MÄRKÄ AAMU

  Milloin lie, siis kotona ollessani, olisi aamulenkki jäänyt väliin? Muistaakseni joskus alkukesällä. Mutta nyt jää; vettä vihmoo siihen malliin, eikä sadetutka paremmasta toivoa anna. Ergo, kirjoittamaan. 

  Anna, Iiris ja Helmi olivat siis käymässä. Hain heidät perjantaina iltapäivällä, lähtivät eilen Tiilikaiselle, illan suussa kotiin, nyt oli Aija-mummo kuskina. Joni on jalka kipsoissä, 8 viikkoa! Kompastui n. viikko sitten kotona lattialla olleeseen päiväpeittoon, kaatui pyykinkuivaustelineen päälle (meni tuhannen päreiksi, siis teline) ja liukuovikaapin peiliovea päin. Onneksi ei lasi särkynyt ja aiheuttanut vahinkoa. Ja vielä suuremmaksi onneksi ei ollut Iiris sylissä! Jalkapöydästä jokin luu/luut murtuivat, siis kipsiin. Siksi hän ei viitsinyt lähteä mukaan sukuloimaan, oli joku tenttikin tulossa, saipa lukea rauhassa.

  Kiltti tyttö Iiris on; ei pahemmin itkua vääntänyt, minkä illalla snadit univirret. Hauska seurata kehitystä, kun parin viikon välein tapaa. Ei tarvitse enää juuri päätä kannatella, jo nostaa kummasti kaaliaan, kun lattialle mahalleen asettaa, pian varmaan siitä selälleen kiepsahtaa. 

  20. päivänä on sitten ristiäiset, aiemmaksi eivät saaneet, on kuulema vauvabuumi päällä Herttoniemen seutuvilla. Hyvinpä tuon ehtii, kela-kortin on jo saanut. Varmaan nuori perhe sitten ristiäisiltan jo tulee meille/Tiilikaisille joulun viettoon. Kinkun kokoa ei toki tarvitse Iiriksen varalta suurentaa, tuskin laatikot vielä tytölle kelpaavat. 

  Linnanjuhlat taas kerran tuli läpi vietyä, tällä kertaa en lähetystä juurikaan katsellut, en siis ollut yksi lähes 2,4 miljoonasta, enemmistössä kuitenkin. Sen verran webbiä olen selaillut, että tiedän sataykkösestä Hannes Hynösestä tulleen kansan lemmikki. Ja mikä tärkeintä, Saku Koivun Hanna-vaimo on voittomaalikisassa päihittänyt Selänteen Teemun siipan Sirpan Linnan Seksikkäin Nainen-äänestyksessä! Tällä tiedolla jaksaakin vuoden eteenpäin taivaltaa!

  Mitäpä muuta sitten Suomessa ja maailmalla on viikonloppuna tapahtunut: 

-Bruce Oreck pistää suomalaiset ruotuun. Noin viisaalle miehelle löytyisi varmaan sarkaa kotimaansa asioiden oikomisessa

-amerikkainen aktivisti antoi anakondan niellä itsensä kiinnittääkseen huomiota Amazonin sademetsien tilaan. Hiilipuvun ansiosta hän selviytyi tempusta hengissä. Vaviskoo Joona haudassa kääntyilessään!

-Unkarin pääministeri Viktor Orban aiheuttaa närästystä EU:ssa. Mies lienee Putin-fani parhaasta päästä

-Niinisalossa sotaharjoituksista on kadonnut rynnäkkökivääri. Koska rynkyllä ei käsittääkseni,  suureksi onneksi ja siunaukseksi, ole omaan tahtoa, on sen joku Danten Helvetin kahdeksannen ja yhdeksännen piirin. eli Malebolge'n ja Kokytos'in välimailla hilluva luisuohta vohkinut

-viikko jatkuu (vesi)sateisena ja tuulisena. Siis Pertti, unohda auton pesu, tarkkaile sadetutkaa, jos ulkoilla aiot

 Nyt pitää hakea lehti, ryhtyä kahvin/puuron keittoon, rouva heräilee puolelta.

Iiris tuuheassa otsatukassaan.

 

KEIKIN HEIKKA

Perjantaki-ehtoona Hector Power-Band'eineen ja Power-Strigs'ineen heitti Hauras-kiertueen toiseksi viimeisen keikan, Lahti Hallissa, kuten olettaa saattaa. Melko tarkasti kolme vuotta taaksepäin maestro edellisen kerran samassa paikassa vieraili, koko lailla sama kokoonpano silloinkin tukenaan, nyt vain silmän- ja korvan iloksi kolmen nuoren naisen jousiryhmä. Koko rahan edestä keikkaa piisasi, kolmen tunnin paikkeilla, vähän ylikin taukoineen. 

Paikallisen puolueisiin sitoutumattoman päivälehden maanantain numeroon oli toimittaja P.P. väsännyt pienehkön jutun otsikolla "Ristiriitojen mies". Melko asiallinen se oli, vaikka kirjoittaja ei ilmi selvästi Heikin erikoistuntija saatikka fani olekkaan. Paitsi että P.P. kirjoittaa: "Lou Reedin coveri Onpa seisovaa ilmaa oli tarpeeton." Tuohon on kyllä vaikeaa yhtyä. Perustelkoon arvon toimittaja, miksi kappale, minkä Hector omistaa kuluvana vuonna kuolleelle suurelle lauluntekijälle koko screenin täyttämän kuvan kanssa, ja kertoon ennen biisiä varmasti useimmille tuntemattoman tarinan käännöksen syntyhetkistä niin ikään rakennuksen jättäneen Juicen kanssa eräänä kesäyönä Tampereella jossain puistossa, on turha?! Enpä itsekään ollut asiaa kuullut; olivat poijaat aamuyöstä pohtineet, voisiko kappaleen "Walk On The Wild Side" suomentaa. Juhani oli siinä lämpimässä  kesäyössä pohdiskelun lomaan tuumannut muina miehinä: "onpa seisovaa ilmaa!", siitä se oli sitten lähtenyt.

Hectorin ääni on voimissaan, esitykset, bändi, sovitukset ihan hyviä, mutta hieman pettynyt olin biisivalintaan. Vaikka joukossa oli helmiä ja yllättäviäkin vetoja, oli varsinkin jälkimmäinen puolisko liian kliseinen lukuisine hitteineen. Olisin mieluusti kuullut vaikkapa "Pahuuden Avenuen", "Viimeisen Unelman", tai hienon rakkauslaulun "Muistinko kertoa" , muutamia mainitakseni. Mutta kansa sai, mitä kansa halusi, tuntui ylen tyytyväinenkin olevan.

Näin jälkikäteen muistellen vuoden 2011 Aikamatka-kiertue vaikutti minuun voimakkaammin; siinä oli enemmän sanomaa. Liekö Heikki tulossa vanhaksi (ei kai?). Tietysti Hauras (albumi) oli Hauraassa (kiertue) näkyvästi esillä, eikä levyllä niin kovin paatoksellista maailmanparannusta julisteta. Paremminkin tekijän ehkä mutkikasta suhdetta, tai sen puuttumista, Jumalaan. Kirkko, uskonto tai Jumala mainitaan nimittäin melkein jokaisella albumin 12:sta kappaleesta.

Hyvä mieli kaiken kaikkiaan keikasta kuitenkin jäi. Sitä paitsi on hyvinkin mahdollista, että tapaaminen oli viimeinen, joko minusta, tai taiteilijasta johtuvista syistä. Toivottavasti ei kuitenkaan, onhan Heikillä vielä matkaa yhden yhä kiertuetta pukkaavaan idolinsa vuosiin. Nimittäin Cohen'in Leonard'in. Niin, ja minähän dallaan milloin minkäkin kylän raittia, niin kauan kun Reiskojeni pohojat kestää... 

Minusta, "Mertsi" Mertarannan sanontaa lainatakseni, "Kultaiset Lehdet"-albumi on Hectorin ehdottomasti ehkä paras levy. Miettikääpä vaikka biisilistaa: Yö tanssittaa, Pahuuden Avenue, Pää räjähtää, Pian tuuthan takaisin, Mitä mulle kuuluu?, Kultaiset lehdet, Oi ystäväin, oi armahain, Kun kello pysähtyy, Time Goes By, Nuoruuden lopetus, Aukaisit oven, Vanhat polkupyörät, sekä Halleluja. 

"Jo pahat voi solmia liittoja,

 miksei hyvätkin tekis niin?", 

sanoi Pellonpää kerran vakavana,

ja vieripöydissä naurettiin...

On kauniita vain äidit 

ja vastasyntyneet,

mutta sen kauneuden arvon

arvottomat on turmelleet...

SIINÄ NOIN OSAPUILLEEN...

Aamuna muutamana joku jo unohtunut uutislähetyksen haastateltava totesi jostakin jo unohtuneesta asiasta, että sen osuus jostain jo unohtuneesta kokonaisuudesta "on siinä noin kahdenkymmenen prosentin kieppeillä." Mikäli minulta kysytään, pidän tarpeellisena, että määritelmään lisätään vielä osapuilleen, suunnilleen ja tienoilla, ihan vaan asian varmistamiseksi.

 Liitto-orava voitti sitten Putouksen, hyvä niin, sehän on suojeltu laji. Muuten: eilen vilahtanut saman näyttelijän hahmokisasta raakattu figuuri Jussi Halla-Ahosta vaikutti aika oivalliselta.

Tempus fugit: Talvisodan syttymisestä 75 v, Beatles'ien USA:n valloituksesta ja Hectorin ensilevytyksestä 50 v, Berliinin muurin murenemisesta 25 v, veden löytymisestä Marsista (Mars Odyssey-luotain) 12,5 v, sukupuolineutraalin avioliittolain muuttamisen kannatuksesta eduskunnassa pari päivää, niin, ja Pertsan syntymästä piakkoin 63,5 v. Mikä lie merkittävin?

"Homokirkosta" erotaan ennätystahtiin. Minä, jos kirkosta olisin koskaan saanut aikaiseksi erota, voisin arkkipiispan lausunnon vuoksi liittyä takaisin.

Tuleviin Salen kekkereihin on kutsuttu mm. Elastinen ja Reijo Taipale viihdetaiteen saralta, Teemu Selänne ja Sami Jauhojärvi urheilua puolelta,sekä Antti ruuskanen savon murteen esille tuojan ominaisuudessa. Ansioitunutta joukkoa itse kukin.

Jos on poliittisia broilereita tupsahdellut kehiin aina Väyrysen Patesta ja Liikasen Ekistä lähtien, nyt on saatu todellinen untuvikko! IS:n mukaan 10-vuotias Mili Kasurinen aikoo hakea Kemijärven kaupunginjohtajaksi, koska on huolestunut kaupungin huonosta taloudellisesta tilasta. Sanokaa minun sanoneen; hän tulee pääsemään urallaan pitkälle, ties vaikka Lapin neutraaliksi maahenkilöksi.

