OLET MITÄ LUET?

  Lukuharrastukseni voidaan katsoa alkaneeksi v. 1958-1959, ensimmäisen kansakouluvuoteni ja lukutaidon omaksumisen myötä. Ensi alkuun kohteena oli lähinnä meille Piskolaan tilattu Aku Ankka. Kun sitten v. 1961 muutettiin Anttolan kirkonkylään, alkoi pitkä, yhä voimissaan oleva suhteeni "lainaston" kanssa. Anttolan kirjasto sijaitsi tuolloin Kirkonmäen kupeessa terveystalossa pappilan ja kunnanlääkärin praktiikan välissä. Kirjaston henkilökuntaan kuului, liekö ainoana?, rakennuksessa asuvan ystäväni Riston äiti. Niinpä Riti kanssa kaveeratessani tulin kirjastoon menneeksi. Ensimmäiset lainani taisivat olla Enid Blytonin "Viisikkoja". Sitten kahlasin läpi Uuno Hirvosen alias Simo Penttilän "Punavyö"-sarjaa.
  Kun esiteini-iässä muutettiin toviksi Mikkeliin, tulivat muut kommervenkit; tuvat uudet kaverit, tuli Pictures, tulivat likat, tulivat tupakit ja tulivat viinit. Lukeminen rajoittui LP-levyjen kansiin, Suosikkiin ja sarjakuviin.
  Kun näistä kasvamisen tuskista jotenkin yli päästiin, alkoi Jerry Cotton-kausi. Samoin kirjaston käyttö pikkuhiljaa tiivistyi. 1960-luvun loppupuolella innostuin Päätalon tuotannosta, mitä seurasinkin hamaan loppuun saakka. Vaikka monet eivät pidä Päätalon jaarittelevasta tyylistä, minulle hänen Koillismaa-, myöhemmin Iijoki-sarjansa ovat silkkaa historiaa, ne ovat antaneet hyvän kuvan kotomaamme elämänmenosta vuosisadan alkupuolelta pitkälle sodan jälkeiseen aikaan. Ja Koillismaan murteen herkulliset sanat ja sanonnat elävät vieläkin mielessäni. !970-luvun taitteessa tuli myös luettua Asterix ja Obelix-, Lucky Luke- ja Mad-sarjakuvia, ikivihreitä tänä päivänä.
  70-luvun alkupuolella, kun muutimme pois Anttolasta, ensin hetkelsi Lahteen Saimaankadulle, sitten Hollolaan, kun oma paikka löytyi, alkoi kirjastokäytön renesanssi. 1973-, tai -74, sattui käteeni yksi Isaac Asimovin Säätiö-trilogian kirjoista, vieläpä sen aloitus "Säätiö". Siitä sitten alkoi scifi-eläm! Kun 1974 Hectorin Lapsuuden loppu-biisin innoittaman lainasin Arthu C. Clarcen saman nimisen opuksen, olin myyty! Silloin ei Hollolan kirjastossa ollut omia merkattuja hyllymetrejä eri genreille (tulivat joku vuosi myöhemmin), eikä ollut webbia eikä googlea. Oli hankalaa päästä perille alan kirjailijoista. Vernen Julesin ja H.G. Wells'in tiesin, samoin Ray Brandruryn tietenkin. Muuten Brandburyn "Marsin aikakirjat" on minulla vieläkin jo kannettomaksi muuttuneena pokkarina. Sain se Amilta (vai onko se, siis hän Amy?), kun he asuivat Kaken ja orastavan työttölauman kanssa Ristiinassa. Siellä visiitillä oltaessa huomasin kirjan hyllyssä, innostuin tietysti. Ami/Amya se nauratti, ja hän sanoi: "Vie pois!". Niinpä vein, luin ja ihastuin. Jos siis Ami/Amy tämän luet, ja haluat kirjan takaisin, ota luottamuksella yhteyttä.
  Pikku hiljaa löysin uusia tekijöitä; oli Stanislaw Lem, oli George Orwell, oli Frank Herbert, oli Robert A. Heinlein, oli veäläiset Strugatskin veljekset Arkadi ja Boris sekä Ivan Jefremov, oli Philip K. Dick, oli Fredrick Pohl. Myöhemmin tulivat mm. Douglas Adams, Iain M. Banks, M. John Harrison, Jeff Long. Tieteiskirjallisuuden kylkiäisenä tulivat tutuksia Tolkien'in fantasiat ja Ursula K. Le Quin'in scifin ja fantasian välimaastossa seilaava tuotanto, samoin Kurt Vonnegut'in absurdiudessaan jäljittelettömät romaanit ja Aldous Huxleyn "Uljas uusi maailma".
  Suomalaisia scifi-kirjoittajista ensimmäisenä tutustui Risto Isomäkeen. Hänhän on nyttemmin siirtynyt ekokatastrofeja käsittelevien jännityskirjojen tekijäksi, Uunituore "Kurganin varjot" odottaa hyllyssä kirjastosta varattuna ja noudettuna lukuvuoroaan. Johanna Sinisalolta olen jotakin lukenut, samoin paljon puhetta ja kohua alan piireissä aiheuttaneet Hannu Rajanimen "Kvanttivaras" ja "Fraktaaliruhtinas" sekä Emmi Itärannan "Teemestarin kirja". Rajaniemihän teki englantilaisen kustantajan kanssa kolmen kirjan julkaisusopimuksen vain yhden valmiiksikirjoitetun luvun perusteella. Ylipäätään olen vime vuosina tuomittavan vähän seurannut/lukenut uutta tieteiskirjatarjontaa.
  Mutta takaisin kronologiseen turinaan. Toki 70-, ja 80-luvuilla luin muutakin, kuin scifia. Luin Timo K. Mukkaa, Väinö Linnaa, Mika Waltaria. Luin kantaaottavaa vasemmistokirjallisuutta, olin aatteesta samaa mieltä, ainakin periaatteessa, kuten Hanhiniemen Paulikin laulaa. Mutta eihän minusta koskaan ole barrikaadeille ollut. Luin ekologisia kauhuskenarioita. Luin klassikoita, kuten yhäkin, aina silloin tällöin, toiset suurella nautinnolla, toiset vaivoin läpi kahlaten.
  1980-luvulla, kun valmistuin rakennusmestariksi, seurasi kiireistä aikaa, usein reissutöitä. Lukeminen väheni, dekkarit astuivat yhä näkyvämmin etualalle. Kahlasin pikku hiljaa Agatha Christien tuotannon alusta loppuun. Muitakin vanhemman ajan salapoliisitarinoita lueskelin.
  90-luvulta alkaen olivat vakio tavaraa Juha Nummisen, Matti Yrjänä Joensuun sekä Pentti Kirsitilän mainiot dekkarit. Viime vuosituhannella tutustuin myös Carl Hiaasen'iin; siinäpä vasta hauska veikko! Kari Hotakainen ja Jari tervo ujuttautuivat lainattavien listoille. Charles Bukowskin tuotanto, varsinkin alter ego Henri Schimanski olivat kuin lähinaapuureita. Samoin yhä kirjan per vuosi ilmoille pullauttava Michael Connelly ilmestyi menneen tuhatluvun lopulla hyllyihin.
  Uusi, ei niin uljas, tuhatluku toi tullessaa koko joukon dekkaristeja, osa jo edesmenneitä, osa edelleen kirjoittavia. Ilman senkään laista ajallista aspektia listaan tähän muutamia suosikkejani: Lukuisa määrä pohjoismaisia tekijöitä, joista etusijalla Håkan Nesser, Jo Nesbö, Gunnar Staaleesen, Inger Frimansson, Kjäll Ola Dahl, Arne Dahl, Arnaldur Idridason, Åke Edwardsson, Karin Fossum, uudempina Thomas Enger, Lars Kepler, Jens Lapidus, And4ers de la Motte ja Erik Axl Sund...Moni jäi mainitsematta. Osa luetelluistahan ei tietysti ole dekkaristi, vaan psykologisen trillerin genreen kuuluva kynäniekka. Ei-skandinaavisista ujuttautuivat suosikekseni mm. Ian Rankin, James Lee Burke, David Baldacci, Donna Leon, Toni Hillerman,  John Verdon, Peter James, Ann Cleeves ja Fred Vargas.
  Muista sanan taitajista Nick Hornby, Zadie Smith, Carlos Ruiz Zafon, Joni Skiftersvik ja Kjäll Westö, joitain mainitakseni, ovat lainauslistalla.
  Viimeksi suljin luetuksi tulleena Lars Pettersonin "Koutokeino, kylmä kosto". Kirja sijoittuu Norjaan hieman käsivarresta pohjoiseen. Mieskirjailijan luoma pääosan esittäjä, synnyinseudulleen hetkeksi palaava naisjuristi, kertoo omalla suullaan tarinan. Liekö tuo ristiriita ollut osasyynä, etten kirjasta ihan hirveästi irti saanut. Nyt on menossa Alan Bradleyn "Piiraan makea maku". Siinä 11 vuotias pikkuvanha amatöörietsivä ja -kemisti Flavia de Luce ratkoo hervottomaan tapaansa murhamysteeriota vuoden 1950 Englannissa. Saman sarjan seuraava suomennos "Kuolema ei ole lasten leikkiä" odottaa hyllyssä Isomäen teoksen kumppanina. Jos nimi ei ole tuttu, painakaa mieleen: Alan Bradley! Myös tietokirjailija Markus Hotakaisen "Onko siellä Ketään" on esillä; lukaisen siitä luvun-pari sille päälle sattuessan.
  Jopa tuli tekstiä, vaikka enemmänkin olisi voinut tarinoida. Mutta hyväksi lopuksi: Jos ihminen on kemialliselta koostumukseltaan sitä, mitä hän syö. onko ihminen henkisellä tasolla sitä, mitä hän lukee? Jos näin on, pitäisi minun kai olla mustangilla läpi tähtisumun ratsastava intiaani, alteregonaan etelä-ruotsalainen eronnut miessuhteidensa kanssa kamppaileva naispoliisi, joka skitsofreenisesti kuvittelee olevansa Oslolainen, ajoittain virkaheitto, päihdeongelmainen apulaispoliisipäällikkö. Elä siinä sitten säällisesti!

