VIIKKOKATSAUS

   Hilppa katselee taitoluistelun EM-kisoja Areenalta. Minä lueskelin. Kun se alkoi tökkiä, ryhdyin kirjoittamaan. Tämä ei tarkoita sitä, että itseni kyhäämä teksti olisi jotenkin parempaa kuin lukemani. Vaikka olisin koko elämäni yrittänyt opetella kirjoittamista, en olisi päässyt lähellekään äsken käsissäni olleen teoksen tasoa. Mutta aikansa kutakin. Nyt on vuoro tällainen. 

  Viikkoon en ole blogia ilmoille laittanut. Sen huomasin, kun Blogger.comin avasin. Siksi päätin kirjoittaa Viikkokatsauksen. En kuitenkaan taakse jäänen viikon ajanjakson kertausta, vaan näihin aikoihin vuodesta otettujen kuvien listaa minimalistisien selitysten kera. 

  Kun ryhdyin hommaan, huomasin, että aika vähän tammikuun kuvia kaukaisemmilta vuosilta on tallessa. Kuvia pilvestä löytyy vuodesta 2005 alkaen, mutta tammikuussa otettuja vasta vuodesta 2008, joten aloitetaan siitä.

  Tyypillinen sydäntalven kuva. Ulkoilemassa ollaan. Tammikuussa 2008 lumikengillä. 

  Vuoden 2009 tammikuulta ei ainoaakaan otosta löytynyt. Mutta seuraavalta kyllä. Samaa hommaa tehtiin 2010. Tykkylumi oli vääntänyt nuoren koivun luokiksi. Sehän näytti auringon noustessa komialta. 

  2011 ja 2012 olivat taas ilman osumia. 2014  muutamia oli tallessa. Lumikegillä, kuinkas muuten. Tällä kertaa Vesijärven jäällä.

  Tammikuussa 2014 oli kuvaaja taas laiskotellut. Tai jostain syystä kuvat eivät olleet päätyneet talteen. Paitsi jokusia skannattuja. Äidin jäämistön kuvia olin tallentanut. Tässä Elina ehkä 1934 tai 1935 rajan takana, Muolaan maisemissa.

  2015, ei uutta ja yllättävää. Lumikenkäilyä. Luntakin mukavasti. Kun noita aikoja muistelen, niin kyllä lumikengillä meneminen oli paljon rankempaa kuin viime vuosina liukulumikengillä kulkeminen. Onneksi, ikää on näet kertynyt. 

  Tammikuussa 2016 on Iiris päässyt tallentumaan. Tiilikaisilla Kivihaassa näköjään ollaan. Ei taida vielä päässä olla luistelujuttuja?

  Kuinka ollakaan, tammikuu 2017 on tyhjä. 2018 taas kuvia löytyy. Ja muitakin kuin lumikenkäsellaisia. Kana- tai hiirihaukka käväisi talon takana. Antoi jopa itsensä parvekkeelta kuvata. Ei ole ennen, ei jälkeen, vieraillut. Harvinaisia vieraita on aikojen kuluessa takapihalla kyllä poikennut. On käynyt siiliä, jänistä, rusakkoa, kaurista, peuraa, kettua, supia, harvinaisimpana ehkä lumikkokin kerran. 

  Tammikuu 2019. Lumikengillä taas. Ja kaunis talvipäivä. 

  2020 oltiin heti alkuvuodesta Piskolassa koiravahteina, kun Hanelin perhe oli Australiassa. Siinä minä ja mäyris Kaapo huilaillaan. Kaapo oikealla. 

  2021 vaihteeksi murtsikoilla. Vesijärven jäällä. Joko menneinä talvina on ollut aina komea keli. No, todennäköisempää, että ei olla ulkoilemaan menty kuin komealla kelillä. Ei ainakaan olla kuvattu.

  Tammikuu 2022. Ensimmäinen kokeilu luikulumikengillä. Pois en vaihtaisi. Mainiot värkit.

  Sitä se sitten on ollut. 2023, ja taas ilma hieno. Kuinkas muuten?

  Vuoden alussa 2024 oltiin taas koiravahtina Piskolassa. Tällä kertaa talon porukka oli Islannissa. Katsomassa tulivuorenpurkausta. Mikä ei liene ollut alun perin tarkoitus. Anttolassa ei ollut kuumudesta tietoakaan; joka päivä oleskeli mittari alla -30 asteen. Haneli oli kaiken lisäksi unohtanut automaatti-ilmastoinnin kesäasentoon, joten vällyn alla piti iltaisin toosaa tuijottaa, vaikka uuneja ahkerasti lämmittelin. Ulkona ei liiemmin liikuttu. Koiria sentään piti välillä käyttää. Lapsuuteni pihapiiri näytti talvipakkasessa ihan tutulta.

  Viime vuoden alusta ei juuri ulkoilukuvia löytynyt. Olosuhteet olivat sellaisten napsimiseen huonot. Kuva terijoensalavista sentään oli tallentunut. Eli kävelylenkillä käytiin. 

  Tämän vuoden tammikuva? Olisi pari liukulumikenkäilystä, mutta en viitsi laittaa. Koska muutakaan ei ole tilalle tältä vuodelta, palaan tammikuuhun 2018. Ruikku ja minä. Ei selityksiä. 

  Vielä loppuun hieman mieleen lukemisesta jäänyttä :

  Ei kukaan ihminen ole niin paha kuin hänen pahin tekonsa. Eikä kukaan ihminen ole niin hyvä kuin hänen paras tekonsa. Eli eivät asiat ole musta-valkoisia.

  Tuntuu kuitenkin siltä, että on ihmisiä, joiden pahat teot ovat niin yleisiä, että sitä pahinta on vaikeaa nimetä. Ja monesti hyvät teot ovat niin vähissä, että todellakaan niiden perusteella ei voi ihmistä luonnehtia.