Kun esiteini-iässä muutettiin toviksi Mikkeliin, tulivat muut kommervenkit; tuvat uudet kaverit, tuli Pictures, tulivat likat, tulivat tupakit ja tulivat viinit. Lukeminen rajoittui LP-levyjen kansiin, Suosikkiin ja sarjakuviin.
Kun näistä kasvamisen tuskista jotenkin yli päästiin, alkoi Jerry Cotton-kausi. Samoin kirjaston käyttö pikkuhiljaa tiivistyi. 1960-luvun loppupuolella innostuin Päätalon tuotannosta, mitä seurasinkin hamaan loppuun saakka. Vaikka monet eivät pidä Päätalon jaarittelevasta tyylistä, minulle hänen Koillismaa-, myöhemmin Iijoki-sarjansa ovat silkkaa historiaa, ne ovat antaneet hyvän kuvan kotomaamme elämänmenosta vuosisadan alkupuolelta pitkälle sodan jälkeiseen aikaan. Ja Koillismaan murteen herkulliset sanat ja sanonnat elävät vieläkin mielessäni. !970-luvun taitteessa tuli myös luettua Asterix ja Obelix-, Lucky Luke- ja Mad-sarjakuvia, ikivihreitä tänä päivänä.
70-luvun alkupuolella, kun muutimme pois Anttolasta, ensin hetkelsi Lahteen Saimaankadulle, sitten Hollolaan, kun oma paikka löytyi, alkoi kirjastokäytön renesanssi. 1973-, tai -74, sattui käteeni yksi Isaac Asimovin Säätiö-trilogian kirjoista, vieläpä sen aloitus "Säätiö". Siitä sitten alkoi scifi-eläm! Kun 1974 Hectorin Lapsuuden loppu-biisin innoittaman lainasin Arthu C. Clarcen saman nimisen opuksen, olin myyty! Silloin ei Hollolan kirjastossa ollut omia merkattuja hyllymetrejä eri genreille (tulivat joku vuosi myöhemmin), eikä ollut webbia eikä googlea. Oli hankalaa päästä perille alan kirjailijoista. Vernen Julesin ja H.G. Wells'in tiesin, samoin Ray Brandruryn tietenkin. Muuten Brandburyn "Marsin aikakirjat" on minulla vieläkin jo kannettomaksi muuttuneena pokkarina. Sain se Amilta (vai onko se, siis hän Amy?), kun he asuivat Kaken ja orastavan työttölauman kanssa Ristiinassa. Siellä visiitillä oltaessa huomasin kirjan hyllyssä, innostuin tietysti. Ami/Amya se nauratti, ja hän sanoi: "Vie pois!". Niinpä vein, luin ja ihastuin. Jos siis Ami/Amy tämän luet, ja haluat kirjan takaisin, ota luottamuksella yhteyttä.
Pikku hiljaa löysin uusia tekijöitä; oli Stanislaw Lem, oli George Orwell, oli Frank Herbert, oli Robert A. Heinlein, oli veäläiset Strugatskin veljekset Arkadi ja Boris sekä Ivan Jefremov, oli Philip K. Dick, oli Fredrick Pohl. Myöhemmin tulivat mm. Douglas Adams, Iain M. Banks, M. John Harrison, Jeff Long. Tieteiskirjallisuuden kylkiäisenä tulivat tutuksia Tolkien'in fantasiat ja Ursula K. Le Quin'in scifin ja fantasian välimaastossa seilaava tuotanto, samoin Kurt Vonnegut'in absurdiudessaan jäljittelettömät romaanit ja Aldous Huxleyn "Uljas uusi maailma".
Suomalaisia scifi-kirjoittajista ensimmäisenä tutustui Risto Isomäkeen. Hänhän on nyttemmin siirtynyt ekokatastrofeja käsittelevien jännityskirjojen tekijäksi, Uunituore "Kurganin varjot" odottaa hyllyssä kirjastosta varattuna ja noudettuna lukuvuoroaan. Johanna Sinisalolta olen jotakin lukenut, samoin paljon puhetta ja kohua alan piireissä aiheuttaneet Hannu Rajanimen "Kvanttivaras" ja "Fraktaaliruhtinas" sekä Emmi Itärannan "Teemestarin kirja". Rajaniemihän teki englantilaisen kustantajan kanssa kolmen kirjan julkaisusopimuksen vain yhden valmiiksikirjoitetun luvun perusteella. Ylipäätään olen vime vuosina tuomittavan vähän seurannut/lukenut uutta tieteiskirjatarjontaa.
Mutta takaisin kronologiseen turinaan. Toki 70-, ja 80-luvuilla luin muutakin, kuin scifia. Luin Timo K. Mukkaa, Väinö Linnaa, Mika Waltaria. Luin kantaaottavaa vasemmistokirjallisuutta, olin aatteesta samaa mieltä, ainakin periaatteessa, kuten Hanhiniemen Paulikin laulaa. Mutta eihän minusta koskaan ole barrikaadeille ollut. Luin ekologisia kauhuskenarioita. Luin klassikoita, kuten yhäkin, aina silloin tällöin, toiset suurella nautinnolla, toiset vaivoin läpi kahlaten.
1980-luvulla, kun valmistuin rakennusmestariksi, seurasi kiireistä aikaa, usein reissutöitä. Lukeminen väheni, dekkarit astuivat yhä näkyvämmin etualalle. Kahlasin pikku hiljaa Agatha Christien tuotannon alusta loppuun. Muitakin vanhemman ajan salapoliisitarinoita lueskelin.
90-luvulta alkaen olivat vakio tavaraa Juha Nummisen, Matti Yrjänä Joensuun sekä Pentti Kirsitilän mainiot dekkarit. Viime vuosituhannella tutustuin myös Carl Hiaasen'iin; siinäpä vasta hauska veikko! Kari Hotakainen ja Jari tervo ujuttautuivat lainattavien listoille. Charles Bukowskin tuotanto, varsinkin alter ego Henri Schimanski olivat kuin lähinaapuureita. Samoin yhä kirjan per vuosi ilmoille pullauttava Michael Connelly ilmestyi menneen tuhatluvun lopulla hyllyihin.
Uusi, ei niin uljas, tuhatluku toi tullessaa koko joukon dekkaristeja, osa jo edesmenneitä, osa edelleen kirjoittavia. Ilman senkään laista ajallista aspektia listaan tähän muutamia suosikkejani: Lukuisa määrä pohjoismaisia tekijöitä, joista etusijalla Håkan Nesser, Jo Nesbö, Gunnar Staaleesen, Inger Frimansson, Kjäll Ola Dahl, Arne Dahl, Arnaldur Idridason, Åke Edwardsson, Karin Fossum, uudempina Thomas Enger, Lars Kepler, Jens Lapidus, And4ers de la Motte ja Erik Axl Sund...Moni jäi mainitsematta. Osa luetelluistahan ei tietysti ole dekkaristi, vaan psykologisen trillerin genreen kuuluva kynäniekka. Ei-skandinaavisista ujuttautuivat suosikekseni mm. Ian Rankin, James Lee Burke, David Baldacci, Donna Leon, Toni Hillerman, John Verdon, Peter James, Ann Cleeves ja Fred Vargas.
Muista sanan taitajista Nick Hornby, Zadie Smith, Carlos Ruiz Zafon, Joni Skiftersvik ja Kjäll Westö, joitain mainitakseni, ovat lainauslistalla.
Viimeksi suljin luetuksi tulleena Lars Pettersonin "Koutokeino, kylmä kosto". Kirja sijoittuu Norjaan hieman käsivarresta pohjoiseen. Mieskirjailijan luoma pääosan esittäjä, synnyinseudulleen hetkeksi palaava naisjuristi, kertoo omalla suullaan tarinan. Liekö tuo ristiriita ollut osasyynä, etten kirjasta ihan hirveästi irti saanut. Nyt on menossa Alan Bradleyn "Piiraan makea maku". Siinä 11 vuotias pikkuvanha amatöörietsivä ja -kemisti Flavia de Luce ratkoo hervottomaan tapaansa murhamysteeriota vuoden 1950 Englannissa. Saman sarjan seuraava suomennos "Kuolema ei ole lasten leikkiä" odottaa hyllyssä Isomäen teoksen kumppanina. Jos nimi ei ole tuttu, painakaa mieleen: Alan Bradley! Myös tietokirjailija Markus Hotakaisen "Onko siellä Ketään" on esillä; lukaisen siitä luvun-pari sille päälle sattuessan.
Jopa tuli tekstiä, vaikka enemmänkin olisi voinut tarinoida. Mutta hyväksi lopuksi: Jos ihminen on kemialliselta koostumukseltaan sitä, mitä hän syö. onko ihminen henkisellä tasolla sitä, mitä hän lukee? Jos näin on, pitäisi minun kai olla mustangilla läpi tähtisumun ratsastava intiaani, alteregonaan etelä-ruotsalainen eronnut miessuhteidensa kanssa kamppaileva naispoliisi, joka skitsofreenisesti kuvittelee olevansa Oslolainen, ajoittain virkaheitto, päihdeongelmainen apulaispoliisipäällikkö. Elä siinä sitten säällisesti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti