ILMIÖITÄ

Tänään on 28. maaliskuuta.
Hokkasen Otto Mikkelistä saapuu täysikäisyyden auvoisalle väliasemalle.
Mr. (Mrs.?, Ms.?) Google ilmoittaa mm. Kuopiohallissa illalla tulevasta Hard Days Night Part III-tapahtumasta sekä tansseista monessa kymmenessä paikassa alkaen Airakselan seurojentalolta (esiintyjänä Jouni Rautio) kulkien Lempäälän manttalitalon (Kauko Simonen) kautta päättyen Ämmänsaaren työväentalolle (Suomussalmen harmonikkakerho).
 Muuten maailmassa kaikki ennallaan, luulen. Paitsi millaisen jäljen Etelä-Ranskan lentoturma ihmiskuntaan jättää? Ainakin asiaa ruoditaan taas sellaisella perinpohjaisuudella, ja sellaisten erikoisasiantuntijoiden voimin, että parempi olla sorkkimatta koko juttua, meikäläisen. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, iltapäivälehtiemme tietämys asioiden kulusta päihittää moninkertaisesti Ranskan ja EU:n viranomaisten amatöörimäisen näpertelyn.

Aamulla, kun sauvakävelin kävelysauvojen kanssa sauvakävelylenkkiä, panin merkille, että suurin osa kevyenliikenteen väylistä on jo puhdistettu talven hiekoista. Hyvä niin; kumitassut porkissa tuppaavat lipeämään kuin laakereina toimivien sepelinmurujen päällä. Samalla huomasin, taas kerran, kuinka tuollaiset pikku asiat saavat ärsyyntymään. Nimittäin jos asiaa pohtii yhtään laajemmasta vinkkelistä, on Veräjämäenkadun sinällään jyrkän ja pitkän nousun yhä matkaa vaikeuttava hiekkakerros melko mitätön harmi verrattuna vaikka..., noh verrattuna ihan mihin vaan.
Päätinkin, että yritän niellä harmistumiseni kaiken maailman pikkuseikkojen vuoksi.
Ja sen, että jos ymmärrän jonkun minua häiritsevän seikan olevan joillekin, edes yhdelle, hyödyksi, nielen harmini mukisematta, vähin äänin, välittömästi ja lopullisesti. Saapi nähä, kuinka onnistun.
Mutta siinä annoin itselleni periksi, että kun käsitän joku mieltäni katkertavan juttun olevan yhtä vastenmielinen kaikille, sallin ärsyyntymiseni. Mutta sen pyrin suhteuttamaan Ebolan, Ukrainan tilanteen ja lentoperämiehen aiheuttamiin tuntemuksiin.

Olen taas viikolla viisastunut. Ennen luulin, vastoin parempaa tietoa, että kun ihminen on naamaltaan punainen, on kyse korkeasta verenpaineesta, vihastumisesta tai päivettymisestä. Tai jos toveri on lärviltään sininen, on hän kylmissään tai muuten vaan sairas. Mutta ei, ei suinkaan! Punertava ihminen loittonee meistä, sinervä puolestaan lähenee. Se johtuu Doppler-ilmiöstä, tarkemmin punasiirtymästä ja sinisiirtymästä. Siis, kun kohde loittonee, siitä lähtevän valon aalto pitenee, ja kohde alkaa sen myötä punertaa. Lähestyvä kohde aiheuttaa valon aallon lyhenemisen, mikä merkitsee sinistymää. Jos tämä pitää paikkansa loittonevien galaksien kohdalla, pitänee se kutinsa myös ihmisten suhteen. Luulen ainakin. Vaikka saattavat, tarkemmin pohdiskeltuna, nuo aiemmin värjäytymisen syiksi luulemanikin olla oikeaan osuneita. Doppler, Newton tai Einstein eivät ole enää parissamme tarkennusta tuomassa, ja Hawking'illa taitaa riittää puuhaa tärkeämpien asioiden kimpussa.

Tuossa puolilta päivin täräytetään Espooseen Iiristä moikkaamaan. Tulkoon tavatuksi, siinä sivussa, Anna ja Jonikin. Paitsi, että Joni taitaa olla duunissa. Helmi lähtee myös käymään, mutta palaa meille takaisin. Mikäs siinä. Ei se osaa täällä kaipailla, on niin meihin tottunut. Sitä paitsi nyt, kun juoksuaika (lue pikkupöksykausi) on ohi, ja maisemat alkavat kuivahtaa siihen malliin, ettei joka reissulta tarvitse suihkun kautta kotiutua, on koirasta paljon iloa. On sitä vaikka millaisissa olosuhteissa, mutta nyt se on vähemmän työllistävää (ihan kun meikäläisellä olisi ajasta pulaa!)
Kolme viikkoa tulee siitä, kun viimeksi ollaan Iiristä fyysisesti nähty. On tyttö varmaan taas kehittynyt! Ensi keskiviikkona tulee likalle puoli vuotta täyteen. Täytyy sen kunniaksi hankkia pääsiäiseksi ylimääräinen rove mämmiä.

Onneksi nykyään voi kuvia lähetellä vaikka kuinka usein, pysyy kehityksen kelkassa, tarkoitan nyt lähinnä Iiriksen kehityksen. Alla olevan kuvan Anna lähetti viime keskiviikkona. Ehkä tulee tänään pari itsekin napattua.

HYVÄ MAKU

Maku on yksi ihmisen viidestä perusaistista, siis joukosta näkö-, haju-, kuulo-, maku-, ja tuntoaisti. Lisäksi puhutaan  tasapainoaistista, asentoaistista? ja sisätuntemusaistista?? Melko aistillista, vai mitä?

Nyt lähestytään ihmisyyttä, otsikon mukaan, makuaistin kautta. Perusmakuja luokitellaan olevan viisi: makea, hapan, suolainen, karvas sekä umami. Siis kaikkien maailman makujen luomiseen tarvitaan vain näitä viittä. Sehän on tietysti melkein puolet enemmän, kuin tarvitaan koeputkia (3) kaikkien mahdollisten värien sotkemiseen, noin kuvaannollisesti.

Mietitäänpä perusmakuja, yksi kerrallaan.

Makea:

Synonyymisanakirjat (myöh. ssk:t) antavat samanmerkityksisiksi mm. "imelä", "suolaton", "siisti", "upea" ja "viileä". Minulle tulee sanasta mieleen tietysti sokeri, tai vaikkapa voitto Ruotsista jalkapallon mm-loppuottelussa. 

Makea ihminen, eli imelä persoona, puolestaan herättää kuvan mielistelevästä, ruskeakielisestä ja ehkä  myös ylipukeutuvasta persoonasta.

Hapan:

Ssk:t kertovat vastaavuksista mm. ilmaisuihin "liuos, jonka ph on alle 7", "hapattamalla tehty leipä" ja "pahantuulinen ihminen". Itselleni assosioituu kotona tehty ruisleipä, hapankorppu, hapanimelä kastike  sekä ruotsalainen hapansilakka, ketulle puolestaan pihlajanmarjat. Kanssaeläjistä tietysti ssk:n antama kuvaus on oikea, siis ihminen, jonka naama on "norsunvitulla" (vastakohtahan on "naama, ku anopin naaraajalla"). Myös asiaan vastahakoisesti suhtautuva liittyy mielikuviini happamana.

Suolainen:

Ssk:t antavat vain yhden osuman, "yllättävän hinnakas". Sitähän se on, eittämättä. Suolainen soittaa tietysti kelloja aivolohkoissani sanojen  graavi, kurkku, silakka, Loot, aavikko ja järvi, sekä käsitteen "tönkkösuolattu muikku" kohdalla. "Suolainen ihminen" jättää kyllä kaikki kellot hiljaisiksi. 

Karvas:

Ssk:t ovat kallistuneet ilmauksiin "kitkerä" ja "katkera". Samoin olen minäkin. Jos tappio karvas, on se kitkeräkin, etc. Riti-vainaan muinoinen lempipaukku vodka-championi tulee tietysti mieleen. Karvasmanteliöljyn haju leijailee esiin Agathan dekkareista. Karvas ihminen ei välttämättä herätä vastakaikua katkeraan ihmiseen, pareminkin vastakarvaiseen, siis vastentahtoiseen lähimmäiseen. Muuten aamu-tv:ssa kuului Keskon pääjohtaja olevan katkera valtiovallalle siitä, että se suosii ulkomaalaisia kauppaketjuja yrittäessään rajoittaa kahden suuren markkinaosuutta, samaten kuin siitä, että Alkot eivät enää välttämättä sijoita myymälöitään näiden titaanien kauppapaikkoihin. "Hui hai eli Jäähyväiset yksinäisyydelle" luonnehti Kurt Vonnegutkin tiettyjä asioita. Sitäpaitsi katkera ihminen on usein se, joka ei ole osannut hoitaa hommiaan.

Umami:

Nytpä ovat ssk:t vaiti, niin minäkin. Umami sanan ei kyllä ainakaan makuihin luo sidelankaa. Siitä tulee mieleeni "utami", tuo sanaristikoissa yleinen sana, joka tarkoittaa harjaantumatonta, aloittelijaa, noviisia. Myös ristikkokäytössä oleva "utala", eli viekas, ovela, vilahtelee tajunnassa. Eikä kaukana ole mielleyhtymä "sunamiinkaan". 

Entä umamin makuinen? Ei ole tunnetta tullut, siis että "olipa umamin makuista pastaa!", tai  "kyllä tuossa juustossa todella on umami säväys!" Vaikka juuri joissain juustoissa se määritelmän mukaan esiintyy. 

Jos jollakulla on persoonakohtaista kokemusta ja tietämystä umamin makuisesta suuhunpantavasta, voisiko hän ystävällisesti, kohtuu korvausta vastaan tietenkin, toimittaa minulle, puutteelliset aistikokemukset omaavalle, makupalan, edes tiedon, mistä moista herkku voi hankkia, ettei olisi tämäkin aamupuolen naputtelu mennyt ihan "äitiisä".

Kaikkea se joutavalla teettää, mutta ehkä maailma hieman siitä paranee,jos saan vielä joskus maistaa umamin säväyksen niin, että tiedän sen olevan umamin makuista. Sillä onhan se olemassa, koska niin on kirjoitettu.

Verba volant, scripta manent!

Mutta miksi sitten ei kielen makunystyröiden "kartassa" näy, millä kohtaa aistimme umamin?

TAKAPAKKIA

Lauantaina sitten Saarelasta kotiin palattiin. Aamusta startattiin, koska yöpakkasen jäljiltä jää tuntui turvallisemmalta. Ei niin, että jää vielä huonoa olisi ollut, olen vain iän myötä tullut ehkä liiankin varovaiseksi kelien suhteen. Jäätä oli perjantaina kairanreiästä äimäiltynä n. 30 senttiä, eikä se ollut puikoilla lainkaan. Vaikka autolla ajais, jos niikseen tulee. 

Se että varsinkin selillä, oli aika paljon railoja, onkin toinen juttu. Ne ovat aika arvaamattomia. Ja jos yöpakkanen jäädyttää railon pinnan, ja siihen sataa täräyttää hieman lunta, voi paikka olla asiasta tietämättömälle kuolemaksi.

Kaiken kaikkiaan ilmat olivat sen reilun viikon aivan loistavat; öisin 5-10 astetta miinusta, päivisin saman verran plussaa. Aurinko paisteli päivisin pilvettömältä taivaalta. Ja harvoin on voinut maaliskuussa pasteerailla pihapiirissä puutarhakengissä. 

Suuren vuorokautisen lämmönvaihtelun vuoksi jäät pitivät melkoista mouketta, kuin olisi ukkonen kaiken aikaa vähän loitommalla jyrähdellyt. 

Perjantaina sitten alkoi kevät tehdä takapakkia. Oliko se siihen asti sörnäytellyt etupakkia, sanokaa te. Niin tai näin, perjantaina tuuli virisi melko tuimaksi, vieläpä pohjoisen suunnalta puhkuvaksi. Ja kuten vanha kansa tietää: "Pohostuuli on kylmää, tuulipa se mistä päin tahhaan!"

Tosi koleaa oli, vaikka aurinko vielä näyttäytyi. Sen verran oli pilven hattaroita, etten auringonpimennystä havainnut. En sitä tosin intensiivisesti tiiraillutkaan.

Helmi viihtyi luonnon rauhassa, tosin aika paljon uinaili leivinuunin kyljessä. Jäälenkkeily oli koiraparalle lipsumista ja sutimista. Lauantaiaamuna, kun pois lähdettiin, autolle käveltiin, tuuli selän takaa niin kovaa, että pulkka ja ahkio kulkivat välillä itsestää, jaloille pyrkivät ajamaan. Helmiäkin ahava kuljetti miten tahtoi, etenkin alueilla, joilla edellisenä päivänä vedeksi sulanut pintajää oli jäätynyt luistinradaksi. Mutta autolle päästin, miksei oltaisi, kun tuulikin sinne päin kuljetti. Äiti-Elina käytiin Piskolasta mukaan, Hanelilta haettiin vakuumoitu kylmäsavuhaukifilee (itse tehty, en ole vieläkään ihan perillä metodista). Syötävää oli, aika eksoottistakin.

Hollolassa oli, ja on, kaikki hyvin, minkä nyt vähän lunta häpsii. Viikonloppuna pitää lähteä Iiriksen kasvun määrä tarkastamaan, mikäli Tiilikaisille sopii. En tiedä vielä, lähteekö Helmi kokeilemaan uudessa väliaikaiskodissa asumista? Aika näyttää, luulen kuitenkin, että Annalla ja Jonilla saattaa välillä olla himpun verran ikävä.

Lopuksi:

Tänne sivistyksen pariin palattuani on alkanut eräs asia askarruttaa; jos vaalit eivät olsi jo ovella, olsiko seuraava päämisterin haastattelutunti muuttunut pääministerin haistattelutunniksi?

KYLÄILIJÖITÄ, VAAN EI KYRÄILIJÖITÄ

Kaunis päivä, taas. Aamukahvin päälle George Gentlyn tukimukset Areenalta. Sitten dallattiin Helmin kanssa tietysti jäälenkki. Raukan tassut kyllä lipsuu armottomasti yöpakkasen jäljiltä kiiltävällä pinnalla. 

Olin räystäskouruhommissa, kun Haneli soitteli, että tulevat käymään, mikäpä siinä. 

Totesin muuten muovirännin aikansa palvelleeksi, joten otin sen ja kypsähkön räystälaudan kokonaan pois. Pinnotettua peltikourua saa sopivasti, on halpaa ku saippua, kun kohalle sattuu. Kannakkeilla ja muilla tykötarpeilla ne kouruautomiehet tienaa. Mutta annoin Hanelille valtuutuksen tavaraa yheksän metriä hankkia, kun liikkuva räystäsmyymälä Anttolan rantamaisemiin ilmestyy.

Sitten vähän purastiin, ja mentiin rantaan vieraita odottelemaan.

Porukat ilmestyivät iltapäivällä. Ensin saapui parivaljakko velj-Hanski ja Anni potkureilla.

 Helmi riemastui tietysti vaihtelua tylsien ihmisten kanssa lojumiseen tympääntyneenä...

...siinä määrin, että Annin pipokin meinäsi tulla kunnolla pöllytetyksi.

Kohta Taina ja Katriina tulivat autolla Potinlahteen. Anni meni heitä vastaan kahden potkurin kanssa. 

Helmi korvat pystyssä kuului vastaanottojoukkoihin.

Tuliaisiakin oli; pullaa ja keksejä. Ei ku kahvin keittoon. Ja katsomaan, kuinka Mäkäräinen ei pärjännyt. Haneli on sen verran urheilumiehiä, että oli tulonsa siihen, siis hiihtolähetykseen, ei pärjäämättömyyteen, tähdännyt. Näin kai voi sanoa, kun on ampumahiihdosta kyse?

Heti rannassa oli Haneli kyselemässä, että alkaako se hiihto puol kaks, vai puol kolme. Olivat nimittäin Paajalansalmessa törmänneet ruuhkaan, eli Kiljusen Vienoon, joka oli tullut vastaan, ja sanonut kisan alkavan puoli kaksi. Mutta oikea asian tila varmistettiin, joten ei hätää.

Siinä hötäkässä ehti joku hiijen lentokone loukata Avokkaan demilitarisoitua aluetta, ihan keskeltä yli sörnäytti. Tulee taas puolustusvaliokunnalle seliteltävää.

Kahvit juotiin, kisaa seurattiin.

Kahti haki obligatorisen ja iänikuisen muistipelin, jota jo meidän lapset aikoinaan, sitten Anni ja Katriina pienestä pitäen, Avokkaassa olivat pelanneet. Helmin piti tietysti hääriä mestarina mukanan.

Lähdön hetki koitti aikanaan. Marssijärjetys oli muuttunut siten, että Hanski ja Katriina ajaisivat autolla, Taina ja Anni potkureilla. Lähdettiin valumaan rantaa. Minä sanoin Hilpalle: "Et kai Helmiä mukaan laske? Ota ainakin hihnaan!" "Ei se mihinkään lähde", totesi rouva. 

Kun päästiin laiturille, lähtivät Haneli ja Kahti dallaamaan kohti Potilahden pohjukkaa. Kun he olivat pari sataa metriä taivaltaneet, hyökkäsi Hemppa perään. Eikä huudoista, maanitteluista, lointelustakaan piitannut; olisi Piskolaan heidän kanssaan mennyt. Hilppa, vastuuhenkilönä, hakemaan hihnaa,  potkurilla perään!  

Saipa Helmi paluukyydin potkurissa istuen, laiska koiranvetelys!

Saunassakin käytiin, tämän kirjoittelun lomassa. Nyt on melko lenseä olo. Huomenna jatkuu ajot Pappilan metsässä: aamupala, kävelylenkki, pientä puuhastelua, ympärilleen äplistelyä, uunien lämmitystä, aurinkoa, lukemista, ei suurempaa hälinää tai liikennettä, oletan.

KEVÄÄN KORKKAUS

Eilen tune taas saavuttiin, siis Saarelaan. Edellisen kerran oltiin viikko lokakuun 

alkupuolella, kun Iiris oli juuri syntynyt. Tai eihä Iiris, tietty, mukana ollut. tulee kyllä, kun vedet aukeavat, kesä kolkuttelee oven poskessa.

Hienoa oli, kuten aina, kun taukoa välissä ollut, saapua. Ilma upea, ennusteen mukaan jatkossakin, paikat kunnossa. Ainoa pieni "häverikki" oli, että vähät lumet olivat tuoneeta räystäskourusta osan tullessaan alas. Piece of Cake. Monasti oikkuileva leivinuunikin jätti vetämisongelmansa, savujen sisääntupruttelusa, melko niukaksi, kun maltoin kuumailmapuhaltimella tohottaa nuohousluukuista lajin aikaa.

Ei näköjään uni jatkunut normaalia rytmiä kummemmin, 4:30 lopetin pedissä pyöriskelyn, nousin ylös. Kroppa vissiin kaipaa aamulenkille, mutta saakin tyytyä sormiverryttelyyn läppärin avulla, tässä vaiheessa. 

Kyllä oli yöllä reikänen taivasAvokkaan kattona! Tuolla maalikylissä on sen verran katu- sun muita valoja, ettei tähtien tuike ole samalla tavalla nähtävissä.

Onhan täällä kuuta kuvailtu, mutta ensi kertaa kävin äsken nappaamassa otoksen jäähän peilautuvasta reilusta puolikuusta. 

Kohta pitää käydä puita, laittaa uuniin valkea. Eilen ei lämmitetty, vissistä syystä, kuin vähän. Nyt passaa korventaa kunnolla. Sitten parin kilon possupala, lanttu- ja perunalohkoja, sipulia, mitä kaikkea se rouva keksii, uuniin muhimaan pariksi tunniksi. Niilläpä puhuttelee nälkästä tovin verran!

Kun eväät on paistumassa, lähdetään varmaan tassuttelemaan , vaikkapa saaren ympäri. Ei kun liukuesteet töppösiin, on oiva kulkea. Helmille kun ei omia ole, saattaa se kiihdytyksissä ja mutkissa hippusen liirata, sen eilinen osoitti. Mutta liirailkoon sielunsa pohjasta sydämensä kyllyyteen asti. Elikko nauttii ilmiselvästi täällä olosta.

Päivällä otetaan aurinkoa, Hilppa ainakin, Minä taidan korjat rännin. Lehtiäkin pystyy harvoimaan, maaliskuussa! Lunta pihapiirissä ei ole kuin muutama neliö rappujen ja kaivon välillä. Niin, ja  possuaterian päälle "perräiset" kuuluvat asiaan. Lauantaisauna on yksimielisellä päätöksellä siirretty sunnuntaille. Ilan pimennyttyä on luultavasti Steffan Ahnhem'in kirjan "Pimeään jäänyt" vuoro. 

Näin se lähtee viikko Anttolassa kulumaan. Keskiviikon tietämissä täytyy käydä murkinaa haalimassa; mennäkkö Mikkeliin, vai usmuuttaako Puumalaan?  Siinäpä kysymys. Puumalaan on komeampi tie ajella, ehkä sinne.

Tässä se Hilppaa tänäänkin luultavasti vahtii, ettei kukka saa liikaa aurinkoa.

LAITEADDIKTIN AIVOITUSIA

  Nythan on niin, etta mina olen tietylla tavalla koukussa tietotekniikkaan. Olen vuosien saatossa hankkinut ensin pc:n, sitten lapparin, alypuhelimen, toisen lapparin (kun 1. version tekniikka ja liitantaominaisuudet eivat mahdollistaneet digitaalisen kuvan katselua tv:ssa laitteen kautta), sitten syksylla tabletin (windows), meille Hilpan kanssa yhteiseksi, ja askettain toisen (android) itselleni. Viimeeksi sijoitin Tuta-S30-nimiseen etaohjattavaan pistorasiaan. Siihen tallataan sim-kortti. Tekstiviestilla varkki tarayttaa taakseen kytketyt laitteet supattamaan. Kapasiteetti kestaa pari-kolme sahkopatteria, joten mokin saa vaikkapa vuorokautta ennen menoa lampiamaan. Vempain ilmoittaa myos sisalla olevan lampotilan. Eika se ollut alyttoman hinnakas. Mikali vanhoilta luiltani kysytaan, joka killingin arvoinen. 

  Mutta puhutaanpa mobiili- ja tietokonyhteyksista. Minulla on kotona pc:lle laajakaista ja reititin, ei siis ongelmia. Saarelassa oli viime kesana 4G-mokkula. Mutta nyt on laitteita enemman, eika jokaiselle ole jarkevaa hankkia omaa liittymaa. Eihan Surface:ssa edes ole sim-korttipaikkaa. Siispa hommasin jo syksylla 4G-reitittimen, minka kautta saamme laitteet maalla pelittamaan. Omassa Huawei-tabletissani ei ole korttia, sehan on reitittimessa. Varkki pelittaa wifi:lla kotona, samaten, kuin esim. Triossa, jos haluan aikani kuluksi vaikka jotakin katsella. Ja jos olen paikassa, missa ei ole langatonta yhteytta, toimii tabletti alypuhelimen jaetun wifi-yhteyden kautta. 

  Kaikesta huolimatta meilla on viisi liittymaa: Hilpalla omansa puhelimeen, minulla puhelimen 4G-super, mobiilireitittimeen samanmoinen, yksi perus 3G vanhaan Nokian puhelimeen, mita kaytan lenkilla ja ruumiillisissa toissa, seka uutena yksi etaohjattavaan pistorasiaan. Musiikkipuhelimen liittymasta maksan alle 2 € kuussa (jos en silla soittele), ja etaohjattavan harvelin liittymasta 0,99 €/kk + 7 senttia/viesti, kun se ilmoittaa, etta on kytkeytynyt paalle/pois ja lampotilan. 

  Joillakin on varmasti enemmankin tavaraa, joillakin viela varmemmin vahemman. Mutta mina olen mina. Sitapaitsi puhelimen ja mobiilireitittimen liittymat ovat Elisaviihteen kylkiaisena puoleen hintaan. Samasta syysta on laajakaista kotiin edullinen. Siksi jatkoin viihdesopimusta, vaikka se pelaisi halvemmalla versiolla ilman boxiakin mobiililaitteiden kautta.

  Anttolassa olemme katsoneet Elisaviihdetta ja  kanavien omia jalkitaltiointeja lapparin kautta. Hyvin on toiminut. Mutta nyt minulla on unelma: Jospa saisin android-tabletin suostumaan yhteistyohon Avokkaan tv:n kanssa. En ole asiaa paassyt kotona testaamaan, silla meidan vanemmassa toosassamme ei ole usb-liitantaa. Mutta mokilla on. Jos siis mini-usb:sta puhelimen omalla johdolla tv:oon kytkettyna lahtisi kuva  pyorimaan, voisin vieda sinne vanhan lapparin, joka ei siis toista digitaalista kuvaa telkun kautta, myotyriksi. Silla voi vallan mainiosti surfailla netissa, kirjoittaa, kasitella ja tallentaa valokuvia, etc. Jaisi yksi rahdattava kyydista pois. Muutaman paivan paasta olen asian suhteen viisaampi, en pida teita kauaa jannityksessa. 

  Tama blogi on varkattu tabletilla, kuten harvalukuinen, mutta sitakin valveutuneempi lukijajoukkoni on jo havainnut. Ja jos joku teista pitaa minua mielta vailla olevan nippeleihin hurahtaneena toljakkeena, on han tismalleen oikeassa! Mutta mita sitten? Taa on ihan kivaa.

Iiriksella on jo niin vekutteleva ilme, etta siita taitaa tulla salaviisas persoona, ja ties minkalainen nortti (ei siis nortti, vaan nortti)

SYNTTÄRIÄ JA OHITUKSIA

Taas yksi synttärikeikka Mikkeliin takana. Onneksi Emmalla ei oo enempää lapsia, ja Carolinan moukeet on niin vanhoja, että molempien rippijuhlatkin on juhlittu. Meinaan, että alkais pian käydä rasitteeksi, jatkuva rahtaaminen. Vitsi, vitsi. Mukavahan siellä on piipahtaa, ei niin suurta sukua tavata. 

Oli taas eilen tohinaa, hyvät tarjoilut ja värikästä porukkaa, Luna vaan on tullut niin ujoksi, säikyksi, ties miksi, että työn ja tuskan takana on saada kuvaan. Nytkin myyrysi pimeässä omassa huoneessaan kaveriensa kanssa. Shade taas oli varttuneempien tyttöjen kanssa omassaan, ei häntäkään paljon näkynyt.

Emma oli tallentanut kakkukynttilät niin varmaan paikkaa, että se itseään paljastanut. Siispä seremonia suorittettiin Tunden ideoimalla uivien kynttilöiden vadilla. Kävi se homma niinkin, muodostuneeko perinteeksi? Meikäläinen vaan tarvitsisi ens kesä puuhaan kylpyammeen!

Kovin olivat naisvoittoiset kekkerit, liekö jo tätä naistenpäivää ennakoiden. Meitä, joille ei omaa päivää ole suotu, parin Lunan kaverin lisäksi, oli; Tunde, joka vietti aikaansa kuulokkeet päässä läppäriä katsellen Lunan sängyllä, myöhemmin kuului siinä kuorsaavan; Otto, pian 18 v., joka ahtoi ensin itseensä kaksi lautasellista suolaisia antimia, sitten kolme lautasellista kakkupuolta kahvipöydästä, jälkiruoaksi vielä muutaman kolmioleivän, ja kävi sen jälkeen olohuoneen sohvalle nukkumaan. 

Jukka, Amin mieskin oli duunissa, pidä siinä sitten yksin small talk'ia yllä! Onneksi ei sitäkään juuri tarvinnut tehdä, siinä määrin tuntui akkaväellä olevan asiaa, että kuulosuojaimia tuli kaiho.

Iiris käyttäytyi, alkuhämmennyksestä toivuttuaan, kunnon tytön lailla, viihtyi milloin kenenkin sylissä, eikä edes hätkähtänyt vieressä räjähtänyttä ilmapalloa. Kelvon likka!

Onneksi on jo päivä jatkunut. Ilma oli sumuinen ja vähän sateinenkin, ei tarvinnut pimeässä kotiin ajella. Vaan ikävää se usmuuttaminen on, kun p****a lentää, ja nekin niukat samaan suuntaan liikkuvat pyrkivät ohi, vaikka ajelenkin vähän yli tienopeutta. Kun ohi pääsevät, jäävät kuitenkin eteen törryytämään. Ohittamisen ymmärrän; jos on kiire, niin menköön. Mutta sitten pitää hävitä melko liukkaasti horisonttiin, eikä jäädä rapaa päälle heittelemään.

Myös jo tuhannesti todettu ilmiö tuli edelleen toteen näytetyksi. Siis, auto ajaa tienopeutta, mieluumin hieman alle. Minä ajan sen sen perään. Kohta alkaa ohituskaistaosuus. Hetkessä on edellä ajavan nopeus noussut vähintään 20 km/h.  Ohituskaistasydrooma tuntuu vaivaavan melko suurta osaa autoilijoista. Kuluukohan niitten ajopeli, jos sen ohittaa? Vai onko oireyhtymä psyykkistä laatua? Meneekö yöunet, tuleeko läimittyä vaimoa, onko työtovereilla huomenna kärsittävää, jos joku sörnäyttää edelle? Voisko joku "tosentti" inttää aiheesta itsensä tohtoriksi, että saataisiin asia selväksi?

Tämä liikenteestä ja sukulaisista. Tulevana perjantaina taas Mikkeliin lähdetää, Anttolan kaupunginosan Saukonsalon nukkumalähiöön. Helmi mukaan, siellä on tietämän mukaan sellaset jääkelit, että matalakin koira pääsee. Reilu viikko siellä tutkaillaan kevään tuloa, takatalvea, lumimyräköitä, auringon läimötystä, mitä nyt luonto meille suokin. Kirjoja täytyy yksi ahkiollinen pahan ilman varalle mukaan ottaa. Olkoot säät säälliset tai riettaat, kyllä pärjätään. 

Kohta pitää lähteä hakemaan äiti-Elina meille syömään. On sitten naisväkeä neljässä polvessa, Helmi lisäbonuksena.

Oseluna 4- ja 5-vuotiaana. Vuodessa tapahtuu.

SYYTÄ EPÄILLÄ...

Joskus tuntuu, että elämme perusteettomien epäilyjen Suomessa. Kovin helposti kuulee: "se varmaan tekee sitä ja tätä". Tai: "ne ihan vissisti illalla kun muut ei nää, touhuaa tätä ja tuota". Tai: "tuo hyypiö saletisti remmeltää jotakin, kun selkänsä kääntää".

Johtuuko yhteiskuntarakenteen laventumisesta, ihmismielen kaventumisesta, vai mistä, kaamea epäluulon vallassa tuntuu suuri osa väestöstä elävän. Kieltämättä tulee itsekin silloin tällöin todistamattomia ajatuksia, jopa sanoja, viljelleeksi, kun on sen tyyppinen tilanne. Tavallisesti piloillaan, tai leikin varjolla. mutta joskus ainakin puolitosissaan. Vaikka ei pitäisi. Jollei tunne ja tiedä ajatusten ja puheiden kohteen varmasti olevan niiden väärti, ja ole jotakin konkreettista epäilyjen tueksi.

Eilen kävin pyydettäessä läheisellä liikekiinteistöllä katsomassa, olisiko jotain tehtävissä, kun siellä juuri vuokratun varastotilan katto vuotaa. Tilan on vuokrannut parin turkkilaisen firma. Kaverit tuovat maahan pizzeriatarvikkeita, siis laatikoita, mausteita, kalusteita, koneita, jne. Kun siinä pihalla odottelin sisään pääsyä, tuli samassa rakennuksessa jo aikaa vuokralla olleen yrityksen edustaja kysyä töksäyttämään: "Mitäs niille sähköille oikein eilen tapahtu?" Minä siihen, että minä mistään sähköistä mitään tiedä, tulin vaan kattomaan, kun laipio kuulemma vuotaa. Tähän  toinen kertomaan, että edellisenä päivänä sähköt olivat menneet pari kertaa hetkeksi heiltä poikki, ei kuitenkaan koko tiloista, ensin yläkerrasta, sitten alakerrasta. Hän selvitti myös, että kaikki kiinteistön sähkömittarit ovat tilassa, minne uusilla vuokralaisilla on pääsy. Kysyin tuohtuneelta toverilta, oliko hän asiaa turkkilaisilta kysynyt.  "Joo", vastasi tämä. "Mutta eihän ne tunnustanu ees SPK:ssa käyneensä. Tuli mieleen, että ne vähän yhistelee piuhoja, omia sähköjään kulkemaan toisten mittareiden kautta!"

"Just ja joo", ajattelin. "Helppoa hommaa, ku potun keitto, parissa minuutissa yhistellä piuhoja etäluettavasta mittarista toiseen. Pidinpä tietenkin turpani kiinni, ja kuuntelin, kun äijä melttosi, että karvaranteet saa lähteä, jos ei opi olemaan kunnolla. Ihan, kuin olisi vuokranantaja ollut!

Kyseinen perus(suomalainen) junttura on jostain ennakkoluulonsa ammentanut. Kokemuksesta? Muiden puheista? Yleistämään hän kuitenkin oli etevä.

Vaikka en tätä nykyä kovin runsaasti ole tekemissä lajitoverieni kanssa, epäilyn atmosfääriä kokee, vähintään aistii, jatkuvasti. Eikä epäily suinkaan kohdistu ainoastaan erilaisen etnisen taustan omaaviin. Kyllä suomalainen osaa suomalaista epäillä, heimoveli heimoveljeä morkata, naapuri naapuria kalvaa. 

Taisi olla puolitoista vuotta sitten syksyllä, kun kerran iltapäivällä kotiin tullessani ihmettelin, mitä poliisit tekevät lapioden kanssa talomme päädyssä kadun takana olevassa metsikössä."Ruumistako etsivät?", ihmettelin poliisisarjojen innoittamana.  

Seuraavana päivänä minulle selvisi, nimeltä mainitsemattoman talomme tietotoimiston kautta. Joku kadun toisella puolella olevassa rivarisssa asuva nuori mies oli jotakin kyseisessä metsikössä kaivellut, ja muuan valveutunut kansalainen oli virkavallalle ilmoittanut, että täällä kätketään  huumeita maahan. Kyseinen nuorukainen oli joskus jonkun huumetuomion saanut, mutta mitään "todisteita" ei soittajalla ollut. Noh, paljastui, että kaveri oli menossa jonkun tutun mökille ongelle, ja matojahan onkimies tarvitsee! Kerran syyllinen, aina syyllinen, ohjenuora turhan monille.

En tiedä, joutuiko poikaparka suorittamaan kuvittellisen onkireissun putkassa. Mutta tulipa poliiseille töitä, ihan niin kuin niitä ei oikeasti olisi silläkin saralla harvennetulle joukolle.

Eikö tässä ahdistuneessa ja ahdistavassa maailmassa ole tarpeeksi työlästä elellä, ilman että aiheettomat epäilyt aiheuttavat vaikeuksia,  hankaluuksia tai nurjaa suhtautumista aiheettomasti epäillyille, unettomia öitä, turhaa moraalisen rinnan röyhistelyä ja aiheetonta eettistä etevymmyydentunnetta aiheettomasti epäileville?

Onneksi Iiris saa vielä ottaa päiväunet ilman, että mitään epäilee, tai että häntä epäiltäisiin. Paitsi ehkä vaipanvaihtoterpeen luomisesta, mutta harvoin siitäkään aiheettomasti.

VIELÄ KERRAN UNIVERSUMISTA

Katsoin tallenteelta 1. osan mainiosta ohjelmasta "Stephen Hawkingin universumi". Taas tuli tarve pohtia ihmiskunnan asemaa kosmoksessa. Pallollammehan on ikää n. 4,5 miljardia vuotta, ja big bangista on vierähtänyt jotain 13,8 miljardia ajast'aikaa. Elämän syntyminen planeetallemme oli ehkä sattumaa, ehkä panspermian, komeettojen mukana muualta tulleen siemenen, aikaansaamaa, luultavasti ei kuitenkaan jonkin korkean voiman kuusi tuhatta vuotta sitten luomaa. Niin tai näin, elämä täällä sai kehittyä suotuisissa olosuhteissa.

Jos olemassaolomme on panspermian aikaansaannos, ei maapallon ulkopuolisen elämän olemassaolosta ole epäilystäkään. Jos se on muun tapahtumaketjun aiheuttama, herää taas kysymys: "Olemmeko yksin?" Linnunradassamme (galaksi) on nykytietämyksen mukaan 200 000 000 000 tähteä, universumissa on 100 000 000 000 galaksia. Tähtiä on siis kosmoksessa  20 000 000 000 0000 kappaletta, muutama miljardi puoleen jos toiseen. Karkeasti yleistettynä: lotossa on  täysosuman mahdollisuus 1:15 380 937 (39!/32!/7!) , sen todennäköisyys, että olemme yksin on 1:20 000 000 000 000. 

Tuossa olettamassa on tietysti aukkoja, niin, mustia, kuin muitakin. Ei varmaankaan jokaisella tähdellä ole kiertolaista, millä elämää voisi syntyä. Ja onko kaikilla kiertolaista laisinkaan? Mutta ns. eksoplaneettoja on löydetty pian parituhatta. Jonkin tutkimuksen, tai kai pikemminkin olettaman, mukaan tähdillä on keskimäärin 1,6 kiertolaista. Maalla niitä on kahdeksan. Ja sitten kiertolaisilla (planeetat) on kiertolaisia (kuut). Marsista on löydetty jälkiä vedestä, siellä on voinut olla jonkin asteista elämää. Jupiterin kuu Europe kiinnostaa tiedeihmisiä. Vaikka sen pintaa peittää 24 km:n vahvuinen jääpeite, saattaa Jupiterin vetovoima venyttäessään kuutaan ellipsin muotoisella kiertoradalla aiheuttaa sen, että jääkuoren alla on sulaa vettä. Siellä on mahdollista olla myös elämää.

Maapallolla oleva elämä on syntynyt, kehittynyt ja voi hyvin äärimmäisen kapeilla osa-alueilla mm. lämpötilan, paineen ja olomuodon osalta, että on ihme, jos ei loputtomasta kosmoksesta löytyisi elämänmuotoja, mitkä poikkeavat niin täysin omastamme, ettemme sitä pysty edes kuvittelemaan. 

Kuten alussa tuli todettua, oma aurinkokuntamme, oma planeettamme myös, muotoutui, kun big bang oli jo kaukana menneisyydessä. On täysin mahdollista, että lukuisia sivilisaatioita oli jo saanut alkunsa, kehittynyt ja kuollut pois. Jossain päin äärettömyydessä saattaa olla yksisoluinen lillimässä rannattomassa meressä. Jossain voi nestemäiseen typpeen perustuva elämänmuoto hiiviskella parin sadan asteen pakkasessa. Tai nimeltä tuntemattoman kaasuplaneetan ulkolaidoilla asustelee valtavia meduusan kaltaisia eläviä, mitkä saavat energiansa alati riehuvien ukkosmyrskyjen salamista.

Entäpä jos Andoromeidan tähtisumussa oleskelee populaatio, joka on meitä miljardin vuoden verran edellä, on sivuuttanut "lihallisen" vaiheen, muuttunut androidiksi.

Tai jos jostain kaukaa ilmestyy kolmipäisten (yksi syömistä, toinen puhumista, kolmas lauantai-iltoja varten) ja kuusikätinen (yksi pari työntekoon, toinen kirjoittamiseen ja kolmas ehostukseen) iskuryhmä sivilisaatiosta, joka on oppinut valjastamaan kokonaisen tähden energian käyttöönsä, ja luonut "madonreiän" läpi universumin?

Vaikka kuinka todennäköistä elämä muualla kaikkeudessa onkin, sen kohtaaminen on tietysti melkoisen epätodennäköistä. Niin käsittämättömän suuri, ja jatkuvasti laajeneva universumi on. Ja jos, vastoin nykyistä käsitystä, "pimeän energian" aikaansaama laajeneminen joskus pysähtyy, ja kaikki alkaa vetäytyä takaisin alkupisteeseen, emme taida sitä olla todistamassa.