YLPEÄN ISOISÄN KERTOMUS

  En oikein tiedä, pitäisikö tästä kirjoittaa, mutta kirjoitan kuitenkin. Tarina alkaa vuodesta 2020, kun Iiris meni 6 vuotiaana KaTa:n luistelukouluun. Seuraavan vuonna hän luisteli jo Tinteissä, kilpailujakin alkoi olla. 

 

 2022 harrastus jatkui. Viitenä päivänä viikossa harjoituksia, kerran tanssia tai balettia. Kilpailuja jokusia kaudessa. Palkintojakin alkoi tulla. Sen vuoden kesällä jo pari viikon leiriä, Kiteellä ja Joensuussa. 

  Syksyllä tahti tiivistyi. Iiris alkoi käydä aamujäillä tavallisten treenien lisäksi. Sarjana oli nyt Minit. 

  2023 jatkui homma yhtä intensiivisenä. Lisäksi tuli Taitoluisteluliiton leirityksiä, kolme kahden päivän rupeamaa kaudessa. Koulu suhtautui harrastukseen myönteisesti. Aamujäiden takia Iiris myöhästyi hieman opetuksesta, ja Liiton leirit olivat arkipäivinä. Edellytyksenä myönnytyksille oli tietysti, että koulunkäynti ei kärsinyt. Eikä kärsinytkään. 

  Olikohan kaudella 2023-2024, kun Iiris siirtyi K2-ryhmään, ensin B-silmuihin. Kisoja, leirejä, treenenejä nyt kuutena päivänä viikossa. Vain lauantai oli vapaa. 

  Jossain vaiheessa kaudella 2024-2025 tuli nousu A-Silmuihin. Tahti jatkui muuten samanlaisena. Palkintokaappi sai hiljalleen täytettä. Kesäleirit jatkuivat Kiteellä ja Joensuussa joka heinäkuu. 

  Tällä kaudella, 2025-2026, Iiris sitten pääsi Liiton Nuorten projektiryhmään, jossa aletaan seulomaan mahdollisia tulevia maajoukkueurheilijoita. 

  Mansikkana kakun päällä Iiris varmisti paikkansa keväiseen A-Silmujen Kultafinaaliin. Sinne pääsee tietyistä kilpailuista saavutettujen pisteiden perusteella 24 luistelijaa. Samoin A-Silmujen Hopeafinaaliin. 

  Kisat olivat viikonloppuna Mikkelissä. Me kävimme ennen Iiriksen kisoja välillä katsomassa, mutta pariin vuoteen hän ei ole sitä halunnut. Päätöstä pitää kunnioittaa. Onneksi monet kauden kisoista striimataan, joten niitä pääsee kotisohvalta katselemaan. Kuten sunnuntainakin. Kyllä oli jännittävää. Iiris luisteli kahdeksantena, sai hyvä pisteen yhdestä pienestä virheestä huolimatta. Sitten alkoi jännittäminen. 16 luistelijaa jäljelle, heistä moni olisi huippusuorituksella päässyt samoihin lukemiin, ylikin. Mutta niin ei käynyt. Yksi tyttö ylsi lähelle, vain 0,41 pisteen päähän. Muut jäivät jo kauemmas. 

  Iiris oli siis voittanut! Eli suomenmestari. Vaikka ei sitä nimitystä virallisesti käytetä, mutta sama asia, sillä koko Suomesta osallistujat seulotaan. Tässä vaiheessa Peppe-papan sydän alkoi hakata hieman hitampaan tahtiin. Varmaan Hilppa-mummalle kävi samalla tavalla. 

Kuva by Anna.

  Seuraava taso on Iiriksellä Debydantit. En tiedä, joko seuraavalla kaudella? Sarjasta seuraavaan siirtyminen ei ole ikäkysymys, vaan taidot ratkaisevat. Tietyt liikkeet täytyy tasokokeissa läpäistä. A-Silmussa, nyt kun katsottiin sekä Hopea- että Kultafinaalit, huomattiin, että ikähaarukka oli monta vuotta. Hopeafinaalissa oli yksi 9-vuotias, Kultafinaalissa muutama 13-vuotias. Yleisin ikä oli 11 vuotta, kuten Iiriskin on. 

 Iiriksen seura KaTa on saanut hyvät valmentajat. Kaikissa sarjoissa on hyviä luistelijoita. Iiiriksen kanssa on kulkenut samaa polkua kaksi hänen hyvää kaveriaan. KaTa:n mafiaksi on trion valmentajansa Ruslan nimennyt, sillä tulokset kolmikolla ovat olleet monta vuotta hyviä. Myöhemmin on tullut yksi lisää. Toinen Iiriksen kavereista ei epäonnekseen saanut aivan Kultafinaalin oikeuttavia pisteitä kasaan, hän luisteli Hopeafinaalissa. KaTa:lla oli siis kolme tyttöä Kultafinaalissa, sijoitukset 1., 4., ja 6. Ei hassummin. 

  Saa nähdä, kuinka pitkälle Iiriksen harrastus johtaa. Luistelu on tällä hetkellä hänelle niin tärkeää, että voi johtaa vaikka mihin. Tuo oli tietysti ylpeän Peppe-papan toiveajattelua, mutta ei ihan vailla pohjaa. 

  Kaikkea voi sattua. Uskon kuitenkin, että innostus luisteluun ei Iirikseltä lopu. Kunhan terveenä pysyy, niin tiedä häntä, minne asti polku vie.

  Olen Iiriksen "uran" historian kirjoittanut muistinvaraisesti, valokuviin osin perustuen. Saattaa joitain pieniä asiavirheitä olla, mutta pääosin noin homma on edennyt. 

  Siinäpä yhdelle illalla tarinaa. Täytyy ryhtyä latautumaan huomiseen, sillä huomenna on siivouspäivä. 

JONOSSA

  Olin tänään Päksissä tapaamassa ortopediä. Asia varmistui. Vasen polvi leikataan. Tekonivel on tulossa joskus alkusyksystä, jos kaikki kohdilleen menee. 

  Kauan sitkoilin kivun kanssa. Oireilu alkoi syksyllä 2022. Se paheni loppuvuoteen mennessä niin, että hakeuduin lääkärille. Monta kertaa siellä ramppasin. Polveen tuupattiin parikin kertaa kortisonia, kerran kukonhelttaa. Fysioterapiassa kävin, sain erilaisia kuntoutusohjeita. Jossain vaiheessa otettiin röntgenkuva, nivelrikko paljastui. Molemmissa polvissa, mutta vasen ainoastaan kipuili. 

  Talvella 2023 meni lähete Päksiin. Kesällä 2023 oli tapaaminen leikkaavan lääkärin kanssa. Koska polvi oli silloin, varmaan jumppaamisen ja joustavalla pohjalla kävelyn (Avokkaasaaressa ei ole asfalttia) vuoksi melko hyvä, joten päätettiin, ettei vielä leikata. 

  Kolmisen vuotta olen nyt elänyt hiljalleen yltyvän kivun kanssa. Kun tuo kipu alkoi loppuvuodesta 2025 jo haitata nukkumista, varasin ajan lääkärille. Uusi röntgen, lähete Päksiiin. Tänään sitten ortopedin syyniin. Ei kauaa asiaa vatvonut, leikkausjonoon mentiin. 

  Nyt on mieli keveä, toisaalta tuumiva: teinkö oikean ratkaisun? Kyllä varmaan. Ainakin on saletti, että ei polvi itsekseen parane. Tuon yökivun lisäksi on mieleen hiipinyt pelko siitä, että joudun lopettamaan pian 18 vuotta kestäneen liikuntaharrastukseni. Siis aamulenkit musiikki korvissa, mieli korkealla. Olisi paha isku, jos niin kävisi. Eihän tuo aamulenkki koko maailma ole, mutta aika iso osa siitä kuitenkin. 

  Tietoa leikkauksesta, siihen liittyviä ohjeita, tuli käynnillä aika lailla. Onneksi kirjallisessa muodossa. Muistiin kun ei välttämättä ole enää luottamista. 

  Muutamia toimenpiteitä täytyy tehdä lähempänä syksyä, siis itse. On myös muutamia, joista minuun otetaan yhteyttä. 

  Kesäkausi alkaa kuukauden tai puolentoista kuluttua. Se lähtee kulumaan normaaliin tapaan. Joskus lehdenputoamisen aikoihin, ehkä aikaisemminkin, operaatio tapahtuu. Kyynärsauvat minulla on jo valmiina odottamassa. Sain ne silloin 2023 Aijalta lainaan. Täällä ovat huilanneet, kun kumpikaan ei ole tarvinnut. 

  Kuntoutus kestää aika kauan. Suuri vastuu siitä kuuluu asianosaiselle. Eiköhän tuo minulta suju. 

  Sellaista kuuluu Hollolaan. Loppuun vielä erikoisterveiset Topille. Jos satut tätä lukemaan. Tai eivät terveiset häviä, vaikket lukisikaan. Toivottavasti tulevat perille:

   En sitten Coxaan mennyt, vaikka siitä minulle tietoa annoit. Lupasit jopa syksyn tapaamisessa minut Tampereelle viedä. Kiitos siitä. Jos vertaistukea leikkauksen jälkeen tarvitsen, tiedä, kehen otan yhteyttä.

RIENTÄVÄ AIKA

  Jokainen, joka on elänyt näille vuosille, tietää, kuinka aika tuntuu kulkevan sitä nopeammin, mitä enemmän vuosia kertyy. Sen voin omalta kohdaltani vakuuttaa. Viimeinen todiste asiasta saatiin juuri. Viikon mittaiseksi aiottu "kevätloma" hurahti ohi kolmessa päivässä!

  No, asiaa puhuakseni täytyy valottaa, että ei aika kiihdyttänyt vauhtiaan. Eikä hidastanut, sillä aikahan hidastuu, mitä nopeammin liikkuu (Einstein). Meitä ei voi moisesta syyttää. Aika kului ihan normaalia 24 h/vrk-tahtia. Loma sujahti nopeasti ohi, koska päätettiin lähteä pois saaresta. Syynä tietysti jäätilanne. Lähinnä se, että eteläranta alkoi sulaa siihen malliin, että jäälle pääsy alkoi olla hankalaa. Ja vaikka jää ulompana vielä kantoi, niin alkoi jo muuttua mustaksi, joten sen puikoiksi meneminen on jo lähellä. 

  Teimme siis järkevän päätöksen. Hilppa on aina ollut minua varovaisempi kevätjäiden suhteen. Tällä kertaa minäkin uskoin järjen voittoon. Nuorempana olisin ollut varmaan toista mieltä. Ehkä liki 75 vuotta on jotakin järjen hiventä saanut päähäni luotua. 

  Eilen lähtö päätettiin. Soitin heti Hanelille, kerroin, että unohdetaan puunkaato, palataan toukokuussa asiaan.

  

  Päätöksemme oikeaksi todisti viimeistään Hanelin äskeinen puhelu. Hän kysyi, että oletteko jo kotona? Kerroin, että olimme jo aamusta palanneet. 

  "Oikea päätös", sanoi Haneli, kävin hakemassa verkot pois jään alta. Nyt loppu kiinteijen pyytöjen pito tältä talavelta! Alakavat jo jiät sihistä." 

  Jos Haneli sanoo, että jäille ei kannata mennä, on syytä uskoa. On se mies sen verran monta kertaa ihtesä uittanut.

  Lähtö saaresta ei ollut tällä kertaa haikea. Sumuinen, kostea aamu, ja mustaksi muuttuva jääpeite tekivät siitä helpon. Kolme päivää oltiin, paikat kunnossa olivat, tuulituhoja omilla mailla yksi mänty. Nyt vain huhtikuun loppupuolta odottamaan. Tai toukokuuta. Sillä jäitten lähtö suinkaan saletisti aikainen ole. Saattaa sadella lumen päälle, pitää viiileää keliä, niin jääthän olla möllöttävät vaikka kuinka kauan, ilman että  niille on mitään asiaa. 

  Jääkööt jäät. Tai mieluummin lähtekööt. Tv-ohjelmista snadisti vielä turisen. Tuli mieleen, että tosi-tv-ohjelmia on jo vuosia tullut pilvin pimein. Viime aikoina ovat epätosi-tv-ohjelmat alkaneet yleistyä. Tarkoitan tv-uutisia. Johtuu siitä, että mr. president Trump on päivittäin puhumassa potaskaa. Tai sitten hänen lakeijansa. Tai Kremlin konnat. Ja on heitä muitakin. Ihan kotimaisia. Patologistista valehtelijoista oman edun tavoittelijoihin, vääristyneen aatteen levittäjistä aivopestyihin säälittävyyksiin. Kaiken kukkuraksi monesti näiden veijareiden puheita ei edes yritetä oikaista. Eläköön epätosi-tv! 

PIENIÄ ONGELMIA, MUTTA KAIKKI HYVIN

  Aamulla lähti Skoda jo 7:30 liikkeelle kohti Anttolaa. Matka sujui rauhallisella tiellä joutuisasti. Haneli soitteli jossain kohtaa, kyseli, missä ollaan tulossa. Minä kerroin. Sovittiin, että Haneli tuo meille pannullisen eilen nuotattuja muikkuja Maljalantien varteen. Jäätiekausi päättyi meni eilen kunnossapitäjän ilmoituksen perusteella.  

  Muikut saatiin Aution roskapisteellä. Hanelin kanssa joku sana vaihdettiin, lupasi tulla jeesaamaan parin puun kaadossa.

  Maljalantie oli surkeassa kunnossa. Kuraista ja uraista. Voi paluumatkalla olla vielä kurjemmassa, kun routa ehtii lisää sulaa. Piekälänsaarentie oli paljon parempi. Siinä ero valtion ylläpitämän ja yksityisen välillä. Eihän pieniä teitä ole enää varaa korjata, näin sanoi valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä.

  No, Potinlahteen onnistuneesti saatiin auto. Tavarat kuljetukseen. 

  Matalalla on vesi Saimaassa. 

  Kohva kantoi rannan tuntumassa, joten rouskut piti kengänpohjiin laittaa.

  Matka jäällä sujui liukkaasti, vaikka kohva alkoikin selemmällä pettää. Ei juuri hidastanut, sillä vettä välissä oli vain alle viisi senttiä. Jännitys alkoi tässä vaiheessa kohota. Eilen kävi näet niin, että kun käskytin tekstiviestilla ilmalämpöpumppua päälle, en saanut kuittausta. Olin jo talven aikana ihmetellyt, kun etäohjattava pistorasia ei ilmoittanut sähkökatkoista, vaikka energiayhtiöltä tuli sellaisista tieto. 

  

  Rannalta olivat lumet sulaneet, pihalta myös lähes kokonaan. Piti siis siirtää tavarat kelkasta ja ahkiosta kottareihin. 

  Kun talolla ovi auki saatiin, varmistui, että ei pumppu pöhissyt. Ei muuta, kun viallinen pistorasia pois välistä, töpseli takaisin, johan alkoi toimia. Onneksi oli näin lämmin keli, ollut jo päiviä. Patterit päälle, uuneihin tulet. Makuuhuoneen uuni lähti heti vetämään, mutta leivinuuni tuvassa osoitti mieltään. Vaikka tohottajalla putsauskanavaan puhaltelin jonkin aikaa, tuprautteli aika lailla savuja sisään. Lähtihän se uuni lopulta vetämään, kun olin aikani touhunnut. 

  Tuo etäohjattava pistorasia on avustanut meitä yli kymmenen vuotta. Täytyy jonain päivänä tutkia, löytyykö siitä vikaa, siis korjattavissa olevaa. Jos ei, niin uuden hankinta on esissä On erittäin pätevä avustin, sano. 

  Talossa paljastui myös, että hiiret olivat mielenilmauksia esittäneet. Harvinaisen paljon oli lattioilla jätöksiä. Olivatko suivautuneet siitä, kun syksyllä pyysin noita vipeltäjiä loukulla muistaakseni 53 kappaletta? Eniten kesäkeittiöstä ja venevajasta, mutta muutamia talostakin. Ei se tietysti mikään ihme ole. Että hiiret nousevat barrikadeille. Niinhän on ihmisilläkin tapana, kun tarpeeksi ahtaalle pannaan. Tai muuten valtaa väärin käytetään. Saattaa maailmalla olla Avokkaan hiirten järjestäytymistä suurempia liikkeitä odotettavissa. 

  Me selvisimme kyseisestä mielenilmauksesta sillä, että tein avannon, kannoin vettä pataan, lämmitin sen, ja Hilppa luuttusi jätökset.

  Perillä saaressa oltiin kymmenen jälkeen. Nyt on päivän touhut touhuttu. Lämpöä on parikymmentä astetta. 

  Täällä ollaan ensi viikko. Jos eivät jäät alta ala silmissä sulaa. Plussakeliä on luvassa, aurinkoakin välillä. Nautitaan kevääntulosta. 

  Nautintoa hieman varjostaa vedenpinta. Siitä oli eilen juttu Ylelläkin. Ei matalalla oleva pinta sinällään vesillä liikkumista haittaa, mutta mietin, että kuinka piisaa kaivossa vesi. Eikä se piisaa, jos ei tosiaan radikaalisti nouse. Käytäntö on nimittäin osoittanut, että aika lailla verrannollinen on kaivon vedenpinta Saimaan vedenpinnan kanssa. 

  Kaivoon liittyy toinenkin ongelma. Me sovimme jo syksyllä kaivon puhdistuksen ja kunnostuksen. Työ siirrettiin kuitenkin kevääseen, koska vedenpinta aleni nopeasti. Siitä aiheutuu muutamia ongelmia, niin itse työhön, kuin työssä tarvittavan kaluston kuljetukseen. 

  Pitää jäittenlähdön jälkeen, kun tänne päästää kesää viettämään, pureutua ongelmaan syvällisemmin. Ajattelen positiivisesti. En anna tulevien juttujen pilata tulevaa viikkoa. En aio kovinkaan monta kertaa yössä herätä pyöriskelemään sängyssäni, mieluummin en kertaakaan. Tartutaan ongelmiin, kun niitten aika on. Nyt tartutaan kaksin käsin Luonterin maisemiin, seudun tarjoamaan rauhaan, herkullisiin hetkiin halkojen napsahdellessa tuvan uunissa aamun hissukseen valjetessa.

  Vieläpä loppuun kuva rannasta. Vesiraja on loitonnut viime lokakuun puolivälissä laittamastani merkistä lähes metrin. Kuten sanoin, en aio tulevia miettiä, joten jätän tämän tähän. 

VESSAPAPERI JA NOSTALGIA

  Eilen käytiin tuohon lähelle avatussa Puuilossa. Avajaiset olivat torstaina, mutta ei silloin ruuhkaan viitsitty mennä. Ei, vaikka ehdotin Hilpalle, että mennään. Grillimakkaraa ja 200:lle ensimmäiselle 10 euron lahjakortti. Lisäsin, mennään molemmat jonoon, lasketaan muutama ihminen väliin, niin saadaan kymppi kumpikin. No, ei menty.  Eilen mentiin. Mutta ei jonoon. Kansaa oli kuitenkin jo kahdeksan jälkeen niin paljon, että ei meinannut auto mahtua melko suurelle parkkialueelle. 

  Olimme tehneet avajaistarjouksista listan. Aika pitkän. Maksettavaa kertyi melkein satanen. Kun kuitista tarkastin, niin alennusta olimme saaneet yli kuusikymppiä. Johtuen siitä, että parista kalliimmasta ostoksesta tuli jo rabattia yht. 40 €. Ihan jees, varsinkin kun listalla ei ollut mitään turhaa. 

  Alennettuihin ostoksiin lukeutui myös wc-paperi. Asiasta juohtui mieleeni vessapaperi lapsuudessani. Meillä Piskolassa oli ulkohuussi. Vuonna 1956 talossa oli iso remontti, ja silloin saatiin sisä/vesivessa. Vesikeskuslämmitys myös, mutta se ei kuulu tähän kontekstiin. Ulkohuussi jäi vielä vuosikausiksi navetan päätyyn. Siinä oli kaksi puolta, naisten ja miesten. Kummassakin oli muistaakseni neljä + yksi reikää. Se yksi oli pienempi lapsille. Itse tilaan noustiin monta rappusta. Pudotuskorkeus oli n. kaksi metriä. Eli ei ollut vaaraa, että huussin olisi usein täyttynyt. Syksyisin tyhjennys hoidettiin, hevosen vetämään sontalaariin jätökset lapioitiin. Pelloille ne sitten levitettiin, kuten lehmän-, sian-, ja  hevosenlanta. 

  Vessa- oikeammin huussipaperi oli 1950-luvulla sellaista silkkipaperin tapaista, yksittäisiä arkkeja rautalankalenksulla varustettuna. Kuvan tyyppistä tavaraa.

  Huussissa säilytettiin miesten puolella terva-astiaa. Tervaa tarvittiin moniin kohteisiin, suksenpohjista ja veneistä alkaen. Kun vessapaperista alkunsa saaneet ajatukset olivat päässeet tähän asti, muistin vielä yhden tarinaan liittyvän tapauksen. Olen sen tainnut joskus blogeissani jo kertoa, jossain noista yli 1800:sta. Mutta menkööt uudestaan, jos näin. Minä olin varmaan kahden tai kolmen ikäinen. Eli iässä, josta aikaisimmat muistot jäävät elämään. Minulla lienee ollut tapana lutkuttaa sormiani. Kummitätini Maija ei jostain syystä sulattanut tapaani. Niinpä hän kerran, minut itse teossa yllätettyään, nappasi niskasta kiinni, sanoi, että kumma, kun tuo ei lopu, nyt lähdetään tervaamaan sormet! No, ei kuitenkaan menty. Täti ajatteli varmaan, että uhkauskin riittää. Sitä en muista, paransinko tapani. Luultavasti en. Uhkauksilla on harvoin saatu asioita muuttumaan. Sen vielä totean, että ei Maija-täti ilkeä ihminen ollut. Tuo on ainoa asia ja kerta, kun muistan hänen minua kovistelleen. 

  Tästä päästään otsikon jälkiosaan. Tuo huussihöpinä oli kai nostalgiaa. Vaikka en koe kovin nostalginen olevani. Toki menneitä on joskus mukava muistella. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että ennen oli kaikki paremmin. "Tempora mutantur, nos et mutamur in illis". Vanhat ajat eivät tule takaisin, vaikka niistä unelmoimme. Jokainen saa toki menneisyyttä kaivata mielensä mukaan, mutta se ei luultavasti ainakaan auta omaksumaan tämän päivän vaatimuksia. 

  Nostalgiasta nykypäivään. Aamulla nappasin kuvan. Siinä näkyy koko kuva Persujen euron bensa-lupauksista, ja saaman voi yhdistää koko hallituksen tavoitteiden toteutumiseen. Näkyy siinä myös auringon hillitty rusoitus kauniina aamuna. 

  Tuon kuvan ottamisen jälkeen jatkoin aamulenkkiä. Ajatukset seilasivat. Mieleen tuli, kai Salpausselän kisojen vuoksi, sellaistakin, että olen aika riippumaton. Olen päässyt riippuvuudesta tupakkaan, jonkinasteisesta riippuvuudesta alkoholiin, ja riippuvuudesta penkkiurheiluun. Tupakointi loppui syksyllä 2008, viinan- tai kaljanjuonti on jo vuosia rajoittunut kertaan tai pariin vuodessa, silloinkin kohtuus on pysynyt. Penkkiurheilu ei ole myöskään vuosiin kahlinnut tekemistäni. Joskus oli urheilutapahtumien televisiointien aikataululla lähes yksioikeus määrätä päivärytmini. Ei enää. En siis ole tupakan, alkoholin, enkä urheilun orja. Mitä sitten olen? Cogito, ergo sum, hahmotteli René Descartes 400 vuotta sitten. Niin kai se on. Ajattelen, siis olen. Ajatusten ei tarvitse olla lennokkaita, synkkiä, mustia, sinisiä, viisaita, ei edes järkeviä. Kunhan ajattelee. 

  Sitäkin ajattelen, kun joku joskus jossain kirjassa sanoi: Usein periaate on vain oman hataran moraalin pönkittämistä. Pitääkin siis tarkastella periaatteitaan tuon lausuman pohjalta. Saattaa olla avartava teko. 

ILMAT SEILAILEE

  Tuon ilmi seuraavaa: Ilmat ilmeisesti enteilevät kevättä, merkkejä on ilmennyt. Ilman muuta kannattaa lopettaa tämä ilmastoon liittyvä aihe. On näet olemassa ilmeinen vaara kohtuuttomasta ilmaisusta, ja joku voi ottaa itseensä, ilmiantaa kirjoittajan. Tai ainakin osoittaa ilmeillään ilman itsehillintää ilmeikkäästi mieltään, ääritapauksessa syyttää ilmastonmuutosta ilmi annetuista pohdinnoista. Ilmankos jätän aiheen.  

  Kuitenkin: Kevätkuukaudet alkoivat. Se tarkoittaa, että meillä alkaa olla polte saareen. Jos ilmat suosivat, niin kuun puolivälin paikkeilla Saarelaan viikoksi mennään. Tuskin toista reissua näillä jäillä tehdään. 

  Jäätilanne on Anttolassa hyvä. Joskin uveavantoja kuuluu erään tiedon mukaan ilmaantuvan aika lailla. Ainahan jäillä pitää olla varovainen, maltti mielessä. 

  6. maaliskuuta 2020 oli jää tämän näköistä. Se oli kyllä vahvaa, mutta alkutalvesta tuulten vuoksi  murtunut jää näytti pelottavalta. 

 

  Eilen oltiin Espoossa Liisan 6-vuotis synttäreillä. Pienehkö porukka sukulaisia oli läsnä. Varsinainen merkkipäivä oli jo reilu viikko sitten, mutta nyt oli sopiva aika kokoontua. 

  Kahvit, teet, mehut, limsat, kunkin mieltymyksen mukaan, suolaista ja makeaa tarjottavaa yllin kyllin, rupattelua, kuulumisten vaihtoa, ja tietysti juhlahenkilön lahjojen avaamista, niistä on 6-vuotiaan synttärit kasattu. 

 

  Olemme, taas kerran, siirtyneet iskujen ja vastaiskujen aikaan. Ihan kuin ei maailma ilman niitäkin olisi tarpeeksi ahdistava paikka elää. Jotkut ovat sitä mieltä, että valtoin päämiehen ja muita johtohenkilöitä saa likvidoida, jos siltä tuntuu. Vaikka kyseessä olisi millainen kohde tahansa, kai kansainvälistä lakia ja käytäntöä pitäisi noudattaa. Kuka sen Trumpille ja Netanjahulle kertoisi? Tai on onhan se kerrottu, mutta kyseessä on sellaiset ukkelit, että mitä he siitä välittävät. 

  Sota on kauheaa. Ei sodan kauheutta vähennä, jos se soditaan kaukana kotimaasta. Sitä paitsi tämänkin Irakiin aloitettu operaatio voi johtaa katastrofaalisiin seurauksiin.

  Tänä päivänä ei ole helppoa olla rauhan puolustaja. Mielipiteet Suomessakin ovat militarisoituneet rajusti. Minähän en aktiivisesti rauhanaatetta ole koskaan julkituonut, sen puolesta toiminut. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö hiljaistakin hirvittäisi. Jos julkisesti aatteen puolesta tänä päivänä toimii, on vastareaktio varmaan kevyesti ilmaistuna tyly, oikeasti kerrottuna tyrmäävä. 

 Vieläkö ehtii Peppe-pappa nähdä ajan, jolloin isoja sotia ei sodita, massiivisia iskuja ei tehdä, kahtiajako ei vallitse, sota on tehnyt tilaa rauhalle, viha, jos ei rakkaudelle, niin ainakin ymmärrykselle ja sopusoinnulle? Siinäpä kysymys vailla vastausta. 

HYVÄSTI KITKAT

  Olen ajellut talvet kitkarenkailla varmaan 20 vuotta. Tai no, autolla tietysti. Ajellut. Mutta kitkat alla. Ilman isompia ongelmia. Minkä nyt pari kertaa talvella ollaan ojaan sivutiellä Anttolassa liu'uttu. Ilman kolhuja, ilman kuhmuja, ilman taloudellisia vaikutuksia. Mutta viime viikolla tuli yhteistyölle loppu. Lienee ikä ja teiden huonompi kunnossapito vaikuttanut asiaan. Ja ajatus siitä, että turvallisuus on tärkeintä. Ja sekin asiaan vaikutti, että renkaat olisi kuitenkin pitänyt uusia viimeistää ensi syksynä.

  Itse asiassa jo muutaman vuoden on mielessä muhinut, että seuraavat talvirenkaat ovat nastat.

Kuitenkin asiat ovat menneet niin, että edellisessä autossa olivat kitkat vielä melko uudet, ja kun toissa kesänä vaihdetiin autoa, niin mukana tulivat kitkat. 

  Renkaat ovat kausisäilytyksessä Vianorilla, ja siellä tarkastetaan kiekot aina säilytyskauden aikana. Raportti talvirenkaista tuli kesällä. Siinä todettiin, että vielä toimivat, yksi kuitenkin juuri suositellun rajoissa. Päätin silloin, että yhden talven ajan niillä. Viime aikoina on kuitenkin ollut välillä aivan sairaan liukasta. Varsinkin liikenneympyrät, joita on nykyään melko tiheässä, sekä risteysalueet ovat hioutuneet petollisiksi. Samoin lumettomiksi kuluneet asfalttiteiden rengasurat ovat aina ilman hiukankin lauhtuessa kuin jääkalvon peittämät. Puhumattakaan kotikadun liittymää Ala-Okeroistentiehen. Katu nousee jyrkästi, ja kun tielle tullaan, on molemmin puolin meluaita, eli ei näkyvyyttä. Kevyenliikenteenväylä kulkee ison tien laitaa, joten on pakko pysähtyä katsomaan, ettei pyöräilijä tai aamulenkkiä juokseva tupsahda konepellille. Koska risteystä ei juuri hiekoiteta, niin kitkoilla on välillä hankaluuksia päästä, varsinkin aamuisin ja iltapäivisin, liikenteen sekaan. 

  Päätös syntyi lopulta nopeasti. Kuten minulle, meille, melko usein käy. Siispä sujautin viime keskiviikkona Vianorille. Kaupat tehtiin. Koska valitsemiani renkaita ei Lahden toimipisteestä löytynyt, niin torstain iltapäivälle olisin saanut allelaiton. Olympialaiset olivat täydessä vauhdissa, varasinkin ajan perjantaiaamuksi. 

  Homma sujui sovitusti. Vajaa tunti odottelua, pitkästä aikaa nastoja kokeilemaan. Pientä ääntähän ne lumettomalla asfaltilla pitävät. Mutta vastapainoksi ei tarvitse ajoreittiä suunnitella. Ei haittaa, vaikka isommassa ylämäessä joutuu liikennevaloihin pysähtymään. 

  Ihmisen elämä koostuu monista jaksoista. Meillä oli kitkarengasjakso, nyt alkaa nastarengasjakso. Kuten sanoin, turvallisuus on etusijalla. Ajokorttikin on vasta uusittu. Jos kaikki hyvin menee, niin melkein viisi ja puoli vuotta ajelen vihellellen, kuka tietää, vaikka kauemminkin. Tuskin kuitenkaan noilla kiekoilla. Mutta nastoilla kyllä. Siispä pidän päätöstä perusteltuna, oikeaan osuneena. 

  Tämä oli rengaspäivitys. Vaihtotapahtumasta on kuvakin esittää. Ei tosin autenttinen. Pyysin tekista kuvan tilanteesta luomaan. Tekis loi, mutta ei hoksannut, että ei Vianorilla taivasalla renkaita vaihdeta. Ei tietysti hoksannut, kun siitä ohjeita antaessani maininnut. 

  P.S. Loppuun valaisen vielä rengastyypin vaihtoon oleellisesti liittyvän seikan. Kävin tankkaamassa noin viikko sitten Kujalassa Gasumin mittarilla. Kun sieltä lähdin ajelemaan kotiin, niin Kujalankadun ja Levonkadun risteyksessä olevassa liikenneympyrässä kävi niin, että koska näkyvyys joka suuntaan oli hyvä, ajoin ympyrään liian kovaa. Kierrosta piti tehdä 270 astetta, ja noista asteista menin kylkimyyryä 180. Ei auto kuitenkaan pois ajoalueelta livahtanut, mutta hätkähdytti kyllä. Varmaan se tapahtuma johti, muiden kokemusten avittamana, muutaman päivän kuluttua tehtyyn päätökseen. 

  P.P.S. Turvallista matkaa!

IKUISUUSKYSYMYS

  Elämän tarkoitus, ihmiskunnan päämäärä? Siinä ehkä suurin kysymys. Tuollaistakin tuli mietiskeltyä. Siispä omia ajatuksiani suureen mysteeriin. Jos sallitaan. 

  Elämän tarkoitus ei liene 42. Lukuhan esitetään vastauksena "elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen" Douglas Adamsin teoksesta Linnunradan käsikirja liftareille. Minusta elämän ja ihmiskunnan päämäärä on tietysti jatkaa lajiaan, kuten kaikilla eliöillä, sekä pitää asuinympäristö sellaisena, että tämä onnistuu, samalla sopuetua olosuhteiden muutokseen. 

   Ihminen on ihmiskunnan osanen, jolla on merkityksensä. Toisella suurempi, toisella pienempi, joillain olematon, mutta jokainen elämä, jokainen ihminen, on täällä tekemässä omaa jälkeään historiaan. Aki Kaurismäki on sanonut muistaakseni, että ihmisen on luotava oma moraalinsa, ja elettävä sitä noudattaen. Samaa mieltä, vaikka vain murto-osa, minä mukaan lukien, siihen pystyy.

  Ihmiskunnan tarkoitus on eettinen kehitys ja pyrkimys rakentaa yhteiskunta, jossa on vähemmän väkivaltaa, nälkää ja epäoikeudenmukaisuutta.  

  Lopullinen päämäärä on oppia, kerätä tietoa, kehittyä sellaiseksi, että se voi levittäytyä muualle maailmankaikkeuteen viemään tietoaan, mahdollisesti saamaan tietoa muilta älykkäiltä lajeilta.

   Päämäärä tulee mahdolliseksi jättämällä taakseen pelkän selviytymisen aika, siirtymällä onnistumisten ja kukoistuksen kauteen.

  Utopistinen näkemys, eikö? Kuitenkin Trumpit, Putinit, Netanjahut, ovat täällä vain käymässä. Aikaa on. Kunhan vain saadaan ilmastokato hallintaan, sillä matka kohti päämäärän saavuttamista on niin kesken, että se ennen planeetan elinkelvottomaksi saattamista onnistu. 

  Toisaalta ei ihmiskunta taida kaikkea elämää pystyä planeetalta tuhoamaan. Aurinkokin on vasta arvioidun elinkaarensa puolivälissä. Miljardin vuoden kuluttua saattaa uusi lajikunta päästä toteuttamaan ihmiskunnalta tekemättömäksi jääneen päämäärän. 

  Se oli meikäläisen totuus. Totuuksia on kuin muurahaisia, kuten ihmisiäkin. Ehkä minun "totuuteni" on paremminkin unelma. Mutta unelmia pitää olla. Kuten Hector laulaa: Unelmista suurin on voida rakastaa, Rakastaa - vaikka unelmaa!

  Hectorista vielä. Liput Heikin keikalle Salmelassa on hankittu. Viime kesänä jäi Pauli Hanhinemen esiintyminen siellä väliin. Force Major. Onneksi Taina ja kaverinsa edustivat meitä arvokkaasti, joten liput eivät eivät menneet hukkaan. 

  Olympialaiset jatkuvat. Neljä pronssia plakkarissa. Tänään sprinttiviestit, lisää voi tulla. Mitalien kirkastaminen olisi tärkeää. Brasilia on tällä hetkellä Suomen edellä mitalitilastossa. 

  Mihin Leijonien matka päätyy? Illalla tulee siitä tietoa. Sveitsi on paha. Peukut kohti ihmiskunnan päämäärää! 

  Loppuun kuva. Sellainen kuva viime kesältä, joka minusta onnistui ihan vaan niitä näpsiessä mainiosti: Liisa pitkän heinikon keskellä Pöytäniemessä.

OLYMPIAA JA ARVIOITA

  Olympialaisia on tullut katseltua. Ei aamusta yöhön, mutta suomalaisten suorituksia aika lailla. Jos en urheilulliseen puoleen ota kantaa, niin saanen esittää mielipiteeni Olympialaisista ylipäätään. No totta kai saan. Tämähän on oma blogini. Miksen siis saisi? Joten, mielestäni olympialaiset, eritoten kesäkisat, mutta talvi-sellaiset myös, ovat paisuneet valtavaksi spektaakkeliksi, niin että Pierre de Coubertin on pyörinyt haudassaan jo kauan. Niin massiivinen on lajikirjo, suorituspaikkojen määrä, suorituspaikkojen, jotka jäävät monesti kisojen jälkeen käyttämättöminä rappeutumaan, ja kaikki kuviteltavissa oleva, jopa sen ylittävä median tyrkyttämä julkisuus, jossa ei yhtäkään tilaisuutta saada klikkauksia jätetä käyttämättä. No mediahan isolta osalta on koko hullunmyllyn aiheuttanut. Olisin mielissäni, jos nyt hieman hillittäisiin menoa. Toki uusia lajeja syntyy, niitäkin olympialaisiin tarvitaan. Nyt ollaan kuitenkin sellisilla rajoilla, että kohta ei monikaan valtio, ainakaan yksin, kykene kisoja järjestämään. 

  Kisojen televisiointi on suuri savotta. Kiitos YLElle siitä, että lähes kaikki tapahtumat pystyy yle-veron turvin katsomaan. Taas mielipiteen ilmaisuvapautta käyttäen, sanon, että en liiemmin rakasta pitkiä urheilustudioita suorien lähetysten välissä. Ihan hyvä, että on asiantuntijoita, jotka osaavat valaista kilpailun seuraamista helpottavia juttuja. Liiallinen hypetys taas ei jaksa kiinnostaa. Eikä liiallinen toiveiden luominen. Kuitenkin: YLE 9+. Katsokoot Tynkkynen ja kumppanit kisansa maksullisilta kanavilta. 

  PS: Vielä urheilustudioihin liittyen. Ystäväni Ahosen Risto (RIP) oli muinoin sitä mieltä, että jalkapallo- tai lätkämatsia on parempi televisiosta katsoa ilman selostajan ääntä. Aika radikaali mielipide, siitä syystä, että ei ainakaan sen ajan tekniikalla olisi selostajan ääntä häivyttää ilman, että myös kentältä kuuluvat äänet olisivat vaienneet. Ilman niitä pelin katsominen, ainakin lätkäpeli, olisi kyllä aika kurjaa. Mutta Risto oli muistaakseni niin suivaantunut joihinkin selostajiin, että ilmaisi tunteensa näin vahvasti. 

  Jos kuitenkin jotakin Suomen menestyksestä vielä puhun, eli kirjoitan. Tähän mennessä aika lailla ennakko-odotusteni mukaan on mennyt. Yksi mitali, kaksi neljättä sijaa plakkarissa. Niiden tuojat eivät varmaan olleet kovin korkealla veikkauksissa. 

  Jatkossa saattaa jokunen mitali vielä tulla. En lähde tuojia arvailemaan, vaikka onhan hiihdon viesteissä, ja yhdistetyssä hyvät mahdollisuudet. Joku yllättäjä olisi piristys.

  Lätkässä pitää Leijonien parantaa paljon, jos aikoo mitaleille päästä. Taitoa toki on, mutta tehokkuus oli eilen hukassa. Ehkä joukkue vielä hitsautuu paremmin yhteen, ja tulosta alkaa tulla.  

  Se urheilusta. Eilen tein, pörssisähkön korkealla pysyttelevien hintojen innoittamana, parilta eri tekoälysovellukselta seuraavaa: Kuinka vaikuttaa pörssisähkön hintaan yhden asteen kylmeneminen tai tuulen lisääntyminen 1 m/s?

  GEMINI:  

  1 aste pakkasta, kulutus kasvaa ~150 - 200 MW, hintavaikutus +0,5 - 2,0 senttiä/kWh

  1 m/s lisää tuulta, tuotanto kasvaa ~300 - 500 MW, hintavaikutus -1,0 - 3,0 senttiä/kWh.

  ChatGPT:

  Keskimääräinen hintavaikutus (Nordic data)

  -1 °C lämpötilaa ~+4 ct/kWh  

  +1 m/s tuulta ~­-11 ct/kWh 

  Mihin uskoa? Aivan erilaiset luvut. Kysely sekoitti vain mieleni. Pörssisähkö on minulle mysteeri, vaikka olen sen muodostumista hieman tutkinut. Taitaa olla kusetusta. Kuluttaja maksaa, sen verran asioista ymmärrän. 

  Aamulla taas lenkin kiersin. Okeroisten myllyllä näytti lampi olevan aika vedetön, mutta virtaus sentään pitää uomat auki.

USKOKAA, USKOKAA

  Uskokaa, uskokaa. En tarkoita jumaliin, uskontoihin uskomista. Se on jokaisen oma asia, ja tulkoot kukin uskossaan tai uskomattomuudessaan onnelliseksi. Tarkoitan, että uskokaa poliitikkoihin, uskokaa valtiomiehiin, uskokaa mediaan, uskokaa kavereihin. Tai no, uskokaa ainakin kavereihin. Jos kaverit eivät ole luottamuksen arvoisia, he eivät ole kavereita. Noihin muihin uskominen on itsensä pettämistä, sinisilmäisyyttä. Maailma on mennyt sellaiseksi, että valehtelu on levinnyt kaikille sektoreilla. Myös täällä joskus kylmässä Fennoskandiassa. Trumpin ensimmäiseltä kaudelta alkaen tapa on hiljalleen  yleistynyt, muuttuen vaivihkaa hiipien hyväksyttäväksi. Poliitikkojen pehmoisiin pärinöihin ei juurikaan puututa. Joskus jotkut toimijat julkaisevat faktantarkastuksia, mutta valtaosa menee kuulijan, näkijän, lukijan itsensä arviotavaksi. Näin valheet, varsinkin kun niitä toistellaan kerta kerran jälkeen, muuttuvat monien mielissä tosiksi. 

  On tietysti ihmisryhmiä, jotka eivät edes kyseenalaista tiettyjä valheita. Heille valheen esittäjä on jumala ja valheen sanoma uskonto. Näitä fanaatikkoja on vaikea saada totuutta kaivamaan. 

  Mr. President Trump on tehnyt asemansa turvin valehtelusta käytännön, mikä on laajasti omittu. Mitä se ihmiskunnasta kertoo? Päin helvettiä ollaan menossa, kannat kolisten, turpa joutavia joristen. 

  Jos haluaa totuudessa pysyä, niin silti ei monikaan usko. Kuinkahan moni uskoo tämän kuvan minusta ensimmäisenä ihmisenä Marsin pinnalla uskoo? Vaikka syytä olisi.

  Vielä valokuvaksesta. Valokuvaus alkoi 1820-luvulla, ja yleistyi vähitellen 1800-luvun puolivälin tienoilla. Mistä moinen tuli mieleeni tarkistaa? No siitä, kun kaksi sadan vuoden välein otettua kuvaa ovat niin samankaltaiset. Ensimmäinen on otettu jossain valokuvaamossa, Mikkelissä, luulisin. Kuvassa on isoisäni Aleksin veli Kalle. Kuva on otettu 1920-luvulla.

  Toinen kuva on Jonista, napattu n. 100 vuotta myöhemmin paikassa Pariisin Musée de l'Illusion. Samaa peilikikkaa on käytetty siis jo kauan. Niin ainakin oletan. Jos varmaksi sano, niin saatan valehdella, toisin kuin tuosta Mars-kuvasta. 

LAUSUNTO PLAKKARISSA

  Kunnon talvea pitää. Aurinkoisia päiviä, kuutamoöitä. Koska ei juuri ole tuullut, ei parinkympin pakkaset ole olleet liian kylmiä ulkoiluun. Kuva tältä aamulta.

  Eilen kävin lääkärissä. Yksityisellä. Pihlajalinnassa. Lääkärinlausunto ajokyvystä oli syynä. 

  Lääkäri otti vastaan sovittuna aikana. Ensin hän katsoi valmiiksi täyttämäni kyselylomakkeen. Sitten hän kyseli joitain asioita. Muutamia muistiin liittyviä kysymyksiä seurasi. Muistin vuoden, kuukauden, päivän, vuodenajan, monenteenko kerrokseen olin noussut. Muistin kolme sanaa, mitkä lekuri sanoi. Osasin toistaa hänen sanomansa lauseen. 

  Sitten toisenlaista tutkintaa. Onnistuin taittelemaan paperiarkin kahtia, asettelemaan sen polvilleni. Onnistuin kirjoittamaan paperille mielivaltaisen lauseen, piirtämään mallista kuvion (kaksi osittain toistensa sisällä olevaa viisikulmiota). Sitten vielä näkötarkastus, lausunto tulostimesta, allekirjoitus (lääkärin), kassan kautta, 200 ja risat euroissa. 

  Koko hommaan meni n. 20 minuuttia. 

  Äsken, lenkiltä tultuani, tunkeuduin Traficomin sivuille, vahva tunnistautuminen, ajokortin uusiminen, ohjeita seuraten maksutapahtumaan (28 €).Tähän tuhrautui kallista aikaani melkein vartti. 

  Ajolisenssi postitetaan kuuden arkipäivän sisällä. On se vaivatonta. Kuka epeli yhä kyseenalaistaa digitaaliset palvelut?

  Iiriksellä oli taas viime lauantaina kisat. 20 osallistujaa Espoosta, Kauniaisista, Porista ja Tampereelta. Tarkennus, 20 yhteensä, ei joka paikkakunnalta. Melko kova tasoisia kaikki. Iirishän otti ja voitti. Ennätyspisteillään. Jos ajolupaan oikeuttava muistini ei ole väärässä, on Iiriksellä ollut tällä kaudella neljät kisat. Kaksi ykköstilaa, yksi kakkonen, yksi kolmas. Viimeksi mainittu oli Iirikseltä huono kisa, tuli pari "ilmapalloa" ja muutakin hämminkiä. Oli silti kolmas, mutta osallistujien taso ei ollut keskimäärin kovin korkea. 

  Saa nähdä, kuinka pitkälle tytön taidot tulevat riittämään. Intoa ja omistautumista ainakin ovat kohdillaan.  

Olen aamuna muutamana kuunnellut vaihteeksi Dumaria. Sitä ennen Wilcoa. Kun Dumari on kahlattu, on vuorossa Nick Cave. "Vanhassa vara parempi", sanotaan. Mutta uuttakin tulee välillä etsittyä. Ettei luutumaan pääse. Vaikka olen tainnut päästä jo; Grammy-palkitut olivat enimmäkseen minulle tuntemattomia. Ei silti, ei Grammy ole koskaan minulle mitään merkinnyt. Eivätkä muutkaan alan palkinnot. 

  Aurinkoisia pakkaspäiviä kaikille. Käyttäkää sähköä harkiten. Käyttäkää, vaikka teillä kiinteähintainen soppari olisi. 

PARAFRAASI

  Ihminen on utelias. Kun lukuvuorossa olevan kirjan sivuilta tuli eteen sana oxymoron, eikä sen tarkoitus auennut asiayhteydestä, päätin ottaa selvää. Kysyin tekoälyltä ja Wikipedialta.

  Wikipedia kertoi seuraavaa:

  Oksymoron (m.kreik. ὀξύμωρον) eli itseristiriita on retorinen kuvio, joka yhdistää kaksi vastakkaista tai toisensa kieltävää käsitettä, kuten ”jäätävä polte” tai ”kaunopuheinen vaikeneminen”. Sana oksymoron tulee kreikan kielen sanoista oksys (’terävä’) ja moros (’tylsä’). Oksymoron voi muodostua pääsanasta ja määritteestä tai laajemmasta lauserakenteesta. Oksymoronin erityistapaus on contradictio in adiecto eli ”ristiriita määritteessä” (”ajaton hetki”).  

  Oksymoron on samantapainen kirjallinen väline kuin paradoksi tai antiteesi, ja kirjailijat ja runoilijat käyttävät usein oksymoronia tehokeinona. Oksymoron eroaa tavanomaisista ristiriidoista ja paradokseista siten, että sitä käytetään retorisesti ja että vastakkaisuus on näennäistä, sillä sanayhdistelmä havainnollistaa jotakin ajatusta.

  Gemini antoi saman vastauksen lyhyempänä. 

  Tässä kohtaa päätin ottaa erään minulle uuden ilmaisutavan käyttöön. Nimittäin parafraasin. Se oli jokunen päivä sitten, oxymoronin lailla, sattunut silmiini. Kysyin sitäkin tekikseltä:

   Parafraasi eli suomeksi usein omin sanoin selittäminen tai uudelleenmuotoilu tarkoittaa toisen henkilön tuottaman tekstin, puheen tai ajatuksen esittämistä omilla sanoilla ja lauserakenteilla alkuperäisen merkityksen säilyttäen. Se ei ole suora lainaus, vaan tiivistetty tai selitetty versio, jota käytetään selkeyttämään sisältöä ja välttämään plagiointia. 

  Parafraasin keskeiset piirteet

  Merkitys säilyy

  Alkuperäinen idea tai informaatio ei muutu. 

  Omin sanoin, lauseita ja sanajärjestystä muutetaan (ei vain korvata sanoja synonyymeillä).   Lähdeviittaus pakollinen. Vaikka teksti on omasanaista, alkuperäinen lähde on aina mainittava.   Pituus Voi olla alkuperäistä lyhyempi (tiivistelmä) tai suunnilleen yhtä pitkä. 

  Koska Wikipedian antama selitys oxymoronista on melko vaikeaselkoinen, päätin laatia siitä parafraasin. Mutta se ei ollutkaan kovin helppoa. Ehkä aivoni eivät ole sopivat parafraasien luomiseen. Mutta ei hätää! Pyysin Geminiä kertomaan kansankielellä, mitä oxymoron tarkoittaa:

  Oksymoron (oxymoron) tarkoittaa yksinkertaisesti sanaparia tai ilmaisua, jossa kaksi vastakkaista tai ristiriitaista sanaa on lyöty yhteen.  Kansankielellä sanottuna se on "järjetön järkevyys" tai "vastakohtien liitto". Se kuulostaa ensin mahdottomalta, mutta siinä on silti jokin pointti.  

  Miten se toimii? Oksymoronissa yhdistetään kaksi asiaa, jotka eivät loogisesti sovi yhteen. Tässä on muutamia klassisia esimerkkejä, joita käytämme arjessa ehkä huomaamattammekin.

 Jäätävä polte. Pakkanen voi tuntua iholla polttavalta, vaikka jää ja tuli ovat vastakohtia.  

  Huutava hiljaisuus. Kun on niin hiljaista, että se tuntuu melkein korvissa sattuvalta tai painostavalta.  

  Alkuperäinen kopio. Jos jotain on kopioitu, se ei teknisesti ole alkuperäinen, mutta ymmärrämme silti, mitä tällä tarkoitetaan (esim. ensimmäinen vedos).  

  Kaunis hirviö. Käytetään usein kuvailemaan jotain pelottavaa, jossa on silti jotain kiehtovaa.      

 

  Miksi niitä käytetään? Oksymoroneja ei käytetä siksi, että puhuja olisi hölmö, vaan niillä haetaan tehoa ja huomiota.  

  Korostaminen. "Järkyttävän hyvä" korostaa hyvyyttä paljon enemmän kuin pelkkä "tosi hyvä".      

  Syvyys. Ne pakottavat pysähtymään ja miettimään. Esimerkiksi "viisas hullu" kertoo ihmisestä, joka on ehkä yhteiskunnan silmissä outo, mutta jolla on silti suuri elämänviisaus.  

  Huumori ja ironia. Joskus niitä käytetään vitsailemaan asioiden kustannuksella (kuten klassinen vitsi "sotilaallinen älykkyys" tai "tuore pakaste").  

  Lyhyesti. Oksymoron on kielellinen solmu, joka näyttää väärältä, mutta tuntuu oikealta.

  No niin. Olen tehnyt parafraasin tekoälyn avulla. Täytyy sanoa, että tekis teki sen paremmin kuin olisin koskaan itse kyennyt. Hieman liian pitkä siitä tuli, jos katsoo ohjeita. Muuten kaikki tehty sääntöjen mukaan: Lähteet on mainittu. Tuntuu joskus siltä, että monet julkisuuden henkilöt tekevät tiuhaan parafraaseja kertomatta lähdettä. Siis kuin lauseet ja ajatukset olisivat omia. 

  Ilman sarvia ja hampaita, sivistyssanoja selityksineen, minä menen ensi maanantaina lääkärille tarkoituksella saada lääkärinlausunto ajokorttia varten. Ja sen toki saan. Millaisen? Luultavasti, toivottavasti, sellaisen, että voi tehdä ensi viikolla hakemuksen.

  Pakkaset jatkuvat, sähkö on kallista. Ulkoilua ollaan harrastettu, sopivassa määrin. Miksi ei. Päivittäin hiutaloiva pakkaslumi on tehnyt maisemat talvisiksi, puut kuorruttanut silmiä hiveleviksi. Siis loppuun kuva meidän takapihasta. 

  

1969

  Aamulla tuli mieleeni vuosi 1969. Olin 17-vuotias. Maailmalla ja Suomessa tapahtui tuona vuonna merkittäviä asioita. Tässä muutamia minulle tärkeimmästä päästä:

  -Neil Armstrong astui ensimmäisenä ihmisenä vieraalle taivaankappaleelle ja lausui kuuluisat sanansa ”Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle”

  -The Beatlesin viimeinen esiintyminen, yhtye soitti kuuluisan ”katto-konserttinsa” Lontoossa tammikuussa, myöhemmin syksyllä julkaistiin heidän viimeinen studioalbuminsa Abbey Road

  -Woodstock-festivaali kokosi noin 400 000 ihmistä ja siitä tuli ”Flower Power” -sukupolven ja rauhanliikkeen symboli

  -Suomessa alettiin vuoden alussa keskiolutta myydä ruokakaupoissa ja kahviloissa

  Lähinnä tuo viimeinen, keskioluen vapauttaminen, toi vuoden mieleeni. Sydäntalvella vietimme Avokkaassa yhden viikonlopun, Ahosen Risto, Seppäsen Timppa ja minä. Oli näitä aikoja vuodesta. Timppa, joka on Ristoa ja minua pari vuotta nuorempi, alkoi tuohon aikaan lyöttäytyä meidän hieman vanhempien joukkoon. Oltiin Timpan kanssa samalla luokalla, minä kun olin ansiokkaasti tuplaillut. Timpan isä Pentti oli melko tarkka poikansa suhteen. Kertomalla aika lailla väritettyä totuutta minun urheilijanlahjoistani, sai Timppa lopulta luvan lähteä mukaan. 

  Keskioluttahan sitä evääksi hankittiin.Taisi olla Wienerbieriä? Timpan paremmin tuntema metsäpomo, jonka nimen olen unohtanut (riski mies, punakka ja joviaali), toi meille kuplallaan olutkorin iltapäivällä, kun oltiin Saarelan saunakamariin päästy. Kävelemällä mentiin. 

  Muistan, että ei heti alettu olutta kittaamaan. Timppa uumoili, että isä-Pentti saattaa tulla tarkistuskäynnille. Niin myös kävi. Me oltiin terhakkaina puuhailemassa ulkona. Muistan, kuinka Pentti meitä "kuulusteli". Kysyi minultakin, että hyppäätkö vai juoksetko? Siinä sitä sai kieli keskellä suuta asioita selvitellä. 

  No, Pentti lähti, me suhautettiin ensimmäiset oluet auki. Illan pimettyä päätettiin lähteä käymään Pylkkäsen Pertin luona. Pertti asui silloin vanhassa, jo aikaa sitten puretussa talossa. Sinne käppäiltiin. Jäätie Piekälänsaaresta kirkolle kulki silloin Ilotin taitse Leppäniemen tyven läpi Kiukuanselälle. Tuon maataipaleen keskellä oli vanha lato, missä oli heinää. Sen olimme ristineet voimistekulaitokseksi, koska noina vuosina aina ohi kulkiessamme kävimme ladossa hyppimässä heinissä, volttejakin orsilta nakeltiin. Ja yleensä ei ihan leivän jäljiltä oltu.

  Muistan, että Ritiä ja minua tottumattomampi Timppa oli aika kekkulissa, vaikka ei me kovin monta olutta mieheen oltu juotu. Vierailu sujui kuitenkin hyvin. Kun sieltä palattiin, juotiin tietysti lisää olutta, lämmitettiin kamiinaa. Saunatuvan kamiina antaa äkkiä lämpöä, mutta ei varastoi sitä juuri lainkaan. Niinpä muutama jäljelle jäänyt olutpullo oli aamulla lattialla jäätynyt hileeseen. Piilotin ne puuliiteriin. Kesällä ne löysin rikki menneenä. Jos joku touhujamme arvostellee, niin sanottakoon, että emme ihan älyttömästi kaljaa tuolloin kitanneet. Kolmelta nuorukaiselta jäi olutkorista muutama pullo jäätymään.

  Siitä tiedän, että ei ollut vielä kevättalvi kun tuon reissun teimme. Risto näet täytti maaliskuussa 18, joten emme olisi trokausta kaivanneet. Alkuvuodesta meille olusia toimitti mainitun metsäpomon ohella myös Auvisen Asko. 

  Ei ole enää Ristoa, ei Auvisen Askoa, ei Seppäsen Penttiä, ei Pylkkäsen Perttiä. Timppa lienee hengissä, vaikka hänestä en ole vuosikymmeniin kuullut. Hän oli muutama vuosi edellä kerrotun reissun jälkeen töissä Pillingissä. Siksi onnistuimme Hilpan kanssa sinne sisään pääsemään, vaikka Hilppa ei suhteemme alkaessa ollut vielä 18 vuotta täyttänyt.

  Timppa kouluttautui helikopterilentäjäksi. On maailma meitä siten kuljettanut, että en aikuisvuosinani ole häntä kertaakaan tavannut. 

  Laitan lähes ainoan kuvan, joka minulla Timpasta on. Voipi olla myös talvelta 1969. Kevätsää, hiihtoa, Seppäs-Pentti oli varmaan mielissään. Niin toki mekin. Aika harmittomia olivat Anttolan nuorison puuhat.

  Vielä joku miete tästä ajasta. Kun Trumpin puheita ja suunnitelmia seuraa, tule mieleen, että onko miehellä mitään rajoja? Valehtelee, haluaa alueita, haukkuu kumppaninsa maanrakoon, elää jossain haavemaailmassa, aikoo haastaa YK:n perustamallaan järjestöllä, minkä johtajaksi on itsensä nimittänyt. Ei lie kaukana päivä, jolloin mr. President ilmoittaa tehneensä diilin Jumalan kanssa, ja hallitsevansa tästedes koko maailmankaikkeutta. 

SOITTOLISTA

  Eilen pälkähti kaaliin, että voisin tehdä soittolistan Tidaliin. Soittolistan muutamista nuoruuteeni  albumeista. Pälkähdys johtui varmaan siitä, että, syystä tai toisesta, ajatuksiin palautui levy Super Session. 

  Super Session on laulaja ja multi-instrumentalisti Al Kooperin v. 1968 julkaistu albumi, jonka ensimmäisellä puoliskolla soittaa kitaristi Mike Bloomfield ja toisella puoliskolla Stephen Stills. Mukana olivat myös kosketinsoittaja Barry Goldberg ja basisti Harvey Brooks , molemmat Electric Flagin jäseniä, sekä tunnetun sessiorumpalin "Fast" Eddie Hohin. 

  Siispä soittolistaa väsäämään. Listasta ei tullut ehdottomia suosikkejani sisältävä. Mieleenpainuvia muistoja toki levyihin liittyy. Myös se yhdistää albumeita, etten ole niitä aikoihin kuunnellut. Levyt eivät ole kronologisessa järjestyksessä, vaan muistiini palautumisen määräämässä jonossa. 

  1. Super Session. 

  Tätä vinyyliä kuunneltiin 1960-luvun lopulla Koistisen kaupan pihassa olleessa nukkuma-aitassa, missä kaimaani P. Koistinen kesäisin nukkui. Me Pertit kahdestaan, usein mukana myös Ahosen Riti. Kuunneltiin ja poltettiin tupakkia. Luultavasti kesällä 1969 hörpittiin myös keskikaljaa. 

  2. The Pretty Things, Get the Picture?

  Tätä 1965 julkaistua levyä kuunneltiin ahkerasti The Pictures-bändin elinaikana, johan nimikin sen kertoo. The Pretty Things oli kuuluisempien, Beatlesien, Rollareiden, Kinksin, Animalsin, Manfred Mannin, Holliesin, etc. varjossa suurelle yleisölle ehkä tuntematon. Jostain syystä levy löysi meidät. Olisikohan Murron Hanskilla ollut sormensa pelissä?

  3. The Beatles White.

  Valkoinen tupla (1968) oli  minulle uusia näköaloja Beatlesiin ja koko rock-musiikkiin avannut levy. Jos en ihan väärin muista, niin sitäkin taidettiin Koistisen piha-aitassa kuunnella.

  4. The Rolling Stones 2.

  Tähän 1965 ilmestyneeseen albumiin liittyy paljon samaa kuin listan numero kakkoseen. Sitä kuunneltiin paljon Picturesin kämpillä. Aikana, jollin alkoi iänikuinen kädenvääntö: Bealet vai Rollarit!

  5. Crosby, Stills, Nash and Young, Déjà Vu 

  Levyn hankin 1970, tuoreeltaan. En muista, mistä ostokseeni sain kimmokkeen. Kukaan noista loistavista muusikoista ei ollut minulle kovinkaan tuttu. Toki tiesin jokaisen  CV:sta hieman. 

Tätä levyä kuunneltiin Pennilän yläkerrassa Ahosen Ritin kanssa melko laillla. Samoin Dylanin levyä Self Portrait. Sehän on tupla, jolla suurin osa biiseistä on covereita, mikä herätti aikanaan paljon polemiikkia. Hyvä levy, jos toisen soittolista samoilla kriteereillä laadin, niin sinne sen laitan. Mutta vielä Déjà Vu:sta. Levy aiheutti sen, että hankin hieman myöhemmin Neil Youngin After the Gold Rushin. Siitä alkoi 55 vuotta kestänyt ja yhä jatkuva suhde Niiloon. 

  6. Van Morrison, Wavelenght 

  Hyppäys kymmenen vuotta eteenpäin. Albumi julkaistiin 1978. Minulla se oli vinyylinä heti uudesta alkaen. Van on aina ollut suosikkini, ja tästä levystä pidän tosi paljon. Asiantuntijat ja kriitikot eivät sitä varmaan ihan miehen tuotannon huippuun listaa, mutta minä olen paras oman musiikkimakuni asiantuntija. 

  Se musiikista. Erään kirjan sivuilta tarttui mieleen ilmaus "Pysyvä väliaikaisratkaisu". Väliaikaisratkaisuja on tullut itsekin tehtyä. Osa niistä on jäänyt pysyväksi. Mikä ettei, kun ovat toimineet. 

  Kysäisinkin tekikseltä asiaa. Se kertoi, että väliaikaisratkaisuista tulee pysyviä, jos ne toimivat hyvin käytännössä, niillä saa taloudellista hyötyä tai säästöjä, väestö hyväksyy ne tai jopa pitää niistä, tai paluu vanhaan on kalliimpaa tai hankalampaa kuin jatkaa uutta käytäntöä. Älkää siis koskaan väheksykö väiaikaisratkaiuja!

  Loppuun laadin kuvan The Picture-yhtyeen jäsenistä. Ikäjärjestyksessä, Pooki, minä, Ruikku ja Lasse. 

VIIKKOKATSAUS

   Hilppa katselee taitoluistelun EM-kisoja Areenalta. Minä lueskelin. Kun se alkoi tökkiä, ryhdyin kirjoittamaan. Tämä ei tarkoita sitä, että itseni kyhäämä teksti olisi jotenkin parempaa kuin lukemani. Vaikka olisin koko elämäni yrittänyt opetella kirjoittamista, en olisi päässyt lähellekään äsken käsissäni olleen teoksen tasoa. Mutta aikansa kutakin. Nyt on vuoro tällainen. 

  Viikkoon en ole blogia ilmoille laittanut. Sen huomasin, kun Blogger.comin avasin. Siksi päätin kirjoittaa Viikkokatsauksen. En kuitenkaan taakse jäänen viikon ajanjakson kertausta, vaan näihin aikoihin vuodesta otettujen kuvien listaa minimalistisien selitysten kera. 

  Kun ryhdyin hommaan, huomasin, että aika vähän tammikuun kuvia kaukaisemmilta vuosilta on tallessa. Kuvia pilvestä löytyy vuodesta 2005 alkaen, mutta tammikuussa otettuja vasta vuodesta 2008, joten aloitetaan siitä.

  Tyypillinen sydäntalven kuva. Ulkoilemassa ollaan. Tammikuussa 2008 lumikengillä. 

  Vuoden 2009 tammikuulta ei ainoaakaan otosta löytynyt. Mutta seuraavalta kyllä. Samaa hommaa tehtiin 2010. Tykkylumi oli vääntänyt nuoren koivun luokiksi. Sehän näytti auringon noustessa komialta. 

  2011 ja 2012 olivat taas ilman osumia. 2014  muutamia oli tallessa. Lumikegillä, kuinkas muuten. Tällä kertaa Vesijärven jäällä.

  Tammikuussa 2014 oli kuvaaja taas laiskotellut. Tai jostain syystä kuvat eivät olleet päätyneet talteen. Paitsi jokusia skannattuja. Äidin jäämistön kuvia olin tallentanut. Tässä Elina ehkä 1934 tai 1935 rajan takana, Muolaan maisemissa.

  2015, ei uutta ja yllättävää. Lumikenkäilyä. Luntakin mukavasti. Kun noita aikoja muistelen, niin kyllä lumikengillä meneminen oli paljon rankempaa kuin viime vuosina liukulumikengillä kulkeminen. Onneksi, ikää on näet kertynyt. 

  Tammikuussa 2016 on Iiris päässyt tallentumaan. Tiilikaisilla Kivihaassa näköjään ollaan. Ei taida vielä päässä olla luistelujuttuja?

  Kuinka ollakaan, tammikuu 2017 on tyhjä. 2018 taas kuvia löytyy. Ja muitakin kuin lumikenkäsellaisia. Kana- tai hiirihaukka käväisi talon takana. Antoi jopa itsensä parvekkeelta kuvata. Ei ole ennen, ei jälkeen, vieraillut. Harvinaisia vieraita on aikojen kuluessa takapihalla kyllä poikennut. On käynyt siiliä, jänistä, rusakkoa, kaurista, peuraa, kettua, supia, harvinaisimpana ehkä lumikkokin kerran. 

  Tammikuu 2019. Lumikengillä taas. Ja kaunis talvipäivä. 

  2020 oltiin heti alkuvuodesta Piskolassa koiravahteina, kun Hanelin perhe oli Australiassa. Siinä minä ja mäyris Kaapo huilaillaan. Kaapo oikealla. 

  2021 vaihteeksi murtsikoilla. Vesijärven jäällä. Joko menneinä talvina on ollut aina komea keli. No, todennäköisempää, että ei olla ulkoilemaan menty kuin komealla kelillä. Ei ainakaan olla kuvattu.

  Tammikuu 2022. Ensimmäinen kokeilu luikulumikengillä. Pois en vaihtaisi. Mainiot värkit.

  Sitä se sitten on ollut. 2023, ja taas ilma hieno. Kuinkas muuten?

  Vuoden alussa 2024 oltiin taas koiravahtina Piskolassa. Tällä kertaa talon porukka oli Islannissa. Katsomassa tulivuorenpurkausta. Mikä ei liene ollut alun perin tarkoitus. Anttolassa ei ollut kuumudesta tietoakaan; joka päivä oleskeli mittari alla -30 asteen. Haneli oli kaiken lisäksi unohtanut automaatti-ilmastoinnin kesäasentoon, joten vällyn alla piti iltaisin toosaa tuijottaa, vaikka uuneja ahkerasti lämmittelin. Ulkona ei liiemmin liikuttu. Koiria sentään piti välillä käyttää. Lapsuuteni pihapiiri näytti talvipakkasessa ihan tutulta.

  Viime vuoden alusta ei juuri ulkoilukuvia löytynyt. Olosuhteet olivat sellaisten napsimiseen huonot. Kuva terijoensalavista sentään oli tallentunut. Eli kävelylenkillä käytiin. 

  Tämän vuoden tammikuva? Olisi pari liukulumikenkäilystä, mutta en viitsi laittaa. Koska muutakaan ei ole tilalle tältä vuodelta, palaan tammikuuhun 2018. Ruikku ja minä. Ei selityksiä. 

  Vielä loppuun hieman mieleen lukemisesta jäänyttä :

  Ei kukaan ihminen ole niin paha kuin hänen pahin tekonsa. Eikä kukaan ihminen ole niin hyvä kuin hänen paras tekonsa. Eli eivät asiat ole musta-valkoisia.

  Tuntuu kuitenkin siltä, että on ihmisiä, joiden pahat teot ovat niin yleisiä, että sitä pahinta on vaikeaa nimetä. Ja monesti hyvät teot ovat niin vähissä, että todellakaan niiden perusteella ei voi ihmistä luonnehtia.