FLASHBACKIT JA VIIKKOAIKATAULUT

  Nollakeli, rännänsekaista vettä vihmoo tuulen ryydittämänä. Onneksi aamulenkki onnistui vielä sateettomassa kelissä. Taipaleella kuuntelin uskoon Storytonen orkesteriversiota. Aikamoisia flashbackejä tulee vuoden 1972 alussa julkaistuun "Harvest"-albumiin, etenkin biiseihin "A Man Needs a Maid" ja "There's a World". Niillähän on mukana Lontoon Sinfoniaorksteri. Storytonen sovitukset eivät kuitenkaan ole yhtä mahtipontisia, kuin edellä mainittujen kappaleiden.
  Aina vain jaksan ihmetellen ihailla Niilon energiamäärää; levy tai -pari vuodessa, Storytonen orkesterisovituksetkin hänen käsialaansa. Yhä meneillään olevat biopolttoaine- ja musiikintoistokehitelmät. Hyväntekeväisyyskonsertit. Asioita kun rakastaa, niihin riittää tarmoa, liekö liikaakin? Oliko hintana avioero?

Storytonen kannet ovat Niilon maalaamat.

  Käytiin tosiaan eilen vielä nimetöntä ihmisalkua katsomassa, samoilla lämpillä menivät vanhempansakin. Nimen valinta tuntuu tuottavan vaikeuksia, eivätkä Peppe-papan ehdotuksetkaan ota tulta alleen. Noh, ehkä parempi niin. Eiköpä nimi/nimet kuitenkin määräaikaan mennessä ole kristallisoituneet.

Siinä se nyytti Jonin hoivassa makoilee. Huomioikaa Helmi! Otin aika määrän kuvia, ja valehtelematta tämä linssilude onnistui ujuttautumaan yli puoleen niistä!

  Huomenna alkava viikko onkin huru-ukolle kiireistä aikaa. Huomenna on auton huolto. Tiistaina, mikäli korkeammat voimat ovat suosiollisia (kulkuneuvon ajokelpoisuuden suhteen) on tarkoitus mennä äiti-Elinaa kauppa- ja siivousasioissa auttamaan. Keskiviikkona vuorossa kotisiivous, normaali taso. Laajempi versio sitten ennen joulua. Ja illalla teatteriin katsomaan, ikään kuin lämmittelynä "Katsastusta". Torstaina nimittäin on edessä oikea katsastus. Siinäkin pakollisuudessa säästää, kun vähän surffaa webissä; hinta on kaikilla asemilla sama, 58 € ilman päästömittauksia. Mutta kun tarjouksia kaivelee, saa tietyille ajoille edullisempia vuoroja. Mm. torstaiksi klo. 14-15 tarjosi eräs nimeltä mainitsematon toimija homman hintaa 29 €! Tartuin tilaisuuteen, liki kolmekymppiä on eläkeläiselle rahaa, enemmän, kuin Niilon uutuusalbumi postikuluineen. Sitten pitää vielä jonain päivänä tarkkoa pikkuisten pihalänttien haravointi; alapihan sireenit ja omppupuu, sekä kadun vieren ruusupensas ovat niin kituliaita lehdenluovuttajina, että alkavat vasta kohta olla paljaina. Perjantaina sitten vedänkin raskaan viikon uuvuttamana lonkkaa. Tai ehkä en ihan kuitenkaan! Uteliaisuuttani googletin "vetää lonkkaa", ja sain tulokseksi mm. "maata pitkällään", ja "lojua tai torkkua". Siihen ei minusta ole, koko päiväksi. Lonkan vetämisen ohella aio siis muutenkin "tsillata", eli Urbaanin Sanakirjan mukaan "ottaa rennosti".  Vähän alla olevaan, lapselle kadehtittavan luontevaan tapaan:

MISSÄ OLIT SILLOIN?

