HITCHHIKER

  Aamupäivällä kolahti postilaatikkoon uunilämmin Niilon arkistoistaan kaivama albumi "Hitchhiker". 1970-luvun puolivälin paikeilla äänitetty akustinen levy sisältää 10 kappaletta. Tuttuja, myöhemmin muilla levyillä olleita, suurin osa. Nimikappale niinkin myöhään, kuin 2010 ilmestyneellä albumilla "Le Noise". Ainoastaan "Hawaii" ja "Give Me Strenhth" ovat aiemmin julkaisemattomia. "Campaigner" löytyy ainoastaan kokoelmalevyltä "Decade".
  Kerran kuunneltuna ihan hyvä levy. Sopii vähemmän Niilon tuotantoa tuntevallekin maisteltavaksi. Niilo, kitara, vähän pianoa ja huuliharppua, sekä ääni. Mitäs muuta siihen tarvitaan. Suosikkibiisini "Powderfinger" akustisena alkuversiona on herkullinen. Ja "Pocahontas" myös. Eivätkä pöllömpiä ole ennen kuulemattomat "Hawaii" ja "Give Me Strenght". "Human Highway" jaksaa ikuisesti koskettaa. Veret seisauttava mestariteos levy ei kuitenkaan ole. Jos olisi, sen olisi Niilo laittanut markkinoille jo 40 vuotta sitten. Toisaalta, kun en ole miehen pään sisällä, en voi ymmärtää, miksi hän ei sitä tehnyt. Siis julkaisut LP:tä aikanaan. Enemmän, kuin sen arvoinen kokonaisuus on.

  Se siitä levystä.

  Hiljaiseloa sateen valtaamassa Hollolassa vietetään. Ilma on kuitenkin armahtanut siten, että ole aamuisin päässyt lenkille. Jos huomennakin on laupias, ilmojen operatiivinen johtaja, arvaatte varmaan, mitä soi kuulokkeissa?

  Tuli taas tehtyä hankinta, muutaman satasen arvoinen. Ihan hirvittää tuo rahan meno! Toisaalta tulevaisuuteemme ja osin hieman suurempien tavoitteiden vuoksikin noita juttuja tehdään. Ollaan sydäntalvi säästölinjalla, perunaa, makaronia ja viimeisen myyntipäivän alennuksia syöden, kauppareissut kävellen, vaatteita paikkaillen. Että budjetti saadaan taas kuntoon.
  Tuosta uudesta hankinnasta enemmän viikon kuluttua, kun olemme päässeet Anttolaan. Älkää menettäkö yöunianne. Totuus paljastuu aikanaan.

  Kotona on tullut katseltua enemmän uutislähetyksiä, kuin saaressa. Ehkä sen takia olen tehnyt muutamia huomioita. Tai ainakin tällaisen: Ei ole ihme, että monen urheilijan löytää huippu-uran jälkeen politiikan parista. Kun kuuntelee heidän, siis urheilijoiden, kommentteja ja analyysejä, ovat ne aivan samanlaisia, kuin politiikoilla; ympäripyöreitä ja tavalliselle kansalle vaikeasti ymmärrettäviä sanoja sekä ilmauksia sisältäviä. Kai se on osoitus siitä, että urheiluun sopivat geenit ovat sopivia myös politikointiin. Ei ehkä kovinkaan yleispätevä rinnastus. Eikä huomattavan suuresta joukosta poliitikkoja varmaan tulisi huippu-urheilijoita. Kunhan jorisen.

  Anna ja Iiris tulevat tänään, Joni huomenna perässä. Pientä maustetta luvassa hiljaiseloon. Sellaista lempeän lauhkeaa maustetta. Kun Tiilikaiset sunnuntaina lähtevät taas Helsinkiin, luulen, että veri alkaa vetää Anttolaan. Vaan ei auta; torstaiaamuun on täällä oltava. Torstai on muutakin, kuin toivoa täynnä. Se on, kuten olen kai ennenkin maininnut, oiva ajankohta lähteä saareen; saa mukaansa verskin tv-liitteen ja osansa Lidlin uusista tarjouksista.
  26. päivänä on Hilpalla hammaskiven poisto. Eli silloin tullaan käymään kotona. Luultavasti seuraavana päivänä palataan Anttolaan. Rehti viikko saaressa, ja taas Hollolaan valmistautumaan Iiriksen 7. lokakuuta vietettäviin kolmivuotisjuhliin. Pidemmälle ei kannata suunnitella; menään tilanteen ja ilmojen ehdoilla. Mutta saaressa vielä aikaa vietetään, se on varmaa.

SIVISTYSAUKOT

  Minulla on aukkoja sivistyksessä. Sehän tiedetään. Viimeisin konkreettinen osoitus saatiin aamuna muutamana. YLEN aamutv:ssa käsiteltiin henkilöä nimeltä Matti Pohto. Puhuttiin jopa suomalaisen kirjallisuuden pelastajasta, Lönnrotin vertaisesta vaikuttajasta.
  "Mikä ihmeen Matti Pohto?", jäin höristelemän korviani, tarkentamaan sihtiäni.
  Selvisi, että Matti Pohto oli 1817-1857 eläyt maankiertäjä, joka oli innostunut keräilemään kirjoja. Tieto tästä levisi, ja Matti sai tehtävän haalia kaikki mahdollinen suomenkielinen kirjallisuus talteen. Näin hän sai pelastettua suuren osan Turun palossa 1827 tuhoutuneesta Turun Akatemian kirjakoelmasta. Kova jätkä. Dallasi Suomen Lappia myöten raahaten mukanaan löytämiään ei niin keveitä opuksia. Pohto sai ennenaikaisen lopun vain 40-vuotiaana, kun mielenhäiriöön tullut renki täräytti häntä kirveellä päähän. R.I.P. Matti Pohto ja rispektiä suuresti.
  Pohdolle on jopa ehdotettu omaa liputuspäivää. Onhan niitä turhemmastakin myönnetty, mikäli minulta kysytään. Mutta on noita jo ennestään sen verran, liputuspäiviä, että jottei menisi yheksi liputukseksi, tehtäköön niin, kuin sisäministeriö laupeudessaan ja viisaudessaan päättää.

  Siinä tuli yksi aukko sivistyksessä tukituksi. Tai ei minun kohdallani kannata puhua aukoista sivistyksessä. Paremminkin muutamista tukkeenpätkistä sivistyksen mittaamattomassa aidattomuudessa.

  Hollolassa tätä juttua kirjoitan. Aamusta saari jätettiin. Rehti viikko täällä ollaan. Huomenna, heti aamusta, siivotaan huusholli, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Mitäs sitä siivoilemaan, jos edes käytä. Vaan tuntuu pölyä siunautuvan, vaikka ei paljon oleskella. Joten olkoon sitten vaikka syyshuolto kyseessä, aamulla tehdään.
  Sen päälle kun käy suihkussa, trimmaa parran, laittaa puhtaammat kaksista farkuista jalkaan, passaa lähteä ihmisten ilmoille. Ihan kaupunkiin. Hilppa menee kampaajalla, minä en. Minä panen pykälän päälle, menen Pykälään. Pienkonehuolto Pykälään. Menen kysymään, josko heiltä löytyisi ilmansuodatinta Ryobi-merkkiseen ruohonleikkuriin. Entisen pesin ja putsasin, mutta hyvä olisi olla uusi varalta. Ensi kesää varten. Ilman suodatinta, varsinkin ilmasuodatinta, ei ole suotavaa konheilla sörnäytellä.
  Öljyt aion leikkuriin myös vaihtaa, kunhan vielä ehkä kerran olen nurmikon tasannut. Eli, kun tämä kausi voidaan katsoa päättyneeksi, leikkaukset leikatuiksi.
  Olen siten aloittamassa uutta elämää pienkoneiden kunnossapidon suhteen. Entistä ruohonleikkuria huollettiin sen yli 30-vuotisen elämänkaaren aikana kerran. Entistä perämoottoria huollettiin sen 20-vuotisen, luultavasti vielä jatkuvan, elämäkaaren aikana minun toimestani kerran. Pakon sanelemana, kun starttimoottori poksahti. Nykyistä moottorisahaa on huollettu sen pian 15-vuotisen elämänkaaren aikana nolla kertaa. Mitäs turhaa, aina on lähtenyt käyntiin. Luulen, että en sitä jatkossakaan huollata. Käytän niin kauan, kuin se suostuu palvelemaan. Mutta uudehkot värkit, rouhotrimmeri, raivaussaha, ruohonleikkuri, puutarhajyrsin, tulevat saamaan asiallisen kohtelun. Syy herätykseen lienee siinä, että olen lopultakin tajunnut, että ei noita kapineita enää tehdä kestämään. Niitä pitää paapoa, hellitellä, huoltaa ja ehostaa. Hyvä ettei talveksi aurinkorannoille kuljettaa. Eli tietyt huollot pyrin tekemään. Ettei sen vuoksi tarvitse mennä peiliin katsomaan, jos joku vempain päättää ruveta vastahankaan.
  Alkakoon tämä uusi elämä visiitillä Moottorihuolto Pykälä Oy:ssä.

  Huomiseksi taitaa tulla epävakaista. Minulla olisi suodatinasian hoitamisen jälkeen aikaa tehdä peinimuotoinen promenadi torin liepeillä. Jos kostelta näyttää, tyydyn pasteerailemaan Trion käytävillä. Totuttelemaan muiden ihmisten olemassaoloon.

  Tiilikaiset tulevat viikonloppuna. Meillä yöpynevät, mutta muitakin suunnitelmia heillä on. Iiiris pääsee kuitenkin kertoilemaan päiväkotikuulumiset.
  Kun tyttö pari viikkoa sitten oli Avokkaassa, sanoin leikilläni, kun Iiris kalansavustusreissulla leikkimökissä kutsuja järjesti, ja lopuksi kauniisti tavarat korjasi, että siä oot hieno mies. Siihen tyttö, että en minä ole mies. Minä kysymään, että mikäs sinä sitten olet.
  "Tyttö", vastasi Iiris, "ja minusta tulee isona ihminennainen!"
  Oikeassa oli, Iiris.

  Toisaalta aivan mukavaa on välillä aikaa Hollolassa viettää. Ja sen mukavampi on viikon kuluttua taas Anttolaan viilettää. Jos ei muuten, niin katsomaan, kuinka tämä Annan Avokkaaseen tuoma tuoksulilja suhtautuu joutumiseensa lajitoverien seuraksi liljapenkkiin.

OTTEITA MÖKKILÄISTEN ELÄMÄSTÄ

  Mökkielämä on mukavaa. On auringonnuousuja, on auringonlaskuja. On pilvistä, on selkeää. On puotaa, on sadetta. On tuulista, on tyyntä. On kylmää, on lämmintä. On kevättä, kesää, syksyä, talvea. On linnunlaulua, on hyttysen ininää. On sieni-, ja marja-aikaa. On kalan narrausta, on kalan nappaamattomuutta. On sadonkylvöä, on sadonkorjuuta. On paikkojen kunnossapitoa, on työn tuloksesta nauttimista. On rauhallista kaksinoloa, on vähemmän rauhallista aikaa vieraiden kanssa.

  Ei mökkiläisten elämä ole tietysti jatkuvaa ruusuilla tanssimista. Tai jos on, niin välillä stepataan piikikkäiden oksien päällä. Kun kaameassa kaatosateessa lastaa veneeseen ruoka- ja vaatekasseja, ei välttämättä laulata. Tai kun kymmenen sekuntimetrin pohjoistuulessa, rännän vihmoessa niin, että näpit jäätyvät, yrittää saada venettä irti Potinlahden laiturista, saattaa kyseenalaistaa koko mökkiasian. Tai kun kevättalvella tultuaan leivinuuni ei vedä, savuttaa kuin Halla-hinaaja, vaikka kuinka sanomalehtiä polttaisi nokiluukuissa, miettii, että olisiko kuitenkin pitänyt jäädä kotiin. Tai kun aamukuuden jälkeen tyhjentää paskiota ja kärrit kaatuvat matkalla tunkiolle, lirvahtaa herkästi ruma sana. Kuten tänä aamuna.
  Mutta kun istuu koiranilmalla tuvan lämpimässä, tai kun silmäilee laskevan auringon punaamaa taivaanrantaa, tai kun rasvatyynenä syysaamuna odottelee usvan haihtumista ennen verkoille lähtöä, tai kun herää toukokuun lopulla neljän aikoihin lukuisten vaimeampien sirkutusten säestämään mustarastaan lauluun, tai kun kurkiaurat ja hanhilaumat ylittävät syksyisin saaren aiheuttaen ainoa hiljaisuutta rikkovan äänen, tai muina lukemattomina ja mittaamattoman onnellisina hetkinä nuo vastoinkäymiset tai epäonnistumiset tuntuvat pisaralta elämän suunnattomassa valtameressä.

  Mökkiläiselämää viettävien synkempiin hetkiin sain kosketuksen aamulla. Lähdin tuonne Saukonsalon puolelle  tuttuun sienipaikkaan. Viime syksynä jo olin huomannut, että suuri kuusikko oli hakattu maan tasalle. Ihana "satumetsä", tattien, rouskujen ja suppilovahveroiden koti, oli joutunut puuteollisuuden appeeksi. Se on metsätaloutta. Niin se vain on. Kuusikoita on jäljellä, tulee uusia. Mutta ihmisiän se aina vaatii, uusiutuminen. Että vähän ipottaa. Ajoin kuitenkin tuolle paikalle. Siitä on lyhyt matka sisämaahan, yhdelle harvoista suppismestoistani. Ei ollut vielä suppiksia. Sinne ne tulevatkin monesti vasta lokakuussa, Mutta tuon hakkuuaukon laitamilta löysin kaksi valtaisaa sientä.

  Keltahaarakkaitahan ne. Ei noin suurista ole enää syötäväksi; tulevat vanhemmiten kitkeriksi (niin kuin monet ihmisetkin, valitettavasti). Piti ne kuitenkin mökille rahdata, lähempää tarkastelua varten.
  Suurempi painoi 4,2 kiloa. Googletin hieman. Yhdestä lähteestä luin, että keltahaarakas voi kasvaa yli kaksikiloiseksi, toisesta, että useampikiloiseksi. Oikeassa ovat, molemmat lähteet. En ole muuten konsanaan saanut sienikoria noin nopeasti täyteen!

  Kuvan kaltainen oli siis maiseman vanhalla sienipaikallani.

  Ei siinä mieli mettä keitä! Kun tiedän, että että en paikalla ikinä enää sienestä. Jollei minusta kehkeydy gerontologinen ihme. Ehkä Iiris keski-iän jälkipuoliskolla saattaa rouskuja ja tatteja täältä etsiä, jos hänestä asianharrastaja tulee.  Ja alue on jo toinen hakkuun kohteeksi joiutunut sienikuusikkoni lähitienoilla parin vuoden sisään.

  Eilen oli poikkeuksellin ilta. Varmaan kymmeneen vuoteen, viiteentoistakaan, en ole katsonut urheilua noin paljon putkeen. Kun muuta tekemistä ei ollut, aloin viideltä seuraamaan yleisurheilun Ruotsi-ottelua. Vaihdoin seitsemältä kakkoselle Suomi-Islanti jalkapalloon. Kahdeksalta huomasin seuraavani samanaikaisesti tv:sta jalkapalloa ja tabletita (YLE Areenasta) Suomi-Slovenia korismatsia. Jos taso noissa mittelöissä olisi ollut läheskään kelvollinen, itseäni ymmärtäisin paremmin. Mutta ei sillä voi kehuskella, tasolla. Tai ehkä koripallossa sentään. Mutta en ole alan asiantuntija. Pitääkö asiasta olla huolissaan? En vielä erityisen huolestunut ole. Mutta jos tuon kaltainen toistuu, on perusteellisen itsetutkiskelun aika.

  Tänään en aio yleisurheilua katsoa. En muutakaan mahdollista urheilulähetystä. Tänään aion kirjoittaa loppuun tämän raotuksen ja valotuksen mökkielämään, juoda kahvit, mennä ulos auringonpaisteeseen pasteerailemaan, lämmittää saunan, käydä saunassa, käydä myös uimassa (edellisen saunareissun loppu-uinti jäi vaivanneen taudin vuoksi väliin), katsoa jonkun tallenteen, juoda iltaespressot, katsoa ehkä toisen tallenteen. Puuhaa yhdelle alkusyyskuiselle sunnuntai-iltapäivälle ja -illalle ihan passelisti.
 Sanoista tekoihin, tuumasta toimeen. Aloitan kuitenkin aikomukseni piipahtamalla tyhjennetyssä pihaperäyksikössä.

LYCOPERDON EXIPULIFORME

  Toissapäivänä alkoi, eilen jatkoi, nuha, yskä ja kurkun käheys jyllätä. Jylläsi aikansa, tänään on jo parempi olo. Ei minulla senkään flunssaa ole ollut vuosikausiin. Tuollaisia parin päivän minitauteja vaan, onneksi. Hilpalle teki tauti myös tuloaan. Hänellä saattaa kehno äleytyä parin viikon mittaiseksi piinaksi. Yleensä kaksi kertaa vuodessa, syksyin, keväin. Mutta myös rouvan vaivat tuntuvat jäävän vähäisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ollaanko me karaistuttu saaristo-olosuhteissa? Tiijä häntä.
  Annoin taudin parantua. Saunassa kävin sen illalla ajamassa lopullisesti pihalle. Lähti ilman viinaa ja tervaa. Joten ei ollut vakavimmasta päästä flunssa-asteikkoa.

  En tänäänkään ole pahemmin riehunut. Ilma on ollut oiva syyskuinen: puolipilvistä, lähes tyyntä, +17 astetta.
  Päivällä grillailin kananrintoja. Niitä nautittiin paistettujen perunoiden, kukkakaalin ja kanttarellikastikeen kera.
  Mietittiin, että mitä nyt? Kun keli oli mikä oli, naplikoin veneeseen istuintyynyt, lähdettiin tuhlaamaan bensaa. Saattavat hyvät veneilykelit olla jo hakusessa, joten "avanti".
  Pikkusen Luoterilla kierreltiin, sitten kirkolle sörnytettiin. Kyllä oli hiljainen Anttolan satama. Ja koko kylä. Koska Terassiravintola Poiju oli sulkenut ovensa ja terassinsa, käytiin vain Salesta jäätelöt. Laiturilla rupateltiin tovi muutaman meille tuntemattoman veneilijän kanssa. Siitä takaisin saareen ajeltiin.

  Kyllä kesäkausi on takana. Sen huomasi Anttolassa, sen huomaa Avokkaassa. Ilma ihan hyvä, mutta ei montakaan venettä liikkeellä. Potinlahdessa autojaa ja veneitään pitävistä yhdestätoista auto-, ja venekunnasta neljä on maisemissa. Korvesaaren leirisatamassa näytti olleen kolme venettä. Kaksi paattia uistatteli Luonterilla. Kuun loppupuolella saadaan olla melko rauhassa. Vaikka ei häiriötä juuri koskaan ole ollut liiaksi. Ehkä joskus juhannuksena, tai muutamana erityisen lämpimänä heinäkuun lauantaina, on saattanut veneitä ja vesiskoottereita kulkea niin, että koko ajan on ollut pari näkösällä, muutama kuuloetäisyydellä. Vaan eipä ole liiemmin haitannut. Häveliämmät joutuvat kuitenkin laittamaan simmarit uintireissulle, sen verran kapea tuo salmi on.

  Kun grilliä aitasta ulos siirsin, huomasin pihakiven laidalla, ehkä sentin multa- ja sammalkerroksessa, kasvavan nuijakuukusen (lycoperdon exipuliforme). Ei isoa ja paksua kasvualustaa laji näy kaipaavan.

  Sieni muistuttaa kovasti känsätuhkeloa (Lycoperdon perlatum), minkä lähisukulainen se onkin. Itse asiassa muistuttaa niin paljon, että en uskalla mennä vetoa lyömään, kumpi on kuvassa. Nuijakuukusia olen joskus syönyt. Nyt huomaan, että nekin ovat saattaneet olla känsätuhkeloita. Vaan ei väliä; molemmat ovat ruokasieniä. Ihan maukkaitakin, ainakin nuijakuukuset. Jos se nyt oli nuijakuukusia. No, ei nimi sientä pahenna. Vaikka aika hauskoja ovat, nimeltään nämä Lycoperdon-sukuun kuuluvat, domeeniltaan aitotumalliset sienet.
  Nuijakuukusten, tai känsätuhkeloiden, miten vain, syöti jäi kokeiluasteelle kai sen vuoksi, että muita ja tuntumpia ruokasieniä on löytynyt rusaasti. Kun ehkä vuosikymmen sitten oli kaksi melkein sienetöntä kesää ja syksyä, olisi kuukus-, ja tuhkelosaaliit otettu mielihyvin vastaan. Mutta ei silloin tainnut kasvaa niitäkään.
  Vaikka itseäni sienestäjänä pidän, on minulla pitkä matka alan osaajiin. Kun tunnistan varmasti ehkä kolmisenkymmentä syötävää lajia, on niitä maassamme tuollaisen viisisataa. Siis melkoinen harrastelija ja noviisi olen. Ei kannata rinta pystyssä pasteerailla. Mutta kyllä tälläkin tuntemisella toimeen tulee. Eikä syytä yhtään epävarmaa itiöläjää koriinsa ottaa. Voi käydä kehnosti. Vaikka edesmennyt enoni Olli tapasi sanoa, että kerää ainoastaan neljän tähden sieniä, kolmestakin kuolee.

LUOMUPÖNTTÖJÄ

  Minulla oli ilo saada jalostettavaksi kuusi linnunpönttöaihiota. Sain nuo haapapuiset pätkät naapurisaaren mökkiläisiltä. Ne olivat lojuneet heidän saunansa alla vuosia, jos ei vuosikymmeniä. Huomatkaa, että en tarkoita naapurisaaren mökkiläisiä. Jos tarkoittaisin, kirjoittasin, että "He olivat lojuneet vuosikausia....." Joka tapauksessa nyt nuo muistot jo edesmenneestä, aihiot joskus sahanneesta naapurista. on tarkoitus jalostaa palvelemaan seudulla kausiluotoisesti asuntoa tarvitsevien lintujen asiaa. Mahdolliset ympärivuotiset eläjät ovat myös tervetulleita tuleviin koteihin.
  Pönttötarpeet on sahattu sisältä lahosta haavasta. Viisi on selvästi samasta rungosta kotoisin, kuudes osa erittäin isoa  puuta. Mistä lienee löytynyt?

  Ajatteli, että tällä kertaa en liiemmin ohjeita suuaukon kokoon ja etäisyyteen räystäältä tuijota. Teen mutulla, sellaiset, jotka näyttävät hyviltä, sopusuhtaisilta. Luulen, että noin komeisiin asuntoihin löytyy vuokralaisia. Kai linnuistakin osa on boheemia porukkaa, porukkaa, mikä ei normeja ja standarteja kumarra?
  Ongelmaksi pönttöprojektissa muodostui seinien vahvuus; reikäporasarjan terät eivät ulottuneet niitä läpäisemään. Pulma ratkesi siten, että investoin kuviosahaan. Kuviosahaa tarvitaan tietysti myös pyöreiden pohjien tekemiseen. Muutaman kympin sellainen kustansi Tokmannilla. Hyundai-merkkinen, tietysti. Mitäs minä muuta, Hyundai-mies. Minullahan on jo Hyundai-kulmahiomakone, Hyundai-jiirisaha, sekä Hyundai-pyörösaha. Ai niin, ja Hyundai-auto. Merkkiuskollisuus on kunniotettavaa. Joskus se tietysti osoittautuu äärimmäisen tyhmäksi periaatteeksi, tiedetään. Olen kuitenkin tähän asti ollut tyytyväinen valitsemaani tiehen.

  Käytiin siis Mikkeli-cityssä. Ei sentään ihan asiaa tehden kuviosahaa ostamassa. Oli muutakin hankittavaa kertynyt. Lähinnä ruokapuolta. Ja tekee hyvää käydä kerran viikossa tuulettamassa itseään, ettei aivan "metity".

    Taina, Haneli, Katriina ja Kaapo pistäytyivät eilisiltana. Haneli virvelöi meille obligatorisen hauen. Kolme kiskaisi mies veneeseen, ihan tuosta näköetäisyydeltä. Yksi meille, yksi heille, yhden hän kiikutti Pesosen Heikille. Mikä hitto siinä on, että toiset saavat kalaa, toiset onnistuvat, jos niitä ylipäätään saavat, pilaamaan ne?
  Joka tapauksessa Hilppa paistoi haukifileet kaupunkireissun jälkeen. Ostosmatka onnistuttiin tekemään kastumatta; kun ennen puolta päivää palattiin, alkoi juuri ripottelemaan.
  Haukiaterian jälkeen kipaisin sateessa venevajaan. Kaivoin uuden jiirisahan laatikosta, tein prototyypin tuleville linnunpöntöille. Tuolta se näyttää.

  Tulevat luomukset saattavat näyttää samanlaisilta. Tai sitten erilaisilta. Riippuu siitä, millä mielellä seuraavia pusailen. Tänään sataa, huomennakin taitaa sataa. Siis oiva keli pönttöideointiin ja ideoinnin tulosten toteuttamiseen. Ensi kevään muutolinnut saattavat olla ällikällä lyötyjä!

  Kaupungissa toden totta käytiin. Torilla kahvilla ja Morttia jututtamassa. Hiljainen oli tori, aamulla yhdeksän aikoihin. Syyskuun loppuun aikoo Minna Torikahvilaansa auki pitää. Varmasti tulee ainakin kerran mainio rahkapiirakka käytyä syömässä.
  Hong Kong'issa ja Tokmannilla käväistiin, sitten Lidl'issä. Nyt on evästä tälle reissulle. Suunnitelmat ovat sellaiset, että ensi keskiviikkona lähdetään Hollolaan. Kotona ollaan tällä kertaa peräti viikko. 14. syyskuuta palataan saareen, viivytään kuun lopuille saakka. Sitten ehkä viikon verran taas Hollolassa, ja Anttolaan siian pyyntiin. Pikkuhiljaa alkavat kotonaolo- ja mökkeilyjaksot tulla saman mittaisiksi. Siinä viikon verran siellä, toiset täällä. Ihan Elinan vuoksikin on oltava enemmän Lahden liepeillä. Mutta marras-, tai vaikkapa joulukuulle saakka täällä käydään. Sydäntalvella ei ehkä lainkaan, mutta helmikuun lopulla viimeistään aloitellaan kautta 2018. Mitä lie tullessaan tuokaan?

PUOLUKKAPÄIVITYS JA YLLÄTYSVIERAITA

  Sunnuntaina, eurooppalaisen SFS-EN 28601-standardin mukaan seitsemäntenä ja viimeisenä viikonpäivänä, käytiin ap. ajelemassa Piskolassa Kaapoa (11 viikkoa) ja Elinaa (95 vuotta) tapaamassa. Muitakin siinä sivussa. Iiris alkoi tottua naskalihampaaseen. Aika epeli, Kaapo.
  Anna ja Iiris lähtivä ip. kotiin. Tyhjältä, mutta rauhalliselta tuntuu.

  Nyt uusi viikko hyvässä vauhdissa. Eilen maanantaina, ISO 8601 standardin mukaan viikon ensimmäisenä päivänä, lähdettiin katsomaan, josko puolukat olisivat kypsyneet. Eivät olleet, vaikka paikka paikoin punaisia olivatkin.

  Viikko, tai pari, vielä, niin johan irtoaa. Ainakin tuolla paikalla on sato runsaan puoleinen. Koska ei kerätty puolukoita, piti tehdä korvaavia toimenpiteitä: Hilppa poimi mustikoita syötäväksi, minä ohimennen sieniä.

  Kun sieniä kerää ohimennen, saa näille vuosin saalista, vaikka ei niin olisi väliksikään. Jos sienet jäävät ohi mennen keräämättä, eivät korin laidat tule pikaisesti vastaan. Eli höllästi soveltaen "vie mennessäs, tuo tullessas, tee siellä ollessas" pätee näissäkin asioissa.

  Kun ip. kärräilin pientä pinoa hellapuita yläliiteriin, katsoin huilatessani puhelimestä fb:n jaot ja jutut. Huomasin, että fb-kaverini Kalervon Pasi oli jakanut kuvan yöpaikasta tulilla Luonterilla. Kuvasta tunnistin, että Makuutsaarilla olivat yöpyneet, parin kilsan etäisyydellä Avokkaasta. Pasi kuuluu harvalukuisen kaverijoukkoni todella harvalukuisiin harvinaisuuksiin; häntä en ollut koskaan tavannut nokikkain. Niinpä kysäisin mesellä, että missä päin Luonteria heilut? Kohta soi puhelin, ja sellaisella soittoäänellä, mitä en ollut kuunaan kuullut. Kaivoin laitteen taskusta. Sehän oli messangerpuhelu Pasilta, elämäni ensimmäinen. Tarkennus edelliseen: kaksi kertaa elämäni ensimmäinen; ensimmäinen messangerpuhelu ja ensimmäinen puhelu Pasilta. Hieman hankala yhteys oli. Ääni kuului hyvin, mutta puhe meni viiveellä kaverille. Saatiin kuitenkin selviteltyä asioita. Pasi ja toveri olivat puksuttamassa kylille kauppaan. Sovittiin, että tulevat palatessaan käymään. Laitoin vielä "oikean" puhelinumeroni miehelle.
  Sieltä he sitten kuuden maissa tulivat. Kolmen ja puolen hv:n ryhdikkäästi työntämänä. Juotiin kahvit, jutusteltiin, tutustuttiin. Pasin isän olin ennen muinoin tuntenut, tämän siskokset paremmin.
  Kovin kauaa eivät miehet voineet kyläilemässä viipyä. He olivat siirtäneet yöpymiskamansa toiseen saareen, oli vielä leiri perustamatta. ja pimeys alkoi painaa päälle.
  Sovittiin, että nyt, kun paikka tuli tutuksi, poikkeaa Pasi tulevina vuosina kalareissuillaan taas meitä moikkaamassa. Hänelle Anttolan vedet ovat nuoruusvuosista tulleet tutuiksi ja kovana kalamiehenä palaisi varmasti jatkossakin punalihaista narraamaan. Tällä reissulla ei narraus ollut vielä kantanut hedelmää. Joten tälläsin miehille matkaan pussukan torvisieniä. Pasi kokkina varmaankin tietää, kuinka valmistaa, osaa myös arvostaa.
  Ainakin pari päivää aikoivat kaverukset vielä kalaa yrittää. Kiukuanselälle heitä opastin vetelemään. Sieltä ovat uistinhenkilöt joitakin taimenia tietääksni veneeseen saaneet. Vaikka kai se kala nappaa Luonterillakin, kun on otti päällä, ja sattuu viehe sopivasti hollille.

  Eilen lämmitettiin leivinuuni. Ilmat ovat vähän viilenneet, joten lapapaistin valmistukseen eldattu uuni antaa näin tiistaiaamuna vielä mukavasti lämmintä. Ja hyvää oli lapapaisti, juureksia kyytipoikana, tietysti myös oman maan siiklit. Ja puolukkahillo. Sitä on vielä jäljellä, uuttaa pääsee kohta valmistamaan. Samoin oli sienisalaattia. Viimeiset edelliskesän suolasienet Hilppa jalosti. Kaiken kaikkiaan melkoisen maittava lounas. Olisihan siihen vielä voinut pyöräyttää torvisienikastikeen, mutta liika on liikaa. Ehtii niitä "totentrompeteja" myöhemminkin syömään.

