan kohti Ahvenanmaata. 8:45 lähtee laiva Turusta. Airbnb-majoitus on Maarianhaminassa kolmeksi yöksi, torstaina on paluu iltapäivällä. 

  Ilmoja toivotaan, huonoihin varaudutaan. Mieluumin, minä ainakin, tällaiselle minilomalle lähden, kuin lennän jonnekin etelään. Ahvenanmaalla olen sen verran poikennut, että joskus 1980-luvun alkupuolella siellä eno-Ollin (R.I.P.) 13-metrisellä paatilla seilattaiin viikko ristiin, rastiin, ympäri, ämpäri, mutta ei halki. Enemmän tulivat tutuiksi saaristopitäjät, kuin itse pääsaari. Joten uutta nähtävää on luvassa. 

  Kun reissu on tehty, äkkiä takaisin saareen; viljelmät vaativat varmasti jo huolenpitoa. Viikon tauon ne kyllä kestävät, ainakin, jos välillä vettä rivauttelee. Esterille nöyrän toiveen näillä sanoilla julki toin.

  Varmaan Tiilikaiset tulevat myös heinäkuussa joksikin aikaa Avokkaaseen, lomalla kun ovat. Niin se kesä jatkuu. 

  "Paras kesä on ohi", sanovat jotkut. "Paras kesä on edessä", vakuuttavat toiset. "Paras kesä on silloin, kun on kesä", sanon minä. Mutta paras syksy on silloin, kun syksy on pitkä ja loskaton. Sillä se on, Nykäs-Matin kuolematonta lausahdusta sivuten, kuten elämä, ihmisen parasta aikaa. Sanoo vannoutunut syysihminen, joka antaa muillekin vuodenajoille arvon ansaitun.

KOKOTON JUSSI, TAI SITTEN EI

  Käytiin illalla, perinteiseen tapaan, Hanelin kokkoa katsomassa. Kokko nähtiin. Ei tosin tulessa, mutta nähtiin kuitenkin. Koska ei nähty palavaa kokkoa, tällään tähän kuvan viimevuotisesta lekosta. Tuokin kokko poltettiin päivää myöhässä, ei kulovaroituksen, vaan kovan tuulen vuoksi.

Totta puhuen ei tietysti kokolle menty liekkejä katsomaan. Kielto päällä, se oli tiedossa. Mentiin muuten vaan Hanelin porukoille jussia toivottamaan. Mikäs oli mennessä, kun ei ukkospilvet sittenkään näille seuduille ajautuneet. Ja tosiaan kannatti mennä: lettutarjoiluksi illan alku kääntyi.

  Ennen lettuhetkeä tovi pirtissä poristiin.

Joni piiloutui lehden taakse, liekö sattumaa, vai tahallaanko kätkeytyi?

  Ei kovin kauaa Piskolassa viivytty, piti rientää saunaa lämmittämään. Iiris kun ei ole varsinainen yökukkuja. Enkä minä. Mutta nyt aivan toiseen asiaan.

  Tuossa päivänä muutamana tulin pohtineeksi, että olen samanlainen, kuin isä-vainaani Erkki. Ainakin yhdeltä kantilta tarkasteltuna. Meillä molemmilla on nimittäin ollut kausia, jolloin joku asia kiilautunut mielenkiinnon kohteeksi. Minäpä valotan. Erkillä tällaisia oli ainakin kolme. Ensinnäkin oli pitkä, vuosia kestänyt kausi, milloin taskulaput olivat "in". Se sitä oli aikaa, kun Avokkaassa ei vielä ollut sähköjä. Isä innostui hankkimaan patterivalaisimia pimeää vastaan. Oli putkimallisia, litteille pattereille tyhtyjä, kynälamppuja, olipa yksi, jossa oli sekä normaali valo, että loisteputki!

  Lamppuja Erkki hankki osan kaupasta, osan hän sai kaupapäälliseksi tinkimällä, osa oli mainos- tai liikelahjoja. Noita lamppuja oli paljon! Jokusien muistan olleen niin kehnosti valmistettuja, etteivät toimineet kauaakaan. Osa puolestaan pelaisi varmaan vieläkin. Ei ole vaan tarvetta käyttää, eritoten, kun led-tekniikka on mullistanut alan.

  Taskulamppuhypetyksen jälkeen, osin kai päällekkäin, oli matkaradiokausi. Radio piti olla aina valmiudessa, sillä urheiluhullu isä ei halunnut jättää sanaakaan mistään urheilulähetyksestä kuulematta. Koska televisiota ei saaressa vielä ollut, urheilunnälkä tyydytettiin siis kuuntelemalla. Tämä johti siihen, että matkaradioiden kehityksen myötä Erkin vastaanottimet suurenivat melkoisiin mittoihin. Paras saavutus oli lopulta muistaakseni joltain Espanjan lomareissulta isän mukanaan tuoma hankinta. Oli se nähtävyys, kun Erkki asteli vakaasti rantaan saunanlämmitykseen olallaan liki metrin pituinen stereoradio, millä oli korkeuttakin niin, että hädin tuskin yletti faijan käsi sen päälle!

  Kolmas merkittävä adiktio, ja kauiten kestänyt, oli ruuvimeisselihinku. 1970-luvulta asti alkoi ilmaantua meisselisarjoja saareen. Oli talttapäätä, oli ristipäätä. Oli pientä, oli suurta. Oli pussissa, oli seinätelineessä. Oli puupäätä, oli muovipäätä. Ja niitä ilmaantui tasaiseen tahtiin. En tänä päivänkään ymmärrä, mihin isä tuollaista määrää meisseleitä tarvitsi? Eihän hän ylipäätään askarellut tai nikkaroinut ollenkaan. Mutta meisseleitä kulkeutui saareen vuosi vuoden jälkeen. Niitä on vieläkin venevajassa melkoinen laatikollinen. Muistona olkoot, ei niitä enää tarvita. Jos ei ole tarvittu ennenkään. 

  Sitten omiin addiktioihini. Ensin tulivat silmälasit. Kun kilpailu ja ulkomaiset ketjut halvensivat okulaarien hintoja, minä poika innostuin niitä hankkimaan. Mm. Nisseniltä sai kymmenkunta vuotta sitten kahdet, joskun peräti kolmet, lasit peruskaksitehoilla alle satasen. Saatoin joskus käydä kaksikin kertaa vuodessa hankkimassa uuden satsin. Yhteen aikaan minulla oli varmaan lähes paritkymmenet silmälasit, joita voi käytää. Tarkoitan, että ne oli niin lyhyen ajan kuluessa hankittu, että ei ollut näkökyky liiaksi heikentynyt. Tätä lasiruljanssia kesti jokusen vuoden. Nykyään olen palannut järkilinjoille: kahden vuoden välein silmälääkärillä on käytävä, koska kaihi on leikattu. Silloin myös optikolle, ja Specsaversilta saa kahdet lasit yhden hinnalla. Niillä pärjäilen taas kaksi vuotta.

  Sitten seuraavaan. Muutama vuosi sitten hankin bluetooth-kuulokkeet, joilla kuuntelen musaa puhelimesta lenkillä ollessani. Koska ensimmäiset kuulokkeet eivät miellyttäneet, ostin pian toiset. Taas oli olevinaan jotain vikaa, joten kohta oli mentävä uudelleen kauppaan. Tätä jatkui jonkun aikaa. Milloin kuulokkeet hiersivät, milloin hiostivat, milloin eivät pysyneet korvissa, milloin puristivat. Tästä johtuu, että minulla on nyt kotona lukuisa määrä täysin toimivia ja vähän käytettjä bluetooth-kuulokkeita. On korvanappimallisia moneen lähtöön, on perinteisiä "kuulosuojaimia". Asiat ajautuivat siihen jamaan, että jossain vaiheessa, vaikka minulla oli ihan tyydyttävä laite käytössäni, ostin uuden huomattuani jossain mainoksessa sellaista kehuttavan. Voi turhuuksien turhuus! Lopulta järkiinnyin. Nyt käytän yhtä korvanappimallia ja yhtä perinteistä. Korvanappia lähinnä kesisin, perinteistä talviaikaan. Enkä uusia osta, Hectoria mukaellen, ainakaan ennen seuraavaa.

  Kun okulaari- ja kuulokehömpästä olin jotakuinkin selvinnyt, iski hattuhulluus. Se alkoi pari vuotta sitten, kun sain Hilpalta synttärilahjaksi Camel-merkkisen lippahatun, capin. Nyt samantyyppisiä on jo monen monta. On talvimallia, kevyttä kesämallia, välikausilippistä, onpa joku koppalakkin joukossa. Viimeisen ostin vasta keväällä. Kipparimallisen koppalakin. Nyt on siis korkea aika suitsea hattuhimoa. Pääkappaleita minulla on nimittäin kevyesti loppuiäkseni. Vaikka kuinka ahkerasti käyttäisin. 

  Saa nähdä, tuleeko vielä seuraavaa halun kohdetta? Ja jos tulee, niin millainen? Olisi myös hauska tietää mikä saa jokseenkin tolkuissaan olevana itseään pitävän äijän tuollaisiin hullutuksiin? Kai olen isäni poika. Vaikka miellä hieman erilaiset mieltymykset ovat olleetkin. 

  Niinpä niin, kuluu se juhannusaaton ilta näinkin, älyttömiä pohtiessa, väliin saunoessa. Nyt on saunottu, Iiris viety unilleen. Unille taidan vetäytyä minäkin. Tai ehkä viiraan vielä, sattaa kohta tulla espressot ja raparperipiirakkaa. 

KIPERIÄ KYSYMYKSIÄ

  Nyt, kultaisia vuosia eläessäni, ovat minua alkaneet mietityttää jotkut kysymykset. Kysymykset, joille ei nuorempana ole saanut vastauksia. Esimerkiksi miksi uheilukilpaluissa juostaan, pyöräillään, luistelaan, ravataan, rataa vastapäivään? Koska on korkea aika selvittää asia, päätin ryhtyä toimeen. Toimeen ryhdyin helpointa tietä: googlasin "miksi urheilukilpailuissa juostaan rataa vastapäivään". Jopa löytyi selitys. TIEDE-lehden juttu kertoo seuraavaa:

   Antiikin aikaan pitkät matkat juostiin edestakaisin stadionin mittaisella suoralla, joka oli yleensä 192 metriä. Suoran molempiin päihin lyötiin tolpat, jotka piti kiertää niin monta kertaa kuin juoksumatka edellytti. Juoksijat saivat kiertää tolpan vasta- tai myötäpäivään. Jos juoksijoita oli paljon, molemminpuolisesta kiertämisestä syntyi yhteentörmäyksiä ja muuta hässäkkää. Siksi päätettiin, että tolppa on kierrettävä vastapäivään, jolloin vasen jalka jää sisemmäksi. Valinta johtui todennäköisesti siitä, että suurimmalla osalla juoksijoita, kuten ihmisillä yleensä, oikea puoli on vahvempi. Silloin on vaivattomampaa juosta vastapäivään.  Myös antiikin valjakkoajoissa rata kierrettiin vastapäivään. Syynä tähän lienee ollut se, että vahvin, kestävin ja nopein hevonen sijoitettiin valjakon oikeaan laitaan. Oikeakätisen ohjastajan oli näin helpompi hallita valjakkoa. Samalla saatiin se etu, että valjakko pystyi maksimaaliseen vauhtiin, koska ulkoreuna eli pisin matka tuli vahvimpien hevosten kontolle.