Ilta-Lehdessä oli listattu hauskimpia lasten joululahjatoiveita. Tiedä nyt niiden hauskuudesta, mutta kauko-ohjattava ahven saattaisi olla ihan jees, sarvin ja hampain, ilman koukkuja tietysti.

Mutumu-joulua, (musta-tuntuu-mustaa-joulua) ennakoivat lehtien sivuilla. Tulee, jos on tullakseen, tai siis pysyy kamara, mustana, tietty. Yön aikana oli meille ilmestynyt pieni lumenhärmä, mutta pimmeetä on ollu. Minäkin, jouluvalojen ei niin lämmin kannattaja, viritin perjantaina etupuolelle ja parvekkeelle niukat led-valot, fiat lux!

Täällä meillä alkaa tuoksua tuleva lounas: Hilppa loihtii oivallista evästä, joka koostuu ensin uunissa kypsennetyistä ja lihat luistaan erotetuista kanan koipi-reisipaloista, kypsennetyistä kanttarelleistä ja parsakaalista. Ainekset tällätään vuokaan ja uuniin reiluksi puolituntiseksi. Hyvvää, kiitos Etlarin Martta-ohjeet! 

 Niin että tämä tällä kertaa, pitää viedä kananluut ja parsakaalinperkeet kompostiroskiin, mynnähtävät muuten melko pian. 

Tässä kuva, jonka fb-kaverini Heikki P. on jostain esiin kaivanut, minulle ystävällisesti toimittanut. Siinä äiti-Elina ja isä-Erkki v. 1967 jäällä Anttolassa. Huomatkaa Elinan leuhka nojaus Taunus M12:sta kylkeen!

MESTARIPÄIVÄT JA HALAVATUN KÄHÖNEN, eli raksatarinoita 2

  Jäi tuossa eilisessä blogissa niin paljon kertomatta, lähinnä toveristani RT:sta, että on pakko paikata. Kummittelevat muutoin tulevienkin öideni (sanokaa onko tuo oikea muoto ”tuleva yöni” ilmaisun monikon genetiivistä???, sana ”öideni” kuulostaa pikemminkin turkilta) unissa.

  RT on, oli, on aina ollut absolutisti, ei ole eläissään viinan tippaa hotkaissut. Mutta se ei hänen hauskanpidolleen este ollut. Silloisen Rakennuskunta Hakan Lahden yksikön mestareiden parissa eli sanonta ”Muut juo, RT tulee känniin!” Muistan eräänkin kerran, kun jonkun iltatilaisuuden jälkeen törmäsimme Seurahuoneen ovelle tarkoituksena kallistaa vielä muutama naukku. Kaikki yrittivät olla asiallisia ja vakaita, paitsi RT, hän piti tyypillistä show’taan yllä. Niinhän siinä kävi, että muut pääsivät sisään, paitsi joukon ainoa selvä, vakuutteluistamme huolimatta.

  Tuolla eilen laajemmin muistelulla Hyvinkään työmaalla meille kehittyi, alkusyytä en muista, haamuhenkilö Kähönen. Aina kun joku meni pieleen, oli jompikumpi lointelemassa: ”Halavatun Kähönen, minkä tempun teki!” Kähönen jalostui lopulta Mestariliiton (kuvitteelinen järjestö) nokkamieheksi, joka ei hoitanut leiviskäänsä läheskään pieteetillä. Kerran kauniina kevätpäivänä sanoi RT, että lähdetään kaupungille, pitää ostaa pojalle Mastermind-peli. Sörnäytimme siis ruokatunnilla keskustaan ja kirjakauppaan.  Liike oli asiakkaista tyhjä, ainoastaan keski-ikäinen rouvashenkilö tepasteli palvelualttiina hyllyjen tietämillä. RT:hen iski taas joku oivallus, hän alkoi selittää myyjättärelle meidän olevan Mestariliiton miehiä, ja tehtäväksemme annetun ajanvietteen hankkimisen tuleville Mestaripäiville. ”Tietysti määrärahan puitteissa”, ehätin jatkamaan. RT sanoi meidän etsivän lähinnä jotakin sopivaa peliä. Rouva alkoi innokkaasti esitellä tarjontaa. Siinä äplisteltiin ja raavittiin päätämme. ”On se yhtä hittoa, ettei  Kähönen saanut tätäkään hommaa kunnolla hoidettua! Ei saanut kerättyä rahoja paljon mitään, ja niillä pitäisi viihdykettä kolmelle ja puolelle sadalle mestarille järjestää!”, valitteli RT. ”Kumma, että sellanen jätkä saa kalliilla palkalla istua johtopallilla, kele, olis sinne pätevääkin porukkaa laittaa!”, kiivaannuin minä komppaamaan.  Tovi vielä pyöriskeltiin ähisten ja murahdellen. Myyjärouva oli selvästi puolestamme pahoillaan. ”No paljonkos sitä rahaa on käytettävissä?”, hän viimein kysyi. ”Liian vähän!”, kivahti RT, ”mutta otetaan tämä Mastermind, vaikka pitääkin joku markka laittaa omistaan!”  ”Kyllä meillä voi aina vähän tinkiä”, ilmoitti empaattinen myyntihenkilö. ”Jos sovitaan tasan 15 markkaa.” ”Tehdään niin”, myöntyi RT, ei jää juurikaan omalle kontolle.” Kaupat tehtiin. En tiedä, alkoiko myyjätärtä koskaan kaivelemaan Mestariliiton varattomuus; olihan määräraha huikeat yli 4 penniä jokaista kolmea ja puolta sataa osallistujaa kohti! Mutta selvästi hyvillä mielin hän kauppaan jäi, tulihan Liiton miehiä osaltaan autettua.

  Meille kehittyi myös tapa nostaa ja laskea, Konsta Pylkkäsen ja nyt muististani karisseen tuttavan veneentekijä-äijän kehumis-haukkumis-tarinan innoittamana, oletan. Siinä tarinassahan äijän veneet kulkevat aluksi melkein itsestää, mutta kun toinen keskustelijoista huomauttaa jostain negatiivisesta piirteestä tekijässä, johtaa se monivaiheisesti siihen, että Konsta ja kumppani sylki pärskyen rienaavat miesparkaa ja hänen veneitään. Monet kerrat oli naurussa pitelemistä, kun jossain seurassa jompikumpi meistä alkoi jotakin ihmistä, tavaraa tai asiaa kehumaan, ihan todellisessa tarkoituksessa, ja kaveri heitti väliin: ”Mutta kerran..!” Siitä alkoi sellainen soutaminen ja huopaaminen, ettei itsekkään meinannut mukana pysyä. Toiset varmaan ymmärsivät, mistä on kyse, kaikki kuitenkaan eivät. Ilmeistä päätellen olivat jo pakkopaitaa päällemme sovittamassa.

  Vieläpä palaan siihen aiemmin kertomaani "ilmaiseen" messureissuun. En muista, kuka matkan kustansi, mutta tarjoilua riitti, niin bussissa, kuin messuravintolassakin. Vähän siellä näytteillelaittajien pilttuita kierreltiin, enimmäkseen lasin ja naposteltavan ääressä istuttiin. Joku kellonaika oli paluulle sovittu. Kun se läheni, lähdimme vielä RT:n kanssa hiekkalaatikolla käymään. Ulos tultuamme Messukeskuksen parkkipaikalla äimisteli joukko puoli- ja täyspäihtyneitä herrasmiehiä, rakentajia Oulun seudulta, kuten meille selvisi. RT ei malttanut olla hiljaa. Hän lyöttätyi joukkoon esitellen itsensä rakennushallituksen virkamieheksi. Alkoi kysellä, millaisia urakoitsijoita Oulun tienoilta löytyy. Kun pitäisi näet muutama kohde piakkoin kilpailuttaa. Johan alkoi löytyä olalle taputtelijaa, käyntikortin ojentajaa, vierailukutsun esittäjää. Minä seurasin sivusta tapahtumia silloiseen partaani naureskellen. Onneksi joku selvemmän pään oululainen alkoi tivahdella kuljetuksen lähdöstä, sai joukon meille vilkutellen vetäytymään kohti bussien rykelmää. Sanon onneksi, sillä ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun RT olisi saanut itsensä, kaverinsa myös, vaikeuksiin ja lähtemään harvoilla totuuden tultua liian aikaisin julki.

  Hyväksi lopuksi vielä yksi tarina tuolta Hyvinkää ajalta. Kaupungininsinöörinä, siis rakennusvalvonnan nokkana toimi tuolloin erittäin veemäinen herra, kutsuttakoon häntä KI:ksi. Hän ei alun alkaenkaan tullut toimeen RT:n kanssa, koska tämä ei antanut itseään pompottaa. Sitten vielä työmaan valvojana oli kaupungin palveluksesta eläköitynyt insinööri, edellä mainitun virkamiehen hyvä tuttu. Valvojankin oli RT pannut ruotuun, ja tämä kävi välillä valittamassa KI:lle, kuten myöhemmin paljastui, työmaan tavoista. Minä olin jo muilla mestoilla, kun sitten tapahtui seuraavaa: Kaupungininsinööriltä tuli työmaalle kirje, missä sanottiin, että talon parvekelaattojen kiinnitys oli Suomen rakentamismääräyskokoelman vastainen, ja että nse oli korjattava. Sen lisäksi RT:n tulisi jättää vastaavan mestarin työnsä tällä työmaalla. Melko vakavaa tekstiä siis. Mutta RT ei siitä häkeltynyt; hän alkoi ottaa asioista selvää. Kun valmistelut oli tehty, RT lähti visiitille kaupungintaloon. Tuleva on RT:n omaa kertomaa, mutta miehen tuntien en asian todenmukaisuutta pane ehdolle.... RT painaa liikennevaloja, ja pääsee lopulta sisään. KI tokaisee: "Noh, tulitko jättämään irtisanoutumisen vastaavan hommasta?" "En", vastaa RT, "mutta heitä takki niskaan, niin lähdetään kyselemään sulle töitä." "Mitä sinä oikeen sönkötät?", ihmetteli KI. "No ensinnäkin sinun johtamasi virasto on rakennekuvat hyväksynyt, ja niiden mukaan on parvekkeet tehty. Toiseksi otin selvää vanhemmista rakennuksista. Hyvinkäälle on pystytetty vajaan kymmenen vuoden aikana ainakin kuusi kerrostaloa, missä on käytetty samaa kiinnitysmenetelmää, ilman minkäänlaisia ongelmia tai asiaan puuttumisia." RT läjyttää kaksi kansiota pöytää ja lisää: "Näissä on kaikki dokumentit asiasta. Kun toisen kiikutan kaupunkinvaltuustoon, toisen Hyvinkää Sanomien toimitukseen, on uusi duuni sinulle tarpeen!" En muista, mitä RT kertoi KI:n tähän sanoneen. Mutta asia unohdettiin vähin äänin, tosin jonkun pienen vahvistuksen RT joutui parvekekiinnityksiin hitsauttamaan. 

  

  Kunhan uusia anekdootteja mieleen pullahtaa, vaivaan ehkä teitä taasen.

Mestaripäivien perinteinen viihdyke.

WANNABE REMPPAMIES ja muita raksatarinoita

  Olin joku vuosi rak. mestariksi valmistumisen jälkeen, vuonna 1984 (muistan sen myöhemmin kertomastani tapauksesta), Hyvinkäällä betonimestarina. HOAS rakennutti sinne 3-kerroksista, 2-rappuista oppilasasuntolaa. Vastaavana mestarina toimi RT, minua fyysiltä vuosiltaan muutaman, virkaiältään useamman vuoden vanhempi Lahtelainen kaveri. Olin Reiman jotenkin tuntenut aikaisemmin, mutta nyt vasta tähän nopeaälyiseen ja huumorintajuiseen kaveriin vasta pääsin paneutumaan. RT jäi vähän minua ennen eläkkeelle, teki duunia kuusvitoseksi, asuu yhä Lahdessa, ja käymme silloin tällöin kahveella rupattelemassa vanhoista HAKA-ajoista.

  Mutta asiaan. Aloitanpa remonttimies P:sta. Työvoima oli sopimuksen mukaan hankittava paikallista tekijöistä, muutamia luottomiehiä RT oli tuonut mukanaan edelliseltä työmaalta Mäntsälästä. Niipä vahvistuksia tarvittiin, työkkäri puheillemma porukkaa lähetti, sana kiersi, ja jotkut tulivat oma-aloitteisesti kysymään. Miehitys alkoi olla kasassa, kaivuut tehty, anturoita valettiin, kun huomasimme, että meillä ei vielä ole remonttimiestä. Remonttimies on (oli ainakin siihen aikaan, nythän kaikki teetetään alaurakoina) ammattimies, joka osaa hitsata, korjata tiettyyn pisteeseen työkaluja, vetää työmaasähköt, hoitaa ja huoltaa tarvittavat betonivalulämmitykset, jne. Niinpä päivänä muutamana työmaakonttoriin saapasteli kolmekymppinen kaveri, esitteli itsensä P:ksi, kysyi, onko tarvetta remppamiehestä. Kehui olevansa sähkömiehen koulutuksen saanut, luokkahitsari, pienkonekorjaaja, ties mitä. Mehän innostuttiin, vaikka ei ihan kaikkea uskottukaan, mies palkkaamaan, tarve kun oli. Ensi töikseen P sai käydä läpi työkalukontin, tutkia, mitkä värkit pelittivät, mitkä kaipasivat huoltoa, mitkä joutivat poistaa. P siellä pari päivää möyrysi, tuli sitten sanomaan:  ”Kaikki pelaa, yhden vibran sauvan ja Hiltin ison piikkauskoneen lähetin varastolle vaihtoon. Niin, ja siellä oli kaksi käymätöntä moottorisahaa, tein niistä yhden toimivan”. Hyvä mies, me tuumittiin. Seuraavana päivänä tuli työpäällikkö UH käymään. RT hänelle kertomaan: ”Nyt meillä on niin pätevä remppa, että teki kahdesta paskasta moottorisahasta yhden…”  tähän minä kerkesin töryttämään. ”yhden kelvottoman!” UH katseli vähän pitkistään, RT meinasi tukehtua nauruun. Mutta se oli enne, paljastui pian, että eihän se P mitään oikeasti osannut. Ei osannut edes raudoittaa anturoita! Niinpä sitten siirreltiin äijä toisarvoisiin duuneihin. Kun runko alkoi nousta, tuli joskus piikkaustarvetta (piikkaus on niitä vi******simpia hommia raksalla). Silloin menin P:n juttusille, ja sanoin: ”Kuule P, siellä olis nyt aika vaativa piikkaus, ei uskalla ihan ketä vaan hommaan laittaa.” P:n silmät paloivat päässä, ja sanoi: ”Kyllä mä meen tekemään, ei uskalla jätkiä laittaa, rikkoo väärät paikat.” Niin sitä psykologialla selvittiin P:n kanssakin.

  Toinen muisto psykologiaa sivuten. Kuljettiin Hyvinkäälle vuoroviikoin RT:n autollaj, vuoroviikoin minun kulkuneuvollani. Otimme Mäntsälästä kaksi rakennusmiestä aina aamuisin kyytiin, veimme iltaisin mukanamme takaisin. Vähän viinaan meneviä, mutta kelpo rakentajia he olivat, olkoot vaikka X ja Y. Meillä RT:n kanssa kävi ajatukset hyvin yhteen. Niinpä kerran ajaessamme Hyvinkäältä kohti Mäntsälää, tokaisin muina miehinä: "Eiköhän oikaista tuosta, se ei ole paljonkaan pidempi reitti?" "Joo". innostui RT. "Oikeastaan siitä, sitten voitaisiin oikaista Saikkolan Sahan kautta. Se ei hirveästi kauempaa kestä!" Näitä oikaisuja tehtiin vielä muutamia, siis puheissamme, vaikka posotettiin koko ajan samaa tuttua tietä. Kun RT sitten vielä kerran, kun olimme jo lähes Mäntsälässä tokaisi: "Oikastaan vielä tuosta Myllyrinteen kautta", kuului takapenkiltä vieno toivomus: "Jos ei enää oiottais, meillä alkaa olla vähän kiire!" Viinakauppa meni näätsän silloin viideltä kiinni, ja poijiilla oli suu kuivana. "No siinä tapauksessa!", laukaisi RT, ja kurvasi paikalle, mistä aina otimme toverit kyytiin. Ihan oikeasti nämä veijarit olivat niin meidän puheidemme lumoissa, että luulivat meidän kierrelleen vaikka missä. Ehkä RT:n Ladan huurteiset ikkunat osaltaan auttoivat illuusion syntymistä.

  Toinen autoon liittyvä episodi tuon työmaan tiimoilta. Minulla oli siihen aikaan Skoda Octavia, aito tsekkoslovakialainen, ei mikään Volkkarikopio. Työmaan lähellä oli merkkikorjaamo, auto oli eräänä päivänä siellä huollossa. Niinpä kysyimme ruokatunnilla luottomies A:n Datsunia lainaksi kauppareissuun. A sanoi, että siitä vaan, mutta siinä on käynnistysvaikeuksia. Hän tuli meille auton konsteillaan starttaamaan ja varoitti: "Älkää sammuttako sitä, kun kaupassa käytte." Siis jätimme kaaran hörhöttämään Centrumin parkkipaikalle. Kun tulimme eväät kainalossa kaupasta takaisin, oli pihalla muutama esiteini koulupoika aikaansa kuluttamassa. Homma lähti meiltä spontaanisti etenemään. "Hei, tuolla on tyhjä auto käynnissä, napataan se!, älähdin RT:lle. "Joo, otetaan äkkiä", vastasi tämä. Syöksyimme niskat kyssässä ja ympärillemme kyräillen autolle, RT puikkoihin, minä viereen. Pojat jäivät suut ammollaan tuijottamaan, kun RT kaasutti renkaat ulvoen pois paikalta. Liekö asiaa virkavallalle, tai kellekkään ilmoittaneet, ei ainakaan perästä kuulunut. Mutta kyllä miehillä oli hauskaa, kun homman selvitimme.

  Tämän seuraavan jutun olimme RT:n kanssa sopineet. Autonlainaaja A oli äskettäin tullut toiselta, RN:n mestaroimalta Hakan työmaalta. Hän kertoi, että joku sovittu urakka oli jäänyt RN:lta maksamatta, ja sanoi haluavansa puhua tämän kanssa. Pomojen kopissa oli työpöytä ja puhelin molemmissa päissä tilaa, mutta vain yksi linja, eli rinnakkaisluurit. Teimme seuraavasti: RT meni huutamaan A:lle, että tule puhumaan siellä on RN. A tuli sisään, RT oli puhuvinaan kollegan kanssa, samalla kun minä olin tilaavinani harjaterästä toisessa puhelimessa. Kohta RT sanoi, että A haluaa puhua kanssasi, ja ojensi luurin tälle. A, jääkaappipakastimen kokoinen köriläs möräytti puhelimeen kumealla rintaäänellä: "Terve RN, A tässä!" Siihen minä, viiden metrin päästä: "Terve, terve, RN tässä." A alkoi selvittää, mitä hänellä oli sydämellään. Minä yritin vastailla parhaani mukaan, kunnes pokka petti, ja aloin tirskumaan. Silloin A, fiksu ja huumorintajuinen toveri, tajusi, mistä on kyse. Miehen hartiat lysähtivät, hän lähti ulos murahdellen: "Tämä muistetaan, tämä kostetaan!" Kostamatta jäi, minä siirryin pian toisille mestoille, ja RT kertoi, ettei A aikeissaan koskaan onnistunut, vaikka muutaman kerran yrittikin jotakin uunotusta.

  Kerran RT kysäisi minulta, että lähtisinkö Helsinkiin joillekin rakennusmessuille. "Lähde ihmeessä, se on ilmainen reissu, on sponsorit matkassa" houkutteli hän. Minähän lupauduin. Mutta kuinka ollakkaan, kun se päivä koitti, olin unohtanut koko asian. RT sai minut kuitenkin houkuteltua. Iltapäivällä mentiin Mäntsälään, hyvissä ajoin ennen kuljetuksen lähtöä. Minä poika menin paikallisiin kauppoihin, ostin huosut, paidan, pikkutakin, päällystakin, muistaakseni kengätkin. Eihän sitä työvaatteissa Kirkolle mennä! Satasiahan se lysti kustansi, vaikka siitä eteenpäin oli kaikki ilmaista. Kun RT sitten jonkun ajan kuluttua taas kysyi, ilmoittaako hän minut eräälle sponsoroidulle risteilylle, minä kieltäydyi, ehdottomasti, sanomalla: "Sori, mulla ei oo enää varaa ilmaisiin matkoihin!"

  Vielä yksi tarina, vaikka olisi niitä enemmänkin tuolta elämäni rattoisimmalta työmaalta. Olin juuri rakennukselle tullut, ja HOAS'in herrannappuloiden piti tulla merkkamaan, mitkä puut kaadetaan, mitkä jätetään. Silloin olivat Sarajevon talviolympialaiset pahimmoillaan menossa. Oltiin sitten päivällä jossain ravintolassa RT:n kanssa katsomassa 30 km:n hiihtoa. Yht'äkkiä huomasin, että kello oli jo kiiruhtanut sovittuun katselmusaikaan. RT, melko kovapäinen ja itsenäinen kun oli, sanoi: "Antaahan herrain leimailla, me katsotaan hiihdot!" Näin tehtiin. Kun työmaalle palattiin, olivat insinöörit kyllästyneet odottelemaan ja poistuneet. RT sai tietääkseni kuulla asiasta, mutta osasi kai selitellä itsensä kuiville. Hän kertoi muuten vasta äskettäin, että oli vuosien kuluttua silloisen HOAS'in edustajan eräässä yhteydessä tavannut. Tämä oli arvovaltaisessa seurassa tokaissut: "Sieltähän tulee se puunleimaaja! Nyt ei kannata asioista hirveesti sopia!" Noh, tilanne oli lopulta mennyt nauruksi, eikä ollut aiheuttanut vaikeuksia rakennusliikkeelle, minkä teknisenä johtajana RT tuolloin toimi.

