perjantai 23. tammikuuta 2015

MUISTOJA KEVOLTA 4, eli Kevokuvakirja 2

Aivan pakko on vielä Utsjoelle muistojen roottorein palata. Nimittäin taas kerran yhtä tiettyä kuvaa järjestäytymättömyydellään aina yllätyksiä putkauttelevasta arkistosta etsiessäni suolsi tämä hyväkäs käteeni Agfan kuvakuoren, mikä sisälsi jokusia kuvia Kevolta.




Ensin muutama otos talosta, ruskaloistossa, talvella ja taas syksyllä takaviistosta. Voitte kuvitella, ettei tien tekeminen, ylipäätään rakentaminen tuolle paikalle ollut lapinvuokoilla tanssimista! Olletikin, kun tekijäporukassa ei ollut sähkö- ja putkimiestä lukuunottamatta yhtään rakennusalan ammattilaista, jollei jonkin karkean seulan läpi sihdattuna minua voi sellaisena pitää. Ja lähimpään säälliseen rautakauppaan oli reilut 150 kilsaa. Ja kun paikalliset muurarit soutivat kesäisin lohta, erottivat syksyisin poroja, ansoittivat talvisin riekkoja, istuivat keväät jokivarressa odottamassa jäitten lähtöä, oli heidän aikatauluttamisensa ongelmallista ja haastavaa.

Maisemat Kevonsuun talon ikkunoista ja partsilta eivät olleet pöllömpiä; Jesnalvaara syksyisessä tai talvisessa habituksessaa on silmänilo. Ensimmäisenä kesänä tuntui uskomattomalta, ettei aurinko heinäkuun alussa painunut laisinkaan vaaran taa, vaan kiersi sen ylitse ylväästi. Silloin asuttiin vanhassa mökissä, ja unen tulo oli vaikeeta, vaikka ikkunoissa jotkin verhonretaleet olikin.

Siinä Doris, vielä elämänsä kunnossa, osoittaa urheuttaan uhmaten Kevojoen hyytävää virtaa.

Poronerotusta tunturin laella. On aika alkutalvea, koska on päivänvaloa. Kerran pari olin paikalla marras-joulukuun taitteessa, jolloin tunnelma voimakkaiden valonheittimien loisteessa eläinten ja ihmisten hengityksen huurutessa kuvauksellisesti, oli unenomainen. Toivottavasti saan vielä joskus käsiini Olli-enon silloin ottamia kuvia.

Haneli salastaa (siis salakalastaa) Kevojoen suistossa. Perisavolaiseen tapaan Hilppa airoissa, lapinkoira Riina korvat pystyssä, allekirjoittanut tietysti laiskottelee perätuhdolla.

Tai olihan minulle kipparin tehtävät sälytetty. Mikähän idea meillä on ollut ottaa molemmat koirat muutenkin kapeaan ja kiikkerään jokiveneeseen? Ja onhan siellä jossain Doriskin, ei vaan ollut samanlainen linssilude, kuin Helmi.

Hilppa Kevonsuun tuvassa.

Sujalan Aaron hillastusväline. Hyväpä silla oli tuntujärvelle päräyttää. Suurin osa paikallista kuitenkin, se on myönnettävä, joutui hillareissuillaan tyytymään Lantikkaan tai mönkijään. Lie ainoat, jotka lakkansa kävellen hakivat olimme me.

Jokunen rekisteröity Tenon vene. Lohijoellehan ei ole asiaa muulla paatilla. Silloin, 1990-luvun alussa veneentekijöitä Utsjoelta löytyi. Muistaakseni Ollin veneen veisti Uula Antti ... joku. Venemestareita on varmaan vieläkin, koska venhoja tarvitaan, enkä oikein osaa kuvitella kuttaperkkakaukaloa Tenonsoutuun.

Kai tuossa tilanteessa on ollut kartta oikein päin, koska olen tässä ja nyt tätä kirjoittamassa.











torstai 22. tammikuuta 2015

WAIBLINGENIN KEIKKA

1970-luvun taitteessa päätettiin ystäväni Risto "Ruikku" Räihän kanssa (Ruikkuhan oli maailmanmaineen kynnyksellä lopettaneen The Pictures-yhtyeen rytmikitaristi), että lukio on muita varten. Ristolla oli joku sukulainen naimisissa Etelä-Saksalaisen puutarhurin kanssa. Tätä kautta saimme sovittua työpaikan Waiblingenissa, pienessä kaupungissa Stuttgartin tuntumassa. Siitä sitten vaan silloisella Finnhansalla Travemyndeen, sieltä MUD-4:lla, omistamallani tuskanpunaisella "pompannapilla" autobahnille. Ristolla ei siihen aikaan ollut ajolisenssiä, mutta sujui tuo 750 km:n matka yhdeltä kuskiltakin. Sen voin vakuuttaa, että Fiatimme ei ollut stradan nopein kulkuneuvo!

Firma oli nimeltää "Gartengestaltung Jakob Schmieding". Toimenkuvana olivat istutukset, nurmikot, kiveykset ja pienessä mittakaavassa maisemointi. Työkohteet olivat enimmäkseen julkisten rakennusten ja kerrostalojen pihoja, jonkin verran myös yksityisasiakkaita oli. Toimipaikka sijoittui keskellä peltoja parin kilometrin päähän Waiblingenin kaupungin keskustasta. Rakennus oli uudehko kivitalo. Schmiedingin perhe asui ja yrityksen konttori sijaitsivat rakennuksen kaksikerroksisessa osassa. Siipiosassa oli useita huoneita ja iso yhteiskeittiö. Siellä mekin, sekä kaksi suomalaista nuorta puutarhuria, asustimme. Myös yksi saksalainen työntekijä, jonka varsinainen koulutus jäi meille epäselväksi. Pihapiiriin kuuluivat myös varastohalli sekä parakkimaiset asuintilat, joissa asui kymmenkunta silloisesta Jugoslaviasta tullutta siirtotyöläistä. Laajahko taimitarha reunusti rakennuksia kahdella sivulla. Luetelluiden lisäksi yrityksen työvoimaan kuuluivat autokuski, sekä kaksi myöhäisessä keski-iässä olevaa "kivimiestä". Nämä olivat paikallisia, asuivat omissa kodeissaan. Näin ollen firmassa tekijöiden pääluku oli viidentoista ja kahdenkymmenen välillä, riippuen kulloisestakin jugoslaavien määrästä.

Työpäivän pituus oli 10 h, lauantaisin 6. Kahdeksantuntinen töypäivä, 40-tuntinen työviikko, ylityökorvaukset, ne olivat silkkaa utopiaa. Mutta palkka oli hyvä, ainakin suomalaisittain mitattuna. Ja hyvin sillä toimeen tuli Saksassakin. Me suomalaiset saimme heti parempaa tuntipalkkaa, kuin jugoslaavit, vaikka olimme aluksi melko kädettömiä. Jonkin ajan kuluttua, kun hommat alkoivat sujua, kihautta Herr Schmieding vielä palkkojamme.

Ruikku ei mennessämme sanaakaan saksaa osannut, oppi toki aika pian "eine halbe" sanomaan. Oma kielitaitoni oli muutaman vuoden huonon oppikoulutankkaamisen varassa, mutta sen kera pärjäsi, aikaa myöten paremmin ja paremmin. Jugoslaavitovereiden kanssa kommunikointi oli melkoista viittomakielen parodiaa. Mutta asiat selvenivät, tavalla tai toisella. 
Nuo silloisen "esiripun" takaa tulleet olivat aika veijareita. Kun työnjohtoa ei ollut paikalla, oli yleistä, että he kokoontuivat rinkiin, polttivat tupakkia, naukkailivat olutta, turinoivat omalla kielellään. Jos pomo sitten päräytti paikalle, alkoi säpinä; kävi niinkin, että he repivät työkalut käsistämme päästäkseen puurtamaan ahkerasti. Meitä he katselivat kunnioittaen, ylöspäin, kun uskalsimme istua "perstupakille", vaikka silmäätekevä oli vieressä. Ymmärrän kyllä heidän käytöksensä; huono palkka, alkeelliset asumisolot, koti ja perhe kaukana. Vaikka olihan pienikin palkka suuri Jugoslaviamittarilla katsottuna. Eräs heistä selvitti meille, että kun on täällä muutaman vuoden töissä, pystyy kotimaassaan ostamaan kaivinkoneen ja muuta tarpeellista oman puljun pystyttämistä varten. Jugoslaavit olivat keskitalvella jonkun kuukauden kotonaan palaten taas keväällä.

Talvella ei tehty lauantaisin töitä. Kylmimpään aikaan ei tietysti ollut istutuksia, mutta kiveyshommia meille riitti. Saksalaiset pitivät myös hiljaisena aikana reiluja lomia. Yksi viikko, kai tammikuussa, oli meillä rokulia, kun satoi aika paljon lunta.

Aluksi meitä kummaksutti, kun alkoholia sai joka kaupasta, ja se oli halpaa, eritoten oluet ja viinit. Mutta ei se meitä sekaisin saanut; työtytmi oli sen verran hektistä, ettei siinä paljon ehtinyt ryypiskelemään. Aina lauantaisin dallattiin Waiblingeniin ostamaan viikon eväät. Sunnuntaisin kierreltiin lähiympäristöä, tutustuttiin Stuttgartiin. Käytiin myös potkimassa palloa läheisillä niityillä. Joskus sinne oli kokoontunut kylän poikia pelaamaan itsetehtyihin maaleihin, ja pääsimme joukkoon mukaan.

Stuttgartin yöelämään kävimme tutustumassa vain pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla eksyimme erääseen discoon. Paikassa oli melko rempseä meno päällä, eikä tuoksu ollut lähtöisin pelkästään Marlborosta! Tuskin saimme oluet nokkamme alle, kun kaksi vähintään parimetristä, etniseltä taustaltaan ei-sakalaista korstoa tuli ilmoittamaan, että pojat taitaa olla ihan väärässä paikassa. Niinpä hipsimme vähin äänin toisiin mestoihin. "Punaisten lyhtyjen katuakin" käppäiltiin, mutta eihän me tohdittu mihinkään ryhtyä. Waiblingenista ja ympäröivistä pikkukylistä löytyi ihan mukaviakin menopaikkoja, joissa silloin tällöin vierailimme. Monesti meiltä kysyttiin, mistä olimme kotoisin? Kreikka oli tavallisin arvaus. Kun sitten alkuperämme paljastimme, muuttui kohtelu kertaheitolla! Liekö sodan arvet Lapin hävittämisineen kaikkineen ollut vielä näkyvissä. Ja kävihän jo siihen aikaa rusaasti saksalaisturisteja Suomessa tyhjentämässä aamupalapöytiä ja maitolaitureita.

Joskus talvella piipahdimme Neckar-stadionilla katsomassa Beckenbaueria, Mulleriä ja kumppanita. Hieno hetki! Eikä tullut kylmä, kun "jäätelöpoijat" kiertelivät katsomossa myymässä mm. pieniä konjakkiputeleita.
Uria Heepin konsertissakin oltiin. Sinne meidät vyöräsi viereisessä huoneessa asuva saksalaiskaveri. Tämä oli varsinainen hippi; puoliselkään ulottuva tukka, rauhanmerkein ja kukkasin tuunattu Kleinbus. Hänen huoneessaan saimme viikonloppuisin, jos hän itse oli kotonaan käymässä, kuunnella muutamia ostamiamme levyjä, kuten tietysti hänenkin omistamiaan. Itse konsertista en muista juuri mitään, vaikka paria olutta enempää ei tullut otettua.

Kun sitten tuli kesä, lähestyi juhannus, päätettiin, että on pakko päästä synttäreitäni viettämään järven rannalle. Joten otettiin yksi lauantai vapaaksi, ja päräytettiin perjantai-iltana pari sataa kilsaa Bodenseelle, Saksan, Sveitsin ja Itävallan rajalle. Sehän oli ihan kunnon lätäkkö, oikein laivojakin seilasi turisteja rahtaamassa. Me tyydyttiin polkuveneeseen, mutta vesille päästiin!

Heinäkuussa sitten koti-ikävä äityi niin voimakkaaksi, että hieman ennen vuoden diilin päättymistä saimme puhuttua itsemme irti. Köröttelimme sivistyksen vuoksi (matkailu avartaa) Strasbourgin kautta Ranskan puolelle nähdäksemme hieman sitäkin maata. Yötä oltiin metsässä taivasalla parin viltin turvin. Voin vaikka vannoa, että lähistöltä kuului villisikojen "kruik... kruik"-ääniä. Vai lienenkö ollut Asrerixin lumoissa? Sitten Belgian ja Hollannin kautta Saksan puolelle, lautalla Ruotsiin, edelleen Tukholmaan, sieltä Turkuun, Turusta Mikkelin kautta Anttolaan. Paluuiltana muistan tavoittaneeni ystäni Ahos-Riti-vainaan, jonka kanssa riitti porisemista tuliaskessuja vedellessämme.

Kyllä meillä, ainakin jommalla kummalla, jonkin lainen kamerakin matkassa oli, mutta en onnistunut löytämään kuin nuo kaksi kuvaa: Tupla-Selfie, ja Pertsa työn touhussa. Pitääpä Ristolta kysyä, josko hänellä olisi enemmän otoksia tallessa.



