Eilen oli lauantai. Normaali aamulenkki, normaalit aamutoimet. Kahdeksan jälkeen hakemaan tilattu kukkavihko paikallista liikkeestä. 9:15 startti kohti Mikkeliä. Oli aika lähteä saattamaan Riepposen Kake viimeiseen lepoon. Kari jätti tämänpuoleisen 70-vuotis päiviensä kynnyksellä, paksusuolisyövän viimein puolentoista vuoden sairaalareissun, ja saman mittaisen "siviilissä" asumisen jälkeen selättämänä.
Siunaus suoritettiin Harjun kappelissa, arkku laskettiin hänen vanhempisensa Jenny ja Onni Riepposen kanssa samaan hautapaikkaan.
Lämminhenkinen muistotilaisuus suppealle omaisjoukolle pidettiin Lähenmäellä sijaitsevassa Sali & Keittiö-nimisessä tunnelmallisessa paikassa. Oli maukkaita kotiruokia tarjolla, kakkukahvit palanpainikkeeksi. Karin vanhimman tytön Carolinan tyttären Olgan (Iiriksen sylikummi) ystävä lauloi kauniin laulun, pappi soitti viululla pari kappaletta. Valokuvia nuoruudesta asti oli kerätty monelta taholta. Kaken "James Dean-look" 1960-luvun taitteesta oli vakuuttava.
Kari elämä oli, varsinkin viimeisinä vuosina, erakoitumisen aikaa. Valinta oli hänen, se siitä.
Parhaat ja mieleenpainuvimmat muistot Kakesta liittyvät 1970-luvun puolivälin paikkeilta 1980-luvun lopulle, aikaan, kun Kari ja Ami asuivat Ristiinassa Saimaan rannalla, ja lisääntyivät kolmella tytöntylleröllä, joista Emma, nuorin, on melkein päivälleen Annan ikäinen. Silloin tuli usein Riepposilla viikonloppuja vietettyä. Kake viihtyi aina kotioloissa pitkässä yöpuvuvussa. Valkoviiniä, usein Soavea, heillä nautittiin, saunottiin rantasaunassa, päivän ensimmäinen ateria syötiin yhdeltätoista illalla, piippua polteltiin liesituulettimen alla.
Aina, kun nimi Kake mainitaan, minulle tulee mieleen, kun Kari lausahti erään heidän kissa- ja koirarepertuaarinsa kuukuvan kissajäsenen ovenraosta sisään puikahtamisen huomattuaan: "Tuo katin pe***le on ulkosiisti, ei käy sisällä ku tarpeillaan!"
Minne joutunetkin Kake, toivon, että ainakin piipputupakka on kelvollista!
Huyndai i30 on tiloiltaan mitoitettu siten, että jos lastenvaunuista irrottaa pyörät ne mahtuvat takaronttiin, ja kun "hattuhyllyn" jättää pois, korin päälle voi kassin-pari laittaa. Kun takapenkille virittää turvaistuimen, niin me viisi (Hilppa, Anna, Joni ja minä, ja tietysti Iiris) jotenkuten mahdumme siirtymiä tekemään. Onneksi Helmi, seurapiirirakon omaavana, jäi Hollolaan pitämään huushollia pystyssä.
Vähän viiden jälkeen Mikkelistä palattiin, Lidlistä salaattitarpeita mukaan poimittiin. Kyllä jo tuollainen 180 km:n edestakainen ajaminen tuntuu vanhahtavissa luissa. Kun Helmin vielä obligatorisella lenkillä käytin, sivusilmällä Kingiä tiirailin, olin jo kypsä poika koko vartalon nojalle.
Tänä aamuna heräsin armottomaan päänsärkyyn, tukkoiseen olotilaa. Vahva Panadol Forte ensimmäiseksi aamupalaksi, urheasti puuskaiseen myräkkään, kahvin päälle Finrexin-mukillinen, kyllä se siitä. Mutta täähän on jo ihan eri juttu, sunnuntaita, nääs.
Helmi ei pode klaustrofobiaa, tokko agorafobiaakaan?
Riepposen sisaruspari jokusia ajast'aikoja sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti