MINUSTA EI TULLUT AMPUJAA

  Kun saavutin tusinan vuoden rajapyykin, sain synttärilahjaksi Valmet-merkkisen ilmakiväärin. Sillä ampua louskuttelin räksiä, ainakin yritin. Sainpa saaliikseni eräänä syksynä peräti närhen, mikä oli popsimassa kellarista siivottuja vanhoja pottuja pellon laidalla. Maalitauluun ammuskelin myös, tietysti.
  Kun sitten jokunen vuosi myöhemmin muutettiin väliaikaisesti Mikkeliin, tutustuin Iluun. Hänellä oli myös "ilkkari". Liityimme Mikkelin Ampujiin, en muista kenen aloitteesta. Silloisella Keskuskansakoululla talvisaikaan käytiin kerran viikossa harjoittelemassa. Tämä harrastus taisi kestää vuoden verran.
  Usein menimme radan takana rannassa olevalle "lanssille" (siellä oli varastoituna pitkiä pinoja tukkeja ja propseja) räiskimään pyssyillämme. Niin kovia jätkiä olimme, että ammuimme toistemme sormissa pitelemiä repäisykorkkeja. Korkkeja sieltä löytyi pilvin pimein, koska laitapuolen kulkijat kävivät pinojen välissä harrastamassa huono elämää, mm. hörppivät pilsneriä, enimmäkseen Lahden B:tä. Muistan, kuinka mukavasti täräytti sormenpäihin, kun korkki luodin voimasta sinkosi sirahtaen ilmojen teille.
  Kolmantena ammuskelijan kanssamme oli usein Vanhasen Tommi, rauha hänen muistolleen. Hän oli myös Mikkelin Ampujien hommassa mukana. Kun Tommi aneli saada myös ampua korkkeja käsistämme, kieltäydyimme jyrkästi. Olimmeko panneet harjoituksissa merkille, ettei hänen ampumataitonsa ollut riittävä, vai luotimmeko ainoastaan toisiimme? Niin, tai näin, ei Tommi saanut koskaan sormiamme vaarantaa, eikä meille koskaan sattunut vahinkoa. Ei toki luoti ihan aina maaliaan tavannut, mutta ei ikänä sormiakaan.
  Eräänä talvena oli Ilun kanssani Piskolassa. Oli kuutamoyö. Me kuljeksimme ilmakiväärien kanssa talon ympäristössä ammuskelen, mitä mieleen juolahti. Pari yksityiskohtaa tuosta illasta on jäänyt mieleeni.
  Riihen katolla oli viljan kuivaukseen tarkoitetun uunin piippu, minkä hattuna oli kuvan kaltainen tuuliviiri.

  Siihen yritimme osua, koska se helähti mukavasti kertoen tuloksen. Yht'äkkiä Ilu sanoi: "Vaihdetaan pyssyjä, tää on ladattu". Minä tein latausliikken, vastasin: "Mikäs siinä, tää on kans".

  Ensin ammuin minä. Jo äänestä kuului, että piipussa ei ollut luotia. Eli Ilu oli uunottanut. Sitten ampui ystäväni. Sama juttu! Niin olimme samalla lailla ajattelevia, että teimme toisillemme saman jäynän sen kummemmin ajattelematta. Kun totuus paljastui, kieriskelimme tovin lumihangessa hervottomasti nauraen. 

  Saman iltana sattui myös "läheltä piti-tilanne". En muista, mikä meillä oli maalina hangella. Ilun pyssyssä on täytynyt olla kiikaritähtäin. Näin muistelen, ihan satavarma en kuitenkaan ole. Mutta muuten asiat eivät kai olisi menneet noin. Nimittän ällistellessäni jonnekin muualle Ilu laukaisi ja älähti perään hädissään. Kun katsoin, mitä oli menneillään, huomasin koiran (oliskohan se ollut Samojedi Tessu siihen aikaan, tai saattoi olla pystykorva Turre) haistellemassa maalikohdettamme. Ilu selvitti takellellen, että juuri kun hän painoi liipasinta, ilmestyi koiran pää tähtimen näkökenttään. Juoksimme hauvan luo; onneksi ei ollut osunut, eikä tämä ollut edes moksiskaan. Jätimme ammuskelun sillä kertaa tähän.

  Mikkeli Ampujien jäsenyys jäi yhteen talveen, minun ja Ilun räiskiminen pariin vuoteen.

  Kun olin intissä, onnistuin ampumakokeessa nakuttamaan "pystykorvalla" niin hyvän tuloksen, että minut valittiin komppanian ampumajoukkueeseen. Meille valituille annettiin uudet, tarkistetut ja rukatut torrakot. Muutaman kerran muistan meidän käyneen ampumaradalla harjoittelemassa. Näkökykyni oli alkanut heiketä. Minulla oli pari vuotta ollut ajokorttia varten määrätyt lasit, joissa oli vahvuutta vain vasemmassa linssissä. Huomasin myös oikean silmän kaipaavan tarkennusta. Niinpä harjoituksissa laitoin "ajolasit" ylösalaisin päähäni. Johan oikean, tähtäyssilmän, näkö parani.

  Sitten koittivat ensimmäisen kilpailut. En muista, mitä joukko-osastoja mukana oli, olisikohan ollut Kouvolan kasarmialuueen ja Vekaranjärven porukat. Kisapäivä oli joko maanantai tai torstai. Minulla oli nimittäin viikoloppuvapaan tai iltaloman jäljiltä kaamea krapula. Kun odottelin ampumaradalla vuoroani, jouduin käymään "pitkällä syljellä". Tietäähän sen, että tulos ei ollut mainittava, ei tekijäänsä mairitteleva. Merkityksellinen kyllä, sillä se oli viimeinen esiintymiseni ampumajoukkueessa. No, olinhan jo räiskimisellä ansainnut kolmen päivän "kuntsarin".

  Se hyöty tuosta ampumajutusta oli, että menin armeijan lähetteellä silmälääkäriin, sain ilmaiset, ajantasalla olevat okulaarit.

  Eli ei minusta ampujaa tullut. Ei ollut vetoa, halua, innostusta, poikavuosien ilkkariräiskinnän jälkeen. Armeijassa tein, mitä käskettiin. Ja kuntoisuusloma innotti tietysti ampumaan taitojen ylärajoilla. Metsästyskään ei ole kuunaan sytyttänyt, vaikka kovin lähellä sitä olen kasvanut, elänyt. Ei minusta ole tappajaksi.

  Kai jonkinlaisia lahjoja tuohon ammuskeluun minulla oli. Nimittäin kertausharjoituksissa jouduin ampumaan, ensimmäistä ja ainoaa kertaa, rynnäkkökiväärillä. Minähän täräytin koko porukan parhaan tuloksen, sain siitä hyvästä ihan jonkin prenikan. Missähän lienee, mitali? Voin kertoa, ettei ainakaan kehyksissä seinällä. Eikä vitriinissä.

  Minusta ei siis tullut ampujaa. Hyvä niin. Ja jos ei minusta tullut paljon muutakaan, niin tuli kuitenkin rauhan mies.

  Kohta lähden hakemaan äidin pääsiäislounalle. Koukkaan Kivistönmäen Nesteen TI-hallin kautta, pesaisen auton.

  Loppuun vielä yksi kollaasi eilen äitinsä kanssa MIkkeliin suunnanneesta Iiriksestä

KARFREITAG JA METUSELAH

  Pitkäperjantain aamu, -10 astetta pakkasta, pilvetön taivaanranta sarasti. Piti kaivaa kevyttoppiksia lenkkipukimiksi jo käytössä olevien kevyempien asusteiden tilalle. Rapsakka keli!
  Pääsiäinen tulee kulumaan kotosalla rauhallisissa merkeissä. Anna ja Iiris tulevat illalla, lähtevät aamulla Mikkeliin. Elinan haen sunnuntaina syömään. Muu aika ollaan, niin kuin pääsiäistä ei oliskaan. Kyllä Hilppa tosiasiassa eilen joitain pääsiäskoristeita ja -liinoja laittoi esille. Ja on muutamia pakollisia Kindermuniakin hankittu. Lammasta ja valkosipuliperunoita syödään tänään. Elinallelle valmistetaan uunissa kanaa, koska se on hänen purukalustolleen lammasta ystävällisempää. Sienisalaattia pöydästä myös pääsiäisaikaan löytyy. Luultavasti myös papinsilliä.

  Mieleen palautuu muistoja pääsiäisistä n. kuudenkymmenen vuoden takaa. Silloin maalattiin kananmunia, omien kanojen munimia. Silloin, jos en aivan väärin muista, tehtiin viiliä. mämmiä myös. Silloin oli hankikantoaamuja, saattoin suksilla hujauttaa pihalta pellon halki jäälle. Kerran jopa jopa kähvellettiin pihalla ollut reki, Ritva, minä ja hädin tuskin tolpillaan kestävä Haneli. Huilakat vauhdit saatiin! Mutta rantätörmällä hankikanto petti, reki vajosi. Eihän me sitä satu pinnalle revittyä. Tokko oltaisi jaksettu edes kannon päällä ylös raahata. Isä-Erkki reen kävi hakemassa. Taisi kuulua joitain kirkolliseen juhlaan sopimattomia sanoja.

   Kirkollisuudesta aasinsiltana: Hanokin poika ja Nooan isoisä  Metuselah (ent. Metusalem) eli Raamatun mukaan 969 vuotiaaksi. Eli oli arkissa mukana, puosuna vähintään, oletan. Noihin lukuihin on joltisenkin verran matkaa. Enkä itseäni vanhaksi edes miellä. Joten jos olisin kovin ryppyotsainen, olisin suutahtanut, ainakin ottanut nokkiini, kun läheisen K-Supermarketin lihatiskin myyjä (pojan planttu) minulta kysäisi: "Mitäs vaarille sais olla?" Otin huumorin kannalta, sellaiseksi se oli kai tarkoitettukin. Miettimään jäin, oliko tuo heitto kuitenkaan aivan korrektia asiakaspalvelua? Joku saattaisi moisesta mielensä pahoittaa, jopa tulistua.