tiistai 20. tammikuuta 2015

PÄIVÄN POIMITUT

S-ryhmä ilmoitti laskevansa ruoan hintaa, K-ryhmä ilmoitti jo laskeneensa ruoan hintaa, Lidl ilmoitti myös laskevansa ruoan hintaa. Tilastojen mukaan suomalainen kuluttaa käytettävissä olevista tuloistaan n. 10 % ruokaan. Joku haastateltava YLE:n aamutv:ssa kommentoi, että nyt tehtyjen/tehtävien alennusten vaikutus on vuositasolla 50 €/henkilö. VTT:n joku silmäätekevä taas kiirehti kommentoimaan, että ruoan hinnan lasku poistaa palkankorotustarpeen. Sitten joku jostakin spekuloi, että kun ruoan hinta laskee, sen arvonlisäveroprosentti nousee. Hip hei hurraa! Ole tässä nyt iloinen, tai surullinen, epätietoinen ainakin. 
Polttoaineiden hintahan on laskenut jo pian säällisiin lukemiin, mutta se saattaa lyhyellä aikavälillä pompsahtaa toiseen ääripäähän. Ja kaiken tasapainosta pitävät sähkö ja vesi huolen; maakaapelointi ja putkistojen uusiminen huolehtivat kyllä kuluttajan kukkaron liitosten kestävyydestä.
Kaikkia näitä uutisointeja seuratessani mielessä väikkyy unelma: muutto Saarelaan, mikä voi ollakin todellisuutta parin-kolmen vuoden kuluttua. 

Edellytykset ja karkea kustannusarvio:

-energiatalouden parantaminen (lisälämpöeritystä tiettyyn osaan, ilmalämpöpumppu, aurinkopaneeleja) ja porakaivo, 18 000 - 22 000 €
-pihatyöt (harmaiden vesien imeytyken uusiminen, salaoja talon takasivulle, kasviman ja perunapellon perustaminen), 7 000 - 10 000 €

Siis siinä 30 tonnilla edellytykset toimivaan ja edulliseen asumiseen toteutuisivat. Loppu onkin sitten kosmetiikkaa; siemenperunat, taimet ja siemenet, muutama katiska ja kalaverkko. Luultavasti myös arkkupakastin, koska kaappiyhdistelmässä ei tarpeeksi tilaa. Ja siitä kaupasta tarvittavat tuotteet, joka  ruuvin on kääntänyt  kaikkein tiukimmalle. 

Mutta nyt ripesi ote varsinaisesta asiasta. 

Tiger Woods'in hammas irtosi naisystävänsä Lindsey Vonn'in voittojulissa. Se ei kestänyt yhteenottoa kameran kanssa. Vasta loppuvuodesta Tiger kertoi nyt pystyvänsä pelaamaan ilman kipuja. Hyvä että kertoi, tällä hetkellä hän ei pystyisi sitä edes kertomaan ilman kipuja.

David Hasselhoff kuvaa osia talk-show'honsa Suomessa ja suunnittelee häitään Leville. Suomessa tuntuu olevan tilausta maailmantähdille, tarkoitan kaiken maailman tähdille, onhan täällä käytetty porukkaa virginialaisesta (James Drury) Bridge Forrester'iin (Ronn Moss).

Taiwanissa on muodissa uusi tapa tehdä itsari; Taipeilaisessa nettikahvilassa mies pelasi kolme vuorokautta putkeen, ja kupsahti tuoliinsa, mistä hänet jonkin ajan kuluttua huomattiin. Tapaus oli jo toinen tänä vuonna. Itse saataisin kupsahtaa jo ensimmäisen videopelikokeilun alkutunneilla.

 Herra Presidentti Sauli näyttää suorassa tv-lähetyksesstä kommentoivan Suomen ja USA:n yhteistä sotaharjoitusaietta. Aika vaikea USA kait rauhaharjoituskumppaniksi olisikin saada.

Melko köyhä uutispäivä näyttää oleva. Pitänee lähteä vaikka lenkille, jos bongais poliisin tämän viikkoisella tehovalvontakeikalla.

Kuvitteellinen otos Avokkaan kirjastohuoneesta remontin jälkeen


lauantai 17. tammikuuta 2015

PARANOIDI HUMANOIDI

Suomen Ufotutkijat ry on kirjannut maassamme 1182 ufohavaintoa, suurin osa tältä vuosituhannelta, viimeisin 07.01.2015. Wikipedian mukaan viimeisen 60 vuoden aikana yli 120 000 ihmistä on ilmoittanut havainneensa ufon. Mistä tämä kertoo? Ei ainakaan siitä, että Suomessa olisi nähty viime vuosina ufo liki 1200 kertaa. Tai siitä, että 120 000 kansalaista olisi törmännyt vieraaseen ulkoavaruudesta. En ole asiaan perehtynyt, en aio perehtyäkään. Luullakseni kyse on enimmäkseen luonnon tai ihmisen aiheuttamista, oudolta vaikuttavista ilmiöistä. Huolimatta vankkumattomasta uskostani siihen, että emme ole kosmoksen ainoa elämää synnyttänyt planeetta, en juurikaan laittaisi ropojani likoon sen puolesta, että noista ”havainnoista” yksikään olisi muuta, kuin oman sivilisaatiomme, teknologiamme tai mielemme aiheuttama.

Mutta entä jos…? Jos tänne kuitenkin eksyisi tietämättämme jokin maapallon ulkopuolinen rotu, vieläpä suuresti  ihmisen kaltainen. Siis humanoidi. Ja jos humanoidi olisi kaiken lisäksi paranoidi? Siinä ainekset isompaankin soppaan valmiina!

