RAKENTAVAA RAKENTAMISTA

  Joku aika sitten oli jossain ohjelmassa (en nyt muista missä) joku arkkitehti (nimi hävinnyt mielestä) haastatateltavana. Hän ihmetteli viime vuosien ja vuosikymmenten rakentamistapaa Suomessa. Hänen mielestään sodan jälkeinen rakentaminen on ollut sitä, että talot tehdään kestämään muutaman vuosikymmenen. Se on johtanut, ja johtaa siihen, että kun vaikka nuori aviopari tekee elämänsä suurimman päätöksen ja kaupan, ostaa kerrostalo-osakkeen, saattaa, kun he vanhenevat, käydä niin, että talo todetaan purkukuntoiseksi. Niin häviää elinikäisen säästämisen tulos taivaan tuuliin.
  Samoin kyseinen arkkitehti ihmetteli rakennussäädöksiä, mitkä energiataloutta parantaakseen tekevät taloista muuten ei niin hyviä. Hän kysyy, miksei rakenneta, kuten 100, tai 150 vuotta sitten. Tai 300, jos niikseen tulee. Tuollaisia iäkkäitä ja kauniita taloja on vieläkin paljon jäljellä.
  Miksi siis yritetään viisaudessaan keksiä uusia rakentamistapoja, luodaan uusia lakeja, kun kunnolliset talot on jo aikaa sitten keksitty?

  Kun kokonaisia lähiöitä on suunniteltu vaikkapa neljänkymmenen vuoden elinkaarta varten, alkaa kaivurin kauha ja kuokka heilua tiheään ympäri Suomenmaata. Onko kiinteistöstä aikanaan asunnon ostaneita silloin valistettu, että kun eläkkeellä olette, tullaan nämä rakennukset purkamaan? Ja että perintö, minkä aioitte lapsillenne jättää, tullaan hautaamaan ongelmajätealueelle?

  1970-luvulla rakennetiin Lahden keskustaan hieno kuparipeltivuorattu tavaratalo Centrum. Yhdeksänkymmentäluvun alussa kaatui E-liike, kohta kaatui, konkreettisesti, myös Centrum. Paikalle nousi kauppakeskus Trio. Se on sisätiloiltaan jo ehditty uusia kokonaan, osin ulkoverhoukseltaankin, Pienempiä sisämuutoksia tehdään koko ajan. Eikö ostavalle kansalle kelpaa, kuin uuden uusi ympäristö? Eikö kauppakeskuksia pysty suunnittelemaan niin ajattomiksi, että edes pari vuosikymmentä palvelisivat tarkoitustaan? Tyhmyyttä, tuhlausta ja lyhytnäköisyyttä, mikäli minulta kysytään.

  Nykään on kehitetty elinkaarimalleja erilaisille rakennuksille. Eikö voitaisi lähteä liikkeelle sellaisesta mallista, missä rakennuksen runko tehdään siten, että se mahdollistaa vaikkapa 150 vuoden elinkaaren. Sitten, esim. 30 tai 40 vuoden välein peruskorjaus ja ajanmukaistaminen. Tästä kaikesta selvät paperit ja dokumentit, mitkä vaikuttaisivat markkina-arvoon. Tällöin ostaja tietäisi, mitä ostaa. VTT ja Aalto yliopisto voisivat kohdistaa voimavarojaan tuollaisen mallin luomiseen.

  Rakentamisen saralla, niin monella muullakin, tosin, ollaan yleensäkin liian innokkaita kuolaamaan uusien "oivallusten" perään. Uusiin "keksintöihin" luotetaan, niitä aletaan, jopa lakiteitse pakotetaan, käyttämään, ennen kuin on saatua asioita kunnolla tutkittua. Esimerkkejä riittää: Tasakatot (bitumifimojen avokätistä käyttäytymistä suunnittelijoita ja kaavaviranomaisia kohtaan, luulen), höyrysulku ja sen sijainti (asiantuntijat eivät koskaan ole päässeet asiasta yksimielisyyteen), nyt suhteettoman paksuiksi kasvaneet seinävahvuudet (onko "passiivitaloista, matalaenergiataloista, nollaenergiataloista ta plusenergiataloista kunnollista tutkimustietoa?), jne.
  Toki energiaa säästävät rakennukset ovat hyvä asia. Mutta eikö voitaisi ajatella, että talot rakennettaisiin "vanhaan malliin", ja käytettäisiin näihin runkoihin uutta teknologiaa?
  Elementtirakentaminen on ollut vallitseva käytäntö 1970-luvulta saakka. Siihen johtivat siten saavutettu aikataulujen lyheneminen ja taloudellisesti edullisempi lopputulos. Uskon, että jos vaikkapa vuoden rakennusaikatauluun lisättäisiin 1 kuukausi, projektin hintaa 12 prosenttia, saavutettaisiin niin paljon elementtitekniikalla toteutettua rakennusta parempi lopputulos, että rakennuttajat/ostajat olisivat valmiit nurkumatta maksamaan hieman kohonneen hinnan.
  Kaiken kaikkiaan elementtirakentamisen sijaan tulisi siis keskittyä paikallarakennettavien runkojen pystytystekniikan ja -materiaalien kehittämiseen, ja sitä kautta jo lähtökohtaisesti pitkäikäisten rakennusten valmistukseen.

  Maltalla on säilynyt 5600 vuotta vanha Hagar Qimin temppeli. 

Pyhän Olavin kirkko Ahvenanmaalla on 750 vuotias, Vöyrin puukirkko liki 400 ajast'aikaa nähnyt.

  Home sweet home. Home ei lakkaa puhuttamasta. Vanhoissa rakennuksissa löytyy usein hometta, uudet rakennukset kärsivät kosteus- ja homeongelmista. Kiire on yksi tekijä huonoon rakentamisen laatuun "Time is money", aikataulut kiristyvät entisestään. Toinen ongelma on ammattitaidottomuus. Vaikka tällaisena aikana, kun rakennetaan suhtellisen vähän, luulisi, että raksahenkilöillä olisi kunnollinen ammattiosaaminen.
  Viime aikoina on alettu kiinnittää huomiota rakennusaikaiseen suojaamiseen, tavoitteena, etteivät rakennusmateriaalit loju työmaalle varastoituina ja huonosti suojattuina. Samoin runkonvaiheen aikainen suojaus on ollut tapetilla. Hankaloittaa työn etenemistä, tiedän. Mutta hankaloittavat pitkät kuivatusajat, tai mittavat takuukorjauksetkin.
  Homeongelmat ovat olleet kauan tiedossa. Niiden syyt perin pohjin kartoitettu. Kuitenkin ongelmia esiintyy, aina vain, uusissakin rakennuksissa. Ihmisen kyky oppia virheistään on kääntäen verrannollinen projektista saatuun taloudelliseen hyötyyn; mitä suurempi voitto, sitä pienempi vanhojen virheiden vaikutus.

  En tiedä, onko tämä rakennus vielä olemassa, mutta Gust. Ad. Helsingiuksen 1888 suunnitteleman Lammin vaivaistalon houru-osaston julksivukuvatkin ovat jotain muuta, kuin koneella piirretyt.

  

  Nyt diureettinen virvoke (lue kahvi) käskee poistumaan hetkeksi eriön puolelle.

  Rakentaminen pohjoisella pallonpuoliskolla on haasteellisempaa, kuin lämpimämmissä ilmasto-olosuhteissa. Mutta kun osaamme lennellä avaruudessa, matkata aurinkokuntaamme ristiin rastiin, ei luulisi kunnollisen rakennusmenetelmän, ja sen myötä kunnollisten rakennusten ja asuntojen tekemisen olevan ylivoimaista.

  Tulevaisuudessa asumme kai niin sofistikoituneissa rakennuksissa, ne huolehtivat itse itsestään; säätävät lukitukset ja hälytykset, ilmoittavat vioista tai puutteista, pitävät lämpötilan ja ilmanvaihdon kulloisellekin ihmismäärälle optimaalisena, siivoavat, leikkaavat nurmikot, kolaavat lumet. Ne ovat energiaomavaraisia kehittyneiden aurinkopaleelien ja maa- sekä ilmalämpölaitteiden ansiosta. Kun eteisessä aamulla töihin lähtiessään huutelee: "Laitappa sauna viideltä lämpiämään ja valmista illallinen seitsemäksi!", näin tapahtuu. Tai jos käskyttää: "Illalla tulee Mälländerit kylään, tilaa kaupasta tarvittavat ruoka-aineet ja juomat!", sekin hoituu. No, enpä taida itse tuota aikaa nähdä, jos en sitten reinkarnaation kautta.   

  

  Paskahöpinöitähän nuo ajatukseni ovat. En varmasti ole oikea henkilö asiantuntijan syvällä rintaäänellä saarnaamaan. Mutta saahan ajatuksiaan jokainen ilmaista, onneksi. Ja kyllä minusta tuon anonyymin arkkitehdin jutuissa oli enemmän kuin vähän järkeä! Vaikka asiasta topakan debatin luultavasti aikaansaisi, oikeassa seurassa. Mutta jätän ne muiden tutoriaaliksi. pysyttelen yhden miehen tiimissä.

MURPHYN LAKI

  Istun CiaoCaffessa ja mietin, olen siis olemassa. Mietin mm. mr. Murphyn lakia. Sehan kuuluu, kuta kuinkin: Jos jollakin asialla on pienen pienikin mahdollisuus menna pieleen, se takuuvarmasti menee. No nyt on tassa sen lahemmin yksiloimatta eras juttu melko totaalisesti persielleen mennyt. Syyta oli niin sysissa, sepissa, kuin ahjossa ja pajavasarassakin. Asioiden kulku aiheutti vaivaa ja harmaita hiuksia (jokunen viela onnistui varia vaihtamaan), seka vaivaa ja jarjestelya. Mutta vaikeudet on tehty voitettaviksi. Loppupeleissa saan kylla menna itseani peilista tiirailemaan; olen liian optimistinen, monasti myos turhan malttamaton. Mutta se siita, elama jatkuu, vaikka ei se katkolla tietysti ollutkaan.

  Pakkanen meni ihan leikkipeliksi asken naytti auton mittari -10. Lunta vissiin alkaa satelemaan. Lupailivat ihan pariakymmenta senttia. On kai se aikakin; kolan otin varastosta 4.1.2016, eika silla ole viela kolailtu, kuin viiden minuutin harjoitus. Tassahan on muuten kaynyt niin, etta vuonna 2015 en kolaa varastosta ulos ollenkaan ottanut. Se aikakirjoihin merkittakoon.

  Iiris on saanut ensimmaisen pulkkansa. Kuuluu tytto tykkaavan. Soitin eilen Hanelille. Lupasi tonkia varastoja, jos loytyisi lampaannahka Iiriksen alle pulkkaan laitettavaksi. Varmasti loytyy, vanhalta lammasfarmilta. "Piskolan tytoillahan" oli aikanaan muutama lammas. Ja Kossi-passi, passi, mika puski ovet auki ja hyokkaili ihmisia puskemaan. Lammasfarmin lampaat kerittiin kerita, monet villasukat minakin sielta sain. Mutta omia elikoitaan eivat tatini voineet syoda. Teurastamoon taisivat lampaat lopulta joutua.
  Mutta nyt eksyin pulkka-asiasta turhan pitkalle. Piti kertomani, mita Anna selvitti. Samassa talossa Tiilikaisten kanssa asuu nuoripari, jolla on myos pieni lapsi. Perheen isa oli myos ostanut lapselleen pulkan. Sitten, kun olivat ulkona, oli silla itse laskenut parin sentin harmassa ja kivikossa, ties missa, liki sadan kilon jassikka! Rikkihan muovilulla meni. Tasta mies sadattelemaan, etta kylla ovat heikkoja, nykyajan pulkat. Ja oli meltonnut menevansa kauppaan valittamaan, vaatimaan uuden tilalle. Joo, pitaa se takuu olla, pulkallakin.

  Pari kuukautta kun karvistellaan, paasee nauttimaan karvistelysta Anttolassa. Maaliskuun puolivalin paikkeilla on Hilpalla viikon loma. Kylla sita kovin odottaa, sinne paasya, kun on muutaman kuukauden poissa pysytellyt. Paasiaisen aikaan mennaan myos. Ja pian on jo tuokokuu, jaat huut helevetissa, jokaviikkoinen ajelu edessa. Muistanette, te, jotka ette ensi kesan lomianne viela ole lukkoon lyoneet; Hilpan lakisaateinen on kesakuu. En nimittain, ihan oikeesti, muista, koska Hilpalla olis ollu huonot lomasaat! Vinkkina vaan.
  Mietintamyssyn alla on, ottaisko lasikuistin tyon alle. Pienella vinistelylla se kylla menee vuosia pois tiehensa. Mutta mielessa on ollu tilan tekeminen lampimaksi. Nyt se on ollu vaan kesalla kaytossa; yksinkertaiset ikkunat, ei eristeen haivaa. Vaan kun koneen sinne taas joutuisi tuomaan, vasta tehtya pihaa rikkomaan, kun perustukset ja salaojat pitaisi tehda. Joo, enpa viela tee paatosta puoleen, en toiseen. Toisaalta; jos asian paattaa, eika jahkaile vuodesta toiseen, niin se tulee tehtya. Eika tunnu missaan, paisi lompakon tienoilla saattaa hujeltaa.

  Tassa oon kohlakkoin tunnin naputellut. Taytyy lahtea vahan kauppoihin, lahinna K-Markettiin, ennen kuin rouva paasee duunista.

MITEN SAAT YSTÄVIÄ, MENESTYSTÄ JA VAIKUTUSVALTAA

MITEN SAAT YSTÄVIÄ, MENESTYSTÄ JA VAIKUTUSVALTAA?  

  Siinäpä kysymys. Muistelen muutamia yrityksiä tällä saralla ottamatta kantaa rikosoikeudellisiin, moraalis-eettisiin, tai hyvän tavan noudattamiseen liittyviin kysymyksiin.

  Muinaisen työelämäni ammoisina aikoina minulla oli kollega, joka oli joskus pitänyt kesän-, pari jäätelökioskia Lahdessa. Olkoon herra Zeta. Kysyin, millaista hommaa se oli ollut. Hän kertoi, että muuten ihan jees, mutta oli aina kova duuni opettaa töissä olleet koulutytöt koukkaamaan jäätelökauhalla palloja tötteröön siten, että niihin jäi mahdollisimman paljon tyhjää sisälle.
  Kauaskantoisemmin ajateltuna luultavasti, niin, ja tiettävästi myös, kaveri ei saavuttanut kioskihommeleillaan ainakaan menestystä eikä vaikutusvaltaa, tokko ystäviäkään. Ystäviä hänellä kyllä oli, ihan mukava mies kaiken kaikkiaan. Olisko tuossa "ilman myymisessäkin" ollut puolet eholle pantavaa? Asiaan kuulumattomana muisteluna: Kun herra Zetalle soitettiin pankista, että tili on mennyt yli, vastasi tämä "gentlemanni: "No hyvänen aika, avatkaa uusi, jos entiselle ei enää mahdu!" Tämä tarina on tosi, olin samassa huoneessa puhelua todistamassa.

  Samaisella kollegalla oli kaveri, joka oli yritteliäs. Ainakin pieleen menneiden kokeilujen lukumäärällä mitaten. Herra Zeta oli, tämän tuttunsa talopakettiasennusfirmassa silloin tällöin auttelemassa. Kerran Zetalta asiaa tiedusteltuni, hän kertoi, että persielleen sen toverin firma meni, taas. Kysyin, että miksi?
  "No", aloitti Zeta, " mm. siksi, että se ei maksanut palkkoja. Ja siksi, että se sai jotenkin piikin auki rautakauppaan, osti kalliit työkalut, ja jätti maksamatta. Ja siksi, että kerran, kun mentiin aamulla auto täynnä tavaraa Mäntsälään jotain taloa pystyttämään, se ajoi yhden käytettyjen autojen kaupan pihaan, osti käytetyn peräkärrin, velaksi tietysti, ja jätti maksamatta".
  Herra Zeta raapii haiveniaan ja lisäsi: "Nyt se joutui vaihtamaan maisemia, kai kohta koko maata! On se aika venkula mieheksi".
  Ei saanut kollegan kamukaan ystäviä, menestystä, eikä vaikutusvaltaa. Kun vuosia myöhemmin herra Zetalta kysyin, mitä sille kaverillesi kuuluu, sanoi Zeta tämän löytäneen jostain Etelä-Suomesta lesken, jolla on iso maatila, talli ja hevosia, sekä muutakin matkailutoimintaa. Kaveri kuului olevan siellä "pehtoorina". Toisilla on taito tippua jaloilleen. Onko se oikein? Jätän asian jokaisen itse pohdittavaksi.

  Menestystä haki kiivaasti myös eräs tuntemani rakennusmestari. Hän oli minua muutamia vuosikurssija perässä, joten en häntä vielä tekussa tuntenut. Mutta joidenkin suhteiden avulla hän sai kesätöitä Hakalta, minun työmaaltani. Ihan asiallisesti poika rakennusmiehen hommansa hoiti.
  Sen jälkeen tapasin miehen sattumalta milloin siellä, milloin täällä. Huomasin, että työpaikka vaihtui tiheään.
  Kun sitten, n. 15 vuotta taaksepäin, päätimme tehdä keittiöremontin, ja olin huomannut, että tuo kyseinen vesseli oli kalustefirmassa edustajana, kysäisin häneltäkin tarjouksen. Tarjous oli ihan kilpailukykyinen, mutta asennuspuoli ei tuntunut minusta ihan vakuuttavalta, joten homma meni toiselle. Kun työt keittiössämme olivat tulleet valmiiksi, soi puhelin. Siellä oli sen kalustefirman pomo, joka kysyi, että koska oikein voidaan työ teillä aloittaa? Minä huuli pöyreänä, että mitä helevettiä! Kerroin hommien olevan tehty. Selvisi, että tuo tuttuni oli pomolleen vienyt hyväksytyn tarjouksen. Luuliko tyyppi, että tilaan työn saletisti, vai mikä oli taustalla. Kun asia selvisi, kysyin pomolta, missä kaveri on nyt? "En tiedä, enkä välitä tietääkään!", oli vastaus.
  Viikon päivät tuon jälkeen soitti kyseinen veijari minulle. Kysyi, että onko entisestä firmasta soitettu? "On", vastasin. "Missä sinä nyt olet?" "Oulussa", kertoi mies. "Äläkä kerro kennellekään, äläkä anna numeroa!"
  En ole sen koommin äijästä kuullut, liekö yhä tavoittelee menestystä ja vaikutusvaltaa. Ystäviä saattaa olla vaikeaa tuolla menolla saada.

  Itse en ole niinkään menestyksen ja vaikutusvallan perään koskaan ollut, ystäviä vaan joskus yrittänyt haalia, erilaisin keinoin. Varhaisimpia yrityksiä lienee ollut joskus 1962 tai -63. Silloi(kin) olivat tennarit muotia. Siskoni Ritva kirjoitti kenkiensä kumikärkiin tussilla RIZI. Minä miettimään, että hyvä homma, meikä kans! Rustailin tennareihin PEZI, ja ajattelin, että nyt oon niin kova jätkä, että kyllä Pettisen Leksa, Kolehmaisen Kari, jopa Salosen Iikka, Hiiru ja Järvisen Makekin meikän noteeraa. Naurut taisin saada, sitä paitsi ystäviä ne jätkät oli jo muutenkin. Noin sivumainintana; eipä aikaakaa, kun velj'-Hanskin, siinä kasivuotiaan rääpäleen, tossujen kärjissä luki HAZI.

RIZI kauan ennen tennariaikaa. Oli vielä ohjattavissa.

 

  Ystäviä tarvitaan, mutta jos heidät täytyy väkisin hankkia, ovatko he ystäviä?

  Menestys on suotavaa, jokaisella sopivasti. Mutta sen kynsin, hampain kyynärpäin hamuaminen ei tuo onnea.

  Vaikutusvaltaa jos kellä on, käyttäköön sen oikein, sillä asioihin ja ihmisiin voi vaikuttaa niin monella tavalla.

Lopuksi oma ohjeeni siihen, kuinka saa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, tai tarkemmin, kuinka niitä ei ainakaan saa:

Kirjoittelemalla epämääräisessä iässä epämääräisiä blogeja epämääräisesti.

TALVEA TUUPPAA

  Talvi tuli, ei puutu, ku lumi. Miinus 27 viiden kieppeissä perinteisessä elohopeamittarissa.  Toinen aamu, kun en tohtinut lenkille lähteä. Vein kuitenkin Hilpan bussipysäkille, kävin samalla lähikaupassa. Tuossa aamummalla kirjoitin jo seinälleni autojen tyhjäkäynnistä, ei siitä sen enempää. Paitsi, että on toki hyvä kaaraa ennen lähtöä jonkin aikaa surruuttaa. Sehän on selvää, ettei ole kovin terveellistä, kun -30-asteinen rauta lyödään tuleen. Mutta jos olette sen kinnerinne jo kaupan pihaan ajaneet, ei moottorin kannalta ole tarpeen jättää mäntiä työskentelemään.

  Eilen siis Hesassa käytiin. Onneksi tavataan Iiris niin usein, että vierastamisasta ei ole tietoakaan, ei puoli, ei toisin, vaikka vanhemmat muutaman tunnin poissa olivatkin. Mainio tyttö, kaiken kaikkiaan. Vaikka jäävi lienen sanomaan.

Tuleva jeditär Ii-He-Or-Tii valmistautuu yöpuulle.

  Helmiltä ei sitten kasvainta löytynyt, ja veriarvot alkavat vakiintua. Joku loinen  kai suolistossa jylläili. Ei ihan entisellään koira vielä ole, makoilee paljon, etc. Mutta parempaan päin mennään. Ja tietää yhä, kuinka tulee Iiriksen ruokaillessa sijoittua.

  Illalla kotiin ajeltiin. Kerrankin oli moottoritietä mukava usmuutella; Keravan jälkeen liikenne hiljeni lähes olemattomiin. Ruuhkaisella baanalla ajelu on minusta hermoja raastavaa hommaa. Pitää olla tarkkana, kuin ketun pesällä, välimatka, taustapeili, nopeusmittari, kaikkia on tarkkailtava. Ja kun tarpeeksi autoja on liikkeellä, kulkee vasen kaista aina hitaammin, kuin oikea. Kertokaa mulle miksi? No siksi kai, että joku lähtee ohittamaan seittemääkymppiä ajavaa rekkaa kaheksankympin nopeudella, eikä ihan äkkiä ohituksen jäkeenkään palaa oikealle ajoradalle.

  En juurikaan voi kehua kadehtivani niitä, jotka sahaavat autoillaan Lahden ja Helsingin väliä aamua iltaa. Mutta työ on siellä, missä on, eikä juna tai bussi valitettavasti sovellu jokaisen raatajan raskaan tarpeisiin.

  Elina soitti äsken, pyysi tiivistämään keittiön tuuletusikkunat. Menen iltapäivällä, käyn samalla hänelle viikonlopun eväät. Tiivistettäkin minulla sattuu olemaan; vasta maanantaina sitä ostin (Lidl'in tarjouksesta, kuinkas muuten?!), kun ulko-ovemme kaipasi uusia tilkkeitä. 

  Taloon, missä Elina asuu, vaihdetiin ikkunat joskus reilut 20 vuotta sitten. Oli kyllä kelvoton hankinta taloyhtiöltä. Olen niitä saanut melko uudesta asti säädellä, käyntejä rukkailla. Aukipitolaitteet ovat, sanonko mistä, helat vielä syvemmältä. Kai ne takuuajan jotenkin toimivat, koska taloyhtiö aikanaan ole reagoinut. Kun joskus olen huoltomiestä jututtanut, on hänkin kiroillut ikkunoiden kelvottomuutta.

  Elina haluaa pitää pienen muovikuusensa, muut joulukoristeensa, vielä esillä. Meiltä häviävät nuo vempeleet huomenna; tänä iltana riisutaan kuusi, korjataan rihkamat, huomenna "neulasvapaa" imurointi ja muu siivous. Mehän ei Nuuttia ruveta odottelemaan.

  Ennusteet ovat sen kaltaisia, että huomenna Hollolassa, kulttuurin kakkoskehdossa (Anttolan jälkeen) on tämän jakson kylmin päivä. Sauvat saa huilata. Sitten lauhtunee kot'väen mieleisiksi ulkoilukeleiksi. Nyt vaan, politiikkojen tapaan, peräänkuulutan. Tatamille googletettu kiellitohtori kertoi, että "peräänkuuluttaa" juontuu Ruotsin verbistä "efterlysa", ja että se on sävyltään arkinen, voidaan virallisessa ja huollitellussa tekstissä korvata ilmaisuilla "kaivata" tai "vaatia julkisesti. Koska tekstini ei ole edes puolivirallista, puolivillaista pikemminkin, en vaadi julkisesti, vaan peräänkuulutan lunta. Jäät ovat varmaan jo vahvoneet melkoisiksi. Siis lumikenkäolosuhteita kaipailen. Muuten, Figerporin Jarlalle vinkki: Kaupunkinjohtaja voisi sarjassa "peräänkuuluttaa".

  Loppiaisen lopulliseksi lopukusi kerron vielä episodin eiliseltä. Kun yritin kylässä avata tv:ta, en saanut siihen herätevirtaa päälle. Ei, ku Jonille soittamaan. Siellä se napikka oli, toosan alalaidassa. Laite päälle, teksti-tv tuli näkyviin. Eikä mistään namiskuukkelista lähtenyt pois. Jotain kun painoin, ilmoitti aparaatti, että DVD-laite on asetuksena, mutta en päässyt siitäkään pidemmälle. Taas puhelin kouraan, Jonin ateria keskeyttämään. Hän opasti minut laitteen tv-tilaan saattamisessa. Olipa konstikas värkki, muutaman vuoden ikäinen 40-tuumainen Philips HD. Ei halunnut 40-tuumainen olla Peppen kanssa yksituumainen! Ja minä kun olen pitänyt itseäni melkoisena mestarina selvittämään tekniikan ihmeiden toimintaa ilman ohjekirjaa!

"Sic transit gloria mundi", teki Iiriksen tuota toheltelua kommentoida. Ei onneksi vielä kuitenkaan osannut.

EPÄVIRALLINEN ETSIVÄKOKOKOUS

  Olin asettanut itselleni pakkasrajaksi -20. Mutta koska ihminen on luotu rikkomaan rajoja, säntäsin aamulla -22 asteen pakkaseen. Ei viimaa, ei ongelmia. Parranrippeet huurussa pohdiskelin aihetta blogiin. Siitä syntyi tämä tarina.

EPÄVIRALLINEN ETSIVÄKOKOKOUS

  Komisaariot Palmu ja Susikoski katselivat Hotelli Aulangon kokoustilaan hiljalleen valuvaa ihmisjoukkoa. 

  "Paljon on porukkaa tullut, paljon jäänyt tulematta, paljon kutsumatta", tuumiskeli Palmu.

  "Kun nuo ihmiset vaan saataisiin paikoilleen, ensimmäisen päivän ohjelma alustuksineen vauhtiin, voisin livahtaa kahville ja konjakille. Maistuis varmaan Palmullekin, voisi samalla poltella äijä sikarin, minä Coltin",  Susikoski puolestaan aprikoi. 

  Kosolti väkeä oli tosiaan noudattanut kutsua ensimmäiseen epäviralliseen globaaliin etsiväkokoukseen. Ison veden takaa mukaan olivat ilmoittautuneet Hieronymus (Harry) Bosh, luutnantti Columbo, Philip Marlowe ja Perry Mason LA:sta, Kay Scarpetta Virginiasta, Nero Wolfe New York'ista, Navajojen heimopoliisi Joe Leaphorn Uudesta Meksikosta, tehtävästään eronnut poliisi Dave Gurney Delaware'sta läheltä Walnut Crossing'in kylää, sekä Dave Robicheaux syvästä etelästä.

  Iso Britanniaa edustivat  Barnabyt, Tom ja John, Midsomer'ista, komisario Morse Oxford'ista, itseoikeutettuina Hercule Poirot ja Sherlock Holmes Lontoosta, neiti Marple St. Mary Mead'ista, John Rebus Edinburgh'ista, komisario Banks Yorkshire'n maisemista, Roy Grace, Brighton'ista, Vera Stanthope Pohjois-Englannista, Charlie Resnick Nottingham'ista, sekä Jim Perez Shetlanninsaarilta sekä Ben Cooper ja Diana Dry Derbyshire'sta Peak District-luonnonpuiston maisemista.

  Ruotsalaisten lukuisaa etsiväjoukkoa edustivat Kurt Wallander Ystad'ista, Crister Wijk, Joona Linna, Erik Winter, Leo Junker ja Alex Recht Tukholmasta, Erica Falk Fjällbacka'sta, Maria Wern Visbystä, Malin Fors jostain Östergötlandista, Andreas Knutas ja Johan Berg Gotlannista,  Ann Lindell Uppsalasta, Komissario Fransson Göteborg'ista, Rebecca Martinsson suoraan Kiirunan keikalta, sekä hieman kuvitteelisemmista paikoista tulevat Van Veeteren Maardam'ista ja Gunnar Barbarotti Kymlingen'istä, 

  Norjan lähetystöön kuuluivat Harry Hole, Konrad Sejer ja Gunnarstranda Oslosta, sekä Varg Veum Bergen'istä,

  Pohjoismaista edustajistoa täydensivät Carl Mörck, Kööpenhaminasta sekä Erlendur ja "Gunna" Gisladottir Reykjavikista.

   Mma Ramotswe Botswana'n Gaborone'sta, Guido Brunetti Venetsiasta, Valdo Montalbano Sisiliasta, sekä komisario Adamsberg Pariisista kuuluivat myös osallistujiin. 

  Mukaan oli saatu, menneisyyden kovien nimien vastapainoksi siviilipukuinen etsivä Eljah Baley kaukaa tulevaisuudesta,

  Kotimaisia paikallaolijoita Palmin ja Susikosken lisäksi olivat ensinmainitun oiva apuri Kokki (Virta oli valitettavasti estynyt), Mauri "Kippo", Kemppainen, ataripoliisit Takamäki ja Suhonen, Maria Kallio ja Hanhivaara Tampereelta. 

  Mma Ramotswe näkyi istuutuneen Neiti Marple'n kanssa samaan pöytään; ilmeinen kinastelu roibosteen erinomaisuudesta tuntui olevan käynnissä.

  

  Susikoski toivotti osallistujat jämäkkään tapaansa tervetulleiksi muutamin lausein, kertasi esityslistaa ja aikataulua, sekä kutsui paikalle ensimmäisen puhujan, asianajaja Perry Mason'in. Tämä asteli korokkeelle aloittaen puheensa hieman hapuillen; liekö kaipaillut tuekseen Paul Drake'a, vähintään Stella Street'iä? Vaikka Mason'in puhe asiaa olikin, alkoi yleisön mielenkiinto herpaantua. Ainoastaan siviilipukuinen etsivä Eljah Baley, joka istui, muihin ihmisiin tottumattomana, jopa heitä kammoavana, yksikseen sivupöydässä näytti kuuntelevan tarkasti. Simultaanitulkin välityksellä tietysti; yleisgalaktinen kieli poikkesi täydellisesti 2000-luvun alun englannista, 

  Kay Scarpetta, Maria Vern ja Malin Fors tuntuivat juttelevan innokkaasti ruotsalaisista huonekasveista. Konrad Sejer oli syventynyt filosofiseen keskusteluun islantilaisen Erlendur'in kanssa. Samassa pöydässä istuvat Adamsberg ja Gunnarstranda näyttivä kärsivän tupakantuskasta.

  Onneksi Mason sai puheensa loppuun. Susikoski ilmoitti kahvitauosta. Columbo kysyi, ehtisikö hän käydä kuittaamassa avaimen, katsastaa huoneensa, kun ei ollut tullessaaan ehtinyt. 

  "Yes, of course", vastasi Susikoski suu jo napsaen. Columbo lontusteli salista ulos berberi heiluen, mutta palasi heti takaisin sanoen: "Anteeksi, mutta yksi asia vielä!"

  "Minähän tuon jo arvasin", tuskaili Susikoski, mutta malttoin neuvoa Columbo'lle asiallisesti reitin respaan.

  Kahvitauon jälkeen oli vuorossa Nero Wolfe'n esitelmä aiheena "Rikos ja orkideat". Sinällään kiintoisa esitelmä ei saanut osakseen kaikkien järkähtämätöntä mielenkiintoa. 

  Heimopoliisi Joe Leaphorn oli syventynyt kiivaaseen keskusteluun Navajo-intiaanien asemasta läheisesti mustien tilanteen tuntevan Dave Robicheaux'in kanssa. 

  Palmu aloitteli parin konjakin ryydittämää kuorsaamista Kokin yrittäessä pitää häntä hereillä.  

  Holmes kaipasi selvästi oopiumia, tohtori Watson'ia myös, ehkä? Dave Gurney riensi hätiin laittaen terävät aivonsa testiin vielä terävämpien kanssa.