  Sellasia siis tapahtui sen vajaan puolen vuoden aikana, kun RT:n kaverina Hyvinkäätä rakensin. Jos kaikki työmaat olisivat olleet sen kaltaisia, ties vaikka mestaroisin vieläkin!

PARAISILLA EI PARAHELTU, EIKÄ ONNEKS OLTU AAMULLA (PARAISTEN)KALKIN VÄRISIÄ.

Männä perjantaina lähdettiin usmuuttamaan kotoa Paraisille klo. 16:00. Sääennuste kertoi, että kohti sakeaakin lumisadetta taivallettiin. Sadehan alkoi jo Renkomäessä. Ei kuitenkaan yltynyt pelättyihin määriin, ennen kuin viimeisillä kilometrikymmenillä valtatie ykköstä. Koko Turunväylä Nummelasta aina Kaarinan liittymään oli toki muutettu kahdeksankympin rajoituksiin, ja loppuosuudella ei enää viitsinyt ohittamaan lähteä, sen verran lunta ja sohjoa oli kaistojen väliin kertynyt.  Perille kuitenkin päästiin, ihan oletetussa aikataulussa. Kyllä se taas tuli todettua ja todistettua; kun on ystävien kesken, ei väliä, vaikka edellisestä tapaamisesta on kulahtanut vuosikaupalla. Aivan kuin oltaisiin jatkettu siitä, mihin suunnilleen v. 2006 tai 2007 Virroilla Räsästen kesäpaikassa jäätiin. Hyväkuntoisen ja avaran talon olivat saaneet ostettua. 

Sitäpä siinä sitten tuliaismaljojen kera äimisteltiin.

Niin isäntäväki, kuin vieraatkin.

Lauantaiyö virahteli puoli viiteen, ennen kuin nukkumaan toettiin. 

Poijaat sianpieremän aikoihin.

Meikäläinen lauantaiaamuna kuitenkin kahdeksan jälkeen tolpillaan. Kahvitarpeita en viittiny ruveta penkomaan. Siis kipasin ulos kolaamaan pihan ja ajotie, hain lehdet. Sitten muistin, että muutaman sadan metrin päässä oli K-Supermarket, ei kun sinne! Kello oli jotain puoli ysi, kauppa oli auennut kasilta. Sydän toivoa täynnä sisään, mutta eihän ne kehnot keitettyä kahvia kaupanneet. Niinpä ostin jonkun kylmän kahvijuoman, sain sentään kaveriksi uunikuuman sämpylän. Niiden kera siitä lehtiä selaamaan. Kun ei muita alkanut kuulua, menin minäkin vielä koko vartalon nojalle. 

Pianhan alkoi Ilu kolistella siihen malliin, että kahvia alkaisi valmistua. Pikkuhiljaa saatiin aamupalat nautittua. Iltapäivällä lähdettiin Paraisiin tutustumaan. Maija tiesi, että siellä on vanhoissa puukortteleissa markkinat, kaikenlaista käsityötä ja leivonnaista, etc. Mehän tällättiin Ilun Toyota kirkon viereen parkkiin, siitä markkinahumua ällistelemään. Vanhoja puutaloja oli, kapeita katuja. Maija sanoi, että tässä ne pitäisi jossain olla, ne markkinat, mutta ei näkynyt ristin sielua, kirkon läheisyydestä huolimatta. Käveli kuitenkin keski-iän ylittänyt pariskunta näkyviin, me odottelemaan, heiltä kysymään: "Missähän ne markkinat oikeen on?" "No tässä jokapullellahan ne", oli vastaus. Meillä päät pyörimään, kuin pössihavukoilla, ei ketään missään. "Niin, viikon päästä", lisäsi rouva myhäillen. Me olimme, siis Maija ainakin, voittaneet juuri viikon elämästämme.

Käveltiin kuitenkin "keskustaa" ja satamaa katsomassa. Ei tähän vuodenaikaan paljon kerrottavaa, kesällä varmasti ihan eri juttu.

Sitten käytiin muikuilemassa Räsästen venettä, kun Ilun piti sieltä hakea joku värkki. Se oli hallissa kymmen kilometrin päässä, missä myös on heillä venepaikka kesäisin. Ihan lähellä oli kuuluisa Airiston  Hotelli, nykyisin kait Holliday Club Airisto, sitäkin käväistiin katsomassa. Ja sovittiin yksituumaisesti tulevan kesän purjehdusreissusta sekä Räsästen Avokas-visiitistä. Vaikka vastahan he siellä jossain 1970-luvun puolivälissä piipahtivat.

Lauantaipäivä kuluikin sen jälkeen mukavasti jutustelun, välipalan, jutustelun, saunomisen, jutustelun ja illallisen kahveineen, tiramisuineen ja calvadosineen parissa Nukkumaan mentiin säädyllisesti ennen puoliyötä. 

Sunnuntaina selvittiin aamukahveista hieman tiukemmalla aikataululla, joten päästiin yhdentoista maissa starttamaan kohti Tiilikaisia. Lumi oli teiltä hävinnyt, nopeuskin satasta, maa kylläkin valkoisena Helsinkiä myöten. Kyllä oli Iiris kehittynyt, vaikkei  kokoa niinkään voi nähdä, niin ilmeet, eleet, koko likka!  Hymyä heitteli, jopa minulle, olihan juuri syönyt, hyvää tuulta riitti.

Helmi se jaksaa aina olla yhtä innoissaan, meidät kun tapaa, ihan kuin oltais kuolleista herätty.

Sai Peppe-Pappakin, viikingiksi laittautuneena, Iiristä pidellä.

Iltapäivällä jouduttiin vielä valoisan aikaan kotiin. Oli onneksi seinänaapurit hoitaneet hommat siihen malliin, että ei tarvinnut ryhtyä sitäkään vähää lumihommaa tekemään.

Silleen se mänj, meijän viikonloppu. On pöljempiäkin vietetty.

VIIKKO, VAAN EI HERRA, 47

  Maanantaina kävin äiti-Elinan kanssa asioilla; otatettiin hänestä virallinen kuva. Oli näet päässyt passi vanhenemaan. Äiti teki radikaalin ratkaisun: ei enää uutta passia, "kun ei näin vanhalle (92 v.) matkavakuutustakaan myönnetä", mutta kuvallinen henkilötodistus hankitaan. Varasin poliisilaitokselta ajan, torstaina klo. 11:45 sinne mennään. Päiväruokana ananas-raejuusto-oliivisalaatti a'la Pertsa. Iltapäivällä lukemista; Risto Isomäen "Kurganin varjot" loppuun, Arnaldur Indirdasonin "Reykjavikin yöt" alkuun.

  Eilen siivosin kotona, normaali versio, parin tunnin homma ilman turhia liikkeitä. Lounaaksi pyhältä jäänyttä kylmää riisiä tonnikalalla ryyditettynä. Sitten katsoin tallenteelta Fargo'n jaksot 5 ja 6, päivänokoset ja -kahvi, pari tuntia kirjaa. 

  Tänään onkin "vapaapäivä". Hilppa lähti bussilla duuniin, minä aloin kirjoittaa tätä blogia. Kohta kävelen Lidl'iin hankkimaan hedelmiä, rahkaa välipalaksi ja uuden tv-lehden. Lehdistä puheen ollen: Etelä Suomen Sanomat  kolahtaa aamuisin postilaatikkoon, mutta aika huonosti tulee luettua. Eli tärkeimmät julkaisut ovat Lidl'in tarjouslehti ja IS:n tv-lehti. Lidl'in tarjoukset siksi, että voi suunnitella, mitä tulevalla viikolla syö, tv-lehti siksi, että tietää, mitä tulevalla viikolla katsoo / tallentaa (tätä muuten kutsutaan panem et circenses-syndroomaksi). Lidl on muuten ainoa kauppa, missä ei koskaan sanota, että tv-lehteä ei voi ostaa, kuin IS:n kanssa (lehdykäisessähän toki lukee niin, mutta mitä sitten.) Tänään tempasen lounaaksi lautasellisen rouvan eilen loihtimaa siskonmakkarasoppaa. Iltapäivä kuluu rennosti alueella päivänokoset-joku sarja-kahvi-kirja, aina klo. 18:30:neen asti. Hilppa on tänään jumpalla, mikä loppuu klo. 19:00, joten hikinen ihminen pitää noutaa.

  Huominen onkin näin huru-ukolle yhtä säpinää: aamulla Elinan kauppa-asiat ja imurointi, sitten henkkarianomuksen tekoon. Sieltä päästyä kiivaasti kotiin purasemaan, siskonmakkarasopan jämät, oletan, ja takasin maalikyliin "Matkijanärhi osa 1"-elokuvaa klo. 14:30 katsomaan. Tuossahan meinaa jo hengästyä!

  Perjantaina varmaan normaalia päivän viettoa, kunnes puoli neljäksi hakemaan Hilppa, piipahtamaan kotona, ja nokka kohti Paraista, vai onko se Paraisia?, kerro sinä. Räsäsen Maija ja Ilu ostivat sieltä joku aika sitten talon. Kun on huhuiltu, on aina puhuttu, että pitäs mennä käymään. Nyt päätettiin, että päätetään! Muuten meno lykkääntyy hamaan kuolemaan asti, jollei pidemmällekin. Mukavahan se on heitä tavata, uusi (vanha) talo tarkastaa, vähän ehkä merimaisemia muikuilla, purjevene nähdä (tosin jo talviteloillaan, ehkä ensi kesänä pääsee vesillä testaamaan). Sunnuntaina ajetaan Annan ja Jonin kautta, ettei Iiris pääse aivan vieraantumaan.  Sellasta se on joutoäijän taival. Kuluvaan viikkoon ei paljon olisi mahtunut pitsinnypläystä tai rukinlapa-askartelua, joita peräänkuulutin edellisessä kirjoitelmassani. Ja vko. 48 näyttää vähän saman tapaiselta, ilman siivouksia, Elinan auttamisia (ehkä kerran kauppaan?). Taidan buukata itseni kuitenkin joku päivä elokuviin katsomaan "Ruotsalainen hetki"-leffa, kun Rohusen Matti sitä vähän kehaisi, jos oikein ymmärsin. Torstai-iltana on sitten Kaupunginteatterissa Reko Lundanin kirjoittama "Aina joku eksyy" ja perjantaina ehtoolla Heikin "Hauras"-konsertti.

 Niinpä niin, se uhoamani liika virta alkaa olla elettyä elämää, taas tällä kertaa. Totta puhuen puuhaa on ihan sopivasti, ja riemu siitä, että asioita, jotka kahlitsevat, joihin pitää sitoutua, jotka velvoittavat, on vähemmän, kuin ennen, leivän syrjää teinatessa, oli. 

Vaikka syksyihmiseksi julistaunut olenkin, alkaa pimeyden keskellä kaivata alla olevia maisemia ja lumikenkiä!