Oletetaanpa, että humanoidimme omaa kykyjä, jotka ovat käsityksemme ulkopuolella, meille saavuttamattomissa. Se pystyy lamauttamaan, vaikka tappamaan, ajatuksen voimalla. Ja jatketaan hypoteesia; vieraamme elintoiminnot ja tavat poikkeavat omistamme suuresti. Ja vielä, että suunnilleen ainoa yhteinen ominaisuus ihmiselle ja humanoidille on paranoia, mitä vieraamme harmikseen/harmiksemme sairastaa. Paranoiahan tarkoittaa kohtuutonta levottomuutta tai pelkoa omasta hyvinvoinnista.

Tarinamme jatkukoon seuraavasti:

Vierailijan asuttamalla planeetalla ovat kaikki ”eläimet”,  hallitsevaa lajia lukuun ottamatta, korkeintaan torakan kokoisia. Tähän on johtanut paikallinen evoluutio kasvissyöjärodun avustuksella. Mitä siis tapahtuu, kun ystävällismielinen labratorinnoutaja hyökkää tekemään tuttavuutta?  No, huonostihan siinä koiraparalle käy!
Tai humanoidin maailmassa suurin uhkaava ele, ivaava ilmaus, haistattelun huipentuma, on tarjoutua käteltäväksi. Verrattavissa pyssyllä uhkaamiseen, homotteluun tai keskarin näyttämiseen. Siinä kohtelias esittäytyjä kohta pötköttää reporankana, taju kankaalla, ehkä hengettömänä.
Jospa uusi ystävämme on tottunut siirtymään paikasta toiseen teleportaation avulla. Hän/se/mikä nyt onlkaan pelästyy Helsinki-Joensuu-Intercity-junaa ja suistaa sen kiskoilta? Tai jumbojetin ylilento saa olennon raivostumaan? Rumaa jälkeä luvassa!
Voi olla, että vierailija on kotioloissa sopeutunut asumaan erakkona valtavalla tilallaan robottilauma alaisinaan, muita kanssaeläjiä koskaan fyysisesti tapaamatta? (Huom. Idea Isaac Asimovin teoksesta "Alaston aurinko"). Jos humanoidi sitten vahingossa materialisoituu Paavin puheen aikaan Pietarin kirkon aukiolle. Tai, mikä vielä pahempaa, Pariisiin terrosmia vastustavan marssin keskelle? Paha paikka!

Edellä kuvaillun kaltaisestihan ihminenkin toimii, omien edellytystensä mukaan, hänelle tuntemattoman ilmiön edessä, vaikkei edes paranoiaa sairastaisi. Ihmisen geeneihin on ympätty tarve tappaa, rikkoa se, vähintään vahingoittaa sitä, mitä hän ei ymmärrä.


Näitä ajatuskuvioita voisi pyöritellä Martti Lutherin Postillan verran, mutta jääköön nyt tähän.


torstai 15. tammikuuta 2015

ITSEANALYYSI

Nyt on tullut itseanalyysin aika. Olkoon se ensimmäinen toivottavasti pitkässä, mutta ei näin pitkän aikajänteen käsittävässä jatkumossa. Tutkiskelen nyt suhtautumistani ja suhdettani muutamiin käsitteisiin, ja sitä, kuinka ne ovat muuttuneet vuodesta 1975 vuoteen 2015, siis 40:n vuoden aikana.

MUSIIKKI
1975 kuuntelin mm. Neil Youngia, Stephen Stillsia, Bob Dylania, Van Morrisonia, John Lennonia, Leonard Cohenia, Joni Mitchellia, Pink Floydia, James Tayloria, Carole Kingia sekä juuri tietoisuuteen ponnahtanutta Bruce Bringsteenia.
2015 kuuntelen mm. Neil Youngia, Stephen Stillsia, Bob Dylania, Van Morrisonia, John Lennonia, Hectoria, Tuomari Nurmiota,  Ry Cooderia, John Hiattia, Peter Gabrielia ja Jack Whitea.

URHEILU
1975 olin kiinnostunut kaikesta mahdollisesta urheilusta aina saappaanheiton piirikunnallista Pakistanin hevospoolon kakkosdivisoonaan asti. Toki jalkapallo ykkösenä, sitten jääkiekko, yleisurheilu ja pohjoismaiset lajit talviurheilussa.
2015 minua kiinnostaa oikeastaan vain jalkapallon mm- ja em-kisat, sekä jääkiekko olympialaisissa. Saatan muutakin tv.sta seurata, mutta ne eivät sanele aikataulujani, eivät vie yöuniani, eivät herätä aamuyöllä katsomaan.

POLITIIKKA
1975 olin vasemmistolaisesti ajatteleva asioista melko lailla tietämätön epäpoliittinen henkilö.
2015 olen vasemmistolaisesti ajatteleva, asioista melko lailla tietämätön epäpoliittistakin epäpoliittisempi henkilö.

ELOLOGIA JA LUONNONSUOJELU
1975 käsitteet olivat minulle tuntemattomia ja kaukaisia. Pakko tunnustaa, että silloin tuli tietämättömyyden, niin oman kuin yleisenkin, vuoksi tehtyä anteeksiantamattomiakin tekoja.
2015 nuo käsitteet ovat minulle erittäin tärkeitä, ja yritä niiden suhteen toimia oikein ja enemmän, kuin lainsäädäntö, käytäntö ja hyvä tapa vaatii.

RASISMI JA SUVAITSEVAISUUS
1975 rasismi oli vielä jotenkin etäinen kaiku natsi-ajalta. Suvaitsevainen olin, sen ajan normit huomioiden, varmasti keskimääräistä enemmän.
2015 minulle on itsestään selvää, mitä mitä rasismi, muukalaisviha, omaan napaan tuijottaminen ja suvaitsemattomuus merkitsevät. Olen niille vihainen ja äreä kuin rakkikoira.

KULTTUURI
1975 kulttuuri oli minulle hieman vieras käsite. Oikeastaan ainoat kulttuurin alalle viittaavat aktiviteettini kohdistuivat kirjallisuuteen ja musiikkiin.
2015 kulttuuri on minulle yhä kirjallisuutta ja musiikkia, ryyditettynä ripauksella teatteria, elokuvaa,  kuvataidetta ja valokuvataidetta. Oopperassa en ole konsaan käynyt, mutta ei ole hiijen vissi, enkö joskus kävisi. Sen voin kuitenkin taata, että ensikosketus ei ole Richard Wagnerin "Niebelungin sormus", minkä kokonaiskesto on 15 tuntia, olkoonkin eri jaksoissa.

RAUHA
1975 hippiaatteen alulle panema rauhan ajatus oli saanut minussa vankan jalansijan.
2015 rauha on minulle ehkäpä se tärkein mahdollinen asia, läheisten ohella, tietty.

RAHA
1975 raha merkitsi minulle jonkinlaista toimeentuloa.
2015 raha merkitsee minulle jonkinlaista toimeentuloa. En ole koskaan kaksin käsin, edes yksikätisesti mammonaa pyrkinyt haalimaan. Lottoan toki pienellä summalla viikoittain. Eihän sitä tiedä, miten mies voisi muuttua?

YSTÄVYYS
1975 ystävyys oli minulle tärkeää. Oli monia hyviä ystäviä, kontaktit tiheitä, hauskanpito heidän kanssaan tärkeää.
2015 ystävyys on yhä tärkeää, mutta ystävien määrä siinä mielessä, että tavataan usein, pidetään hauskaa, on supistunut aika harvaksi.

ONNI
1975 onni oli minulle hauskanpitoa, läträämistä, liian vähän perheen kanssa ajan viettoa, valitettavasti.
2015 onni on minulle vakautta, turvallisuutta, seesteisyyttä, isoisyyttä.

SUMMA SUMMARUM
Mitä on tapahtunut 40:ssä vuodessa? Jos rehellinen olen, ei hirveän paljon mitään. Ja mikäli minulta kysytää, vaikka maailma ja elämä onkin mennyt hurjemmaksi ja kurjemmaksi, omalla kohdallani on tapahtunut edistymistä. 

Vasemmalla Peppe 15.1.2015 ja oikealla Peppe 1975 vertailevat kulunutta aikaa.


maanantai 12. tammikuuta 2015

MUISTOJA KEVOLTA 3 eli Kevokuvakirja

Tapasin aamukahvilla Triossa miehen, joka on nähnyt, ei dingon, vaan Kevonsuun, Utsjoen ylipäätään. Siitä sain ajatuksen penkaista vanhoja kuva-albumejani. Niinpä skannailin joitakin. Enenpiä en tässä muistele, paitsi yhden jutun. Siitä ei valitettavasti ole kuvaa.

