perjantai 17. elokuuta 2018

PAHKAAKS TÄSSÄ

  Viikko on kääntynyt viikonlopuksi. Ilmat olleet taas pari päivää helteen rajoilla. Eli kesä jatkuu, eikä sienestys ole ajankohtaista. Vaikka ei olekkaan, kävin aamulla vähän kuikuilemassa. Ei sienen sientä, ei rellukoita, ei tatteja, ei haperoita, ei rouskuja, ei torvisieniä, ei känsätuhkelota, ei nuijakuukusia, ei seitikkejä, ei kärpässieniä. Sammalet vaan ratisi jalan alla. Joutessani kysäisin yhdeltä koivulta, että mitäs kuuluu?
  "Pahkaaks tässä", vastasi puu.


  Sitten utelin maassa lahoavalta rungolta, että onkos sieniä näkyny?
  "Kääpä kahtomassa", ilmoitti puunroitake. Ja murkut pienessä pesäkeossa huutelivat hurraata.


  Kaikkea se yksin metsässä kulkeminen teettää, ihmeitä näyttää!

  Hanelin laavu oli sentään kuosissaan...


...samoin erittäin tyylikäs klapivarasto.


  Koska sieniä ei ollut, ehätin uistelemaan. Ihan isommalla veneellä. Mutta ei tullut kalaa enempää kuin sieniä. Saman verran tuli. Mutta maisemissa silmä lepäsi, kuten aina.


  Iltapäivällä en sitten tehnytkää mitään. Paitsi, että otin kuvan Hilpan keräämistä kukista...


,,,sekä vielä pari kukista ja nimikkouistimista.



   Koska kala ei ollut uistelemalla rököllään, laskettiin Hilpan kanssa pari ahvenverkkoa, ennen kuin
Anna ja Iiris tulivat siinä puoli seitsemän korvilla. Toivottavasti huomenna nousee haiku pöntöstä.

  Iirikselle olivat pari, kolme viikkoa poissa silmistä olleet lelut kuin uusia.


  Vieraiden, tai siis tuttuakin tutumpien, tultua syötiin, sitten saunottiin. Nyt alkaa talo rauhoittua. Hilppa lukee Iirikselle, Anna selaa pehelintaan, minä olen tovin kirjoitellut. Tai mitäs tässä paljon kirjoitellut olen, kuvia paremminkin tarinaan liittänyt. Menköön nyt tänällään. Tärkeimmät tuli kuitenkin mainittua.
  
  Huomenna on kai vielä kesäpäivä. Vähän tuulistakin on luvattu. Jollei perin navakaksi ylly puhuri, lähdetään varmaan vähän veneellä ajelemaan. Voi olla, että on viimeinen kerta, tai ainakin viimeiset ilmat, tälle kesälle, kun Iiriksen kanssa tulee lähdettyä pärtsäilemään. 

  Tuohon kappaleeseen lopetan. Paitsi sanon vielä, että on hieman ambivalentti olo, kun ei tiedä, onko joku tyhmä, tietämätö, ahne, vai pahanilkinen. Jos on tyhmä, ei asialle voi mitään. Jos on tietämätön, asian voi korjata. Jos on ahne tai pahanilkinen, tai jopa molempia, niin sellaisena varmaan pysyykin. Aika näyttänee, kuinka on.

  PS. Kun esikatselin blogia, huomasin, että pmuutama loppupään kappale on aivan eri fontilla. En jaksa ryhtyä syytä penkomaan, tähän on tyytyminen.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

MUISTOJA KEVOLTA 4



  Aloitetaanpa kuvalla Tsarsjoen koskesta, mikä sijaitsee joen suussa juuri ennen Kevojärveen laskemista.

  
  Kun lauantakina oltiin Hattulassa Susannan ja Karin juhlilla, sain Susannalta melkoisen määrän lähinnä Olli-enon ottamia kuvia Utsjoelta. Niitä olen nyt muutamana päivänä käynyt läpi, skannannut melkoisen määrän.
 Tarinoita olen aiemmissa osissa kertoillut. Hirveästi uusia ei ole mieleen tullut, jotain kuitenkin. Mutta mennäänpä kronologisesti.

  Kesällä 1991 saatiin Bob Cat Ivalosta tekemään tie tontille. Kukaan isompien koneiden kuski ei ollut suostunut, eli uskaltanut tulla hommaan.


Sitten pääsi Länsmanin Heikki kuorimaan pintamaan...


...ja me laudoittamaan ja valamaan anturat.


  Samana syksynä muurasi usjokelainen porukka kellarikerroksen harkot. Me Hanelin kanssa ei oltu niissä kekkereissä.


  Seuraavana kevätalvena sitten tuotiin kehikko Anttolasta, kasattiin se isolla talkooorukalla. Haneli, Pikku-Matti, Jarno ja minä jäätiin perään naplikoimaan vesikatto.

Kuvassa jäälle moottorikelkoilla siirrettyjä hirsiä.


Jokusia keikkoja piti kelkoilla pikitien varressa käydä!


Miesvoimissa kehikko nousi; ei ollut nostureita.




  Kesällä oltiin sitten muutama viikko tekemässä sisätöitä: lattiat, sisäkatot, saunaosastoakin ehdittiin aloitella.



  Renault-parvekkeella Reaultia, kuinkas muuten.


  Seuraavan vuonna jatkettiin keväällä hommia. Kuistit, keittiö, saunaosasto, kesällä kellarikerros lattiavaluineen. 


  Mukana kulkivat sähkö-, ja putkityöt. Länsmannin Heikki kävi kaivamassa viemärit...



...mutta vesikaivo rannalle tehtiin ihan miesvoimin, lapio ja kolmijalka olivat isossa osassa.


  1994 tehtiin viimeisä hommia. Tämän näköistä siitä tuli...




  Saivat duunarit joskus nautiskella. Mikä lie tilanne? En jaksa muistaa.


Taitaa kuitenkin olla jo talo valmis, lomareissu kyseessä.

  Tästä tuli nyt kuitenkin kuvakirja. Kerrotaan kuitenkin ainakin yksi muisto. Laittelin oviin ja ikkunoihin vuorilautoja. Jokainen vähänkin hirsirakentamisen kanssa tekemisissä ollut tietää, että ihan höyläämöltä tulleella standartitavaralla ei pärjää. Eli että sirklaamista on. Jos höyläämistäkin. Minä palailin taas kerran katkaisusirkkelin luota kohteeseen, muutama listankappale olalla, yltä päältä pölyssä. Ja lauleskelin mennessäni: "Miks' oon mä puruinen..." Hanslankarinani väliin toiminut Susanna yhtyi takavasemmalta lauluun. Niin marssi tämä duetto raput toiseen kerrokseen. Duetto, missä toisella on lauluääntä, toisella ei. Saatte itse arvailla, kummalla on, kummalla ei? Mutta äänestä viis, tuolla meiningillä tuli paskamaisetkin hommat tehtyä. Hammasten kiristelyllä olisi varmaan ollut tuskallisempaa. Rakentaa talo paikkaan, mistä on rautakauppaan matkaa yli 150 kilsaa. Paitsi olihan Nuorgamissa, veljekset Johansen. Sieltä sai lähinnä märkiä koivuhalkoja. Paikkaan, mihin ei meinannut löytyä edes tien tekijää. Vaan sinne se tuli. Ei toki aina laulellen. Mutta tuli kuitenkin.

  Mäyräkoiramma Doris oli mukana melkein jokaisella reissullani Utsjoelle. Mainio matkustaja se oli; ei kertaakaan edes kusaissut yli puolen vuorokauden automatkalla, vaikka kuinka yritti sitä tauoilla pissittää. 
  Joskus oli isännällä sydän kylmänä, kun Doris pakkautui tulemaan työmaalle. Arvatkaa hirvittikö, kun yht'äkkiä huomasi koiran kipittävän pitkin liukasta hirrenselkää. Doris joutui sitten olemaan päivät arestissa. Eihän koira ole mikään kissa! Mitä jos se olisi livennyt jossain kolmannen kerroksen tasakerran korkeudella. Onneksi ei livennyt, eikä kukaan muukaan. Minkä nyt Olli-eno, lattiantekovaiheessa koolinkien väliin. Ei mennyt edes kylkiluita, vaikka lääkärinä niin ensin epäili. Sen verran oli kylki kipeänä, että rakennushommat jäivät häneltä muutamaksi päiväksi. Sen tiheämpään kulki kameran kanssa. 

  Hyvä tätä on ollut kirjoitella, maha pullollaan ahvenfileetä. Niin hyvä, että taidan tuonnempana rustailla vielä ainakin osan 5. Siinä hieman kevonsuulaisista, kalastuksesta, Tenosta, tuntureista, ja utsjokelaisista. 

sunnuntai 12. elokuuta 2018

MENNEISYYDEN ENNUSTAJAT

  "Mitäs miä sanoin!?!" Kuulostaako tutulta? Luultavasti. Sillä noita jälkiviisaita on maapallo pullollaan. Olipa kyse sääilmiöistä, urheilu-, tai vaalituloksista, jäitten lähdöstä, horsman kukinnasta, naapurin Maijan kihlauksesta, serkku-Matin sairaudesta, maapallon ulkoisen älyn löytymisestä, Jeesuksen toisesta tulemisesta, impaktin konkreettisesta uhasta, tai Hurskaisen hiehon mahoudesta, löytyy aina vähintään yksi, joka kertoo: "Joha miä toissapäivänä, -viikolla, -vuonna Karvalahen Akulle sanoin!" Ehkä jotkut ovatkin sanoneet, jotkut eivät. Ehkä jotkut, jotka eivät ole sanoneet, ovat ajatelleet. Ja taatusti jotkut eivät ole sanoneet eivätkä ajatelleet. Niin tai näin, kun merkittävää tapahtuu, pitää ehdottomasti päästä ennustajan taitojaan kehumaan.
  Näistä ""mitäs miä sanoin"-henkilöistä osa on sitä mieltä, että maailmassa ei mitään järisyttävää tapahtuisi, jos häntä uskottaisiin. Osa on maltillisempia, "olis ehkä kannattanu kuunnella"-tyyppisiä. Ehdottomasti suurin osa on kuitenkin tavan vuoksi ennustajan taidoillaan retostelevia, jotka eivät ota itsekkään puheitaan vakavasti. Ovat vaan sellaisia menneisyyden ennustajia. Tulevaisuutta on tunnetusti vaikea ennustaa, siksi piireissä menneisyydellä on kysyntää.

  Kerran Salpausselän Kisoissa, joskus 1970-luvun lopulla, olin katsomassa mäkikisaa. En muista, kuka hyppäsi. Oli kuka oli, vieressäni seisova mies tokaisi hypyn jälkeen "kahekskyt ja jotain päälle!"
  Pian kuuluttaja ilmoitti "satakuusitoista ja puoli metriä."
  "Mitäs mää sanoin!", pamautti tietäjä ylpeänä.
  Kyseessä ei ollut puhdasverinen "besserwisser", koska hänellä oli aistiensa todistus lausuntonsa tueksi. Mutta samaan kategoriaan kuului mies, kuin pahimmat menneisyyden ennustajat. Eli ei tiennyt yhtään mitään. Tai tiesi, mutta tiesi päin persettä.

  Mistä lie nämäkin kirjoittamani mietteet mieleen putkahtivat? En edes muista ihan viime aikoina kenenkään sanoneen "mitäs minä sanoin".

  Hattulassa tuli eilen käytyä. Mukavat juhlat, välitön tunnelma, hyvät tarjottavat. Vain pieni osa kymmenpäisestä juhlaväestä oli tuttua, mutta Suskua, Karia, Inkaa, Veeraa, ja tietysti Johannaa oli mukavaa tavata. Sitä ei tapahdu kovinkaan usein. Harva tapaamistiheys on Johannan kohdalla perustellummin selitettävissä, sillä etäisyyttä on yli 15 000 km, mutta Susannan porukoiden 80 km ei tosiaan edellyttäisi isojen tapahtumien juhlimista. Asia on korjattavavissa. Kunhan ei jää tyhjänpuhumiseksi ja toteutumattomaksi tulevaisuudenennusteeksi.

  Juhlat on juhlittu. Kohta nokka kohti Anttolaa. Käytiin jo eilen kaupoissa, päästään heti kahvilta lähtemään. Elinaa käytiin myös eilen tapaamassa. Fyysisesti hyvässä kunnossa äiti on. Mutta muisti tietysti olematon. Tuntee kuitenkin, ja ilahtuu näkemisestä. Hoitajen mukaan hän on myös alkanut viihtyä muiden seurassa. Ja on ulkona paljon. Hienoa, kun paikassa on iso aidattu piha, millä pääsee vähän liikkumaan.
  Pari viikkoa putkeen saaressa vietetään, mikäli ei odottamattomia tule eteen. Sitten alkaakin olla elokuu lopuillaan. Elokuun lopulla tehdään, mitä elokuun lopulla pitää tehdä. Mutta en ala ennustelemaan, mitä kaikkea tehdään. Enkä jälkeen päin sano, että mitäs minä sanoin!

  Lopetan tällä kertaa viisauteen:
 
 "Mikä viisaus on hyvyyttä suurempi?" Tätä kysyi Rousseau aikoinaan. Tai näin muistan kuulleeni/lukeneeni. Mr. Google ei asiaan antanut varmennusta. Oli miten oli; erittäin hyvä kysymys, sanoisi poliitikko. Niin on. Poliitikoista piittaamatta. Tokko sitä on edes tämä viisaus, hyvyyttä isompi.

Loppujen lopuksi kuva Rousseausta.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

ZUM BEISPIEL IM GEGENTEIL

  Lämpöä piisaa jälleen. Ilmanala on kuitenkin aivan erityyppinen, kuin viikko sitten: yöt ovat reilut viisi astetta viileämpiä, aamupäivät ihan sopivia, eikä iltapäivälläkään tunnu tukahduttavalta, vaikka varjopuolen mittari näyttää hellelukemia.
  Ihan ylettömästi en ole tällä rupeamalla saanut aikaiseksi. Jotenkin kehtuuttaa. Pientä askaretta toki on tehty. Eilen käytiin Piskolassa keräämässä viinimarjoja. Mustatkin olivat jo kypsiä. Niitä on kuitenkin melko niukasti verrattuna punaiseen. Punapensaan oksat suorastaan roikkuvat marjojen painosta. Nyt meillä kolme ämpärillistä punaisia, yksi mustia, pakkasessa. Tai ei ne ämpärit ole, rasioissa jötköttävät.
  Nurmikon leikkasin myös eilen. En ihan koko alaa, mutta uuden osuuden ja rannan läntin ajelin. Vanha piha on palanut, eikä kaipaa parturointia.

  Muutama verkko ahvenia pyytämään illalla laitettiin. No, viisi körilästä aamulla nousi veneeseen. Pari oli hengetöntä, mutta ei vielä pilalla. Ahven on pirullisen herkkä kala kuolemaan verkkoon, kun kituset jäävät pinteeseen, eikä se pysty saamaan happea. Mutta koska verkot olivat vasta illalla laskettu, uskaltaa kalat syödä. Haikuutin ne, kaikki viisi. Omien pottujen kera gurmeeruokaa.


   Tänään pesin kalojen käsittelyn jälkeen soutuveneen. Kerran kesässä se tulee tehtyä. Tai kaksi. Kummasti likaa pinttyy pohjaan ja teljoihin. Rannalla on paljon puita, joten roskaa veneessä on aina, siinä syy. Mutta nyt loistaa paatti. Ihan korpeaa jättää roskaantumaan. 


  Huomenna, esimerkiksi päinvastoin, en nosta verkkoja, enkä pese venettä. Tietyistä, tässä perusteemattomista, mutta pätevistä syistä. Huomenna tulevat Haneli, tytöt ja Annin vaihdokas jenkeistä käymään. Iltapäivällä. luulen. Aamusta saatan paneutua piha-aittojen käyttötarkoituksen muuttamiseen johtaviin toimenpiteisiin. Toinen aitta on vielä tyhjentämättä. Sen jos tekee, väliseinän purkaa, niin on helppo ynnäillä puutavaran menekki. Onpahan valmiina, laskelmat, tekee homman, milloin tekee. Varmaan loppukuusta, tai syyskuussa sitten. Tai jos oikein laiskottaa, niin ensi kesänä. Nimittäin talon fasadi pitää ainakin vielä ilmojen aikaan maalata. Raivaussahan kanssa metsässä kuljeksia. Yksi rupeama tupapuitakin on hyvä saada vielä tehdyksi. Toisaalta näillä näkymin ei ole tarvetta metsissä aikaa kuluttaa. Viinimarjat on jo hamstrattu mustikoita korvaamaan. Sienien suhteen en ole vielä heittänyt toivoani, en suinkaan. Aikaa on, pari kuukautta, ylikin. Vettä on tullut, lisää toki tarvitaan. Ja lämpöä on. Kaikki edellytykset ovat olemassa. Ensi viikolla on tarkemman tutkiskelun aika. 

  Perjantaista sunnuntaihin ollaan poissa saaresta. Kun palataan, ovat ilmat ennusteen mukaan parinkymmenen asteen tuntumassa, vesipisaraa kartoilla päivittäin. Mutta aurinkoa myös. Aivan kelvollista. Tukevat unelmaa sienien invaasiosta, mutta eivät niinkään ajatusta talon maalaamisesta, nuo vesipisarat. 

  Toosa on suoltanut taustalla em-kisoja. Helander? ei käsittääksin päässyt keihäsfinaaliin, Ruuskaneen on paskakieränvaa'alla. Elähän huoli, hyt ne hehkuttaa, että Ruuskanen selviytyy jatkoon. Keihäskansa säästyy isoilta traumoilta ja mielenjärkkymisiltä. 

  Minä taidan lähteä rannalle källäilemään. Uimaan, ällistelemään mahdollisia ohikulkijoita, laskamaan sudenkorentoja. Niitä näet on runsaasti.
  Illemmalla lämpiää sauna, ruoditaan haikuahvenia, katsotaan vaikka HBO:ta, tuskin urheilua. 

sunnuntai 5. elokuuta 2018

WIR SIND ZURÜCK GEKOMMEN

  Viisi päivää poissa, täällä taas. Vettä on satanut parikymmentä milliä, monet kukat kukoistavat, kesäkurpitsa viidakoituu. Vanha pihanurmi on palanut, uusi vihertää vehreänä ja vaatii leikkausta. Siinä ensivaikutelmat plantaasista. Ja se, että perunan varret alkavat ruskistua. Pitää huomenna kuopaista joku varsi ylös. Ja että herne on myös kärsinyt helteestä rankasti. En ala enää jälkivaikutelmia tähän kirjaamaan.  Että ette saisi vääristynyttä (lue "totuudenmukaista") kuvaa viljelmiemme tilasta.
 
Tiikerinlilja joka tapauksessa kukoistaa...


...ja kesäkurpitsa. Tuossa on kaksi Kangastalon puutarhalta ostettua (1 €/kpl) tainta. Kymmenkunta zucchinia on jo syöty. Hilppa korjasi äsken muutaman jääkaappiin, useita pieniä on taas tulossa.


  Huomenna pitää aloitella posthelteisiä hommia. Pari tulevaa päivää näyttäisivät olevan alle kahdenkympin lukemissa. Hyviä työilmoja. Vielä on päättämättä, mihin näppini puutan, mutta johonkin tähdelliseen on tarkoitus ryhtyä. Taidan myös laittaa huomenna ahvenverkot kokeeksi tuohon läheiselle pakalle. Ei ne ota, jos ei annakkaan. 
  Joku päivä voisi käydä kuikkaamassa, onko sienistä merkkiäkään, ovatko mustikat yhtään turvonneet? Ehkä turhaa touhuilua, mutta saapi siten sielulleen rauhan. 

  Viideksi päiväksi jää täällä oleskelu tällä kertaa. Pitää perjantaina poistua, lauantaina poiketa Parolassa, sunnuntaina tullaan takaisin. Sitten varmaan ollaan aloillamme vähän kauemmin, jonnekkin kuun loppupuolelle saakka. Jollei ilmaannu esteitä. 