  Missä olit silloin, kun sitä tai tätä merkittävää tapahtui? Sitä udellaan aika-ajoin, milloin siellä, milloin täällä. Verestelempä muistiani muutamien historiaan jääneiden sattumusten kohdalla:

  

Missä olit, kun Kekkosesta tuli ensimmäisen kerran presidentti? 

Sinä keväänä olin muutamaa kuukautta vaille viisi vuotias. Muistan kuitenkin putkiradion monotonisen Kekkonen-Kekkonen-Kekkonen-äänen. Vai kuvittelenko vain muistavani? Mene tiedä, mutta sen muistan, että valinta ei ollut edesmenneelle isoisälleni Aleksille mieleen. Näin jälkeen päin asiaa pohtiessani voin sanoa, että ei Aleksia demari Fagerholmin tappio kaivertanut, kokoomuksen kannattaja kun oli, jotain muuta täytyi olla hampaankolossa. Samoilta ajoilta on muistoja myös yleislakosta ja sen aiheuttamista mielenilmauksista, joita ukki paheksui.

  

Missä olit, kun John F. Kennedy murhattiin?  

Oikeastaan muuta en tapahtumasta (22.11.1963) muista, kuin että aamulla Mikkelin Lyseon pihalla eräs luokkatoveri kailotti kovaan ääneen: "Kennedy haukkas hatullansa paskaa!".

  Missä olit silloin, kun Martin Luther King murhattiin? Sitä, missä ja miten tuo uutinen huhtikuun neljäntenä 1968 korvani tavoitti, en saa kaaliini. Kaikenlainen sosiaalinen herääminen oli vasta orastamassa Pertti-henkilön sisikunnassa, mutta surulliseksi tapahtuma minut joka tapauksessa sai.

  

Missä olit silloin, kun Robert Kennedy murhattiin?  

Tuonkin kesäkuun 1968- uutisen tietoon tulemisen tarkka ajankohta ja tilanne on pyyhkiytynyt pois mielestäni. Muistan kuitenkin ajatelleeni: "Kyllä Kennedyjä koetellaan!".

  

Missä olit silloin, kun Neuvostoliitto saapui armeijan voimin tyynnyttelemään kansan 

Tsekkoslovakiassa? 

Sehän oli elokuussa 1968. Kun uutisointi oli Revon röörissä kiivaimmillaan, oltiin pikkuserkkuni Kitsun kanssa Avokkaassa. Muistan, kun eräänä päivänä lilluttiin soutuveneessä lekotellen simmareisillaan lämpimässä kelissä radio pauhaten. Meillä oli, ajan henkeen, melko pitkät hiukset, niinpä ohi ajava kolmen äijänkörilään miehittämä pikavene poikkesi reitiltään sörnäyttäen viereemme; luulivat onnettomat meitä naisiksi. Kun karu totuus kirkastui, oli kiihdytys kohti Kuparonvirtaa suorituskyvyn rajamailla.

  

Missä olit silloin, kun Amstrong harppasi pikku askeleen? 

21.07.1969 olin kotona As.Oy. Pennilän 3. kerroksessa, ja jos muistini ei totaalisesti sassaroi, katsoin tapahtuman yöllä suorana. Olo oli aika ambivalentti; ylpeys ihmiskunnan saavutuksesta, ja pelko astronauttien takaisinpaluun epäonnistumisesta. 

  Missä olit silloin, kun John Lennon murhattiin. 

Tuo joulukuun 8. 1980 on jäänyt mieleen surun päivänä. Tiedon muistan saaneeni 9. päivän aamuna tekussa luokkatovereiltani. Se iski kuin todella kovaa. Päivästä en paljonkaan muista, mutta opiskelu ei ainakaan pääasia sillä hetkellä ollut.

  

Missä olit silloin, kun Tsernobilissa posahti? 

Onnettomuus sattui 26.04.1986, mutta siitä en ole varma, kiirikö tieto tapahtumasta minulle samana päivänä. Kuitenkin aamun lehdestä, olisko ollu 17:nen päivän?, asiaa luin. Muistan pelästyneeni, olihan paikka aika lähellä, samalla huolehtineeni paikallisen väestön kohtalosta. 

  

Missä olit silloin, kun Estonia upposi?

Olin silloin velj-Hanskin kanssa Utsjoella Kevonsuussa sisähommia tekemässä. Edesmennenn enoni Ollin edesmennyt Tarja-vaimo oli ainakin paikalla. Aamu-uutisista se kuultiin 29:nen aamuna syyskuussa 1994. Se päivä eteni melko tarkkaan radion kuuluvuusalueella työskennellen, asiaa surkutellen, syitä spekuloiden.

  

Missä olit syyskuun 11. 2001? 

Ajoin siinä kolmen-neljään maissa Lahdessa pitkin Hämeenkatua suuntana Hollola ja työpaikka. Avasin radion ja kuulin ensitiedon tapahtumasta. Minun piti panna auto parkkiin ja ruveta tarkemmin kuuntelemaan; ensin en uskonut, luulin kuulleeni väärin, sitten kuvittelin lentotapaturmaksi. Hetken uutisointia seurattuani ilmeni, että toinenkin kone on törmännyt torniin. Olo oli epätodellinen. Ajoin pika pikaa konttorille, missä kollegat olivat lyöneet lapun lukulle, ja menneet viereiseen ravintolaan tv:ta katsomaan. Minä liityin joukkoon alati paisuvaan. Kaikella todennäköisyydellä ravitsemisliikkeen yleisöennätys rikottiin kevyesti ja ikuisesti voimaan jäävin luvuin. 

  Siinä jokunen merkkipaalu. Merkille pantavaa on, että kaikki tapahtumat, kuulentoa lukuunottamatta, ovat surullisia. Sellainen on ihmisluonto, hyvät asia maailmanlaajuisella perspektiivillä eivät vain jää mieleen. Vai onko niin, ettei niitä juuri tapahdukkaan? Ei varmaan tapahdu, siinä mittakaavassa ja koko palloa koskettavasti, kuin pahoja asioita. Suursotien rauhat olisivat tietysti sellaisia tapahtumia, mitkä noteerattaisiin pitkään, onneksi niitä (suursotia) ei ole hetkeen ollut.
  Mikäli minulta kysytään, sävähdyttävin uutinen mitä ajatella saatta ei olisi "Ikuinen maailmanrauha", koska tiedän sen mahdottomaksi, mutta muualla olevan elollisen, mieluummin älykkään, elämän löytyminen olisi veret seisauttava ja populaatiomme arvojärjestystä uusille urille luotsaava tieto.

Olkoon seuraava suuri uutinen hyvä ja yksinkertainen kuin lyhtykukan verhiö haljenneella betoniportaalla.

VAIKEETA ON...

  Elämässä on vaikeita asioita. Jokaisella on omakohtaisia hankaluuden aiheuttajia, kaikille yhteisiä ja yleismaailmallisia pulmia vielä lisäksi roimasti, elä siinä sitten säällisesti.
  Nyt listaan itselleni vaikeita, vaikeaksi kokemiani seikkoja:
-minulla on hankaluuksia pölynimurinpussin vaihdon teknisessä toteutuksessa, syystä tai toisesta onnistun tehtävän söhläämään niin, että pölyt päätyvät muualle, kuin on tarkoitettu, siksi Hilppa onkin perheen pölypussivastaava
-minulle tuottaa vaikeuksia tyhjentää kahvipaketti sille tarkoitettuun törppöön; toimenpiteen jälkeen laskutaso keittimen ympäristössä on ryyditetty Tumma paahto-Juhla Mokka-suodatijauhatuskahvilla
-minulla on ongelmia silmien auki pitämisessä klo. yhdeksän (21:00) jälkeen, oli kyseessä ruudun tai kirjan tuijottaminen
-vaikeaa on, jos nyt satun kaupallisten kanavien ohjelmia suorana katsomaan, sietää kohtuuttoman pitkät ja usein toistuvat mainoskatkot. Siksi suosinkin, näin vapaaherrana, tallentamista, jotta voin ohjelman katsoa myöhemmin, ja kyseiset tiedotteet pikakelata huut helevettiin
-minusta on vaikeaa olla lykkäämättä vaikeita tehtäviä kauemmas tulevaisuuteen, vaikka olen yrittänyt tapani parantaa
-minusta on vaikeaa vaieta, silloin kun pitäisi, ja vaikeaa olla vaikenematta, silloin, kun olisi tarvis
-vaikeuksien kautta saan aamuisin monesti reistailevan bluetooth-kuulokkeeni pariutumaan puhelimen kanssa
-ennen bluetooth-aikaa olin lenkillä vaikeuksissa kuulokkeideni piuhojen kanssa; ne pyrkivät kiertymään, tarttumaan kävelysauvojen yläpäihin, hankaloittamaan kuntoilun ja musiikin suomaa yhteisnautintoa
-minusta on vaikeaa osallistua jokavuotiseen (minimi) IKEA:aan suuntavaan toivioretkeen; ensin on kierrettävä ikuisuuksien mittainen näyttelyosasto, sen jälkeen myriadeja tuotteita sisältävä myymälä, saadakseen ostoskassiin pari muovikippoa ja muutaman energialampun
-vaikeaa on myös ajaa kotoa Lahteen näkemättä yhtäkään törkeää punaisiapäinajoa, ensimmäistäkään hiuksia nostattavaa kaistanvaihtoa, vaikkakaan tämä toteama ei taidan listaan itseoiketettuna kuulua, sillä noita tapahtumia ei ole vaikeaa nähdä (ottakaa nyt tuosta selvä)
  Maailmanlaajuisien vaikeuksien runsaudesta mainitsen vain muuatman:
-ennen sanottiin, että jokin on vaikeaa, kuin neulan löytäminen heinäsuovasta
-sitten joku älypää keksi, että vielä vaikeampaa on löytää tietty heinä heinäsuovasta
-mutta ruotsalaiset panivat paremmaksi; vaikeinta on löytää sukellusvene Tukholman saaristosta
  Niinpä niin, helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan. Olletikin, jos neula on heinäsuovassa!

  P.S. Annan ja Jonin tyttärestä tuntuu kehkeytyvän sosiaalinen persoona; oli eilen nukahtanut Annan syliin ennen Putousta, ja nukkui siinä koko lähetyksen ajan.

ILO JA ONNI

  Turinoin tuossa päivänä muutamana siitä, mikä tekee minut surulliseksi. Tasapuolisuuden säilyttääkseni pureudun nyt asioihin ilon ja onnen vinkkelistä. Kuten surun ja murheen, ei ilon tai onnen määrää voi mitata millään mittarilla tai asteikolla. Milläs todistat, että lottovoittajan ilo on tuhannen euron voiton kohdalla suurempi, kuin kymmen euron arvoisen osuman kolahtaessa? Varsin epätodennnäköistä on ainakin se, että tonnin voitto tuottaisi satakertaista iloa kymppin osumaan verrattuna. Näin maallikko-onnitukijana, toki diletanttina sellaisena, olen päätynyt lopputulemaan, missä ilon ja onnen määrä hetkellä, kun ne mielen valtaavat, on sama, oli impulssin antaja suuri tai pieni. Mutta näiden tunteiden kesto vaihtelee pienestä tovista ikuisuuteen, joten siltä kantilta nähden mittausta voidaan suorittaa. Mutta asiaan...
-tulin iloiseksi ja onnelliseksi Annan ja Jonin yhteisestä uuden kansalaisen maailmaansaattamisprojektista ja sen onnelliseen lopputulokseen päätymisestä, ja se ilo ja onni kestää loppun elämääni
-tulen onnelliseksi, kun kävelen heinä-elokuussa (aikana ennen hirvikärpäsiä) pitkin ja poikin kattarelliapajillani
-tulen iloiseksi, mikäli korini näillä reissuilla täyttyy
-saavutan onnellisen olotilan, kun syysmyrskyn riehuessa, hyytävän viiman lennättämien räntäpisaroiden takoessa ikkunoita, avaan sisätilan lämmössä hyvän kirja tai etsin tallenteilta mainion leffan, hörppään espressoa, ja suljen korvani tuulen ujellukselta
-tulin iloiseksi nähdessäni kolmen nuoren auttavan torin kulmalla vanhan rouvan rollaattoreineen bussiin
-tulen onnelliseksi, kun kuun loppupuolella tsekkaan tilini saldon, ja huomaan, että rahat riittävät eläkkeen maksuun asti, nippa nappa
-tulen iloiseksi, kun kuulen Beatlesien "Ob-La-Di-Ob-La-Da"-, Mungo Jerryn "In the Summertime"-, tai Junnu Vainion "Käyn ahon laitaa"-biisin
-kokonaisvaltaisen onnen tunteen koen keväisin, kun jäitten lähdettyä ensi kertaa starttaan moottorin, ja suuntaan keulan Hanelin rannasta Sappulanselältä Paajalansalmen ja Kiukuanselän kautta Avokkaaseen
-tunnen itseni onnelliseksi, kun riittävälumisen kevättalven aamuna pistän lumikengät jalkoihini, ja lähden pahnostamaan Messilän maastoon tai Vesijärven jäälle
-tulen iloiseksi, kun (aivan liian harvoin) huomaan olevani etuoikeutettu; tähän asti vuosia takana, terveys suhtalaisella mallilla, ruokaakin on riittänyt. Ne ovat asioita, joista pitää olla kiitollinen
  Siinä jokusia ilon ja onnen aiheita. Nuorempana iloitsin monista erilaisista urheilusuorituksista- ja tapahtumista, monista voitoista olin onnellinen. Nykyään sillä saralla on vaikeaa tunteitani hetkauttaa.
  Nyt kun mietiskelen ilojeni ja surujeni suhdetta, se lienee balanssissa; molempia suunnilleen tasaverroin. Joskus kannoin enemmänkin murhetta maailman menosta, silloin oli suru hallitsevana osapuolena. Tällä hetkellä tulen ynnäyksissäni sellaiseen johtopäätökseen, että elämässäni on enemmän iloa ja onnea, kuin surua ja murhetta, kaikista pallolamme tapahtuvista sapelinkalisteluista ja niistä johtuvista sodista, loputtomasta epäoikeudenmukaisuudesta ja kaiken takana kärkkyvästä itsekkyydestä huolimatta. Olen siis Hectoria lainatakseni lähes onnellinen mies.

  

SURU

  Surua on monenlaista, Mutta onko taulukkoa, missä määritellään surun suuruusluokka, kesto ja vaikutus? Onko lapsen, puolison, sukulaisen, tai tuttavan menehtymisen aiheuttama suru mitattavissa ja verrattavissa richterin asteikon kaltaisella välineellä? Eipä taida olla, enkä ole oikea henkilö sellaista laatimaan. Mutta listaan joitakin asioita, jotka saavat/ovat saaneet minut surulliseksi. Osa niistä on luettava harmistumisen kaltaiseksi, osa vaivaa kauemmin, muutamat kaiken aikaa. Jokainen voi kohdallaan päätellä, mitkä surut ovat surullisempia, tuskat tuskaisimpia.

-tulin surulliseksi, kun huomasin olohuoneen parketissa ruman naarmun
-tulin surulliseksi, kun luin lehdestä, että Salpakankaan juuri valmistuneessa koulussa on havaittu kosteusvaurio lattiassa
-tulen surulliseksi, kun luen, näen, kuulen jatkuvasta ihmisoikeuksien rikkomisesta, lapsisotilaiden käytöstä, ihmiskaupasta ja monien valtioiden kasvavasta itsekkyyden esiinmarssista pakolaiskysymysten kohdalla
-tulen surulliseksi, kun kuuntelen Leonard Cohenin "Partisan"-, John Lennonin "Imagine"-, Peter Gabrielin "Don't Give Up"-, tai Bob Dylanin "Blowing in the Wind"-kappaletta
-tulin surulliseksi, kun eilisaamuna huomasin kauppakeskus Sykkeessä poiketessani laitapuolen kulkijan repaleinen tuulipuku yllään, risaiset lenkkarit ilman sukkia jaloissaan lämmittelevän käytävän penkillä, ja määrätietoisen vartijan häntä kovistelevan (tällä kertaa rauhallinen miesparka sai jäädä istumaan)
-tulen surulliseksi, kun näen jonkun syytävän roskia ulos auton ikkunasta
-olen surullinen loputtomista ympäristörikoksista ja päätöksentekijöiden harkitsemattomista ja piittaamattomista ratkaisuista ympäristökysymyksissä
-tulen surulliseksi, kun näen maantiellä yliajetun supikoiran, ketun tai mäyrän
-tulin surulliseki, kun luin kuinka eurooppalaiset surmastivat määrättömästi biisoneita jätten ne raatoina lojumaan vaikeuttaakseen intiaanien elinoloja ja saadakseen nämä karkotetuksi (eversti Dodge: "Ampukaa kaikki puhvelit! Jokainen kuollut puhveli on yksi kuollut intiaani!". Sheridan: "Antaa heidän tappaa, nylkeä ja myydä kunnes kaikki puhvelit ovat kuolleet sukupuuttoon, sillä se on ainoa tapa saada aikaan pysyvä rauha ja antaa sivistyksen mennä eteenpäin!")
-minut saa surulliseksi ihmisten oman edun asettaminen toisten hyvinvoinnin, turvallisuuden ja elämän mahdollisuuksien edelle
-tulin surulliseksi, kun katsoin dokumentin, missä kerrottiin kuinka Yhdysvaltain ilmavoimat, käyttäen CIA:n syyttämättömyyssuojaa kilpenään, rekrytoi nuoria videpelitaitureita ohjaamaan Nevadan autiomaasta käsin lennokkeja Pakistanissa, Jemenissä, Irakissa, ties missä, ja surmaamaan terroristeja, siviilejä, vihollisia, lapsia, milloin ketäkin
-tulen surulliseksi, koska en aina pysty suvaitsemaan suvaitsemattomia, ymmärtämään toisin ajattelevia
-tulen surulliseksi, kun yritän ymmärtää kosmosta, ja tajuan, etten tiedä juuri mitään edes omasta planeetastamme, aurikokannasta puhumattakaan

MIKSI? MIKÄ? MITEN?

  Ihminen on eläimistä uteliain. Ihmiskunta on hamasta nuoruudestaan, lapsi varhaisesta lapsuudestaan, esittänyt myötään kysymyksiä "miksi?", "mikä?" tai "miten?" Vastauksia ei ole aina saatu, joskus ne eivät ole tarpeenkaan. Minä äleydyn nyt kysymysten tekoon, kannan siis korteni kysymysten kekoon.
-miksi pyyhkeet likaantuvat, vaikka niillä pyyhitään juuri pestyjä asioita, kuten käsiä, ylipäätään kehoa, astioita, yms.?
-miksi kaupan kassajonossa takanaolija lähes poikkeuksetta tunkee "tappituntumalle", mukavuusalueelleni? Voin vakuuttaa, ettei sen kaltainen käytös nopeuta ostotapahtumaa.
-miten lapsellinen mies ei välttämättä ole isä?
-miksi sanotaan "ottaa takapakkia"? Jos autoa pakittaa, se menee taaksepäin. Jos sitten takapakittaa, kumoavatko yhdyssanaverbin osat toisensa, niin kuin matematiikassa miinus kertaa miinus = plus? Meneeko auto siis takapakilla eteenpäin?
-miksi sanotaan, että auto on punainen, eikä että auto heijastaa aaltomuotoista sähkömagneettista valoa, minkä aallonpituus on väreistä pisin?
-miten aika voi kulua? Onko se silloin hankalissa olosuhteissa ja kovassa käytössä?
-miksi isät ennen näkivät harvoin joulupukkia? Ainakin meillä Piskolassa isä oli aina hevosille heinää antamassa, kun pukki saapui.
-miksi autojono lähtee liikennevalojen vaihtuessa liikkeelle hitaasti yksi kerrallaan, eikä yhtaikaa, kuten formuloissa?
-miksi nuhaisen ihmisen nenä tippuu? Onko hänellä myös lepra?
-miten on mahdollista, että ihmistä sanotaan pöllöksi, kun tarkoitetaan, että hän on tyhmä? Kuitenkin pöllö oli viisauden ilmentymä, ja kulki viisauden jumalattarien Athene (kreikkal. mytologia) ja Minerva (roomal. mytologia) mukana.
-mikä on etusetelin vastakohta?
-miksi saatetaan kijastossa, tai huopatossutehtaassa, jos niikseen tulee, kysyä satunnaiselta tuttavalta "mitä kuuluu?", vaikka on aivan hiljaista?
-miten voi samalla rikastua, kun repii rahaa?
-miksi sanotaan, että kello on paljon, kun se on 01:00, ja että kello on vähän, kun se on 21:00?
-miksi ihminen on arvokkaampi USA:ssa kuin Suomessa? Ihmisen hinta on määritettu (2010) USA:ssa 6,1 miljoonaksi dollariksi, ja Suomessa 1,9 miljoonaksi euroksi. Kannataako siis mennä rapakon taa itsensä myymään?
-mikä on vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen? Tähän ei tarvitse vastata. Douglas Adams on antanut kirjassaan "Linnuradan käsikirja liftareille" vastauksen; supertietokone Deep Trought pohti pulmaa 7,5 miljoonaa vuotta, ja paljasti sen olevan 42.
  Vastauksia otetaan vastaan vastaanotolla, mutta vasta kun vastaajat ovat vastuullisesti harkinneet vastauksiaan. Vastakohtaisesti kysymysten esittäjä on vastuutuuttomasti muotoillut kysymyksensä. Vastaanotto sijaitsee vastapäätä tien vastakkaisella puolella vastamäen päällä olevaa vasta rakennettua vastaverstasta, tarkempia ohjeita kannattaa kysyä vastaantulijoilta tai vastaavilta.
  VAROITUS: Vastavuoroisesti vastuu siirtyy vastaajalle.

Hajamieliseksi tullut Peppe tähyilee tulevaisuuteen.