  Helppoa, kuin mustikan poiminta. Jos nuoruudessani olisi ollut tietokeita kotikäytössä, olisin elänyt kauan viisaampana. Sitten huomasin TIEDE-lehden jälkikommentin:

  Edellä sanottu perustuu antiikin ja liikuntahistorian tutkijoiden päätelmiin, sillä vastapäiväisen kiertosuunnan valinnalle ei löydy perusteluksi mitään selvää historiallista dokumenttia. Elävän elämän käytäntö johti ratkaisuun. Sen sijaan siitä, että antiikin kilpailuissa juoksijat todella kiersivät tolpan vastapäivään, löytyy todisteita piirroksina. 
  Täysin aukottomasti ei vastapäivään kiertämisen sääntöä ole kuitenkaan noudatettu: helleenisen kulttuurin kehdossa Ateenassa syyllistyttiin poikkeamaan vuonna 1906. Silloin pidetyissä olympialaisten välikisoissa ainakin 800 metrin loppukilpailu juostiin todistettavasti myötäpäivään.

  Eli ei sittenkään tullut vedenpitävää tietoa. Näikö käy, että hautaan joutuu menemään epävarmuuden kalvamana?

  Toinen, ei kuitenkaan yhtä tärkeä, minua askarruttava kysymys kuuluu: Mitä oli ennen alkuräjähdystä? Mr. Goolgelta taas apua anelin. Sain selville, että en saanut mitään selville. Asiasta ei olla varmoja. Niinpä, ei kukaan ollut 13,8 miljardia vuotta sitten katsomassa. Mutta arvellaan, että ennen big bang'ia oli singlariteetti. Wikidedia valottaa singulariteettia seuraavasti:

  Singulariteetti on astrofysiikassa aika-avaruuden vääristymä, jossa jokin suure on äärettömän suuri, joten se ei käyttäydy tunnettujen fysiikan lakien mukaan. Nykyisen fysiikan termein singulariteettia ei voida kuvailla, koska ei tunneta luonnonlakeja, jotka pätevät kun fyysisten suureiden arvot ovat äärettömän suuria. Koska luonnossa ei pitäisi esiintyä mitään ääretöntä, singulariteetit ovat käytännössä pikemminkin teoreettisia konstruktioita kuin todellisia luonnonilmiöitä. Esimerkiksi mustan aukon keskuksen ajatellaan olevan singulariteetti, jossa rajallinen massa on tiivistynyt äärettömän pieneksi pisteeksi, jolloin myös sen tiheys on ääretön. Tätä pistettä ympäröi tapahtumahorisontti, jonka sisällä pakonopeus mustasta aukosta ylittää valonnopeuden, eikä edes säteily pääse enää pakenemaan sen ulkopuolelle. Myös maailmankaikkeus saattoi olla alkuräjähdyksen hetkellä singulariteetti.

  Selvä, vaikken oikein hahmottanutkaan. Ja asian selviämisen monimutkaistamiseksi Wikipedia jatkaa:

   Singulariteettien olemassaolosta ei ole mitään varmaa todistetta, ja koska nykykäsityksen mukaan äärettömyyttä ei pitäisi esiintyä luonnossa, singulariteetti saattaa olla enemmän klassisen suhteellisuusteorian puutteellisuuden seuraus kuin todellinen luonnonilmiö. Klassiset teoriat eivät edes päde, kun on kyse singulariteetteihin liittyvistä ilmiöistä. Kvanttimekaniikan sisältävä yhä kehitteillä oleva yhtenäisteoria saattaa ratkaista singulariteettien ongelman.

  Hohhoijaa. Ei löydy varmuutta asioille. Pitää vissiin elellä, kuten ennenkin; asiat on silleen, tai sitten ne ovat tälleen. Jos eivät satu olemaan tuolleen. Helpompi näköjään olla, kun ei ala vastauksia isoihin kysymyksiin penkoa. Muistaa vain sen, että vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen on 42.

  Näistä pohdinnoista banaaliin elämään. Eilen ip. tultiin takaisin saareen. Suoraan Elinan luota ajeltiin. Päivänsankarin kanssa oltiin istuksittu pihalla, syöty jäätelöä, nautittu auringonpaisteesta. Tuli myös selväksi, että ei äiti ole saksankielentaitoa unohtanut. Hänen sisarpuolensa tytär oli näet lähettänyt onnitteluukirjeen minun sähköpostini kautta. Kyllä äiti pääsi siitä tolkulle.

  Tänään aamupäivän puuhailin; pari tuntia puunhakkuuta, pesin veneen, vein katiskan matalikolle. Eikä selkä ollut moinaan. En tietysti uhkatiukalle urheillut.
 
  Vanha tahti jatkuu. Aamupäivä riittää, työntekoa. Iltapäivä tehdään muuta, kuten nyt kirjoittamista. Ja kohta saunomista.

  Huomenna lasketaan Hannun kanssa muikkuverkot. Kokeeksi. Eilen laittoi Heguli erään mökkiläisen kanssa verkot juuri tuohon aikomaamme syvänteeseen. Katselin aamulla, kun he ne kokivat. Ei liene kovinkaa kummoinen saalis, sillä hetken lilluttuaan he laskivat verkot takaisin. Nyt siis päiväksi.
  Jos Hegulin pyydöt ovat huomennakin järvessä, laitetaan me omamme viereen. Eiköhän siihen mahdu. Ei oikein osaa muualtakaan lähteä koettamaan.

  Pihalla päivänlilja aloittelee kukintaansa...

...ja koivuangervo hohtaa valkeana.

  Juhannusviikko on alkupuolella. Luonto tuntuu vuosi vuodelta ehtivän tehdä yhä enemmän tekosiaan ennen mittumaaria. Juhannusruusukin alkaa olla ohi. Sen verran otti kottia, ettei taida jussina olla enää silmänilo.

  Jokohan ensi viikolla lähtisi kanttarellejä katselemaan? On niitä muutamana vuonna juhannuksen maissa löytynyt. Tiijä häntä, kun ei viisaammatkaan tiijä edes singulariteetin olemuksen oikeellisuutta varmasti. Mutta sen tiijän, että kahville menen, verannalle vetäydyn. Ja laitan sitten tämän jutun matkaan.

  PS. Puumalan itäpuolella ajoi 80-metrinen rahtilaiva myöään eilisiltana karille. Ei tiemmä isompia seuraamuksia. Entäs jos tulee tankkereita, ja kunnolla posahtaa?

KUHAA UISTELEMASSA, eli muutaman hauen tarina

  Eilen löysin lopulta kadoksissa olleen katiskani. Oli ollut varmassa paikassa, mutta löytymättömissä. Siitä oli nimittäin irronnut koho. Naapurimökin isäntä Hannu soitteli minulle yli kaksi viikkoa sitten,ja kysyi, että eikös sinun katiskassasi tuossa niemessä ollut punainen pönttö kohona? Minä myönsin, hän sanoi, että sellainen ajelehtii kohti Piekälänsaarta. Minä heti perään. Sieltä se löytyi, koho, rannalta, merkkikin oli tallella. Ei ollut kukaan ajanut kohonarua poikki; ei ollut pätkääkään kiinni kohossa. Sitä paitsi uppoava naru, ei helposti jää potkuriin. Oli irronnut. Huolimatonta toimintaa Peppe! Koska suunnilleen tiesin paikan, ja sen, että syvyyttä ei ole kovin paljon, uskoin katiskan löytyvän helposti. Mutta mitä vielä! Muutaman kerran kävin tyynellä katselemassa, mutta ei näkynyt. Oli siitepölyä runsaasti veden pinnalla, eikä vihreästä verkosta tehty katiska muutenkaan kovin helposti paista silmiin. Lopulta ryhdyin naaraamaan. Kävin naarailemassa muutaman kerran, mutta sain aina vain toiseen saareen menevän sähkökaapelin saaliikseni. Meinasin ja laittaa rukkaset naulaan, mutta aamulla oli pläkä ja aurinkoinen keli, joten tein uudentyyppisen naaran, lähdin kokeilemaan. Ja tarttui se lopulta. Hieman syvemmällä, ja hieman lännenpänä, se mojotti, katiska. Naruun tarttui kolmikoukkuinen naara.
  Minä veteli katiskan ylös miettien, että kuinkahan paljon kalanraatoja siellä on? Mutta eipä ollut kuin yksi kuollut ahven. Lisäksi oli kilon hauki ja pari elävää ahventa. Hauki oli varmaan elänyt leveästi syöden pyydykseen eksyneitä ahvenia! Oli katiska niin limoittunut, että ei tehnyt mieli ottaa haukea mukaan. Laskin sen ja ahvenet uimaan, huuhtelin katiskan kunnolla.
  Olin päättänyt lähteä hieman virvelöimään, joten vein katiskan rantaan, hain virvelin ja tykötarpeet. Silloin soitteli Haneli. Siinä 10:02:17, osapuilleen, soitteli. Kysyi, jotta kiinnostaisko minua lähteä Lietvedelle kuhaa uistelemaan. Sanoi siellä erään kaverinsa kanssa käyneen tämän veneellä, ja heidän saaneen kuusikioloisen kuhan. Haukia myös, kuten aina niillä reissuilla. Velipoika kertoi myös, että hän ei uisteluvehkeitä ollut vielä tänä kesänä omaan veneeseensä laittanut, joten alkoi olla korkea aika. Minä ilmaisin halukkuuteni ja ilmoittauduin mukaan saman tien. Kerroin myös, että naapurin Hannu saattaisi myös olla kiinnostunut. Haneli sanoi, että kyllä mahtuu. Niinpä koukkasin Hannilan laiturin kautta. Hannu ilmoittautui myös kuhauisteluun. Lähdin siitä köröttelemään Ilotin puolelle. Laitoin lähellä rantaa perää ruohikkouistimen, ajelin Ilotin ja Kummelisaaren välissä olevan matalikon laitaa. Ja heti nappasi kala! Oli kokolias, sen tunsi. Kymmenen minuuttia sitä väsyttelin, kunnes se taipui tulemaan veneen viereen. Haukipa hauki. Varmaan lähemmän nelikioinen. Huomasin, että uistin oli kiinni se toisessa suupielessä. Kun aloin kalaa haavaamaan, niin se pirulainen käännähti, siima osui hampaisiin, napsahti poikki. Niin "korjas evät lihat". Pikkasen ipotti. Ainakin, kun se pentele vei ruohikkoprofessorin. No, nyt on kaksi jo tilalle hankittu.

  Haneli tuli puoli viiden maissa, noukittiin toinen Hannu paattiin, kohti Lietvettä. Suoraan Rokansaaren luo usmuutettiin. Haneli alkoi laitella siimoja perään, Hannu luotsasi, minä olin joomiehenä kajuutassa.

  Eipä montaa vapaa ehtinyt Haneli valmistella, kun ensimmäinen kala oli kiinni...

  Hauki tietysti. Ja kohta toinen.

  Tämä oli isompi, reilut kolme kiloa. Minä sanoin, että vähän isomman päivällä karkuutin. Haneli siihen, että no tässä on siulle harmiis korvike, jos ei tuu isompaa.

  No, tulihan niitä, haukia. Aika monta, ei juuri isompia, mutta samankokoisia kuitenkin. Kun kolme hymypoikaa oli jäissä, alkoi Haneli kysellä, että tarvitaanko? Kun pudistelimme päätämme, hän nakkasi kalat sitä mukaa takaisin. Hannilan Hannu, lähtöisin Pohjanmaalta, vähän naureskeli, kun arviolta kolmikiloinen lensi kaaressa kasvamaan. Hän kertoi, että matalassa lapsuuden kotijärvessään oli kiloinenkin hauki ihme. 

  Aina kun kala tärppäsi, alkoi kova arvuuttelu: Oliskohan jo kuha? Välillä, kun ylös kelattava otus pysyi pinnan alla, ei näyttäytynyt, kasvoi toivo. Muttta haukia, haukia, pari kolme, ahventa. Haneli jaksoi valaa toivoa: "Kohta se kuha vasta alkaa pintautua, kun aurinko lähtee laskemaan". Niin tapahtui, osittain. Aurinko lähti laskemaan, mutta ei noussut kuhaa, veneeseen. Luotain kyllä näytti, että kalaa alkoi olla enemmän lähempänä pintaa, mutta kun ei, niin ei!

  Onneksi hauentulo sentään hiipui. Viimeiset pari tuntia, yhdeksästä yhteentoista, taidettiin lillua yhden hauen ja yhden ahvenen saaliin ylös kelanneina. Vaikka Haneli ja kaimansa kuinka tiirailivat luotaimen näyttöä, ei kuha ollut rököllään.

  Yhdeltätoista alkoi Haneli kelata kalustoa ylös: 10 vapaa plaanareissa, vain kaksi syvääjissä. Hanelin tuohutessa juteltiin, että jos pitäisi saada haukia, niin hyvä, jos yhden saisi veneeseen. 

  "Niin, ja jos hauki maiksais satasen kilo, ni ei tulis sitä yhtäkään!", lisäsi velipoika. Niin se on, se isompien henkien varassa, milloin mitäkin tulee. Mutta komiaa oli. Lähes tuuletonta, aurinkoista.   

Alkuilta

Illempi

Laskemaisillaan

  Kuukin alkoin hivuttautua latvojen ylle, täytenä, mutta valjuna.

     Tarinan opetus: Jos olet haukia vailla, uistele kuhaa! Ja se, että oikein mukavaa on uistella, kun ei tarvitse muuta tehdä, kuin kuvia napsia. Ja pari olutta.

KESÄÄ IHAILEN, SELKÄSÄRKYÄ VIHAILEN

  Aamulla riensin nahuamaan puita halki. Vajaan tunnin ehdin peittää, kun selästä vihlaisi, silmissä pimeni, jalat oli mennä alta. Raahauduin venevajan rapuille hetkeksi istumaan, sitten talolle. Hilpalla on hänen joskus selkäsärkyyn saamaa tanakampaa troppia. Niistä tabletin nappasin. Taidan ottaa tämän päivän kuulostellen.
  Selkäkivun erikoisasiantuntija Hilppa on sitä mieltä, että jokin lihas siellä vihoittelee. Ja että kostea ilmanala vaikuttaa myös asiaan. Toivottavasti on, lihas. Ettei vakavampaa. Olen aina kehua retostanut, että minulla ei ole selkä vi***illut koskaan. Paitsi viime kesänä kerran vähän kipuili. Tänä kesänä on muutamaan otteeseen, varsinkin, jos on joutunut kumartelemaan, vähän, ja hetken, oireillut. Nyt sitten vihlaisi oikein kunnolla. Enkä mitenkään ryötämällä hommia tehnyt, puoliverkkaisen tasaista tahtia ainoastaan. Toivottavasti on temporary; puita on vielä pienimättä. Kuvassa näkyy, kuinka selkään piston jälkeen jäivät kirves ja hanskat siihen. Melkein, kuin Hilpan huutaessa syömään!

  Sain eilen kärrättyä edellisen kesän klapit liiteriin, joten nyt on tilaa uusia halkoa. Saunan liiteri on turvoksissa, mutta siellä ovat.

  Sentää puoli tuntia tapahtumasta selkä oli melko kivuton, ainakin hiljalleen kävelessä ja istuksiessa. Istuksia ei edes tarvitse hiljaa, voi puhella.
  Tämän päivän siis olen rauhallisesti. Huominen on myös lepopäivä, siinä mielessä, että lähdetään ulkomaille Otavaan juhliin. Sitä ennen saunotaan, että ei aivan metittyneinä kylään mennä. Maanantaina on edessä lähtö pariksi päiväksi Hollolaan, joten selällä on aikaa toipua notkeaan käveeseen.
  Käytin jutun alussa verbiä "peittää" puiden hakkaamisesta. Se ei tietysti tarkoitaa sananmukaisesti peittämistä. Ilmaus juontuu ukki-Aleksista ja peittaamisesta. Kuka tietää, mitä peittaaminen tarkoittaa? Luultavasti eivät ainakaan kaikki. Minäpä valotan. Wikipedia mukaan sanalla on kolme merkitystä:
  1. käsitellä ruostumattoman teräksen pintaa peittausaineella eli suola- tai rikkihapolla epäpuhtauksien poistamiseksi
  2. käsitellä siemenviljaa peittausaineella eli haitallisten sienten ja hyönteisten torjunta-aineella 
  3. käsitellä nahkaa kemikaaleilla sen puhdistamiseksi ja pehmittämiseksi

  No, ukki-Aleksin kohdalla on tietysti kyse numerosta 2. Siemenviljaa peitattiin ennen kotioloissa. Jyväaitan edessä oli kahdensadan litran peltitynnyristä tehty laite sitä varten. Kuvan tapainen, mutta ei noin pro. Punainen väriltään, kyläsepän,tekemä, se oli. Sitä paitsi tynnyri oli pystyasennossa, puolet kannesta oli saranoitu avautuvaksi täyttöä ja tyhjennystä varten.

  No, työtapa kuitenkin varmasti on selvä: jyvät tynnyriin, peittausaine sekaan, sitten veivaamaan. Muistaakseni aine oli punaista, joten pyörittelyn jälkeen säkkeihin tyhjennetyt jyvät olivat punasävyisiä.
  Muistan tuollaiset tapahtumat jo lapsuudestani, vielä paremmin, kun teini-iän lopulla, aikuusuuden kynnyksellä, olin ukin kaverina hommaa tekemässä. Aleksi oli silloin jo kasikymppinen, joten apua oli tarpeen. Jyväaitta on näet osittain kaksikerroksinen. Laareja oli useampia, ja niihin jyvät laitettiin säkistä ylhäältä sellaisesta reunallisesta aukosta. Laarit olivat allakerrassa etuosaltaan auki, joten siitä pääsi lapiomaan jyviä säkkiin. Peitatessa piti ensin täyttää säkki, se kaadettiin tynnyriin,  jyvät peitattiin, kumottiin takaisin säkkiin, säkki kannettiin rappuja ylös, kaadettiin toiseen laariin. Eli minä toimin jokusia kertoja ukin hanslankarin, ukki lähinnä "piällysmiehenä". Ne olivatkin viimeisiä vuosia, kun Piskolan peltoja viljeltiin omiin tarkoituksiin.
  Tämän pitkän alustuksen jälkeen asiaan. Ukki-Aleksi käytti paitteemisesta sanaa peittää. Hän saattoi kysyä minulta, että jouvatko ensviikolla peittämään? Peittäminen oli melko raskasta tuohua, joten siitä on jäänyt mieleeni käyttää sitä työläämpien hommien yhteydessä. Haneli, joka varmasti myös sai tehdä osansa peittämisestä, samaa ilmaisua taitaa viljellä.

  Jopas tuli teille selväksi peittaaminen. Tai sitten olette kovakalloisia. Tai minulla huono kyky asioita selvittää. Mutta olkaa huoleti, vaikka ei selvinnyt. Todennäköisyys siihen, että jouduttte peittaamishommiin, on minimaalinen.

  Nyt, kun aikaa kirjoittaa on, jatkan vielä himpun. Laitan vaikka unikon elämänkaarta vuorokauden ajalta:

  Ilta

Aamu

Ilta

  Nopeasti tapahtuu, unikon elämässä, Muutama päivä, ja kukinnosta ei ole jäljellä, kuin siemenkota.

  Vielä pari kuvaa asialleen omistauneen kuvaajan toiminnasta. 

  Vaikka ei koulutus välttämättä piisannut istumatöihin, voi eläkkeellä harrastaa makuultaan.