  Huomenna näköjään alkaa yleisurheilun em-kisat. Piti oikein ohjelmaa kuikuilla. Huomenna vasta alkueriä ja karsintoja, seuraavina päivinä aamusta alkaen koitoksia. Voivat jäädä melko vähälle seuraamiselle, nuo kisat. Jalkapallo vei parin vuoden kiintiön lopuilleen. Jos sille töin alkaisi, urheilua saisi katsella joka päivä, aamusta iltaan, illasta aamuun. Ainakin, jos hankkisi maksukanavan tai pari. Onneksi en ole yhtä innokas, kuin vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten. Olisi pottu laittamatta, rempat rempallaan. Penkkiurheiluhullu jos yhä olisin. 
  Toipa mieleeni, tuo penkkiurheilu, ajan juurikin kolmekymmentä vuotta sitten. Tai neljäkymmentä. Saaressa ei silloin ollut sähköä. Isä-Erkki, armoton urheilun suurkuluttaja, kulki noina kesinä helvetin iso matkaradio olalla, aina, jos vähänkään urheiluun viittaavaa ohjelmaa oli eetterissä. Radio oli valehtelematta lähes metrin pituinen ja korkeutta oli sen verran, että isän käsi juuri ja juuri ylti sitä olalla pitämään. Oli se sellainen radio, että tiukemmissa mutkissa piti varoa kolhimasta rakennusten nurkkia! Muistan Suomi-Ruotsi maaotteluja ja Kalevankisarupeamina, kun Erkki otti saunan pukuhuoneessa nupit kaakossa olleen radion mukaansa laiturille uimaan mennessään. Hän saattoi siihen aikaan uida pitkänkin lenkin. Ja radio pauhasi. Eipä tarvinnut napureiden omia pattereitaan kuluttaa. Tosin ei naapuireita siihen aikaan kovin lähellä ollut. Mutta ei tarvinnut ollakkaan, lähellä. Erkillä oli tehokas vastaanotin. 
  Selkäni takana menee televisiossa joku suunnistuskisa. Ihan hengen luomiseksi se on päällä. Urheilusta kun kirjoittelin. Mutta en kirjoita enää. Enkä juuri muustakaan. Lopetan laittaen päätteeksi kuvan Iiriksestä itseään viuhkalla viilentämässä.

torstai 2. elokuuta 2018

AIKAKO MUKA RIENTÄÄ?

  Ne, jotka saivat lapsena traumoja siitä, että heiltä kiellettiin "Salkkareiden" katselu, ovat pian kaksvitosia. Puhumattakaan niistä, jotka elivät "Kauniiden ja rohkeiden" suomenvalloituksen, jolloin lähikaupatkin sulkivat ovensa lähetysajaksi; he kuluttelevat jo neljättä kymmentään. Itse asiassa silloiset lapsukaiset, joiden ensimuistot televisiosta liittyvät "Maajussille morsian"-ohjelmaan ovat hekin pitkälle teinejä jo, rippikoulun käyneitä. Minä olin vähän päälle kaksikymppinen, kun ensimmäinen Emmerdale tuli ulos Englannissa. Toki Suomen ensi-ilta oli vasta 1997, minun ensi-iltani joskus 2010 paikkeilla. Eli onhan tv-lähetyksissä jotakin tuttua ja taattua, ikipaskaa uudemman nykypaskan joukossa. Poislukien Emmerdale, joka on tuttua ja taattua, mutta ei paskaa. Tämä on puolueeton mielipiteeni. Toki voin sen verran periksi antaa, että aika paskalta sekin toisinaan tuntuu.

  Matkapuhelimien yleistymien alkamisesta on kulunut pian 40 vuotta. Internet-sukupolvi on kolmekymppistä, some-sukupolvi kohta parikymppistä. Ja minä muistan ajan Sentraali-Santrojen, ajan kosmoskynän, puotipaperin kulman ja helmitaulun (täytekynästä ja laskutikusta puhumattakaan), ajan Suur-Savon puomiin kiinnitettyjen, loimella peiteltyjen hevosten heinien rouskutuksen, isäntien kaupan pitkillä penkeillä jaarittelun ja tupakoinnin, ajan Saimaan matkustajalaivojen, ajan Posti-Jannen, ajan harmaata Fergusonia katellisena katselleen hevosen, ajan riihessä sytkyttävän puimakoneen, ajan illansuussa metsästä kotiin hätistettyjen lehmien kellonkalkatuksen, ajan Vanhassa Pappilassa kesäisin nuorille jotain leiriä pitävien olkipatjojen täyttökäynnit Piskolassa, ajan jääkuutioden kevätalvisen sahauksen, niiden "maitokellariin" purujen alle hevosella rahtaamisen, ajan, jolloin heräsin ja nukahdin separaattorin ulinaan, ajan Markus-sedän, ajan "Baskervillen koira"-, ja "Nimeni on Cox" -kuunnelmien, ajan suurlakon ja Kekkosen ensimmäisen tulemisen, sekä Anni-mummin paistamien rasvaleipien tuoksun ja maun, peltikatolla kälviintyvien muikkujen rivit, Ollikaisen Iison Patalahden kaupan markan nallet paperituutissa. Muistan minä jotain muutakin, mutta nuo nyt tulivat äkistään mieleen. Tai tuli mieleen myös Laika ja Juri Gagarin, heti, kun olin edellisen lauseen kirjoittanut.

  En noilla muistoillani tahdo tähdentää ikääni, vaan sitä, että olen sukupolvea, joka on saanut, ja saa, kokea ihmiskunnan historin nopeimman kehityksen. Siis teknisen kehityksen. Henkisestä puolta en lähde spekuloimaan. Tai kuitenkin sen verran, että on sekin kehittynyt. Kenellä mihinkin suuntaan.
  Aika värikkäitä aikoja olen saanut elää. Onko maailma mennyt huonommaksi, vai tullut paremmaksi? Toki se on paremmaksi tullut. Enemmän tietoa pystytään jakamaan, tekniikan avulla ihmiseloa helpottamaan. Kun vielä oppisimme tuottamaan ihmiselon helpotukset luontoa säästäen, jakamaan kaiken hyvän oikeudenmukaisesti, ja lopettamaan turhat, sekä vähän aiheellisetkin sapelikalistelut, niin täällähän olisi mukavaa elää. 

  Näillä helteillä kun kuulee, mitä kaikkea ilmastonmuutos on tänä vuonna aiheuttanut otsonikerroksessa ja jäätiköiden sulamisessa, ei oikein jaksa käsittää, että suuri osa ihmiskuntaa ei välitä tuon taivaallista koko asiasta, jopa sen kokonaan sivuuttaa. Eikä tähän ole kuin yksi syy. Tai kaksi: ahneus ja itsekkyys. Kunpa ihmisen mielikin kehittyisi samalla vauhdilla, kuin tekniikka.

  Tekniikasta vielä. Ovat kuulemma tuulettimet kaupoista lopussa, ilmalämpöpumppujen asennuksen saa kuukaudessa, jos hyvin käy, huollon muutamassa viikossa. Ei niin, että olisin jotain noista ostamassa tai tilaamassa. Vanhassa vara parempi. Hilppa kaivoi jostain tuluksistaan apuneuvot pahimpaan tuskaan.


  Taitaa helteet hellittää, ainakin toviksi. Ja ukkoset jyllätä. Paikallisia ne tietysti ovat. Eilen tulvivat Lahdessa kadut, meillä, kahdeksan kilsan päässä, satoi jonkun pisaran. Anttolan seuduilla näyttäisi sadepilviä iltapäivällä kierrelleen. No, virallisesta sademittarista voin asian pyhänä tarkastaa. 

tiistai 31. heinäkuuta 2018

TUNNELMIA HIKISESSÄ HOLLOLASSA

  Aamulla lähdettiin Hollolaan. Elinan kautta kotiin suimailtiin. Avokkaassa on ilppi säätelemässä lämpötilaa, täällä ei ole mitään. Sen huomaa.
  Äidin asioita olen yrittänyt saada hoidetuksi. Nyt, kun kaikki on hänen kohdallaan stabilisoitunut, pitää tehdä kaikenlaisia hakemuksia, takautuvia sekä edelleen jatkuvia. Siinäpä on puuhaa piisannut, 30 asteisessa huushollissa. Paperien kaivaminen, kopioiminen, hakemusten tulostaminen, pään raapiminen, muutamien liitteiden puuttuminen, ohjeiden etsiminen, ja vaikka mitä. Nyt on paljon paketissa. Ja paljon hikeä virrannut. Huomenna menen kysymään, mitä vielä tarvitaan. 

  Aamulla on auton moottorin ohjelmapäivitys Autosalvassa. Sitten vien pirssin peltikorjaamoon oiottavaksi ja maalattavaksi. Schenker maksaa viulut. Eli joudun dallamaan pari kilsaa pajalta keskustaan  hoitaakseni äidin asioita eri paikoissa. Kun siellä on jonotukset jonoteltu, bussilla kotiin. 