  Tänään tulee sellainen päivä, että ei tiedä, millainen päivä tänään tulee. Poutapäivä kaiketi, luulen. Kyllä se uomilleen ajautuu, tuleva päivä. Johonkin hommaan tulee tartuttua. Kunhan sumu hälvenee. Ei ihan jouten osaa olla. Mutta nyt kahvinkeittoon, puurot tulelle.

☮ and 💗

  Eilinen päivä hurahti Lahti-Hollola-keikalla. Buster on nyt Bike Marinen pihassa odottamassa fiksausta ja uutta omistajaa. Saattaa tulla pitkä odotus. Mikäs siinä, saa vanha kaveri huilailla rauhassa. Venekappias ei tullut sitä edes moikkaamaan. Sanoi vain, että jätä siihen pihalle. Löin hänelle kahdet avaimet, hätäkatkaisijan ja pohjatulpan käteen, kysyin:
  "Paljolla myyt mulle toisen tankin?"
  "Ootas...on meillä muutama hyllyssä, katotaan sopiva hinta".
  Ja se hän teki, 25 pinnaa rabattia. Toisen tankin hommasin siksi, että koska veneessä on ohjauspulpetin edessä tila kahdelle säiliölle, on sujuvaa nakata tyhjentynyt auton konttiin, ostaa täytettä kauppa- tai kotireissuilla. Satamissa bensa on kallista. Entiseen veneeseen toin irtokannulla pottoainetta, täytin laiskuuksissani tankin niin, etten ottanut sitä pois omalta paikaltaan. Siitä seurasi, että bensaa tietysti loiskui aina vähän yli. Siitä puolestaan seurasi, että vuosien väärän käytännön jäljiltä tankin säilytyspaikka oli melko karsean näköinen. No, se on nyt muitten migreeni. Itselleni en päänsärkyä aio tällä kertaa ottaa.
  Kotona ei ehditty käydä, kuin kääntymässä. Sitten kirjastoon, lounasruokalaan syömään, K-markettiin, Lahteen Specsaversiin kahdeksi, siitä takaisin Anttolaan. Minkä Mikkelistä ruokaa ostettiin.

  Tänään tulivat Anna ja Iiris. Joni-raukka joutui taas jäämään Helsinkiin. Iiris tapasi kaipaamansa hevosen.

  Tytön kanssa kaivettiin illemmalla pottuja, savustettiin kalaa. Tai Iiriksellä pyrki savustushomma lipeämään kuvitteellisten synttärikutsujen järjestämiseen. Tuosa iässä, ja kun mielikuvitusta tuntuu riittävän, kuluu aika näemmä itsekseenkin. Ja puhetta tuli, koko ajan. Luki tyttö välillä joltain paperilapulta kutsukirjettäkin.

  Nyt on käyty saunassa. Iiris kävi kimpassa Hilpan ja minun porukassa, koska Anna hieman flunssaisena passasi kylvyn. Reippaasti tyttö otti löylyt, peseytyi, kävi kastautumassa. Ihan kunnolla kroolasi Hilpan kannattelemana.

  Jos ilmojen haltija sallii, ajellaan huomenna vähän veneellä. Käydään vaikka Hanelin porukoita ja Elinaa moikkaamassa. Mutta jos on rönttäkeli, kuten on ainakin iltapäiväksi ennustettu, tehdään jotain muuta.

  Sunnuntaina lähtevät vieraat tietysti Helsinkiin. Ja ilmat lämpenevät. Ja me mennään etsimän puolukoita. Sekä sieniä syötäväksi.

  Kannaottoja ja toinen toistaan viisaampia neuvoja Turun tapahtumien tiimoilta olen sivusta seuraillut. Lopettakaa hyvät ihmiset moraalipanikoiti, ylilyönnit, aitojen rakentelu, eristämishöpötykset, vielä kuvottavammat vaatimukset. Eivät asiat noin korjaudu. Eikä nopeaa ratkaisua varmaan ole olemassakaan. Täytyy aloittaa kauhistuttaviin tekoihin johtaneiden syiden tunnistamisesta, niiden korjaamisesta. "Peace and Love" lauloi Neil Young 1995 julkaistulla Perl Jam-yhtyeen kanssa tehdyllä albumilla "Mirror Ball". Sen sanoma ei ole epäselvä. Ehkä sitten joskus ihmiskunnalla on mahdollisuus elää pelotta ja vihatta.
   Sen sijaan miehen 1978 ilmestyneen  albumin "Comes a Time". A-puolen neljäs raita, "Lotta Love", jättää kysymyksiä ilmaan. Luulen kuitenkin, että sitä ei ole sävelletty suomalaisen naisjärjestön kunniaksi. Kuten ei myöskään Led Zeppelinin 1969 levyttämää biisiä "Whole Lotta Love". Kaikki lotille kuuluva kunnia tietysti lotille suotakoon.