Olimme alkutalvesta 1992, ellen väärin muista, Tarjan ja Eno-Ollin kanssa viikon rupeamalla Kevolla. Talo ei vielä ollut asumiskunnossa, joten bunkkasimme vanhassa mökissä. Me Ollin kanssa käytiin moottorikelkalla poronerotuksessa. Pakkasta oli yli 20 astetta, matkaa onneksi alle 10 kilsaa. Aika kokemus etelän miehelle. Joka tapauksessa siltä ostettiin poroa, taisi olla vasan ruho kokonaan. Sehän oli sitten säilytyksessä kuistilla, siis hyvinkin pakastelämpötilassa. Kun Tarja  päivän parin kuluttua sanoi mieluusti vasasta evästä laittavansa, jäi meidän tehtäväksemme leikata ruhosta sopivat osat. Sepä ei niin helposti käynytkään! Mutta eno nokkelana kaverina äkkäsi; rälläkkä, eli kulmahiomakone on oivallinen kokinveitsi! Sanoista tekoihin, rälläkkä pyörimään. Tarja, äänen kuultuaan, siihen siunailemaan ja meitä moittimaan, bakteerinkylväjiksikin mainitsemaan. Tähän Olli laikka laulaen: "pakkasta 25, ei elä bakteerit!" Porosoppa illalla syötiin, jos siinä bakteereita oli, en kyllä huomannut. Noh, pieniähän ne ovatkin, bakteerit.

Hilppa vanhan mökin rappusilla orjan kaavussa. Ei siis talvella.


Sakannaamani kuvat on otettu vv. 1991-1992, pääosin kesällä. Seuraavissa kahdessa ollaan Kevonreitillä (kansallispuiston läpi kulkeva merkitty reitti, ainoa, millä ulkopaikkakuntalainen saa puistossa kesäisin liikkua) kahvinkeitossa. Vuosi oli 1991.



Hilppa ja Anna olivat mukana rakennusprojektin alkukesänä -91. Ajoimme läpi yön, ja saavuimme pääränpäähän aamulla neljän viiden aikoihin. Aamu oli aurinkoinen, heinäkuun alkua. Anna oli kait huonosti nukkunut, muutenkin matkan stressaama. Kun auton ovet avattiin, pimeni taivas; hyttysparvi ympäröi meidät, ininä yritti saavuttanut uudet sfäärit ininän alalla. Anna sai aivan hysteerisen itkukohtauksen, mistä ei meinannut toipua lainkaan. Silloin tontille ei ollut autotietä, kävelymatkaa reilu kilsa. Muistan, että se taival oli aika hankala tavaroinemme ja Annoinemme. Mutta perille päästiin, tyttökin ajan myötä rauhoittui. Siinä parikymppisenä.

Anna ja Tarja soutelemassa uudella jokiveneellä.

Annan taidetta Kevojoen särkän hiekassa. Oletettavasti ei enää havaittavissa.

Hilppa vahan mökin ylälaverilla. Nykyisin voisi sanoa "Ylämummo".

Tenollakin käytiin Hanelin kanssa, salakalassa myös.



Ylempänä Haneli parin kymppikilosen kanssa askaroimassa. Alemissa allekirjoittaneella titti kiinni Tsarsjoella, siis puistossa, siis ilman lupaa kalastaa, liikkua, olla. Mutta eihän lohet sitä tienneet. Tuosta Tsarskoskesta ne nousivat. Eivät isot, mutta reilusta kilosta reiluun kolmeen. Ainakin ne, mitä saatiin.

Jesnalvaara kohoaa Kevonsuun taloa vastapäätä, Kevojärven toisella puolella. Muutama sata metriä se vain on, mutta aika kiipeäminen sinne oli, varsinkin, kun arvatkaa kuka mukanaan joutui raahaamaan Ollin videokaluston. Se oli pro-tasoa, eikä niinkään köykäinen kaikkine tykötarpeineen.


 Vellokset ja Anna Jesnalvaaran päälle uukovaarien ties mistä syystä kasaaman röykkiön päällä. Huomatkaa tästä kirjoituksesta vastuullisen henkilön "hajamielinen saamelainen"-tähystys, mikä on melko samanlainen kuin "hajamielinen intiaani"-tähystys.

Anna ja Haneli arvokkaina.

Niin rohkea olin, että luonnonsuojelualueen kylttiin uskalsin nojailla. Rikos onneksi vanhentunut.

Helppo kuvata, kun renki on kaluston mäjelle kiikuttanut.

Rakennushommiakin aloiteltiin, ei siitä sen enempää, kuin...

Tuumaustunti. Jotakin on vielä tekemättä...

Timpurin hattu mallia "Teno".

Tunturissa ehdittiin, varsinkin kesällä -91, kulkea, kun tietyistä syistä varsinaisen rakentamisen alku siirtyi seuraavaan vuoteen.

Minä jossakin

Onneksi ei tuolloin tuullut kovin navakasti, olis saattanut velj-Hanski lentää huut helevettiin. Sen verran köykäsessä kunnossa se oli.

Tämä oli tässä. Nyt kun serkkuni Susanna perheineen on muuttanut takaisin etelään, on ollut puhetta, että kun hän ehtii penkoa, saan lainaksi enon ottamia valokuvia. Niitä on paljon, ja ne ovat laadukkaita; hänellä oli hyvät laitteet ja "silmää". Kunhan niitä saan, samaten kuin luvan niitä käyttää, on "Muistoja Kevolta 4" varmasti ajankohtainen.




maanantai 5. tammikuuta 2015

HANEKDOOTTEJA

  Minua kolmisen vuotta nuorempi veljeni Hannu, ystävien kesken Haneli, oli nuorempana melko eläväinen yksilö. Hän löysi sitten jo varttuneemmalla iällä puolison, he aloittivat lisääntymisen, ja velimies rauhoittui, vakiintui.  En ole Hanelilta lupaa kysynyt näiden kirjoitusten forumille asettamiseen. En usko hänen kuitenkaan pahastuva; jutut ovat jokseenkin harmittomia, tosia, ja ehkä hauskojakin. Olen itsestäni näillä sivuilla kertonut vähintääkin verrattavissa olevia paljastuksia.
  Asiaan: Olimme tulevan vaimoni Hilpan kanssa melko vastikään tutustuneita, noh, taisi siitä vajaa vuosi olla. Päätimme lähteä Pistohiekalle juhannuksen viettoon. Hilppa, minä ja veljeni Haneli. Usmuutimme siis venheellä leirintäalueen lähistölle. Haneli, poikamies kun oli, jätti meidät Hilpan kera pieneen kalliosaareen, n. puolentoista kilometrin etäisyydelle huvipaikoista. Meillä oli punkkua jokusia hinkkejä, emmekä mitenkään himoinneet rientoihin mukaan. Muuten, olimme perustaneet leirin, telttoineen päivineen nykyisen Hirvensalon lossireitin Anttolan puolelle. Meillä ei siis ollut muuta,  kuin punkkua ja itsemme. Siinä sitten velj-Hannua vartuttiin, yö ei toki juuri pimentynyt, kului kuitenkin kohti aamua. Onneksi oli pilvetön sää; me vaihdoimme kallion reunalta toiselle sitä mukaa, kun aurinko kääntyi. Nuoria oltiin, ei meillä mitään hätää ollut.
  Mutta kun aamu alkoi hivotella yhdeksää, aloimme huolestua. Onneksi sattui pari jamppaa leirintäalueelta vuokratulla veneellä suotelemaan ohitse. Mehän liftaamaan kyytiin. Kyytiin myös päästiin, korvauksena kuitenkin viimeinen Egri Bikaver-puteli. Ihmisten ilmoille kuitenkin taivuttiin, ja löytyihän se Hanelikin. Oli tanssilavan tungoksessa tiputtanut okulaarinsa. Kun miehen seuraava linssikoko on opaskoira, ei arvannut lähteä veneellä ajelemaan. Lasit jäivät sille tielleen, me emme.
  Tämä tapahtui siinä 1970-luvun puolivälissä. Haneli on aina ollut innokas kala- ja metsämies. Noh, eräänä kesäisenä yönä hän oli tulossa ties mistä, ja suuntaamassa kohti Rantaharjua, legendaarista Saukonsalon entiseen kouluun perustettua keskaripaikkaa. Kuinka ollakaan, kettu harmikseen uiskenteli Hanskin reitille. Tämäpä, siis Haneli, ei kettu, täräytti otusta melalla kalloon. Luuli repolaisen nirrinsa viskanneen. Siis Rantaharjuun kettua esittelemään. Nakkasi sen biljardipöydälle, alkaen silittelemään. Silloinpa otus ovela, mikä oli tekeytynyt hengettömäksi, naukkasi poikaa ranteesta. Ei muu auttanut, kuin sörnäyttää Avokkaaseen, ja pyytää isä-Erkki-vainaata kuskaamaan jäykkäkouristuspiikille.
  Entäpä sitten Subaru-avolavan tarina, 80-luku oli kyseessä. Haneli ja eräs toverinsa ajelivat yön pimeydessä itsessään kunnon vahvoilla syysjäillä, pimeässä tietysti. Kuinka ollakkaan, Aittalahdenselälle oli repäissyt leveän railon. Poijaat ehtivät sen huomata, mutta peilijäällä eivät jarrut suostuneet haluttuun yhteistyöhön. Kaverukset ehtivät hypätä autosta. Onnen kaupalla lavalla oli kaira, kakkosnelosen pätkä ja vahvaa köyttä. He ehtivät kairata reiän, tunkea siihen lankun, ja sitoa köyden Subrun vetokoukkuun. Siinä se auto sitten tönötti, nokkaa pohjaa kohti. Jokusia päiviä kului, ennen kuin traktorilla uskaltautui Pesosen Heguli pirssin nostamaan. Hauhalassa Tanun pajalle se purettiin ja kasattiin. Menevä peli siitä tuli.

  Niinpä, tässä vain jokunen Hanekdootti; sillä miehellä on ollut enemmän onnea kuin ymmärrystä!

Siinäpä siskoni Ritva, minä ja velj-Hanski Ritvan sylissä. Vuosi on 1954.