  Pari päivää siis ollaan jalkahenkilöinä. Onneksi kaupat ovat lähellä. Pakollisia bussimatkoja varten latasin juuri LSL:n mobiililippusovelluksen. Ei tosin taida tarvita bussilla ajella, kuin huomenna Hollolaan, perjantaina kaupunkiin. 

  Auton saan takaisin perjantaina. 

  Lauantaina ollaan Iiriksen vahtina, koska Annalla ja Jonilla on tuparit jossain päin Lahtea.

  Sunnuntaina lähdetään kohti Anttolaa. Ja perjantaina jälleen Hollolaan. Lauantaina Parolaan serkkuni Suskun (50 v.) ja miehensä Karin (60 v.) yhteisiin kekkerieihin. Ja sunnuntaina uudelleen Anttolaan. Aika rikkonaista on eläkeläisten elo. Kun ei ehdi viikkoa olla aloillaan. Jospa sitten, kun 110 vuotta on juhlittu. No, tuskin. Äidin asunnon myyntiä pitää viritellä, tyhjennystä suunnitella. Käyntejä Lahteen tulee väistämättä. Mutta tehdään, mitä tehdä pitää, ollaan, kun on sen aika. 

  Lehtien verkkosivuilla ja uutiskanavilla alkaa taas näkyä ohjeita juomisen lopettamiseen ja kesäkiloista eroon pääsemiseen. Aina sama laulu, joka kesä. Joka vuosi tuntuvat ihmiset lomillaan alkkohoolia hörppivän, sianihrassa paistettuja pihvejä, lohkoperunoita majoneesin kanssa, mutustelevan.
  Miksei koskaan anneta miehekkäitän ohjeita naisille ja miehille malliin: "Lopeta kesätissuttelu, aloita määrätietoinen juopottelu", tai "Kuinka jalostaa kesäkilot pysyväksi pyylevyydeksi". Mitäs sitä hyvää alkua pilaamaan. No, ehkä niillä toisensorttisilla ohjeillakin on puolensa.
  Tuntuu siltä, että on olemassa suuri joukko tallaajia, jotka kesälomalla juovat itsensä huonoon jamaan. Nämä kesänaukkailijat yleensä selviävät ja selviintyvät taas töihinsä.
  Sitten on noita kesäkilon hankkijoita. He lähtevät lenkille, noudattavat ruokavaliota, pahiten mässäilleet diettejä, saavat kilonsa sulatettua sopivasti jouluksi. Joulupyhät tuovat taas jokusia lisäkiloja, eikä talvella viitsi edes hirveästi liikkua. Joten nämä tuuliviirit heräävät huhtikuussa saattamaan keskivartaloaan kiivaasti rantakuntoon. Jotta pääsevät loman alkaessa pasteerailemaan sutjakkana, missä sitten pasteerailevatkaan. Kun loma loppuu, alkaa sama ralli uudestaan. Mutta mitäpä minä siihen jotain sanomaan. Paitsi, että diettejä en ala käyttämään missään tilanteessa. Jollei minua nimenomaan niitä käyttämästä kielletä.

  Kello lähentelee kahdeksaa. Pitää vissiin keittää espressot. Ei ole tullut paljoa tänään syötyä. Ei ole nälkä näin kuumalla. Vettä vaan olen hörppinyt. Ja kahvia. Josko tämä helle olisi noita edellä käsiteltyjä kesäkilojen kerääjiä auttanut liiaksi paisumasta?
  Ennen nukkumaanmenoa on käytävä kylmässä suihkussa. Viis vesilaskuista, siellä pitää olla kauan. Jos se auttaisi unen tavoittamiseen. Alakerrassakin, mikä on yleensä reilusti yläkertaa viileämpi, on nyt samat kolmekymmentä pykälää. Ovat rakenteen päässeet kuumenemaan. Toivon, ettei tulisi kovin rauhaton yö.

  Kun en loppuun muuta keksi, laitan näkemättömän verikuun korvikkeeksi viime kesänä Avokkaan rannalta kuvatun, hieman manipoloidun aatelisen kuun.