Erebos ja Nyks lisääntyivät, syntyivät Hemera (päivä), ja Aither (kirkkaus). Eli pimeydestä ja yöstä ovat päivä ja kirkkaus peräisin, mikäli muinaiskreikkalaisiin luottaa.
Saman taruston mukaan Erebus ja Nyks saivat enemmänkin jälkeläisiä. Mm. Eris (riita), Thanatos (kuolema), Kharon (tuonen lautturi), Hypnos (uni), ja Nemesis (koston jumalatar), ovat tuosta sukurutsasta siinneitä. Yhtä sukurutsaa Kreikan mytologia jumalineen, titaaneineen, gigantteineen, seireeneineen, sankarieneen, oraakkeleineen, omien lapsiensa syömisiin, on. Kun joskus olen yrittänyt taruston "sukupuuta" itselleni avata, on jossain, yleensä melko aikaisessa vaiheessa iskenyt epätoivo, sillä niin mutkikkaaksi kuviot menevät. Olympolaiset jumalat vielä jotenkin olen joskus hahmottanut, mutta koko tarusto?!?! Ehkä lukemalla tarkasti aiheesta kirjoitettuja teoksia olisin päässyt paremmin kuusalle asioista, mutta lukematta ovat jääneet. Ei kai ole vielä myöhäistä?
Tämän alustuksen myötä asiaan. Nimittäin siihen, että voiko pimeydestä syntyä valoa? Varjoa ei ole ilman valoa, ok. Entäs pimeyttä ilman valoa? Tai valoa ilman pimeyttä? Ei kai voi olla? Voimalla on aina vastavoima? Vai onko? Voisiko olla ikuinen pimeys tai ikuinen valo?
Mutta voiko pimeys synnyttää valoa? Matemaattiselta kannalta asiaa tarkastellen kahdesta negatiivisesta tulee positiivinen. Eli jos käsittää pimeyden negatiiviseksi, niin kahdesta pimeästä tulee positiivinen, valo. Tarkemmin ottaen, jos miinusmerkkiset kertoo keskenään. Jos ne laskee yhteen, on tulos miinus. Matemaattisesta lähtökohdasta ponnistava pohdiskelu ei johda mihinkään. Tai johtaa se. Siihen, että jos paha on miinus ja hyvä plus, niin paha X hyvä = paha.
Kun ajatellaan tilannetta ennen alkuräjähdystä, niin silloin oli kai sysipimeää. Sitten pamahti, alkoi syntyä tähtiä. Tähtiä on nykytiedon perusteella tuollaiset kvadriljoona, eli 1 000 000 000 000 000 000 000 000 kappaletta, ja niitä syntyy koko ajan lisää. Tähdet tuottavat valoa. Pimeydestä on siis tullut valoa. Muuten: tähtiä oletetaan olevan kuta kuinkin saman verran, kuin maapallolla on hiekanjyviä. Vaikka ei se asiaan millään lailla liity.
Entäpä eettisessä mielessä? Voiko kaksi pahaa synnyttää hyvää? Luultavasti voi. Kahden umpiturmeltuneen ihmisen liitosta voi toki syntyä parempaakin parempi ihminen.
On myös mahdollista, että paha teko, tai kaksi yhdessä, aiheuttavat hyvän lopputuloksen, luulen. Ja osoittaahan historia, että kauheista tapahtumista on lopulta seurannut hyviä uudistuksia.
Miksi tälläisia mietin, aamutuimaan? Sanokaapa se! Mutta nyt loppuu pohdinta. Ei tästä tolkkua tule. Arkisempiin asioihin, ennen kuin pää sekoaa.
Eilen tultiin kotiin. Siinä mielessä leppoisaa, että ei tartte pukeutua sadeasuun vessareissulle.
Tänään mennään käymään Elinalla ja Elinalla. Ensin mennään äidin entiseen asuntoon. Nyt ovat asiat lopulta siinä pisteessä, että hänen koolmionsa lähtee myyntiin. Me käymme siistimässä paikat esittelykuntoon. Sitten mennään äitiä tervehtimään hänen nykyiseen kotiinsa.
Iltapäivällä mennään kirjastoon. Hollolan omatoimikirjasto on muutostöiden vuoksi kiinni loppuvuoden, joten joutuu virallisia aikoja käyttämään. Ei se suuri vaiva tai haitta ole, mutta jotenkin olen jo ehtinyt tottua siihen, että kirjastossa voi asioida kaikessa rauhassa vaikkapa pyhäaamuna kahdeksalta.
Huomenna meillä molemmilla on silmälääkäri. Jokohan kohdallani onnistaa? Minä näet sössin edellisen ajan. Kaihihan meitä kaihertaa, molempia. Minua jälki -sellainen, Hilppaa ihan tavallinen. Leikkausjonoon minä varmaan joudun, Hilppa kai selviää vielä uusilla okulaareilla.
Tiilikaiset ovat tulossa viikonloppuna. Mukava juttu.
Maanantaina lähdetään vielä saareen, reiluksi viikoksi. Pois tullaan mukanamme havut haudoille pyhänmiestenpäivänä aseteltaviksi. Sitten aletaan sopeutua kaupunkimaisessa kunnassa asumiseen.
Siitä, kun Avokkaasseen sohlattiin jäissä 27. huhtikuuta, tulee pian kuluneeksi puoli vuotta. Taas kerran: Aika rientää! Siitä seuraa, että ei aikakaa, kun on taas kevät, uusi puolivuotiskausi edessä. Sitä ennen tietysti muutama kevättalvinen viikko saaressa vietetään, ehkä reissu vielä marraskuussakin.
Se pakollinen kuva. Hilppa laittoi kourallisen auringonkukansiemeniä kasvulavalle joskus jussin jälkeen. Linnut kai kävivät ne popsimassa, sillä vain yksi lähti kasvuun. Se venyi pituutta koko kesän, ja äityi kukkimaan vasta syyskuun lopulla. Parempi myöhää, kuin....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti