TAITEELLINEN VAIKUTELMA

  Taitelijoita, taiteilijoiksi sanottuja ja taiteilijaksi itsensä nimittäviä/nimittäneitä on paljon. Mutta mikä on taidetta?  Wikipedian mukaan taide tarkoittaa yleisesti kaikkia niitä toimintoja ja tuotteita, joilla ihminen aistein havaittavin keinoin koettaa herättää toisissa itsessään kokemiaan tunnevaikutuksia.
  Tuon määritelmän mukaan jokainen teos voi olla tekijän kantilta katsottuna taidetta. Entä mikä on taidetta kokijan asemasta tarkasteltuna? Sekö, minkä kriitikot taiteeksi julistavat? Sekö, mikä oppikirjoissa kerrotaan? Sekö, mikä näyttelyissä, esityksissä, konserteissa ja kirjamessuilla mainesanoin julkituodaan, palkinnoilla kuorrutetaan?
  Onko joku punk-biisi tai joku gaffiti taidetta? Ja jos ne ovat, ovatko ne punk-biisi tai graffiti
  Liian vaikeita kysymyksiä minun ratkaistavakseni. Joten tyydyn tuohon määritelmään; taidetta on kaikki se, millä tekijä yrittää omia tuntemuksiaan ilmaista.

  Entä mikä on hyvää musiikkia? Mikä on hyvä leffa. Millainen on hyvä näytelmä. Onko paras kirja paksuin kirja? Mikä on hyvä taulu, patsas, valokuva?

  Joku kokee Frank Zappa'n "Over-Nite Sensation"-albumin paremmaksi, kuin  Kake Randelinin "Kop kop kop"-plätyn...

   ...joku on mieltynyt Mikko Alatalon "Puuhamaa"-luritukseen enemmän, kuin Jimi'n "Voodoo Child"-biisiin.
  "Kesäillan valssi" voi muutaman mielestä hakata mennen tullen "Citzen Kane'n", muutama arvostaa enemmän Aki Kaurismäen "Varjoja paratiisissa"- leffaa kuin "Poliisiopisto vitosta".
  Marcus Proust'in "Kadonnutta aikaa etsimässä"vetoaa toiseen enemmän kuin Heikki Hietamiehen romaanit, Volter Kilven "Alastalon salissa" hakkaa kevyesti Harlequin-sarjan toisen listalla.

  Yksi saattaa arvostaa Juhani Palmun Latomaisemat Michelangelon maalauksia edelle, toinen vannoo mieluumin Rodin'in, kuin Miina Äkkijyrkän teosten erinomaisuuden nimiin.

  Onko sellainen teos hyvä, jota kriitikot kilvan ylistävät, sellainen huono, jonka maan rakoon polkevat?

  Voiko teos olla hyvä, jos se on tehty "kaupallisessa" mielessä?

  Kai asia on niin, että jokainen on oma kriitikkonsa. On hyväksyttävä, että se, mikä jostakusta tuntuu, kuulostaa, näyttää, jne, hyvältä, on hyvää, ja on myös taidetta. Ja mikä kukaan on hänelle kertomaan, että tuo on hyvää, tai tämä on huonoa.

  Nyt, jälkikäteen ajateltuna, huomaan, että olen elänyt aikaa, jolloin tyrmäsin elokuvia, kirjoja, musiikkia, niitä edes näkemättä, lukematta, kuulematta. Siihen vaikuttivat mm. ennakkoasenne, lukemani arvostelut ja kuulemani kommentit. Nyt ajattelen toisin; ei ole reilua dissata mitään, mitä ei ole omakohtaisesti aistinut. Tietysti on niin, että monista tekijöistä on jo ennakkokokemusta, minkä perusteella voi päätellä, että "tuo ei oo mun juttu". Siitä huolimatta, jos ei kyseistä teosta ole kuullut, nähnyt, lukenut, kokenut, ei pidä mennä sitä puheissaan tai kirjoituksissaan haukkumaan. Kaikille ja kaikelle pitää antaa mahdollisuus.

  Kuten tarkkaavaiset??? lukijat??? ovat huomanneet, en ole puhunut sanaakaan korkeakulttuurista. Enkä puhu; jätän sen niiden asiaksi, jotka siitä jotain tietävät.

  Pakkanen meni sitten "persiilleen". Liukasta tuli. Kelit vaihtelee, talvi etenee. Aika rientää; Isä-Erkin poismenosta on ihan pian kulunut kymmenen vuotta, ja otin tänä aamuna pakkauksesta viimeiset liki viisi vuotta sitten Dressmann'ilta ostamistani (kolme kahden hinnalla) kalsareista. Samoin menevät passimme kohta vanhoiksi. Muistan nuo asiat siitä, että sekä passien uusinta ja kalsarien osto tapahtuivat hieman ennen 60-vuotispäivääni, minkä vietimme Kreetalla. Erkin kuolemalla ei noihin asioihin tietysti ole mitään konnotaatiota.
  Ja vielä on mainittava, etteivät nuo Dressmann'in kalsarit ole olleet ainoa, mitkä ovat käytössäni näinä liki viitenä vuotena olleet. Olipa vain yksi kappale päässyt unohtumaan.
  Ja passeista sen verran, että pitää laittaa kohlakkoin anomus vireille; käy homma netissä, ennen kuin ovat vanhoiksi menneet. Passit. Passien henkilöt toki ovat. Menneet vanhoiksi.

KIERRÄTETTY BLOGI

  Paikallinen aviisimme kertoi aamulla artikkelissaan, että vain noin puolet kierrätykseen tarkoitetuista lampuista löytää oikeaan osoitteeseen. Joten suuri määrä energiansäästölamppuja, jotka sisältävät elohopeaa, päätyy sekajätteeseen, siis kaatopaikoille. Ihminen piittaamattomuuksissaan, ei vaivaudu toimimaan oikein, mikäli se hänen mielestään aiheuttaa vähimmässäkään määrin haittaa. Ilmeisesti yli puolet kotitalouksista pitää ongelmallisena kerätä pussiin käytetyt lamput (joita ei vuodessakaan kerry monta), ja viedä ne kauppareisullaan sellaiseen liikkeeseen, missä niitä on myytävänä. Ilmaiseksi, tietysti. Ei tuollainen mikään vaiva ole. Piittaamattomuutta! Ja ajattelemattomuutta. Joissain tapauksissa myös tietämättömyyttä.