  Yhdysvallat harkitsee ennaltaehkäisevää iskua Pohjois-Korean ydinasekokeilua vastaan. Mitä, jos Pohjois-Korea valmistautuu ennaltaehkäisevään iskuun Yhdysvaltain ennaltaehkäisevää iskua vastaan, jolloin Yhdysvaltain täytyy valmistautua ennaltaehkäisevään iskuun tätä ennaltaehkäisyä vastaan, jolloin Pohjoi-Korean täytyy varaustautua tätä ennaltaehkäisevää iskua vastaan suunnattuun ennaltaehkäisevään iskuu, etc. Tästä syntyy ennaltaehkäisevien iskujen ennaltaehkäisyyn valmistautumisen kierre. Se työllistää osapuolet niin täysin, että ne eivät ehdi ennaltaehkäisemiseen valmistautumisiltaan ennaltaehkäisemään. Ihmiskunnan kannalta lohduttava skenario, vai mitä?

  Äsken radiossa kerrottiin, että koirat saattavat haistaa syövän ihmisestä. Hyvä niin. Sen olen tiennyt, että koira takuuvarmasti haistaa syövän ihmisen.

  Hilppa luki Etlaria ja kritisoi jonkun Lahden uuden kaupunginvaltuutetun oman ilmoituksensa mukaista ammattia. Tämä oli kertonut sen olevan eläkeläinen. Hilppa sanoi, että ei eläkeläinen ole ammatti. Minä siihen, että mikä se sitten on, Titteli? Arvo? Rouva mietti hetken, sanoi: "Olomuoto".
  "Selvä, sopii minulle", vastasin. Joten tässä täydentynyt olomuotojen lista:
  -kiinteä aine
  -nestemäinen aine
  -kaasu
  -plasma
  -kvarkki-gluoniplasma
  -Bosen-Einsteinin kondensaatti
  -fermioninen kondensaatti
  -eläkeläinen

  Illalla, kun lueskelin Blake Crouchin mainiota kirjaa "Pimeää ainetta", kiinnittyi huomioni erääseen sanaan. Joku viestitti verkkokalvoilleni, että tuo ei ollut ihan tavanomainen. Ei se ollutkaan. Se oli sana, missä on neljä vokaalia peräkkäin! Äkistään ajateltuna, ja eilen minulta kysyttäessä, olisin sanonut, että ei sellaista ole. Mutta kyllä on, ainakin FROTEEAAMUTAKKI! "Lukeminen kannattaa aina", sanoi Jörkkakin. Ilman lukemista eläisin yhä ilman tietoa suomalaisesta neljän peräkkäisen vokaalin sanasta.

  Tulevalle viikolle onkin paljon hommia kuutioituna: Parvekkeen + parvekelasien pesu, pihatyöt (haravointi ja omenapuun + sireenipensaiden leikkaus), siivous, ilmojen salliessa varaston siivous. Ne ainakin, ensihätään muisteltuna. Ja on lyhyt viikko! Paineita kasaa huru-ukon niskaan, kevät. Sitä paitsi Avokkaassa odottaa melkoisen pitkä lista tekemättömistä töistä. Eli ei käy pitkäksi, eläkeläisen aika. Toivottavasti sitä myös on edessä. Aikaa. Jos kymmenesosa Meuselhin elinkaaresta tulisi täyteen, olisi se aika kova juttu.

  Pääsiäistä kaikille tämän tulppaanin saattelemana.

DIFTONGI

  Vaalit on vaalittu, edustajat valittu, vaalikarja ravittu. Siirrytään elämässä eteenpäin. Paitsi, jos sallitaan, anekdootti vaaleihin liittyen. Tulosillassa, ihan lähetyksen alussa, käytiin muutamilla paikkakunilla ympäri Suomea, mm. Utsjoella. Kuinka ollakkaan jutussa haastateltiin Utsjoen kunnanhallituksen puheenjohtajaa. Ja hänpä olikin tuttu mies, Aulis Nordberg! No jaa, tuttu ja tuttu. Olen hänet kaksi kertaa tavannut, Tenolla lohensoutuhommissa. Se tapahtui v. 1991. Toisella tapaamiskerralla kävi jopa niin, että jouduin? samaan veneeseen Auliksen kanssa. Haneli puolestaan uitti siimoja Paavilaisen Arskan kumppanina. Sen muistan, että Aulis oli leppoisa juttukaveri. Oltiin heinäkuussa, hieman sumua ja melko viileää. Ikiajoiksi ovat mieleeni painuneet Auliksen sanat: "Meillä täällä Tenolla on kahdenlaisia kesiä, on yhden villapaidan ja kahden villapaidan. Nyt on kahden villapaidan". Olin airoissa, vaikka ei siitä hommasta juuri lämmintä saa. Joten suoraan sanottuna sydäyön hetkillä palelin. Minulla nääs oli vain yksi villapaita ylläni.
  Aulis oli/on kollega, siis rakennusmestari, ja huolehti tuohon aikaan kunnan, kai useammankin kunnan, kansakoulujen kunnosta. En tiedä, mitä nykyään puuhaa, tai voi olla eläkkeellä hänkin. En sitäkään ole tiennyt, että tuolloinen kalakaveri on kunnalispolitiikassa mukana, ja vielä ihan aateveljenä, vasemmiston edustajana.
 Vielä anekdoottina anekdootissa: Nordbergin Auliksen puoliso oli tuolloin Utsjoella terveyskeskuslääkärinä, ainoana sellaisena. Vai oliko titteli silloin vielä kunnanlääkäri? Kun kunta, viimeisenä Suomessa, vapautti keskioluen joskus 1990-luvun alkupuolella, lähti lääkärivaimo Norjan puolelle töihin, koska ei voinut sulattaa päätöstä. No, kyllähän pienen ja Suomen samelaisimman kunnan alkoholinkulutus per asukas on, ja on ollut, maamme kärjessä. Joten siinä mielessä on ratkaisu ymmärrettävä. Mutta ei Aulis käsittääkseni vaimonsa kaltainen tiukkapipo ollut, eikä suu tuohesta.

Oliskohan tuo lohi, mitä Haneli fileeroi, juuri siltä reissulta, kun Auliksen kanssa soudettiin. Me ei kyllä mitään saatu, mutta Arskasta ja Hanelista en ole varma.

  Sitten otsikkoon. Minulla on joku luki-häiriö. Kirjoittaessa pyrkivät diftongit menemään päärin väin, eli persielleen. ie:stä tulee ei, ou:sta uo, yö:stä öy, jne. Kun normaalimittaisen, siis ei kovin pitkän, blogin olen kirjoittanut, ja sen sitten ennen julkaisua lukaisen läpi, joka kerta saa muutamia pyörähdyksiä korjata. Jokusia jää varmaan korjaamatta, olette saattaneet huomata. Osaisikohan puheammattilainen Anna kertoa, mistä tuo johtuu? Pitää kysyä, tulevat Iiriksen kanssa pääsiäsen alussa käymään, jatkavat sitten Mikkeliin.
  Ei tuo kai mikään kamala virhe ole, vaikka jäisi korjaamattakin, lapsus. Tai voihan asiasta saada väärän kuvan, jos olen lipsauttanut. Vaikkapa jos, savolaisittain ilmaistuna, olen tarkoittanut: "pian tästä jouvun", ja kuitenkin kirjoittanut: "pian tästä juovun", on väärinkäsitys ilmiselvä. Toisaalta, kun asiaa mietiskelin, huomasin, että on hanklaa löytää kirjakielistä sanaa, josta diftongin pyöräyttämällä tulisi kirjakielinen sana. Joten antaa vokaalien vaihdella paikkojaan. Yritän toki korjata kömmähdykset.

  Jos diftongi kirjoitettuna tuottaa minulle vaikeuksia, on possessiivisuffiksin käyttö puolestaan hallinnassa. Samoin koen osaavani akkusatiivin, translatiivin ja komitatiivin salat. Puhumattakaan oppiskoulussa muistiini syöpyneet inessiivi, elatiivi ja illatiivi, adessiivi, ablatiivi ja allatiivi. Jopa abessiivia tulee ajoittain viljeltyä.

  Eilen oli menoa ja meinikiä. Monta eri tapahtumaa tuli historian lehdille liitettyä. Ei mitään mainittavia, mutta eläkeläiselle piisalle asti.
  Tänään on ollut rauhallisempaa. Hollolan kirjastossa käytiin kävellen. Hilppa haki itselleen luettavaa. Minä kävin jo eilen omat asiani Lahden toimipaikassa hoitamassa.
  Tuulista ja koleaa on keli ollut, äsken satelikin. Eilen, kun vein Hilppaa illalla jumpalle, tuuli kaupungilla katukuiluja pitkin niin, että hiekka ja tomu oiken ropisi auton ikkunaan. Pakkasöitä lupailee tulevaksi. Ei se ihan vielä kesäksi käänny. Kirjastoreissulla käveltiin Hedelmätarhan lammen kautta tarkistamassa, joko sinivuokot ovat puhjenneet. Yksi mätäs, se jokavuotinen numero uno, värjötteli kukinnot supussa lehtien alla. Vähän lämpöä, niin johan alkaa tapahtua.

  Kohta alkaa viiden uutiset. Hilppa on pyöräyttänyt makoisan salaatin (jäävuorisalaattia, tonnikalaa, keitettyjä munia, tomaattia, purjoa + oman mielen mukaan sekaan raejuustoa sekä oliiveja). Eli pitää siirtyä ravinnon ja tiedon lähteille.

Vielä lopuun yksi kuva Anttolasta. Kyllä rannat ovat kauniita, vaikka metsän on annettu olla omassa rauhassaan. Ja on elinalustaa monille lajeille.

TULOSILTA

  Onko tulosilta ilta, jolloin odotellaan vaalituloksia? Vai onko tulosilta silta, minkä yli ajettiin, kun Anttolasta kotiin tultiin? Siis Västäräkin silta, Väätämön silta, Kirkonvarkauden silta, Vihantasalmen silta tai Tähtiniemen silta. Vastaan itse itseni esittämään kysymykseen. On se. Mutta koska kaikki nuo sillat on jo ylitetty, olkoon tämä ilta tulosilta. Sillä kuulostaisi hassulta, jos tämä ilta olisi tulosilta. No jaa, ihan samaltahan ne kirjoitettuna näyttävät. Mutta lausukaapa "tulosilta" ja "tulosilta", niin huomaatte eron. Jos ette huomaa, kannattaa anella yksityisopetusta logopedian parissa työkseen ahertavalta Annalta.