  "Kippo" ja Suhonen olivat sen näköisiä, että parempaakin tekemistä olisi. Takamäki tiiraili heitä vieripöydästä huolestuneen oloisena.

  Poirot asetteli pöydällä olevia esineitä täsmälliseen järjestykseen kokeillen aika ajoin viiksiensä kuosin ryhdikkyyttä. Hänen vieressään Christer Wijk naputteli savukerasiaansa, jolloin Poirot kaivoi esiin hopeisen kotelonsa, valikoi tarkkaan, ja ojensi Wijk'ille tummanruskeaan paperiin käärityn turkkilaisen savukkeen. Tämä kiitti iloisesti nyökäten.

  Hanhivaara kertoi Maria Kalliolle, kuinka kaipasikaan Irlantia ja kahden litran siiderilekkereitä.     

  Harry Hole ja Varg Veum, maanmiehiä kun olivat, vertailivat Oslon ja Bergen'in yöelämän hyviä-, ja huonoja puolia. 

  Van Veeteren tuntui löytäneen Barbarotti'sta sielunkumppanin, mistä lienee syystä?

  Banks, Grace ja Barnabyt vertailivat alueellisten murhien määrää, ja yksimielisesti totesivat Midsomer'in olevan Englannin vaarallisin paikka.

  Brunetti ja Montalbano keskustelivat syvällisesti korruption syistä ja seurauksista etelä kontra pohjoinen. Yksimielisiä tuntuivat olevan, yhtä laajaa oli, Sisiliassa ja Venetsiassa.

  Ben Cooper ja Diana Dry olivat, ihme kyllä, mahtuneet samaan pöytään, mutta viileä ilmapiiri oli hyvinkin selkeästi aistittavissa. Ben ei oikein vieläkään tuntunut hyvksyneen sitä, että Diana oli, samasta arvosta huolimatta, korkeammassa virka-asemassa.

  John Rebus tuntui tuumiskelevan synkkänä, että kaikkeen sitä vanha poliisi joutuu, juuri ennen eläköitymistä. Ja, että mikseköhän ne ole tänne pyytäneet Mustanaamiota, Teräsmiestä, Hämähäkkimiestä, Batman'ia ja ratsupoliisi King'ia?

  Susikoski silmäili huolissaan salin tapahtumia. "Melkoista porukkaa! Niin syvä on kuin pitkäkin. Mutta totuus on armoton. Ei auta loitsu eikä rukous. Mikäli minä saisin määrätä, leivätön pöytä olisi pian katettu. Eikä olla vasta, kuin ensimmäisen päivän puolessa välissä!" tuumaili Olavi huokaisten.

Mutta tässä kirjoitellessahan hurahti aamupäivä pitkälle. Taidan laittaa tämän eetteriin, lähteä loihtimaan jonkinasteisen salaatin. Hyvää loppiasta laiskiaiset. Ettehän te mitään järkevää kuitenkaan tee. Tai voitte tehdäkin. Siinä tapauksessa nöyrimmät pahoittelut sanavalinnan johdosta.

NÄKÖKULMASÄÄDIN

  Kaikki ei ole, miltä maistuu. Kaikki ei ole, miltä tuoksuu. Kaikki ei ole, miltä näyttää.  Kaikki ei ole, miltä kuulostaa. Kaikki ei ole, miltä tuntuu.
 Selvitäppä tuo skitsofreenikolle, joka tasapainoilee sisätuntemusaistiensa kanssa. Skitsofreenikolla on oma näkökulmansa asioihin, oma ja oikeaksi luulemansa.
  Mutta onko skitsofreenikon näkökulma väärä? Enemmistö ihmisistä varmaan niin väittää. Vaan kuka sen voi tietää? Onko enemmistön mielipide aina oikea? Miksei voi olla useampia todellisuuksia. Miksei kukin saa/voi olla oikeassa omansa suhteen, jos se tekee hänet onnelliseksi?

  

  Todellisuuksia voi olla useita, jokainen haluaa uskoa omaansa. Valitettavan usein ihmisten näkemykset ovat niin ristiriitaisia, että kun kukin omaansa sokeasti uskoo, syntyy määrättömästi eripuraa, väkivaltaa, jopa kansanmurhia.

  Kun mieleeni juolahti, ties mistä syystä, tänä aamuna sana "näkökulma", jäin käsitettä pohtimaan. Yksi asia johtaa toiseen, niinpä nyt tätä juttua kirjoitan.
   Tuli näet siihen tulokseen, että kaikki maailman, no, ainakin maapallon, isot ongelmat johtuvat näkökulmasta. Sodat, ilmastonmuutos, nälänhätä, eriarvoisuus, kaikki ne ovat seurausta erilaisista näkökulmista.
  Isis tiirailee elämää eri kulmasta, kuin läntinen maailma, Venäjällä ja Ukrainalla on eri perspektiivit vallitsevaan tilanteeseen.
  Kommusistin sihtausväli eroaa oleellisesti kapitalistin vastaavasta, kristitty katsoo maailmaa toisin silmin, kuin muslimi.
  Teollisuuskonsernin johtokunnan katsantokanta on jyrkästi erilainen kuin ekoihmisen, hiilikaivosyhtiön julkilausuma riitelee vihreiden julistuksen kanssa, öljyjättien linjoittama tie ja Greenpeacen käyttämä polku menevät totaalisesti ristiin.
  Rasisti tsiikailee omasta putkestaan, humanisti omastaan, filantroopin ja misatroopin näkemykset ovat vastakulmia.
  Kolonialisti on näkökulmansa kanssa eri linjoilla, kuin alkuperäisväestö, sademetsien hävittäjä ei ymmärrä otsonikatoa ja massiivisia sukupuuttokuolemia ennustavia.

  Eli, mikäli haluamme maailmasta paremman, tulee meidän keksiä näkökulmasäädin. Siis värkki, minkä avulla voi kalibroida vastakkaisia näkökulmia lähentymään toisiaan, vaikkapa pikku hiljaa, piirun, pari, vuodessa. Jos hyvä jumala on olemassa, olisi hänen tällainen säädin pitänyt jo ihmistä luodessaan, vaikkapa sitten viimeisenä työnään, pyhitettynä lepopäivänä, jos aika ei muuten olisi riittänyt, jokaiselle asennettavaksi konstruoida. Koska hän ei kuitenkaan ole, minulle tuntemattomista syistä, nähnyt niin hyväksi tehdä, jää se ihmisen kehitettäväksi. Siinä sarkaa riittää, luulen. Ja samalla toivon, että sotateollisuuden parhaat aivot, hakkereiden eliitti, luonnotieteiden nerokkaimmat taitajat ja jokainen varteenotettava visionääri valjastavat yhteiset voimansa näkökulmasäätimen kehittämisen palvelukseen.