  Hieman enemmän vaivaa saattaa aiheutua kartongin, lasin, paperin, peltipurkkien ja kierrätysmuovijätteiden oikea käsittely. Ainakaan pienemmissä taloyhtiöissä, omakotitaloista puhumattakaan, ei ole omaa paikkaansa kaikille jätteille. Autottomalle taloudelle kierrätys on myös hieman hankalampaa. Mutta keräyspisteitä on taajama-alueilla melko tieheässä. Monesti vielä markettien läheisyydessä, joten kierräys on helppo tehdä kauppareissulla.
  Me hankimme n. 5 vuotta sitten IKEA'sta kolmiosaisen systeemin parvekkeele. Sinne laitetaan kartonki, lasi ja metalli. Nyt, kun muovin kierrätys alkoi, täytyy hankkia sillekin oma säilytyspaikka. Tuo kapistus ei ollut arvokas; enemmän se maksoi, kuin 5 €, mutta alle kympin kuitenkin. N. sadan litran vetoinen "säkki" täyttyy meilläkin, kahden hengen taloudessa, tölkeistä ja pakkauskartongeista reilussa viikossa. Vaikka mm. maitoa emme käytä, kuin kahvissa. Aika vähän asunto kolmesta kannetaan taloyhtiön roskakatokseen tavaraa; energiajätettä ja kompostijätettä jonkin verran, kaatopaikkajätettä ei paljonkaan.
  Ilman erityisempiä elvistelyjä paha mieli tulee, kun yhdeksän asunnon talon energiajätelaatikko on täynnä kierrätykseen käypää kartonkia.
  "Meneehän se energiaksi", saattaa joku sanoa. Toki, hyvä niin, ettei kaatopaikalle. Ja pullisteluhaluinen reikä taivaassa tykkää.

  Mikä ihme tekee Suomessa kierrätyksen niin vaikeaksi? Suurin osa Euroopan maista on meitä huomattavasti tehokkaampia noissa asioissa. Kai me olemme niin "junttikansaa", että emme sisäistä uusia tapoja, uusia malleja, emme edes omaa parastamme, jos ne eivät välittömästi jokapäiväisessä elämässämme näy. Ehkä asioista voisi vielä enemmän pitää meteliäkin. Mediassa tietoiskuja, etc. Vaikka kyllä vähänkin ympäristöään seuraavan pitäisi olla näistä tietoisia.

 Summa sumarum: PIITTAAMATTOMUUS!

  Kuten otsikosta voi päätellä, olen näistä asioista ennenkin kirjoittanut. Pakko oli taas, lehden luettuani, asiaan palata. Se, että melkoisella todennäköisyydellä ei kukaan niistä, jotka mahdollisesti tämän lukevat, muuta käytäntöään. Olen vakuuttunut kaveripiirini tietoisuudesta. Mutta se on irrelevanttia. Eivät nämä blogit ole maailmanparannukseksi tarkoitettuja, paremminkin oman mieleni kohennukseksi, aivojeni??? iloksi ja tylsistymisen ehkäisemiseksi. Siis aivojen. Nimittäin tylsistymisen. Aivojen. Pääasiassa.

  Kello on nyt 8:42. Lopetan muutamaksi tunniksi. Lähden kaupunkiin; vien rouvan duuniin, käyn mittaamassa Elinan verenpaineen, käyn hänelle kauppa-asioita toimittamassa, mikäli tarpeen. Ja lähden Vesijärven jäälle lumikenkäilemään. Huomiseksi on nimittäin lupeissa lunta ja räntää, tuulta ja tuiskua. 

  Jatketaan juttua. Lähdin jäälle Jalkarannasta, Myllysaaren kohdalta. Harmaata oli. Muutama hiihtelijä, harva pilkkimies näkyi ulapalla. Se ja sama, oliko jalassa lumikengät, vai talvisaappaat; lunta rehti 10 senttiä. Mutta kun tämän leveysasteen talvet on tavanneet olla vähälumisia, pitää kaikki mahdollisuudet käyttää. Kohtahan se suveaa niin, että lumet alkavat sulamaan. Ainakin jossain päin Suomea, povataan. 

Mutta Myllysaaren paviljonki näytti kuitenkin parhaat puolensa:

Samaten kaupunki

  Tunnin kiepauksen jäällä tein, sitten Lidl'in kautta kotiin. Kirjoittelen tämän loppuun. Kohta on jotakin murkinoitava. Sen jälkeen lukemaan. Minulla on hieman kesken Ursula K. Le Guin'in uunituore suomennos "Haikaran silmä", alun perin vuodelta 1978. Sain siitä mielijohteen kerrata rouvan 1. kotimaiselle käännetyn tuotannon alkaen minulle rakkaista "Pimeyden vasen käsi" ja "Osattomien planeetta". "Maameren tarinat" ja "Läntisen rannan aikakirjat" tietysti kronologisesti, vaikka viimeksi mainitiun sarjan lukemisesta ei kovin kauaa olekaan.  

  Joten keittiöön, sohvalle lukuasentoon, iltapäivällä kirjastoon haalimaan Ursulaa.

ONOMATOPOEETTISIA ANEKDOOTTEJA

  Tiusanen havahtuu käen kukuntaan, teerten kukerrukseen. Ei ollut vielä viikkoakaan siitä, kun jäät ryskivät lähtiessään liikkeelle Västäräkissä. Yöllä on sateen ropina, tuulen viuhunta nurkissa herättänyt hänet. Mutta nyt on mitä kaunein kevätaamu.
  Tiusanen pomppaa sängystä, nappaa luodikon, hiippailee pihalle. Siellä ne istuivat, koivujen latvassa, kukertelijat.
  "Pam!" ja "pläts!" Teeri pläjähtää maahan puun juurelle. Tiusanen hihkuu itsekseen, raveltaa linnun luo. "Tästä syntyy hyvä pata, kunhan kynitään ja suolistetaan", olisi kuulija saattanut muminan tulkita.

  Heinäkuinen aamu Västäräkissä. 40 kukkoa kiekuu viideltä tarhassaan. "Prrrrkele!", älähtää Tiusanen minulle. Raaps, raaps, hän kynsii kupeitaan. "Tänään teurastetaan pari kukkoa, vietetään kestit!" Aamusaikat lutkutellaan, MUD-4 Mikkeliin ja Alkoon ajellaan. Punaviiniä (Egri Bikaver) jokusia pulloja hankitaan.
  Iltapäivällä Tiusanen sanoo minulle (parin viinilekkerin jälkeen): "Käyppä lahtaamassa kaksi kukkoa!" Minä menen, valitettavasti olin tullut uhonneeksi. Kops ja kops! Pää pölkylle ja poikki. Vielä höyhennys, suolistus ja rantaan, missä Tiusanen sytyttelee nuotiota. Eipä aikaakaa, kun leikit räiskähtelevät, kukonpoikien ruhot tirisevät tikun nenässä. Ne olivat ensimmäiset, ja takuun voin antaa, myös viimeiset, suorittamani teurastukset.

  Kesäkuun loppupuolen lauantai-iltapäivä Västäräkissä. Tiusanen sanoo minulle: "Eiköhän sörnäytetä Ristiinaan!" Minä siihen: "Mikä ettei!"
  Pruum, pruum, Tiusasen kakskymppinen supattamaan, ja taipaleelle. Matkalla myös Varkaantaipale ja Kirkkotaipale. Tyyni ilma, vesi solisee keulassa. Alkuillasta Ristiinan satamassa ollaan. Meillä ei oo rahaa, kun kahteen keskariin Martan baarissa, kahteen lihikseen nakkarilla. Aikamme toljaillaan, alkaa tulla yö, vilu hiipiä. "Eiköhä lähetä", sanoo Tiusanen. "Joo", vastaan. Hytisyttää, farkut, t-paita ja ohut pusero eivät paljoa lämmitä. Tiusanen lipuu satamassa olevan pienen matkustajalaivan kylkeen. Kokeilee hyttien pyöreitä ikkunoita. Naps! Yksi raottuu. Tiusanen nousee penkille, työntää kätensä sisään, hamuilee, vetää ulos kaksi vilttiä. Yippee! Pojat eivät kalistele hampaitaan ihan irti paluumatkalla.

  Seitkytluvun alkupuoli, ollaan Hilpan kanssa Avokkaassa. On elokuu, illat alkavat jo pimetä. Tiusanen tulee hämärissä silloisen tyttöystävänsä Ritun kanssa hakemaan meitä Rantaharjuun kaljalle. Minä ihmettelen, kun Tiusanen huristaa Harjun rannan ohi. "Mihin siä meet?", kysyn. "Kohta näät!", vastaa Tiusanen.
  Hän kaartaa pian vasemmalle, liplattelee hiljalleen pitkää Limalahtea sen perukoille. Me muut huuli pyöreenä, että mitä? Ollaan jo aika lähellä lahden pohjaa, kun: "Pläs ja loiskis!". Me, että mikä? "Majava!", kuiskaa Tiusanen, kaivaa pistoolin jostain piilostaan. Minä, että et helevetissä ammu! Nyt lähetään äkkiä pois täältä! Hilppa ja Ritu myös toppuuttelemaan. Lopulta Tiusanen tapautuu, kääntää kokan takaisin selkävesille.
  Meinasi Tiusanen tehä majavapaistin. Niistä majavista, mistä professori Osmo Mäkitie sanoi, kun ne olivat kaataneet melkoisen haavikon hänen mailtaan: "Muuten noista majavista tykkään, mutta kun ne tekevät niin terävän kannon, ettei sillä voi istua!"

  Kuuskytluvun loppupuolella on Västäräkissä rapujuhlat. Siellä on sekalaista seurakuntaa, lähinnä Tiusasen kavereita. Minä olen melko noviisi, kai seitentoistavuotias. Votkaa ja valkkaria on tarjolla reilusti, rapuja riittävästi. En muista, vaikka oltais Pettisen Leksan kanssa ne saksiniekat käyty pyytämässä. Siinä syöpöttelyn ohessa kuulen välillä melkosta rouskutusta, kuin kovaa näkkileipää olis joku pureskellu. Syy selviää aamulla; Manninen, Tiusasen melko karski kaveri, rauha hänen sielulleen ja muistolleen, loihe silmiään hieroen kysymään: "Pitiks ne pirut kuoriakin?"

  Taitaa olla juuri Manninen Tiusasen kaverina, kun tehokalastavat Västäräkin matalikolla. Ovat jostain saaneet tulenosotuspommeja??? Niitä sitten keskelle matalaa Västäräkin vesialuetta nakelevat. Eli pioneerinuottaa ovatt poijat vetämässä! On ollu pientä kalaa, jokusia isompiakin, mahat pystyssä vesi sakeanaan. Ja kohta lokkeja! Ja myöhemmin virkavalta. Eihän ne kalat siihen kuolleet, taintuivat hetkeksi. Minkä saattoi jokunen lokin evääksi joutua. Mutta kaverukset saa rapsut lainvastasesta kalastuksesta.

  Tuo episodi poikii toisenkin virkavaltakäynnin. Tiusanen ja Manninen nimittäin myöhemmin samana kesänä käyvät irrottamassa kalastuksesta vihastuneen, poliisit paikalle soittaneen Hyvösen Onskan Fordson Majorista pakoputken. No, Onska arvasi, kuka on ollut asialla, ilmotti taas poliisille. Virkavalta saapuu, menevät pojilta kyselemään. Nämä kieltävät asiasta mitään tietävänsä. Jepet siihen, että saahaanko vähän paikkoja katsella? "Kyllä passaa", Tiusanen lupaa. Niin siinä sitten käy, että pakoputki löytyy Västäräkin maakellarista. Taas tulee sakkoja. Eikä naapurisovut ainakaan korjaannu.

  Yhtenä kesälauantaina, kun ollaan Rantaharjussa, kaljalla, totta kai, biljardia pelaillaan, kuuluu ovelta äkkiä: "Prrrrkele, toine paistetaa, toine savustetaa!" Tiusanen sieltä koheltaa saliin rantakäärme kummassakin kädessään. Huiskis, nakkaa ne veralle. Melkoinen suhina alkaa kuulua, kun kärmeet pujottelevat pallojen väleissä. Plums! Äkkiä on toinen hävinnyt keskipussiin! Sitä en jaksa muistaa, kuinka otus sieltä pois saatiin. Mutta ei kai se sinnekään jäänyt. Kuten jäi kerran piippuni. Hanelin kanssa biljardipöydän vieressä jostain väiteltiin, ja äkisti velj'-poika nappaa käyrän Petersonin suustani, tunkee sen pussiin. Ei sitä pois saatu. Kun joskus syksymmällä menen seuraavan kerran Rantaharjussa käymään, huomaan rakkaan piippuni tuhkakupissa ihan karrelle poltettuna. Selviää, että kun RAY, vai mikä taho se noita kolikkobiljardeja ylläpitikään, on käynyt rahalippaan tyhjentämässä, on piipun samalla sisuksista löytänyt. Ja Korhosen Esko Nyyrikki, halavatun ketkale, on sen ominut. Esko on asunut Saukonsalossa pari viikkoa, jossain työhommassa lie ollut. On kuitenkin piippuni sinne jättänyt, sen tärveltyään!

  Kerran seiskytluvulla ollaan talviviikonloppua Tiusasen kanssa Västäräkissä viettämässä. Ihan poikapäiviä kahdestaan. Minulla on parin verkon jata jään alla kummelisaaren kupeella Avokkaan ja Piekälän välillä. Mennään se kokemaan. Rouskis, rouskis, hyvin puree jääsaha. Jo heti verkon päässä sähköttää; kaksi vajaan kilon painoista siikaa.
  Västäräkissä Tiusanen perkaa siiat, paloittelee ne, kuorii ja paloittelee perunat. Laittaa emmeet pataan, suolaa ja pippuri, sekä runsaasti sipuli sekaan, vielä silavaa kuoreksi. Sitten leivinuuniin muutamaksi tunniksi. En ole elämän päivänä syönyt yhtä herkullista kalalaatikkoa!

  Nämä tapahtumat on kirjoitettu Tiusasen Hanskin kunniaksi, eli ei siis missään tapauksessa "mala fide". Ja kaikessa ainakin toinen puoli totta, oikeastaan kaikki. Jotain olen kirjoittajan oikeudella saattanut "muistaa väärin".
  Hanski oli, on yhä, melko ambivaletti, kaksijakoinen, persoona. Hän on taiteellinen moniosaaja, jonka ajatuksia, myös tekoja, on monesti vaikeaa ymmärtää. Kaikkea hän on ehtinyt elämänsä aikana kokeilla. Vaikka taulut, kuparityöt, tai hieno kalapuntari, artesaanin opit, eivät ole edenneet elämäntyöksi. Hanski on kai liian lyhytjänteinen. Mutta sen olen aina sanonut, että siinä on mies, jonka voi tiputtaa antarktikseen, saharaan tai sademetsään puukko ainoana varusteenaan, niin kohta hän sieltä palaa entistä ehompana. En ole toviin Hanskista mitään kuullut. Jossain Mikkelin liepeillä kai asustelee. Pitää tulevana kesänä tavoitella. Oli meillä hienotkin hetkemme, vaikka elämä ja omat valintamme meidät kauemmaksi ajoivatkin.

KALAREISSUJA

  Nuorena olin melko innostunut kalastuksesta. Tuli Anttolassa verkkoja pidettyä, enimmäkseen Hanelin kanssa, joskus yksinkin, ympärivuotisesti. Kun Avokkaassa olleet verkot vuosien myötä rikkoutuivat käyttökelvottomiksi, olin vielä vuosia velj'-Hanskin verkkokaverina hänen pyydöillään. Aina Anttolassa ollessani; tuossa 70-, ja 80-luvuilla tuli kotikylään ajeltua ainakin pari kertaa kuussa, talvisinkin.
  Pari talvista verkkojuttua on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Älkää soimatko harvapäistä kirjoittajaa, jos hän on aiemmin muutamassa blogissaan samoihin tarinoihin tarttunut.
 
  Joskus 70-luvun alkupuolella oltiin viettämässä viikonloppua Västäräkissä, Tiusasen Hanskin luona. Meitä oli Hilppa, minä, Haneli ja H. Tiusanen. Perjantai-iltana hörpittiin viiniä, oisko ollu jäykempääkin? Lauantaina aamulla lähdettiin kokemaan Tiusasen verkkoja siitä ihan lähitienoilta. Saatiin joku hauki, isoin taisi olla kolmikiloinen. Oli kunnon pakkanen, ja kalat tietysti jäätyivät pulkassa tönköiksi. Kun oltiin lähes laiturilla, tuli meille Hanelin kanssa jostain asiasta verbaalista kädenvääntöä. Hanski nappasi isoimman hauen kuljetukseta, lähti minua kohti kala tanassa. Minä karkuun, minkä kintuista lähti. Olisin varmaan homman klaarannut, mutta liukastuin vähälumisella jäällä! Velj'-poeka oli hetkessä kimpussa; alkoi melkoinen mätke, kun haukea tuli milloin millekin poskelle! Kohta tointui Haneli, onneksi, ällilleen. Niin marssittiin naureksien sisätiloihin. Hauki syötiin myöhemmin päivällä; oli murea paisti, hyvin nuijittu!

  Toinen muisto on 80-luvulta. Hanski oli hankkinut ensimmäisen moottorikelkkansa, Yamahan. Lähdettiin eräänä lauantaiaamuna yli 20 asteen pakkasessa verkkoja kokemaan. Meillä oli reki perässä, reessä tarvittavat välineet, mm. korkkaamaton pullo Dry Vodkaa. Kirjoittamaton sääntö kuului, että vasta ensimmäiselle kalalle pullo avataan. Siinä meni tovi, eli useampi jata jouduttiin katsomaan, ennen kuin kalaa ilmaantui; tuli samasta pätkästä kaksi parikiloista järvitaimenta. Haneli narautti pullon auki, mutta mitä helevettiä?! Vodka oli jähmettynyt niin, ettei tullut pullosta ulos! Jäi sillä kertaa kaatajaiset ottamatta. Toki illalla saunaa lämmitellessä saatiin pullo sulaksi, suut makiaksi.

  Uistelukisoissakin Hanskin kanssa kävin useina vuosina. Oli sm-osakilpailuja, kuningassoutua, vaikka mitä. Ei me niissä koskaan oikeen pärjätty. Veneet ja välineetkin olivat melko alkeellisia verrattuna joittenkin upeisiin ja upesti varustettuihin pursiin. Mutta hengessä oltiin mukana.
  Kerran Puruveden Lohikuningas soutukisassa kävi seuraavaa: Kisahan oli keskikesälle sijoittuva vuorokauden mittainen koitos, ja siihen osallistuttiin soutuveneillä, joilla sai vetää ainoastaan yhtä uistinta. Kisa oli Hummonselällä (yli parikymmentä kilsaa pitkä aava) Oli kohtalainen tuuli, eli aalto oli melkoinen. Me jossain kohtaa päivää laitettiin kahvit Trangiakeittimellä supattamaan. Tuulen yläpuolella soutelevat kaverimme Paavilaisen Suhnu ja Hännisen Make saivat vainun korvikkeesta. He lillivät viereemme mukit ojossa kupillisia kerjäämään. Saivat myös. Vastalahjaksi lupasivat antaa hömpsyt Omppu Pomppua. Pullon piti olla narulla perässä muovikassissa (viileässä, tietty). Suhnu kelaamaan narua veneeseen. Hän nosti kassin riekaleet ylös, alkoi lointelemaan; muovi oli repeytynyt, omenaviinilekkeri tiessään! Poijaat, aikansa kiroiltuaan, miettimään, kuinka paljon pullosta oli jo juotu. Tulivat siihen tulokseen, että niin paljon, että se kelluu. Täytyy olla uskon vankka, kun lähtee rannattomalta selältä yli metrin aallokossa etsimään viinipulloa, jonka katoamisajasta, ei myöskään kellumisominaisuuksista, ollut täyttä varmuutta! Mutta etsimään lähtivät! Eivät muuten löytäneet, selvisi myöhemmin. Ihme, kumma!
  Illalla noissa mittelöissä tuuli yltyi lisää nostaen ukkospilveä. Järjestäjien veneet kiersivät varottelemassa, kehottivat rantautumaan pahimman ajaksi. Me yhteen harvoista saarista sitten mentiin. Tehtiin nuotio, ja paistettiin ainoa kalasaaliimme; reilu puolikiloinen ahven.

Vellokset uistelureissulla marraskuussa 2013

  Viimeisen kerran Hanelin kanssa kisoissa kävin 1990-luvun taitteessa. Ne olivat "Päijänne Uistelu" Sysmässä. Sitten, jostain syystä, loppui into, minulta. Hanski toki jatkoi uraansa; vehkeet paranivat, palkinnoillekin hän silloin tällöin pääsi. Päsee vieläkin, vaikka perheen, ym. myötä uistelureissut ovat harventuneet parhaista vuosista.

 Lähivuosina olen velj'-Hanskin kanssa käynyt, yleensä Lietvedellä, kerran pari vuodessa hermojani lepuuttamassa. On se lepuutusta, kun katselee hienoja maisemia tarvitsematta (lue saamatta) tehdä mitään. Korkeintaan saan ohjata sen aikaa, kun velipoika laskee 10-12 pyytöään veteen. Kuhaa ollaan  alku-, ja keskikesän iltoina ja öinä yritetty, lohikalaa syksymmällä. Joku kirous minussa on; ei juuri mitan täyttävää arvokalaa ole luokseni veneeseen hypännyt. Haukia aina jokunen, kun Haneli on päättänyt, että otetaan nyt edes muutama "hymypoika", ettei jää munat pataan.

Alkuheinäkuun yö 2012

Kuitenkin Hanski yksin, tai jonkun muun seurassa, poikeuksetta nostaa veneeseen kuhaa, taimenta, nieriää, lohta. Saattaa Haneli kohta suivautua, jättää minua pyytämättä pyytämään. Parempi kalantulolle olisi, että pysyttelisin omilla uistelureissuillani, eli yhden uistimen taktiikalla toteutetuilla. Sieltä joskus hauen, joskus ahvenen nappaan. Vaikka se ei tosiaankaan ole pääasia. Sillä jos kala ei nappaa, nappaa Peppe, kameralla.

Joiltakin reissuilta nappattuja.

  Verkkoja en ole viime vuosina liiemmin pitänyt. Pari halpaa minulla on. Joskus syksyisin uittelen. Kutuhaukea ennen tavoittelin toukokuussa, mutta norpparauhoituksen vuoksi verkkokalastus on ollut kiellettyä alkukesäisin.

  Pilkillä en ole koskaan innostunut kulkemaan. Joskus harvoin, huhtikuun lämpiminä aurinkopäivinä, olen saattanut reiän-pari kairata. Ei taida kuluva talvi tuohon poikkeusta tuoda.

  Reilu kolme kuunkiertoa, niin vedet ovat taas vapaina. Saapi nähdä, millainen "kalastuskesä" tästä syntyy?

Haneli viime kesänä Lietselällä pohtimassa, notta miksei tuu kallaa?

SARJOJA JA HÖMPPÄÄ

  Tv tarjoaa vuoden aluksi useita uusia sarjoja.
  Kolmoselta Jo Nesbö'n luomaksi kehuttu ´"Miehitetty". Yksi jakso on tullut, melko fiktiiviseltä tuntuu, tuollainen tulevaisuus.
  Nelonen suoltaa sairaalasarjaa "Ihon alla", Tiijä häntä?
  Fox tykittää "Rosewood'ia", yksi katsottu otos ei vakuuttanut.
  Neloselta tulee "Quantico". Olisko kolme osaa katsottu, ei ihan huono, ei kyllä kovin hyväkään.
  Sub'illa alkoi "Backstrom". Se on amerikkalainen versio ruotsalaisen Leif G.W. Persson'in luomasta herkullisen ärsyttävästä poliisista nimeltä Evert Bäckström. Eeverttihän on opportunismissaan ja lahjottavuudessaan vertaansa vailla, homo- ja vierasmaalaiskammossaan voittajaansa hakeva. mutta saattaa näennäisen yksisilmäisestä ja yksiselkoisesta katsantotyylistään huolimatta joskus löytää kultajyvän. Yksi jakso on tallennettuna. En oikein jaksa uskoa, että sarja vastaa odotuksia, jotka King Persson on asettanut. Voi olla, että tekijöistä pitäisi keittää saippuaa, kuten toinen G.W:n hahmo, Lars Martin tapasi sanoa.
  Yle aloitti viime viikolla "Mr. Robot-sarjan". Ensimmäinen jakso oli taas kunniaksi valtiolliselle yhtiölle; he osaavat kummasti pitää tasoa yllä. Eikä sarjalla ole muuten mitään tekemistä robottien kanssa, vaikka niin luulettekin, koska siitä pidän.

  Ykkösellä jonkun kerran lähetetty ukrainalainen "Nuuskija" on sinänsä mukava poikkeus amerikkalaiseen rytinää, tai pohjoismaalaiseen trendiin. Mutta, mutta...sarja menee väliin tahattoman komiikan puolelle.
  "Ylikomisaario Banks" on tullut muutaman kerran uusintojen muodossa, niin ikään ykköseltä. Ihan parhaasta päästä, tuo Peter Robinson'in synnyttämä poliisi.
  Kolkilla on yhtä osaa vaille valmis norjalainen "Mustamaalattu". Kaikki kunnia kolmoselle; hyvä sarja, upeat vuonomaisemat.
  Ylellä taisi jo loppua, viime lauantaina, Ann Cleevesin kirjoihin perustuva "Shetlandsaarten murhat". Kirjat olivat hyviä, niin oli sarjakin. Ann Cleeves'hän on luonut myös toisen sarjahenkilön, Vera Standhope'n. Aina, kun mennään hieman eksoottisempiin maisemiin, vielä englantilaisella osaamisella, on jälki hyvää.

  "Uusi Sherlock" alkoi myös yle:llä, erikoisjaksolla. En ole vielä ehtinyt katsoa. Sitten tulee neljäs tuotantokausi. Tuotantokaudet ovat, muistaakseni, olleet vain kolmen jakson mittaisia; ensimmäinen oli loistava, toinenkin hyvä, mutta kolmas, ainakin minulle, pettymys. Odotan siis mielenkiinnolla, mitä nyt tuleman pitää.
  Nelosella jatkuu Holmes NYC. niin ikään uusin jaksoin. Taitaa taas olla lupeissa yli 20 osaa. Alkaa uutuudenviehätys kadota, jaksot toistavat itseään. Olen ne kuitenkin läpi kahlannut
  Foylen sota jatkuu kylmänä (sotana). Kuitenkin vähän poikkeuksellisella otteella. Nuo britit osaavat kuvata mennyttä aikaa, oli se aika mikä tahansa, tyylikkäästi.
  Haapasalon Villen uusi dokkari, Volga 30 päivässä, on myös esityksensä alkanut. Tulee Areenalla kokonaisuudessaan. Olen viisi jaksoa katsonut. Villen tyyli viedä ohjelmaa on ihan jees. Ja joka jaksossa on jotakin erikoisuutta. Ihan katsottavaa jälkeä ryhmältä syntyy.

Kun Ville kävi Laatokan rannalla olevassa kaupungissa moikkaamassa seppää. joka takoi hänelle viikinkipuukon, meinasivat Haapasalon poijaan Crocsit sulaa lattiaan ahjon edessä tepastellessa.

  Hömppätarjontaan sun realityörvellykseen en ole innostunut. Katsokoon, ken haluaa. Ja varmasti aika moni haluaa, koska niitä niin paljon tulee.
  Kun ei enää juuri tarvitse urheilua tuijottaa, maksukanavia sitä varten hankkia, jää paljon aikaa katsella muuta. Dokkareita jonkin verran tulee. Mutta miksi mm. yle:n luonto-ohjelmat ovat lähes kaikki uusintoja? Eikö niitä enää tehdä, vai ovatko ne liian kalliita hankkia?

  Kunhan alkuviikon ruuhkasta selviän, aion kaivaa lumikengät esiin, lähteä vaikka Messilän selälle kokeilemaan. Metsässä ei varmasti ole vielä kuin huurretta sammalen peittona. Torstai näyttää ennusteessa aika sopivalta; alle 15 miinusta, tuultakin siedettävissä mitoissa.
  Toisaalta; voin mennä golfkentällekin. Vaikka talvi-pari sitten joku herrasmies väylän vieressä hiihtoladulta huuteli, ettei siellä saa lumikengillä kävellä! Oisko ollu osakkeenomistaja  Oikarainen? Jotenkin tuntuu ettei nurmi ota "ihteesä", jos vähintään parinkymmenen sentin lumikerros sitä suojaa. En kyllä ihan hiijen vissi ole, mutta luulisi, että siinä tapauksessa, siis jos kärsii, viheriö, niin olisi kieltotauluja, miinakenttiä, aseellisia vartiota, ties mitä, estämässä ulkoilua. Sitä paitsi aina tammikuun alussa, jos on lunta, ovat väylät rupenaan lumikenkäuria. Venäläisiä turisteja, luulen. Ja on siellä kulkijoita viikonloppuisin kevääseen asti. Muitakin, kuin minä, joskus Hilppa. Kun tätä kirjoitan, mietin samalla, kuinka kauan minulla nuo mainiot hankikulkuneuvot ovat olleet? Luulen, olen melko varma, että minä hankin ne alkuvuodesta  1997, Hilpalle ostin omat saman vuoden jouluna. Niin sen täytyy olla. Kengät ovat olleet mainiot välineet runsaslumisina talvina, kun ollaan kevättalvella mökille menty; ei ku reppu selkään, ahkiot perään, ja menoksi. Tuo vajaan kilsan matka taittuu mukavasti. Sitä paitsi kevättalven aamuina on monesti sellainen hankikanto, että lumikenkät eivät uppoa.

Hilppa viime tammikuussa Messilän golfkentällä.

Taidan ottaa ja kissauttaa kahvit. Ja katsoa vaikka jokin rästiohjelman tallenteelta. Menköön tämä päivä tälleen.

JÄLKEEN JÄÄNYTTÄ

  Asiat johtavat toiseen; olen viime aikoina pohdiskellut kuolemaa. Lähinnä sitä, mitä meistä jäljelle jää.

  Meistä jää jäljelle se, minkä olemme ansainneet. Tarkoitan, että niille, jotka jäävät meiltä kaipaamaan, vaihtoehtoisesti kohottelevat maljoja poismenollemme, jää meistä muistot, mitkä perustuvat siihen, kuinka olemme meitä muistavia kohdelleet. Ne muistot elävät niin kauan, kuin meitä muistelevat elävät.

  Meistä jää jäljelle, jos sellaista on,  merkittävä elämäntyö tieteen tai taiteen saralla, mahdolliset legendat, joissain tapauksissa urhoolliset/hirvittävät teot. Ne elävät sukupolvien ajan, ehkä kauaskin tulevaisuuteen.

  Meistä jää jäljelle lahoava arkku, maatuva ruumis. Ne ovat olemassa vuosista kymmeniin, ennen kuin luut lopullisesti hajoavat.

  Meistä ei jää jäljelle rahaa, omaisuutta, mammonaa, manttaalia, velkaa, saatavaa. Ne me jätämme jälkeemme. Käytäntö on osoittanut, että raha ja omaisuus häviävät melko nopeasti luonnollista tietä, velka tuntuu elävän kohtalaisen vanhaksi.

  Mitä sitten perukirjaan laitetaan? Sinne listataan varat, omaisuus ja velat. Sinne ei tule mainintaa läheisten hyvistä, muistoista, ei kaverijoukon haikeista tunteista, ei karsaasti katsoneiden sukulaisten ilonpurkauksista, ei vihamiesten hykertelystä, ei maalatuista tauluista, ei sävelletyistä biiseistä, ei kirjoitetuista kirjoista, ei avustustyöstä, ei joukkomurhista.
  Ehkä hyvä niin, ettei ole sellaista "jälkikirjaa", mihin nuo "jäljelle jääneet" merkattaisiin. Aukottoman ja totuudenmukaisen laatiminen saattaisi ola mahdotonta.  Joku voi sanoa, että jumalan muistivihkoon ne on kaikki räntätty. En voi kiistää, kun en tiedä. Ja kai jumala, jos olemassa on, on jo tietokoneaikaan siirtynyt. Voidaan siis puhua jumalan "human file'istä"

  Mutta mitä edellä kirjoitetulla ajan takaa? No sitä, että kumpaan kirjaan tulisi ihmisen saada enemmän merkintöjä?
  "Perukirjaan, ja saatavien puolelle, pliis", sanovat sukulaiset, mikäli heiltä kysytään.
  "Jälkikirjaan, ja hyvien muistojen, merkittävien tekojen sarakkeeseen, pliis", sanon minä, mikäli minulta kysytään.

  Kun tätä blogia eilen aloitin kirjoittaa, en vielä Helmin kohtalosta tiennyt. Nyt tiedän. Siis lisään asian tähän väliin ennen blogin tälläystä eetteriin.
  Helmi nukutettiin ikuisuuteen eilen ip. Joku salaperäinen tauti uuvutti Hempan, ja isäntäväki joutui tekemään raskaan päätöksen. Raskaan mutta oikean; koiran kannalta parempi päästä lepoon, kuin kärsiä ja alistua jatkuviin, hyödyttömiksi osoittautuneisiin tutkimuksiin. Joten on aika hahmotella Helmin peru-, ja jälkikirja.

  Helmi jätti jälkeensä ruoka-ja vesikupit kolmeen eri paikkaan, kaksi talutushihnaa, talvi-, ja sadetakit, pelastusliivi, kaksi vajaata pussukkaa makupaloja, sekä joitain vähän käytettyjä leluja.

  Helmistä jäi jäljelle muisto mäyräkoiraksi harvinaisen sosiaalisesta yksilöstä, useimmiten tottelevaisesta kaverista, ja rotunsa kauniista edustajasta, joka oli Tiilikaisille jatkuva, meille
satunnainen ilon-, ja ylpeydenaihe. Helmi tulee elämään ikuisesti onnellisissa muistoissamme.

  Talvi sitten tuli kunnolla. Pakkasta yli 10 astetta ties kuinka kauan, luntakin nyt 10-15 senttiä. Tuulista on ollut, pakkanen siis purevaa. Parina aamuna ovat lenkit jääneet normaalia lyhyemmiksi, kun olen ensin tehnyt puolen tunnin kolahommat. Ja huonosti auratuilla/auraamattomilla teillä on yllättävän raskasta kulkea. Jos pikku hangessa hiljalleen käveleksii, ei ymmärrä, kuinka paljon enemmän energiaa kuluttaa viiden sentin lumikerroksessa reilun kuuden tuntikilometrin vauhdissa kulkeminen puhtaalla asfaltilla menemiseen verrattuna. Eli kai ne normaalit kalorit on tullut kuluteltua, reilusti.

  Eilen oli illalla yhtiökokous. Emme ole aikoihin niissä käyneet. Yhdeksän huoneiston yhtiössä vanii vaara joutua hallitukseen tai tilintarkastajaksi. Onneksi yhtiössämme on ollut vaihtuvuutta, lähinnä kolmioiden kohdalla. Uudet ja nuorehkot asukkaat ovat innokkaita osallistumaan. Olemme usein antaneet valtakijan naapurillemme, jonka tiedämme olevan "jalat maassa",  Viime vuonna "hallituksen tytöt", kolme uudehkoa asukasta, saivat aikaan ukovarastojen huoltomaalauksen. Talkoilla, tietty. Ei siinä sen kummempia, vaikka ei siitä niin kovin kauaa ole, kun, ainakin muutamat, varastonsa sutivat taloyhtiön ostamilla maaleilla.
  Kun sitten, taisi olla kesäkuussa, tuli tiedote , missä pyydettiin sinä ja sinä päivänä klo. se ja se osakkaita tulemaan talon jätekatoksen luo päättämään varastojen väristä. Minä siihen, että kamoon, ruskeiksihan ne maalataan, niin kuin ennenkin. Mutta mitä vielä, Hallitusrouvat olivat saaneet pääänsä, että keltaiseksi ne pitää värjätä. Kun julkisivukin on keltaista tiiltä. Minä ja AK, ainoat eläkeläiset ja "järkimiehet" (tässä täytyy mainita, etteivät ihan kaikki asunnot olleet edustettuina, järkimiehiä, ja -naisia, jos niikseen tulee, ilmaantui myöhemmin lisää) siihen, että ei helevetissä. Me sanoimme, että eihän se keltainen tummanruskeaa peitä, kuin monella maalauskerralla. Ja että ulko-ovet, ikkunanpokat ja ikkjunanpäälliset ovat ruskeita. Ja että tuo väri kuuluu tämän ikäiseen taloon. Ei auttanut. Meidät AK:n kanssa jopa velvoitettiin maalaustarvikkeet yhtiön piikkiin hankkimaan. Siis hallitus valitsi värikartasta värin. Kertoivat myös, kun sitä kysyin, että isännöitsijä on kunnalta tarkistanut, että värin voi vaihtaa.
  Ajankohdaksi sovittiin heinäkuun viimeinen viikko. Niin sitten maalattiin. Kolme kertaa piti vetää, että jälki kutakuinkin elvollista oli. Siis maalipinta oli. Väri puolestaan oli karmea! Kyllä siinä moni talon asukas, vielä useampi naapuri, kävi päivittelemässä. Minä yritin, sovun miehenä, lohdutella, että kyllä siihen silmä tottuu. On se tottunut; puolen vuoden katselun jälkeen enää harvoin lentää persiilleen, kun katseensa talon julkisivuun luo.
  Eli kannattais käydä yhtiökokouksissa. Mutta enpä mennyt taaskaan. Katon (konesaumattu pelti) maalauksesta on kai ollut puhetta. Jollen aivan väärin muista, se maalautettiin v. 2000 +/- vuosi. Huoltoväliksi kai jossain mainitaan 15 vuotta. Mutta, mutta...Päällisin puoli katto on moitteettomassa kunnossa. Siellä ei liikuta, eikä siten pintaa kuluteta. Sanoinkin kaverille, jolle AK:n estymisen vuoksi jouiduin valtakirjamme antamaan, että käyttää valtuutustaan siihen, että lumien sulettua kate tarkastettaisiin ja huoltotarve kartoitettaisiin. Ja siihen, että kattoa ei missään tapauksessa maalata talkoilla; kaikki asukkaat eivät pysty katolle nousemaan, eikä talkoista anneta takuuta. Kate on pestävä tietyillä aineilla ennen maalaamista. Kukapa vahtisi, että se tulisi kaikkien osalta kunnolla tehtyä. Sama juttu itse maalaamisen kanssa.
  En ole ketään jututtanut, joten en vielä tiedä, mitä kokouksessa on päätetty. No, kyllä siitä pöytäkirja aikanaan tulee.

  Kuten huomaatte, olen aktiivinen rakennusmestari, heti valmis innolla syöksymään yhteisiin ponnistuksiin, vastaamaan roimakkaasti taloyhtiön asettamiin haasteisiin.

  Helmistä on tullut nappailtua satoja kuvia. Lopuksi muutama onnistuneimmasta päästä, ottajan jääviydellä valittuina.

RAKENTAVAA RAKENTAMISTA

  Joku aika sitten oli jossain ohjelmassa (en nyt muista missä) joku arkkitehti (nimi hävinnyt mielestä) haastatateltavana. Hän ihmetteli viime vuosien ja vuosikymmenten rakentamistapaa Suomessa. Hänen mielestään sodan jälkeinen rakentaminen on ollut sitä, että talot tehdään kestämään muutaman vuosikymmenen. Se on johtanut, ja johtaa siihen, että kun vaikka nuori aviopari tekee elämänsä suurimman päätöksen ja kaupan, ostaa kerrostalo-osakkeen, saattaa, kun he vanhenevat, käydä niin, että talo todetaan purkukuntoiseksi. Niin häviää elinikäisen säästämisen tulos taivaan tuuliin.
  Samoin kyseinen arkkitehti ihmetteli rakennussäädöksiä, mitkä energiataloutta parantaakseen tekevät taloista muuten ei niin hyviä. Hän kysyy, miksei rakenneta, kuten 100, tai 150 vuotta sitten. Tai 300, jos niikseen tulee. Tuollaisia iäkkäitä ja kauniita taloja on vieläkin paljon jäljellä.
  Miksi siis yritetään viisaudessaan keksiä uusia rakentamistapoja, luodaan uusia lakeja, kun kunnolliset talot on jo aikaa sitten keksitty?

  Kun kokonaisia lähiöitä on suunniteltu vaikkapa neljänkymmenen vuoden elinkaarta varten, alkaa kaivurin kauha ja kuokka heilua tiheään ympäri Suomenmaata. Onko kiinteistöstä aikanaan asunnon ostaneita silloin valistettu, että kun eläkkeellä olette, tullaan nämä rakennukset purkamaan? Ja että perintö, minkä aioitte lapsillenne jättää, tullaan hautaamaan ongelmajätealueelle?

  1970-luvulla rakennetiin Lahden keskustaan hieno kuparipeltivuorattu tavaratalo Centrum. Yhdeksänkymmentäluvun alussa kaatui E-liike, kohta kaatui, konkreettisesti, myös Centrum. Paikalle nousi kauppakeskus Trio. Se on sisätiloiltaan jo ehditty uusia kokonaan, osin ulkoverhoukseltaankin, Pienempiä sisämuutoksia tehdään koko ajan. Eikö ostavalle kansalle kelpaa, kuin uuden uusi ympäristö? Eikö kauppakeskuksia pysty suunnittelemaan niin ajattomiksi, että edes pari vuosikymmentä palvelisivat tarkoitustaan? Tyhmyyttä, tuhlausta ja lyhytnäköisyyttä, mikäli minulta kysytään.

  Nykään on kehitetty elinkaarimalleja erilaisille rakennuksille. Eikö voitaisi lähteä liikkeelle sellaisesta mallista, missä rakennuksen runko tehdään siten, että se mahdollistaa vaikkapa 150 vuoden elinkaaren. Sitten, esim. 30 tai 40 vuoden välein peruskorjaus ja ajanmukaistaminen. Tästä kaikesta selvät paperit ja dokumentit, mitkä vaikuttaisivat markkina-arvoon. Tällöin ostaja tietäisi, mitä ostaa. VTT ja Aalto yliopisto voisivat kohdistaa voimavarojaan tuollaisen mallin luomiseen.

  Rakentamisen saralla, niin monella muullakin, tosin, ollaan yleensäkin liian innokkaita kuolaamaan uusien "oivallusten" perään. Uusiin "keksintöihin" luotetaan, niitä aletaan, jopa lakiteitse pakotetaan, käyttämään, ennen kuin on saatua asioita kunnolla tutkittua. Esimerkkejä riittää: Tasakatot (bitumifimojen avokätistä käyttäytymistä suunnittelijoita ja kaavaviranomaisia kohtaan, luulen), höyrysulku ja sen sijainti (asiantuntijat eivät koskaan ole päässeet asiasta yksimielisyyteen), nyt suhteettoman paksuiksi kasvaneet seinävahvuudet (onko "passiivitaloista, matalaenergiataloista, nollaenergiataloista ta plusenergiataloista kunnollista tutkimustietoa?), jne.
  Toki energiaa säästävät rakennukset ovat hyvä asia. Mutta eikö voitaisi ajatella, että talot rakennettaisiin "vanhaan malliin", ja käytettäisiin näihin runkoihin uutta teknologiaa?
  Elementtirakentaminen on ollut vallitseva käytäntö 1970-luvulta saakka. Siihen johtivat siten saavutettu aikataulujen lyheneminen ja taloudellisesti edullisempi lopputulos. Uskon, että jos vaikkapa vuoden rakennusaikatauluun lisättäisiin 1 kuukausi, projektin hintaa 12 prosenttia, saavutettaisiin niin paljon elementtitekniikalla toteutettua rakennusta parempi lopputulos, että rakennuttajat/ostajat olisivat valmiit nurkumatta maksamaan hieman kohonneen hinnan.
  Kaiken kaikkiaan elementtirakentamisen sijaan tulisi siis keskittyä paikallarakennettavien runkojen pystytystekniikan ja -materiaalien kehittämiseen, ja sitä kautta jo lähtökohtaisesti pitkäikäisten rakennusten valmistukseen.

  Maltalla on säilynyt 5600 vuotta vanha Hagar Qimin temppeli. 

Pyhän Olavin kirkko Ahvenanmaalla on 750 vuotias, Vöyrin puukirkko liki 400 ajast'aikaa nähnyt.

  Home sweet home. Home ei lakkaa puhuttamasta. Vanhoissa rakennuksissa löytyy usein hometta, uudet rakennukset kärsivät kosteus- ja homeongelmista. Kiire on yksi tekijä huonoon rakentamisen laatuun "Time is money", aikataulut kiristyvät entisestään. Toinen ongelma on ammattitaidottomuus. Vaikka tällaisena aikana, kun rakennetaan suhtellisen vähän, luulisi, että raksahenkilöillä olisi kunnollinen ammattiosaaminen.
  Viime aikoina on alettu kiinnittää huomiota rakennusaikaiseen suojaamiseen, tavoitteena, etteivät rakennusmateriaalit loju työmaalle varastoituina ja huonosti suojattuina. Samoin runkonvaiheen aikainen suojaus on ollut tapetilla. Hankaloittaa työn etenemistä, tiedän. Mutta hankaloittavat pitkät kuivatusajat, tai mittavat takuukorjauksetkin.
  Homeongelmat ovat olleet kauan tiedossa. Niiden syyt perin pohjin kartoitettu. Kuitenkin ongelmia esiintyy, aina vain, uusissakin rakennuksissa. Ihmisen kyky oppia virheistään on kääntäen verrannollinen projektista saatuun taloudelliseen hyötyyn; mitä suurempi voitto, sitä pienempi vanhojen virheiden vaikutus.

  En tiedä, onko tämä rakennus vielä olemassa, mutta Gust. Ad. Helsingiuksen 1888 suunnitteleman Lammin vaivaistalon houru-osaston julksivukuvatkin ovat jotain muuta, kuin koneella piirretyt.

  

  Nyt diureettinen virvoke (lue kahvi) käskee poistumaan hetkeksi eriön puolelle.

  Rakentaminen pohjoisella pallonpuoliskolla on haasteellisempaa, kuin lämpimämmissä ilmasto-olosuhteissa. Mutta kun osaamme lennellä avaruudessa, matkata aurinkokuntaamme ristiin rastiin, ei luulisi kunnollisen rakennusmenetelmän, ja sen myötä kunnollisten rakennusten ja asuntojen tekemisen olevan ylivoimaista.

  Tulevaisuudessa asumme kai niin sofistikoituneissa rakennuksissa, ne huolehtivat itse itsestään; säätävät lukitukset ja hälytykset, ilmoittavat vioista tai puutteista, pitävät lämpötilan ja ilmanvaihdon kulloisellekin ihmismäärälle optimaalisena, siivoavat, leikkaavat nurmikot, kolaavat lumet. Ne ovat energiaomavaraisia kehittyneiden aurinkopaleelien ja maa- sekä ilmalämpölaitteiden ansiosta. Kun eteisessä aamulla töihin lähtiessään huutelee: "Laitappa sauna viideltä lämpiämään ja valmista illallinen seitsemäksi!", näin tapahtuu. Tai jos käskyttää: "Illalla tulee Mälländerit kylään, tilaa kaupasta tarvittavat ruoka-aineet ja juomat!", sekin hoituu. No, enpä taida itse tuota aikaa nähdä, jos en sitten reinkarnaation kautta.   

  

  Paskahöpinöitähän nuo ajatukseni ovat. En varmasti ole oikea henkilö asiantuntijan syvällä rintaäänellä saarnaamaan. Mutta saahan ajatuksiaan jokainen ilmaista, onneksi. Ja kyllä minusta tuon anonyymin arkkitehdin jutuissa oli enemmän kuin vähän järkeä! Vaikka asiasta topakan debatin luultavasti aikaansaisi, oikeassa seurassa. Mutta jätän ne muiden tutoriaaliksi. pysyttelen yhden miehen tiimissä.