  On tämä päivä muutakin, kuin vaalipäivä. Tänään on palmusunnuntai, Mikael Agricolan päivä, sekä Eliaksen, Eeliksen ja Eelin nimipäivä. Ja tietysti virpojien luvattu päivä. Ainakin ne.
  Vaaleihin valmistauduttiin äänestämällä ennakkoon, palmusunnuntaihin ei olla valmistauduttu lainkaan, ei myöskään Eliaksen, Eeliksen ja Eelin juhlintaa. Virpojiin valmistauduttiin siten, että kun kun käväisin Lidlissä, ostin pussillisen suklaamunia (1,15 € viikonlopputarjouksessa). Iltapäivällä soikin ovikello. Hilppa avaamaan uksea, minä, sallittakoon sanonta, munapussia. Mutta, mutta.... sielllä olikin kaksi varttuneen ikäistä miestä tarjoamassa lehtistä, mistä heidän mukaansa  selviää, kuinka ihanaa elämä saattaa olla. Hilppa kieltäytyi kohteliaasti. Jos olisin ollut ovella, olisin kysynyt, miksi vieraat epäilevät, ettei meidän elämämme ole ihanaa? Onneksi en ollut ovella.

  Vielä vähän Avokkaan reissusta. Eilen oli kaikkein aurinkoisin päivä koko viikkoon. Varsinkin aamu oli upea. Lähdettiin lenkille kohta kahdeksan jälkeen. Pikku pakkanen, pilvetön taivas, vieno länsituuli. Kaunista, kaunista.....

    ....vai mitä?

  

  Tuollainen jääpaasi löytyi saaren itärannalta.

Minä sen päälle kipuamaan, kiertotietä, koska en ole enää nuori.

  Siitä päältä sitten aamujulistuksen päästin ilmoille. Siitä kuvan olen jo seinälleni tällännyt. Kalliolta oli hyvä napsia kuvia kuvaajasta.

  Iltapäivällä, vaikka aurinko paisteli, oli kuitenkin melko koleaa, tuuleskeli. Ei kovin vähissä vaatteissa ollut asiaa tepastelemaan. 

  Aamulla lähdettiin heti, kun kahvit oli hörpitty, pakolliset toimet suoritettu. Kymmenen korvissa oltiin jo kotona. Lumisade alkoi heti autolle päästyämme, Sateli, väliin sakeastikin. Komisenkymmentä kilsaa Mikkelin jälkeen sade lakkasi, loppumatkasta jo paisteli.

  Kotona oli kaikki reilassa. Postilaatikkokin oli saanut mahtumaan sisuksiinsa viikon suoramainokset ja muut ilmaisjakelut, nippa nappa.

  Huomenna auton-, ja pyykinpesua, renkaan vaihtoa, omia sekä Elinan kauppa-asioita, kirjastoa. Eli paluu Hollolan alkaa tehtäväntäyteisesti. Vaan toki ne vähenevät. Tehtävät. Päivittäiset.

  Kirjastosta haen sinne saapuneiksi ilmoitetut varaukseni: kaksi albumia, Wilcon "Schmilco", sekä Billy Braggin "Must I Paint You a Picture?" Kirjoja on palautettavaksi, uusia pitää etsiä.

  Tilasi muuten Levykauppa X:stä loppukuusta julkaistavan Tuomari Nurmion levyn "Dumarillumarei". Odotan innolla.

  

  Nyt lopetan, siirryn olkkariin katsomaan ennen aikojaan lähetettävää "Presidenttiä". Alkaa kyllästyttää koko sarja, mutta kun on leikkiin lähtenyt, niin leikki kestettäköön. Sen jälkeen takaisin "studioon" tuijottamaan Tulosiltaa. Siirryn, koska Hilppa tanssii tähtien kanssa. 

  Saa nähdä, riittääkö mielenkiinto kovin pitkälle iltaa seuraamaan. Toisaalta, siltaa ei pääse vielä katsomaan. Neljäs kausi nähdään muistaakseni joskus vuoden lopulla. Eiku ensi tammikuussa, tarkistin.

Vielä yksi kuva Luonterilta:

TERRORIA JA PATAKUKKOA

  Perjantai-ilta. Saunassa käyty. Aamulla herätty jenkkien ohjusiskujen uutisointiin. Alkuillan uutiset Tukholmasta kuultu. Lähellä alkavat pyörimään nuo ikävät tapahtumat, ensin Pietari, sitten Tukholma. Sattumaa? Vai onko alettava meilläkin pelätä?
  Jotenkin tuntuu absurdilta; täällä ollaan kuin herran kukkarossa, täällä Saimaan saaressa. Toisista ihmisistä ei edes kuulu, ei näy, merkkiäkään, lukuunottamatta naapurimökin isännän ajottaista moottorisahaamista. Samaan aikaan muutaman sadan kilometrin päässä pommeja räjäytellään metrossa, ihmisten yli jyrätään kävelykadulla.
  Mieli haluaa pysyä täällä, kroppa myös. Vaikka ei se mikään ratkaisu mihinkään ole. Eikä minua pelota terroristin tai jonkun vinksahtaneen uhriksi joutuminen, ei pelottaisi, vaikka Hollolassa lenkkeilisin, Lahden Triossa espressoa siemailisin, Helsingin keskustassa luuhailisin, Frankfurtin nähtävyyksiä toljottelisin, La Ramblaa dallailisin, Hollywood Bulevardilla palloilisin. Täällä kuitenkin tuntee olevansa sivummassa maailman pahuudesta. Toisaalta täällä tuntee olevansa etuoikeutettu ja onnekas; saa aikaa viettää lapsuudesta asti rakkaassa paikassa tietoisena siitä, että ei tarvitse Lahtea isompiin metropoleihin välttämättä mennä.
  Sitä paitsi on hyvä muistaa, että ainakin Suomessa on koti ihmiselle vaarallisin paikka. Tai mökki, jos siellä paljon oleskelee.
  Joten kenenkään ei pidä luulla, että olisin tullut terrosmikammoiseksi. Valtaosa terroriteoista, valtaosa niiden uhreista, löytyy ihan muualta, kuin Euroopasta tai Amerikasta. Sen, kuinka suuri vaikutus niihin on ollut Euroopan ja USA:n ennen ja nyt tekemillä päätöksillä, suorittamilaa teoilla, jääköön itse kunkin arvioitavaksi. Niin kauhistuttavia kuin nuo siviileihin kohdistuvat iskut ovatkin, ei niitä saada loppumaan sotimalla, vankiloihin telkeämällä, kiduttamalla ja kostamalla. Ne saadaan loppumaan niiden syihin pureutumalla, ongelmien ratkaisulla ja sovittelemalla. Saahan ihminen toivoa, eikö saakkin?

  Mutta iloisempiin asioihin. Kun aamulla kävelin Ilotin ympäri kuvan toivossa, kamera kaulassa, oli naapurimökin isäntä rannalla puuhailemassa. Menin juttelemaan. Hän oli lukenut eilisen blogini ja sanoi, että heillä on ruisjauhoja, jos niitä kaipaisimme patakukkoon. Niin sain lainattua tarvittavan määrän. Uuni olikin sopivasti hiilien ulosvetoa vailla. Hilppa teki sillä aikaa ruistaikinan. Ei kun pellit kiinni, patakukko toviksi ruskistumaan.

  Ahvenia oli niin vähän, että kukkoon laitettiin vain toinen pekonipakkauksista. Kun pata oli reilun puolitiuntisen uunissa viettänyt, otettiin se pois. Me lähdimme Halkoluodoille kävelemään. Päätettiin käydä norpan pesää ällistelemässä. Pesä löytyi, norppaa tai kuuttia ei näkynyt. Se olisikin ollut lottovoitto. Mutta kyllä pesässä oli pesitty. Onko kuutti selviytynyt, jäi arvoitukseksi. Viime vuonna noilla maisemilla syntyi kaksi kuuttia. Jospa yhtä hyvin kävisi nytkin. 

  Joutsenia lenteli useaankin otteeseen ylitse. Kanadanhanhia näkyi pareittain muutamassa paikassa. Kun takaisin dallattiin, oli kymmenen lintua kokoontunut jäälle neuvonpitoon. Liekö sadattelemaan, kun jäät, pirulaiset, eivät halunneet sulaa heidän olemistaan helpottamaan.

  Ennen puolta päivää tällättiin kukko takaisin uuniin. Iltapäivällä hyvissä ajoin saunottiin. Viiden uutisten aikaan selvisi, että Tukholmassa oli tuntia aiemmin tapahtunut. Mieli meni matalaksi. Mutta elämän oli jatkuttava; kukko uunista, pata pöytään!

  Hyvin olivat ruodot pehminneet. Helevetin hyvvää! Pitkästä aikaa. Taitaa olla pitkälti toistakymmentä vuotta edellisestä patakukosta. Seuraava aikaväli ei veny yhtä pikäksi, lupaan.

  Kun Hilppa alkoi katsomaan "Hakekaa kätilö!-ohjelmaa", perään "Voice of Finlandia", minä ryhdyin purkamaan sisintäni tämän vempeleen kanssa.

  Ystäväni Ilu soitteli äsken. Aikamme turistiin, menneitä muisteltiin, kun joulun kantissa oli sellaiset jääkelit, että autolla saattoi saareen sörnäyttää. Ilu myös kertoi huomenna menevänsä toisen ystäväni, Matin, luokse syömään, ehkä viiniä nauttimaan. En olisi pannut pahakseni, jos olisi ollut mahdollisuus päästä samaan pöytään. No, ehkä sellainen tilaisuus vielä joskus onnistuu.  

  Huominen täällä vietetään, sunnuntaina aamukahvilta lähdetään. Veen väljässä palataan. Jollei ihan mahdotonta takatalvea lykkää. Sen verran työn syrjään vielä pureudun, että tyhjennän räystäskourut lehdistä, laitan tynnyrit alle vettä keräämään. On nimittäin niin, että viimeisetkin lumilämpäreet ovat hävinneet pihapiiristä, joten vessakäynnin jälkeinen käsipesu on tehtävä muuten, kuin lumella. Sitä varten on kesäajoiksi sadevesitynnyri talon nurkalle viritettynä. 

  Näihin hygieniaseikkoihin on hyvä lopetella, lähteä hammaspesulle, iltapisulle ja kirjan kimppuun.

Vielä panoraamat salmelta mökille ja laitirilta salmelle.

TÄHÄN ON TYYTYMINEN

  Eilinen oli kuin pilvinen päivä, sano Jaska Jokunen. Iltapuoleen sataa tihuutteli hieman. Kaadoin, pätkin, kärräsin, vielä yhden puolikuolleen tervalepän. Muuten päivä sujui laiskotellen; syötiin isossa uunissa lanttu-, ja porkkanalohkojen kera muhinutta possun ulkofilettä, katsottiin tallenteelta uudehko englantilainen Wallander "Valkoinen naarasleijona". Saunapäivä oli myös. Jokaisessa huoneessa oli 22 astetta lämmintä, kiitos ilpin, joka tasaa lämpötilaa. Mukavat olosuhteet.

  Tänään oli aamulla pari astetta plussan puolella, siis ulkona, hieman sumua. Sumu hävisi jo seitsemän korvilla, mutta palasi sankempana yhdeksän jälkeen.

   Jäät alkavat selvästi muuttaa olomuotoaan. Vielä toissapäivänä pinnalla ollut vesi on hävinnyt haurastuttamaan jäätä. Kaislikkojen kohdat eteläisillä rannoilla alkavat olla avannoilla. Jos lämmintä jatkuu, painuvat muutamassa päivässä puikoille, jäät. Eli kun sunnuntaina lähdetään, takaisin tullaan vasta veneellä. Onko se ennen vai jälkeen vapun? Aika näyttää, ihan sama.

  Yhdeksän kantissa toimeuduttiin pilkille. Hannilan Hannu jo odotteli Leppäniemen kupeessa. Oltiin eilen sovittu tällit. Hannu oli muutaman pikkuahvenen jo jäälle vetänyt. Me mukaan pilkkiä uittamaan.

  Syönti oli nihkeää; Hannu sai vielä jokusen, minä ja Hilppa yhdet ahvenet kumpikin. Minä päivän pienimmän, Hilppa puolestaan isoimman.

  Enempi jutusteluksi homma meni, varsinkin kun Hannun vaimo Irene tuli myös paikalle. Sumu pikkuhiljaa väistyi, mutta ei jaksanut arska paistella.

  Puolenkymmentä lokkia tuli kyttäilemään, josko niille heltiäisi makupaloja. Ei helinnyt kuin yksi särki.

  Minä kävin välillä Leppäniemen rannalla "muka katselemassa" majavan kaatamaa haapaa. Tosiasiassa kävin lorottelemassa aamukahvit pois. Kuvan otin kannosta kuitenkin.

    Yhdentoista jälkeen päätettiin, että tähän on tyytyminen. Saimme koko saaliin, 15 kalaa, mukaamme. Nyt ne on jo suomustettu ja suolistettu odottamaan tulevaa käyttöä.

  Huomenna lämmitän jo sianpieremän aikoihin leivinuunin tasmälleen oikeaan lämpötilaan. Se onnistuu vuosien kokemuksella. Nyt kyseessä oleva viidentoista ahvenen ja kahden pekonipaketin patakukko (sikäli patakukosta ei tule oikeaoppista, että se ei saa ruistaikinakantta, koska meillä ei ole ruisjauhoja) vaatii juuri oikean määrän halkoja onnistuakseen parahultaisesti. Halkojen määrän ratkaisee niiden alkuperä; esim. leppä-, tai haapahalkoja tarvitaan hieman enemmän, kuin mänty-, tai kuusipuisia, ja hieman enempää enemmän, kuin koivuisia. Tämä lienee kaikille selvää. Nyt uunista on tultava sellainen, että kun sinne aamulla patakukko tällätään "ruskistumaan" pariksi tunniksi, ja puoleilta päivin, kun uuni on hieman hornistunut, se laitetaan kuudeksi tunniksi muhimaan, vie tekele illalla kielen persijeeseen. Älkää laittako toheloa lämmittäjäksi noin tärkeän kulinaristisen nautinnon ollessa kyseessä. Älkää myöskään itse patakukon tekijäksi. Näillä opeilla teillä on pienen pieni mahdollisuus kokea unohtumattoman makunautinnon.

  Riittäköön tuo omakehusta, jottei ala liiaksi leyhähtelemään. Ja niille, jotka ottavat puheeni, eli kirjoitukseni, tosissaan, sanon, että ei kannata. Puhelen välillä, useinkin, joutavia. Tosisiassa en nytkään tiedä uunin tulevaa lämpötilaa, kuin 1 - 2 asteen tarkkuudella.

  Nyt on syöty, tätä kirjoiteltu. Päiväunet jäivät väliin. Aurinko on ilmestynyt taivaalle, ilma lämpenee. Taidan laittaa blogin, sekä muutaman kuvan sähköpostilla Hanniloille, matkaan, lähteä ulos nauttimaan arskasta. Ja talousvettäkin on tuotava "isosta kaivosta": Melko tismalleen kaksi ämpärillistä märkää olen päivässä hakenut. Sillä ollaan pärjätty. Eli sen verran täällä kuluu tiskaamiseen, ruoanlaittoon ja kahvinkeittoon. Takuun voin antaa, että Hollolassa ei pärjätä noilla määrillä, ei alkuunkaan. 

  Kuten sanoin, ennen kuin keskeytin itse itseni, lähden ulos taivastelemaan maata, ilmaa ja kiinteän olomuodon vettä. Tulta ei ole tarkoitus tehdä. 

PILKKIMÄSSÄ

  Ollaan nyt oltu saaressa pari vuorokautta. Tähän mennessä bongattu kaksi Cygnus cygnusta, jotka lentelivät toitetellen eilen ja tänään aamulla saarta ympäri. Lienevät Ilotin takana pesivää vakiokalustoa. Kaksi Dendrocopos majoria, yksi Dryocopus martius, tuttuja naapureita, ovat tietysti maisemissa. Kaksi Corvus coraxia ronkkui ja ajoi takaa kolmatta, joka oli kai tunkeutunut reviirille. Lauma Corvus cornixeja lenteli kylkimyyryä sivutuulessa, Yksinäinen Sciurus vulgaris viiletti venevajan nurkan taakse. Niin ja Turdus merulatkin virittelevät laulujänteitään. Herpaantumattomalla mielenkiinnolla, vuoropäivystyksen ja kiikareiden avustuksella, odotamme ensihavaintoa Homo Sapiensista. Ei ole vielä onnistanut. Toiveita kyllä on; naapurimökin Hannilan Hannu soitti aamulla Lahdesta, kyseli jäätilannetta. Ovat tänään tulossa saareen. Ehkä ovat jo tulleet, jääneet meiltä huomaamatta. Joten kaksi päivää ilman ihmishavaintoa on tosiasia.

  Eilen kaatelin ne tervalepät, pölleiksi pätkin, tänään kärräilin pilkkomispaikalle. Hilppa veteli isommat risut pois jäältä metsään lahoamaan.

  Lupailtiin tosi lämmin päivää. Aamupäivä oli pilvistä ja tuulista, +4-astetta elohopeapylväässä. Puoliltapäivin alkoi pilviverho rakoilla, lämpötila kohota, joten toimeuduttiin siitä pilkille, kokeneet kalannarraajat.

 Jokusia reikiä kairasin saaren itäpuolelle. Ensin viiden metrin matalikolle parin sadan metrin päässä rannasta Saukonsalon suuntaan. Sitten salmeen Avokkaan ja Jänissaarten välissä, matalan kariharjun molemmille puolille. Ei senkään verj'piätä! Ei edes nykyä. Pesuvadillisen kun olisi Perca fluviatiliksia saanut, olisi käyttöä ollut. Jäi patakukko haaveisiin elämään. Vaan rattosa oli istuksia, vaikka tuuli oli navakahko.

  Bongattiin kuitenkin erikoisempi tapaus; alla oleva toukka oli puolessa välissä salmea. Määrätietoista n. parinkymmenen sentin minuuttivauhtia se suunnisti kohti Jänissaarten pääsaarta. Mikähän siitäkin jalostuu? Jos pääsee maalle, ennen kuin joku varis nappaa? Mietin, että olisiko tuuli onnettoman lennättänyt Avokkaan puolelta aika korkean kallion puista jäälle, ja nyt ilman kompasisia ja gsp:tä taivaltaa eksyksissä. Niin tai näin, kaikkea hyvää hänelle toivotan.

  Puolitoista tiimaa kesti kärsivällisyys. Sitten lähdettiin takaisin. Ilmankos minusta ei koskaan ole talvionkijaa kehkeytynyt. Ei jaksa kauaa tyhjänpanttina istuksia, hikipäässä reikiä kairata. Omia jälkiä lähdettiin siis palamaan.

  Jäätä muuten oli kairan kierteiden verran, eli puolisen metriä. Vaan ei se enää ihan rautajäätä ole. Etelärannoilla alkavat kaislojen läpimenot olla sulina. Meillä laituri hölskää irti jäistä. Kesää kohti mennään kiihtyvällä vauhdilla.
  Lämpömittari näyttää nyt plus kymmentä. Jollei tuulisi, voisi "paijattomassa hihassa" ulkona oleskella. Enpä lähde kokeilemaan, ettei tule tautia. Mutta lähden lisäämään kammarin uuniin puita. Ja sen jälkeen ulos haistelemaan lämpimän päivän tuomia kevään tuoksuja, kuuntelemaan, josko uusia laulajia olisi ilmaantunut, katselemaan lentääkö kurki-, tai hanhiparvia kohti pohjoista. Tai koilliseenhan ne isoimmat parvet menevät. Vennään puolelle, Siperiaan. Onneksi ei tarvitse metrolla liikkua, lintujen. Ei Venäjällä, ei muuallakaan.