  Edellä kirjoittamasta voimme päätellä, että näkö on selkeästi tärkein aistimme, koska näkökulmaero aiheuttaa niin paljon pahaa.
  Vai voitteko kuvitella makueron, muuten, kuin henkilötasolla, johtavan isompiin koflikteihin?
  Hajurakoa joskus pidetään, hajukulma on melko vieras käsite.
  Kuulokulma tulee ehkä kyseeseen konserteissa, ja suurimmat sen aiheuttamat häiriöt ovat jääneet katsomopaikoista riitelyyn.
  Tuntoero tulee kysymykseen mm. parisuhteiden yhteydessä; tunnot ja tunteet ovat, niin saatetaan väittää, erilaiset. Tuntokulma? En osaa kuvailla, mikä se voisi olla.

  Kuvakulmaa ei sitten pidä sotkeä näkökulmaan; kuvakulmasta kiistelevät lähinnä elokuvaohjaajat, -tuottajat, ja -näyttelijät.

  Lunta satelee hiljakseen, tulevaksi viikoksi povaillaan tosi kylmää. Toiveeni jääkeleistä näytetään otetun huomioon. Lumikenkäolosuhteiden suhteen on toteutuminen vielä "hänessään".

Kuva lumikenkäilyltä Jalkarannan edustalla aamulla 15.1.2011

VIIVEELLÄ VIESTITETTYÄ

  Kun vuosi 2016 on saatu hyvälle? alulle, on aika kirjata paperille, (lue mr. Googlen muistin syövereihin), päättyneen vuoden aikana mielessä käväisseitä, pientä  päätäni (56, vrt. Hilppa 57-58) vaivanneita seikkoja, visioita ja päätelmiä, sekä mielen koukeroiden tekemiä kepposia. Joihinkin aion esittää ratkaisun, oikean tai väärän.

  Läpi vuoden olen kummeksunut ihmisten käytöstä markettien kassajonoissa. Nykyään on tapana, varsinkin Lidleissä, enenevässä määrin myös muissa päivittäistavarakaupoissa, että kassat palvelevat tarpeen mukaan; henkilökunta täydentää hyllyjä, tekee muuta taustatyötä, ja kun kassoilta ilmoitetaan tarpeesta, ilmestyy rahastajia lisää. Tästä on seurannut, että jos vaikkapa kaksi kassaa toimii, ja jonoa alkaa muodostua, viriää letkoissa melkoinen levottomuus. Ja antakaas olla, kun lisää kassahenkilöitä kuulutetaan. Pälyily ja arvuuttelu siitä, mille toimipisteelle henkilö ilmaantuu saa jonot elämään. Kun sitten pirtsakka tyttö/poika saapuu kertoen: "Kassalle 4 voi tulla", alkaa rähinä. Sinne törmätään kärrit kirskuen, korit kolisten. Pian kassalla 4 on kaikkein pisin jono. Mihin ihmisillä on kiire? Onko iänkaikkisuus vaarassa? Putoaako taivas niskaan, jollei pääse nopeammin liikennevaloihin odottelemaan?
  Toinen jonoihmetys on, että luulevatko lähimmäiset selviävänsä kassan ohi nopeammin, jos he hilautuvat edelläolijaan nähden "tappituntumalle?" Minua ainakin ärsyttää, kun joku hyökkää selästä työntäen lastaamaan ostoksiaan taakseni hihnalle. "Mukavuusalueelle" tunkeutumisen kyllä kestän, joillakin saattaa vaan olla alhaisempi toleranssi.
  Ratkaisun saatte ihan itse päätellä.

  Kun lähes kaikki planeettamme valtioiden  päämiehet (entschuldigung frau Melker, dovanokite ponia Grybauskaite, etc., yleisnimitys valtiota johtavalle henkilölle) ovat yksimielisiä rauhan tarpeeliisuudesta, ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä, nälänhädän ja vesipulan poistamisen välttämättömyydestä sekä ihmis-, ja tasa-arvon merkityksellisyydestä, miksei juuri mitään tapahdu? Onko niin, että ne änkyrät, jotka ovat, milloin mistäkin asiasta, eri mieltä, ovat niin vaikutusvaltaisia, että pystyvät kumoamaan enemmistön haluamien toimenpiteiden täytäntöönpanon? Vai onko niin, että enemmistön haluamat toimenpiteet ovat vain sanahelinää planeetanlaajuisilla forumeilla? Onko niin, että taloudelliset ja sotilaspoliittiset päämäärät ajavat kaikkien uudistusten edelle päättäjien hymistellessä valittaen sormet ristissä selän takana?
  Ratkaisu on planetaarinen demokratia: Kaikki YK:n jäsenvaltiot äänestämään muutoksista. Enemmistön kanta toteutetaan. Piste. Yksinkertainen tapa toimia, mutta ei toimi. Eikä toimisi, vaikka niin sovittaisiin. Ihmiskunnan ongelma on itsekkyys. Edes Dante Alighieri ei neroudessaan itsekkyyttä seitsemään kuolemansyntiin sisällyttänyt. Hänen pitäisi haudastaan käsin täydentää listaansa kuolemansynnillä numero nolla. Lisäsihän Isaac Asimovkin robotiikan kolmeen pääsääntöön nollannen pääsäännön, kun huomasi sen tarpeelliseksi. No, onhan Danten listalla "Ahneus" numerolla 5. Sama asia, kuta kuinkin. Mielestäni liian alhaisella numerolla tosin.

  Voiko immeinen, noin globaalissa mitassa, keskivertoisesti, olla tyytyväinen? Asiaa olen silloin tällöin mietiskellyt. En ole ratkaisuun päässyt. Siihen, mikä on tyytyväisyyden keskiarvo. Toinen on tyytyväinen yhteen kameliin, toinen halajaa tuhatpäiseen nautalaumaansa lisää päälukua. Yksi elää onnellisena vuorayksiössä perusturvan kera, yksi miettii myrtyneenä kolmenkymmenen huoneen kartanossaan pörssiheilahtelujen vaikutusta miljoonatuloihinsa. Eräs viettää seesteistä viikonloppua vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa Takakylän perämailla lauantai-illan saunaolutta siemaillen, eräs taistelee kolmannen vaimonsa aikuistuvien lapsien kanssa metropolin keskustan ökyasunnossa kiroillen skumpan väärää lämpötilaa.
  Tyytyväisyyden perusteita ei voi listata. Tyytyväisyys riippuu tarpeesta, onnellisuus riittävyyden tunteesta. Tyytyväisten ihmisten määrää ei voi peilata ulkoisiin puitteisiin. Siksi lienee vaikeaa määrittää pallomme ihmispopulaation keskimääräinen tyytyväisyysaste.
  Olkaa siis tyytyväisiä siihen, mitä teillä on. Haaveilla voi, saa, pitää. Mutta haaveet eivät saa olla esteenä sille, että on onnellinen ilman niiden toteutumista.

  Miksei ihminen viisaudessaan ole keksinyt laitetta, mikä kertoo vaikkapa alle kahden metrin etäisyydellä olevan lajitoverin mielentilan; onko tämä rauhallinen, jännittynyt, kuohuksissaan, raivoissaan, amokin riivaama? Luulisi aivokäyrien etäluennan olevan mahdollista tässä langattoman teknologian maailmassa. Siinä olisi konsti ehkäistä määrättömästi aiheettomia solvauksia, spontaaneja pahoinpitelyjä,  provosoituneita päällekarkauksia ja huonosti suunniteltuja ryöstöjä. Moni mieleltään vinksahtanut jäisi patoutumiaan purkamaan poistuvalle selälle, moni nyrkki livahtaisi ilmaan, moni veitsi huitoisi tyhjää, moni Siwan kassa ehtisi painaa nappia, moni perheväkivalta jäisi toteutumatta, jos piippari pärähtäisi, värähtely varoittaisi. Nokialta potkitut sun muut startupilaiset, tässä teille ilmainen vinkki.

  Kun innovaatiosaran ojan yli kerran harpattiin, niin miksei joku Pelle Peloton keksi ja kehitä sovellusta, mikä yhdistää mobiililaitteen  jääkaapiin, pakastimeen ja ruokakomeroon. Ei tarttis töihin lähtiessä kauppalappuja kirjoitella, ostoslistoja miettiä. Ei kun illalla K-Markettiin. kännykkä esiin. Ohjelma ilmoittaisi listan puuttuvista ruokatarpeista. Vaikkapa siten, että tiettyjen perusaineiden puutteet tulisivat aina listalle. Ja jos sovellukseen näpyttelisi, mitä aikoo illalla syödä, se ilmoittaisi puuttuvat raaka-aineet.
 Kehittyneempi versio olisi tietysti eteisen komeroon asennettava laatikko, mikä olisi yhteydessä ruokavarastoihin, lämmitys-, ja ilmastointijärjestelmiin, saunan kiukaaseen, digiboxiin, hälytyslaitteisiin, you name it. Älylaite kommunikoisi tämän "keskusyksikön" kanssa säädellen tarvittavia asioita, listaten olemassa olevia puutteita. Saattaapi olla jo olemassa, tuollaisia systeemejä. Voisi jonkin krediitin kustantaa, moinen ylellisyys. Mutta mukavuudesta pitää olla valmis maksamaan. Kiireiselle ja unohtavalle ihmiselle tuiki tärkeä lisäominaisuus. Minäkö muka kalkkis?

  Kerran, syksyllä taisi olla, tulin miettineeksi, että yhteiskunnan tulisi kustantaa kaikille niille, joilla ei ole varaa, älypuhelin tai tabletti. Samoin tulisi huolehtia siitä, että niitä opittaisiin käyttämään. Vähäosaiset ja vanhukset jäävät junasta pikemmin, kuin uskommekaan. He jäävät tietotekniikan rattaiden alle, verkostuvan maailman ruhjomiksi. Pankit lopettavat käteisen jakamisen. Bussi-, ja junalippuja ei saa kuin netistä tai automaatista. Rautakauppastakaan ei pian saa palvelua, kuin ajanvarauksen kautta. No, harvemmat vanhukset tai syrjäytyneet rautakauppaa kaipaavat. Mutta monilla iäkkäillä ei ole halua, ehkä ei kykyäkään, omaksua verkkopankin saloja. Jos ei ole nuorempia sukulaisia tukena, vaikeuksia tulee varmasti jokakuukautisen eläkkeensä kuun 1. päivänä jonottomaan tottuneille.
  Entäpä laitapuolen tallaajat? Voi olla, että heille ei edes anneta pankkikortteja. Mistä nostaa rahat päivittäiseen maksalaatikkoon ja Valdemariin? Pitäisikö osa avustuksista ohjata suoraan lähisiwaan ja keskustan Alkoon, joissa olisi piikki auki niin kauan, kuin on saldoa? Ei, mutta ihan oikeasti; ei se varmasti kovaosaisten ongelmia ja niiden parempiosaisille mahdollisesti aiheuttamia hankaluuksia helpota, että heidän jokapäiväistä elämänkulkua vaikeutetaan.
  Pankit vähentävät henkilökuntaansa minimiin, kassapalvelut poistetaan, jäljelle jäävät saavat oppia tekemään töitä väliin aamuaikaisin, väliin iltamyöhään, toisinaan viikonloppuisin. "Asiakkaiden pitää päästä pankkiin, silloin, kun se heille sopii", on johtoajatuksena. Niin tietysti pitääkin. No, nyt lipesin aiheesta, johtunee henkilökohtisesta perspektiivistä. Se, mitä ajan takaa, on, että jotenkin pitäisi turvata myös niiden rahahuolto, joilla ei ole taitoa, laitteita, luottoa eikä tarmoa pysyä rattaiden läyhkeessä.

  Kun aamuisin dallailee pitkin Hollolaisraitteja, väliin Lahden puolellakin poikkeilee, tapahtuu pään sisällä omituisia asioita. Aivot, eivät ainakaan koko ajan, ole keskittyneet kuunneltavaan musiikkiin. Monia omaan elämään kuuluvia välähdyksiä, ratkaisun poikasia ja pieniä parannuksia ovat aamulenkit tuottaneet. Myös useimmat alkusysäykset blogehin olen  sauvat käsissä saanut.
  Tänä aamuna, vuoden ensimmäisenä, tulin miettineeksi, miksi asiat menevät usein niin, että kun ihminen tajuaa, kuinka hänen tulee elämänsä elää, aikansa viettää, onkin aika jo melko vähissä. Ikä tuo viisautta, niin se on. Persoonakysymys, tietty, kuinka aikaisessa elämänvaiheessa viisaus alkaa työntyä esiin. Omalla kahdallani koen, että oikeastaan vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää, mitä elämältä haen. Parempi myöhään, kuin.... Toivottavasti on vielä aikaa elää sen tiedon kanssa.
  Tähän pulmaan ei ratkaisua ole. Ihmiset ovat erilaisia; jotkut kasvavat nopeasti, toisille ei mikään aika riitä. Tähän on tyytyminen.

  Tuli taas näpyteltyä, pyhät ovat pitkiä. Pitää pikkuhiljaa valmistautua seuraamaan, kuinka Herakles seviytyy Nemean leijonan, Kerberoksen, Lernan Hydran kanssa. Puhumattakaan Augeiaan tallien vaativasta siistimisestä.

Tuumiskeli Peppe -Gubbe.