Minulle ensimmäinen muisto luonterilta on vuoden 1956 syyskesältä (virhemarginaali +/- 1 vuosi). Puksuteltiin isä-Erkin kanssa Pentalla Saukonsaloon Montoseen hakemaan omenia. Ensimmäinen muistikuva tuolta reissulta on Kiukuanselältä, oikeastaan Paajalansalmelta, Hietasaaren pohjoispuolelta. Siellä on pari laakeaa kiveä, ja ne näkyvät matalan veden aikaan. Silloin ne näkyivät. Isä sanoi minulle "kato, tuolla näkkyy vallaanselekiä!"
Minä uskoin. Palattuamme kerroin silmät pyöreinä asiasta Piskolan tuvassa. Aikuiset oikaisivat tiedon. Siitä asti olen tiennyt, että valaat Saimaalla ovat ison luokan kalavalheita.
Toista kertomaani eivät varttuneemmat sentään voineet kieltää, epätodeksi todistaa. Me näimme nimittäin Luonterilla, Petäjäsaaren kupeella, norpan! Ensimmäinen norppani!
Tuona samana vuonna, jos se nyt oli 1956, hankkivat isovanhempani Pekka ja Emma Karppinen kesäpaikakseen Saarelan tilan. Jokakesäiseksi tuli Luonterin eteläisessä vesistössä vierailu. 1960-luvun puolenvälin jälkeen vietin pidempiäkin aikoja Saarelassa. Silloin tuli Luonteri viimeistään tutuksi, kun siellä veneellä pöyrittiin.
1970-luvun alussa olivat molemmat vanhat Karppiset poistuneet joukostamme, ja paikka jäi vanhemmilleni. Eli lomat, kesäiset viikonloput, paljon talvisinkin, tuli näissä maisemissa oltua. Seutu aina vain rakkaammaksi muuttui.
Vuonna 2002 siirtyi Saarela minulle. Oleskelu Anttolassa tietysti lisääntyi päätyen eläköiytymisen jälkeiseen puolen vuoden kesäkauteen. Mutta se on toinen juttu se.
Eilen, noustessani aamukahvipöydästä, kuului vasemmasta polvesta kova napsaus, oikeastaan paukaus. Ja tuntui myös. Polvi kipeytyi, takareittä ja -pohjetta alkoi hiljalleen jomottaa. Eilen vielä liikuin ja puuhailin normaaliin malliin. Turvauduin kuitenkin iltapäivällä pitkävaikutteiseen tulehduskipulääkkeeseen. Päätin pitää lomaa. Ainakin tämän päivän.
Aamulla lähdin Luonterille. Pikkuveneellä, sähkön voimalla kuin huopatossuilla liuuin pitkin pintaa, mietin, että ei taida se aika minua tavoittaa, kun Sinisen Luonterin maisemat kyllästyttävät.
"Huopatossullani" hiivin kalasääksen pesän lähituntumaan. Pesästä kuikuili ainakin yksi poikanen.
Luonteri on kalaisa, Luonterilla on monipuoilinen eläimistö. Luonterilla on kesäasutusta, mutta Luonterilla on rauhaa. Eikä kovin moni mökki edes pistä silmään, jos lähtee kohti Juvaa vettä pitkin usmuuttamaan.
Kaiken kruunuksi näillä seuduilla asustaa mukavaa väkeä. Niin kesäasukkaat kuin harvat ympärivuotiset ovat tuumaantaipuvia ja avuliaita, eivätkä häiritse luonnon jokapäiväistä menoa. Poikkeuksiakin on, kuten aina. Vaikkapa tuossa salmen toisella puolella oleva nimeltämainitsematon klaani, joka tuntuu olevan olemassa vain itseään varten. En viitsi asiaa tarkemmin ruotia, mutta en myöskään malta olla sanomatta, että eilen, tyynenä kesäiltana, alkoi mökillä ruohonleikkuu 22:30. Päältäajettevalla ryttyytettiin. Ja joka kerta, kun siellä nurmikkoa leikataan, yleensä myöhään illalla, tapaavat terät suunnilleen minuutin välein kiviin. Siitä se varsinainen melu muodostuu. No, kukin tyylillään.
Suomessa on tuhansia järviä. Toinen toistaan kauniimpia. Jokaisella on oma suosikkijärvensä, suosikkipaikkansa suosikkijärvellään. Minulle ne ovat Saimaa ja Luonteri. Enkä niin vanhaksi elä, että se asia muuttuu.
Koska tänään on lomapäivä, pannaan ranttaliksi. Lähdetään ip. käymään Pistohiekalla. Täytyy käydä tarkastamassa, mitä siellä on saatu aikaan. Pistohiekka Resort ainakin. Lisää tiemmä rakennetaan.
Jos Luonteri lähinnä sydäntäni, niin ei ole moittimista vesireitissä Avokkaansaari-Pistohiekka. Kyllä me olemme onnekkaita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti