PALUU OLEVAISUUTEEN

Eilen Hollolaan palattiin, hyvissä ajoin. Asunto oli paikoillaan, luonto vaan reilussa viikossa roihahtanut vehertämään. Isompi on lehti puussa, kuin Avokkaansaaressa.

Kun saatiin autosta tavarat purettua, suihkussa käytyä, lähdettiin Lidl'iin muonaa hankkimaan. Helmi oli sillä aikaa käynyt tekemässä pesän likapyykkikassiin. Hyvä, tutut ja maanläheiset tuokset, oletan. Kaikkea se valeraskaus teettää. 

Valeraskauden oireet alkavat tosin vähetä; koira söi tänä aamuna normaaliin tapaan, ensimmäistä kertaa moneen päivään.

Sitten se äkkäsi lehtikorista joululahjalelunsa, joka ei ole paketin avaamisen jälkeen kiinnostanut. Alkoi sen kanssa peuhaamaan, kohta 11 vuotias rouva!

Lauantaina tuli korvasieniä ihan kelvollisesti noukittua. Hilppa sai "myrkynkeittäjän" hommia tehdä tunti tolkulla. Onneksi leivinuunin hellassa on hyvä huuva, ja kun siinä puulla lämmittää, ei energiayhtiö isommin tienaa.

Mutta mitäs minä myrkyistä, mentiin tosiaan Hanelin kanssa Lietvedellä uistattelemaan, raikkaaseen ilmaan. Aika ketkuja!

On se taidetta. Ensin Velipoika laittoi perään 13 vapaa, joissa uitti täkyrakseja. Pakkasesta oli täkysalakat mukaan ottanut. Neljä vapaa kummankin puolen sivuplaanariin poika laittoi,sekä  kolme toiseen ja kaksi toiseen syvätakilaan. Tunnin verran siinä touhussa aikaa kulahti. Sitten vedeltiin selkävesiä 3-4 tuntia. Saaliina järvilohi-nuorukainen, ihan kehityskelpoinen ja kaunis hopeakylkinen yksilö, ei vaan ollut mitan täyttävä. Ei ku kasvamaan. 

Sitten Haneli kelaili kelaili täkyraksit ylös, vaihtoi ne kuhan mieleisiin vaappuihin, taisi sekaan tulla pari peltiäkin. Samalla minä luotsailin paattia kohti tiettyä rantaosuutta Hurrissalon puolella. Siellä vielä pari tuntia pyörittiin n. 7-15 metrin syvyisiä paikkoja. Eipä tullu kuhaa, kuha tuli kaksi ahventa. Ne huomattiin vasta pyyntöjä ylös kelatessa, eivät ollee jaksaneet siimoja pidikkeestä laukaista.

Haukia, eli Hanelin sanassa "hymypoikia" ei tällä kertaa jahdattu. Niitä olisi vuoren varmasti tietyistä selkävesien "kumpareista" tullut.

Kuha-aika on vissiin vasta kesäkuussa, ei ihme ettei niitäkään noussut. Mutta olishan tuo saanu edes yhden kunnon suolakalan antaa! 

Mutta tähän on tyytyminen, kuten Luukon Ane-vainaa muinoin oli lausahtanut vedettyään nuotalla kolme "ves'perrää" yhtenä kesäyönä.

Kuvia tuolta sessiolta otin pilvin pimein, aimo aurinkoisi8n. Mutta...nehän on Avokkaassa läppärin muistissa. En lähtötohinoissa muistanut tikulle siirtää, ja kameroiden kortit tietysti alustin! Ei siinä mittään, tallessa ovat. Muutama puhelimella otettu toki löytyy täälläkin.

Ei ollu hirveen lämmintä, vaikka "arska" välillä paistelikin. Tässä selfie kansipojasta.

Tämä käsin kelattava takila taisi olla siinä kymmenessä metrissä. Toisen puolen sähkökäyttöinen taas viidessätoista- kahdessakymmenessäviidessä metrissä. Se kun on helppo ja nopea nostaa ylöspäin, jos vesi madaltuu.

Pääosin lilluttiin 20-50 metrin vesipakan päällä. On siinä märkää, ja puhdasta kans!

Meikäläinen yhden uistimen kiskoja on aina yhtä kummissaan erilaisesta vetouistelusta, vaikka olen velj-Hanskin kanssa näillä reissuilla, jopa kisoissa, käynyt tuolta 1980-luvun alusta asti, ja siis seurannut välineitten ja tekniikoitten kehittymistä ja muuttumista.

Ei minun veri kalahommiin sillä tavalla vedä, että jaksaisin noitten vempeleitten kera melskata. 

Ainoa, minkä hyvin tuolla ressulla ymmärsin, oli kun Haneli kaivoi oluet "kalalle", kun se kaunis lohipoika oltiin saatettu turvallisesti kasvamaan. 

Ei siellä ulapalla kyllä viitsi juuri olutta kitata, siksi hankalaa tyhjentäminen on. Onnistuu kyllä "kuikkaan" konekaivon päällä. Rantaan jos pitää kuselle mennä, saattaa housut kastua, ennen kuin kalusto on veneessä.

Voipi olla, että juhannuksen tietoilla yksi yö noilla vesillä lillutaan, eiköhän silloin kuhaa sen verran tule, että potun maku muuttuu.

Ps Niillä seuduilla liikuttiin, mistä Koistis-kaimaanin Anttola-Satamasi Saimaalla-sivustolle jakaman jutun vesireitti kulkee.

 Pertti, ovatten siis unohtanneet Anttolan tuolta reissulta. Eiköpä me kolome Kaimaania ens kesänä kokkoonnuta. Elikkä lyyvvään piät yhteen, ja kehitellään kilipaeleva reitti Rantakangas-Neitvuori-Kuvavuori-Keljunlahti-Laivalaituri! 

VIIKKO KULUU

Viikko Anttolassa alkaa kääntyä loppupuolelle. On ollut aurinkoa, sadetta, tuulta, sanalla sanoen vaihtelevaa. Tänään on aurinko ajoittain paistellut, mutta lämpötila ei juuri 10 asteen yläpuolelle ole kivunnut. Eilen ja toissapäivänä tuuleskeli aika navakasti. Heitti puutarhakeinunkin mukkelis makkelis, nurin niskoin. 

Puihin on aika vauhdilla alkanut lehteä työntää, vähän lämpöä lisää, niin äkkiä pääsisi vastan tekoon.

Tänään oli aikomus sörnäyttää korvasieniä etsimään, mutta kolea ilma sai vanhat luut vastakarvaan. Niinpä saunoimme jo aamupäivällä, lämmittelin tuvan ja kammarin uunit, vähän lihaa grillasin.

Edes puusouviin ei viitsi lähteä. Kyllä ne klapit ja tupapuut tulee napisteltua, on aina tullut. Jos ei alkukesästä, syssymmällä kumminkin. Sitä paitsi koivuja on paras kaataa rasiin, kun lehti on täysi. Kuivaa kummasti, kun pari viikkoa pötköttää ennen pätkimistä.

Sitten Helmin kanssa lukemaan. Koira väsähti kesken lukemisen, kävi kirjan viereen pitkäkseen. Vaikka ei tuo kovin raskasta tekstiä ole.

Huomenna, jos ei ihan kamalaksi keli ylly, saatetaan lähteä Hanelin kanssa Lietvedelle uistelemaan. Onhan velipojalla nyt käytössä osittain katettu vene, joten ilma ei enää ole niin ratkaisevassa merkityksessä. Niin, tai näin, pallo on Hanelilla; jos tännä ilmestyy, olen valmis mukaan lähtemään.

Eipä tartte enää lätkää katsoa. Olishan tuota voinut tuijottaa, mutta Tsekit päätti toisin. 

Äsken toljotettiin yksi jakso eräästä sarjasta Yle Areenalta. Nyt Hilppa mulkoilee Mr. Selfridgea, minä en, koska en ole sarjaa seurannut. 

Aamulla muuten katsottiin myös Outlanderin 1. osa. Ei tuosta vielä ihan tolkulle päässyt. 

Fortitude-Ikiroudan kirous, tai siis sen kolme viimeistä jaksoa, odottelevat vielä lähempää perehtymistä. 

Sunnuntaina täältä kot-Hollolaan palataan. Hilpalla on tosin maanantaikin vapaata, mutta johan täällä ollaan tähän reissuun lusmuiltu.

Kyllä varmaan viikon kuluttua saareen tullaan. 

Saapa nähdä, koska Iiris taas vierailee. Tai eihän hän kovin vieras ole. On kyllä niin hyväntuulinen tyttö, ettei juuri itkun kitinää tarvitse kuunnella.

Ei hänestä taida vielä ensi syksynä sienestyskaveriksi olla, mutta varmaan seuraavana.

Nythän siellä taas paistelee, talon tyynellä puolella +12. Päivän enkka! 

Käväisin juuri hra, rva, neiti??? Forecan sivuilla. Melko hyvää ilmaa huomiseksi povaa, iltapäivälle jopa + viittätoista, tuuli 2-3 m/s, ei paha. 

Jokohan Haneli on saanut automaattiohjauksen purtilossaan toimimaan? Jos vesille mennään, on se aika mainio värkki, ainakin isommilla selillä ja kovemmilla tuulilla. Velj-Hanski kun ei anna minun vapoihansa juuri koskea. Jos automatiikka toimii, saa rauhassa pyytöjään viritellä tarvitsematta kaiken aikaa ohjauksesta huolehtia. 

Vaikka, toden sanoakseni, on se luottanut minulle ruorin uistimien (lue "täkyraksien") laskemisen ajaksi. Olenpa saanut sisäänkin siimoja kelata, jos on ilmennyt sotkeutumisvaraa, kun johonkin vapaan on "örkkö" iskenyt. Niin että ei meikäläinen ihan pilipalipoika näissä kalastushommissa ole!

Mutta mieluumin minä siellä veneessä kuvailen, ja kahvia termarista hörpin.

Tässä vielä pari kuvaa kesältä 2010. Ei taida ihan tuollaista keliä huomiseksi kehittyä.

ANTTOLAN SIJAINTI KOSMISESSA MITTAKAAVASSA

Kaima-Koistinen oli eilen sijoittanut Mikkelin Linnunradan kartalle (Anttola, satamasi Saimaalla-sivusto). Lähtökohtana hän piti Anttolaa, ja kun tiedetään, että Mikkeli sijaitsee 25 km länteen Anttolan satamasta, oli tehtävä helppo. 

Minä häneltä utelemaan, luonnistuuko paikantaminen, kun Linnunrata ja Andromedan tähtisumu yhdistyvät, jolloin jättigalaksissa on n. 300 000 000 000 + 1 000 000 000 000 tähteä? 

Toinen kaimaani, Eerikäinen, oli sitä mieltä, että Anttola pysyy paikallaan, eli ei vaikeuksia tule olemaan. Aika näyttää, eihän sitä tarvitse odottaakaan ihan 2,5 miljardia vuotta, kuten aiemmin luultiin, Hubblen avaruusteleskooppi on asian paljastanut.

Hieman vertailua:

-Suomeen mahtuu n. 932 Anttolaa

-maapallolle mahtuu n. 1507 Suomea 

-aurinkoon mahtuu yli miljoona maapalloa

-linnuradalla on n. 300 000 000 000 tähteä 

Karkea johtopäätös: 

Linnuradalla voisi olla n. 422 713 500 000 000 000 000 000 Anttolaa, ja kun Andoromeida ja Linnurata sulautuvat, luku nelinkertaistuu.

Eihän se ole paljon mitään; ihmisessä on n. 7 000 000 000 000 000

000 000 000 000 atomia, eli tietyn atomin todennäköisyys ihmisessä on 16 560 kertaa harvinaisempaa, kuin Anttolan esiintyminen Linnunradalla.

Tästä voi tehdä suoraviivaisen johtopäätöksen; Anttola on galaksimme kulmakivi, sivistyksen kehto ja kulttuurin koti. Vieläpä kaunis, siis luonnon näkökulmasta.

Kohta pitää purasta, sitten lähteä viemään perhe Tiilikainen autolle, lähteä samalla reissulla käymään Mikkelissä hankkimassa loppuviikon eväät. Toivottavasti ei ylly varsin satamaan.

PS. Tekijä ottaa täyden vastuun nopeasti suoritettujen laskutoimitusten, sekä netistä poimittujen tietojen mahdollisita virheistä.

Mutta kevät jatkuu Anttolassa.

KEVÄTPÄIVÄN KELAUS

Koska olisi ollut liian klisesistä laittaa tämän päivän blogin otsikoksi ÄITIENPÄIVÄ, asettelin sen muotoon "KEVÄTPÄIVÄN KELAUS". Otsaketta olisi vielä voinut jatkaa, sulkeissa: "TILANTEIDEN SELAUS", mutta sitähän en ole tehnyt, kuten yltä huomaatte.

Siis:

Aluksi sudeetti-hollollainen valkovuokko äitienpäivän juhlistamiseksi.

Äitienpäivä valkeni puolipilvisenä ja melko tuulettomana. Helmi-raukalla on valeraskaus; se ei juurikaan syö, petaa pesää sänkyihin ja matoille. Ja kaipaa hellyyttä; piti taas aamulla hypätä syliin.

Joni nakkeli aamupalan jälkeen puupinon saunan liiterin edustalta sateensuojaan, minä kärräilin siinä olevat tupauunihalot ylös.

Sitäpä sitten suunnattiin pienelle uistelureissulle. Tässä Joni toimii luotsina tuntemattomilla vesillä.

Entisellään maisemat oli, vesilintua monenmoista, joutsenia vain yksi. Jonin toivomaa norppaa ei tietysti näkynyt mailla halmeilla, eikä ku vesillä laineilla.

Ei näkyny kuulunu kalaakaan. Katiska katottiin palatessa; yksi kokolias, muutama pieni ahven. Päätettiin jättää vielä pyyntiin, josko jokunen lisää huomiseen mennessä erehtyisi nielusta sisään.

Hilppa puhui telehvooniin, ja Anna sekä Helmi olivat sillä aikaa asettautuneet aurinkoon, ilma alkoi kohisten lämmetä.

 

Kohta koitti grillausaika. Peppe-pappa siis pihvejä käristelemään, jokunen maissi lisukkeeksi.

Grillimaisteri ja työmaa.

Käväsin kohta ruokailun jälkeen pikaisesti katsastamassa korvasienitilanteen; ei tämän saaren mestoilla ainoaakaan. Hakkuuaukko on jo liian vanha, ja jos joku on ollutkin, ovat muut ehtineet käydä koppaamassa. Pitää viikolla lähteä paremmille mestoille.

Kuljeksin kallioita pitkin takaisin, eikä näkymät pettäneet nytkään.

Iiris sai vähin välipalaa, kun me muut kahviteltiin.

Hieno toukokuinen ilma siitä oli kehkeytynyt, aurinko mollotti lähes pilvettömältä taivaalta, eikä tuuli ollut lainkaan eilisen tapaan koleaa.

Tyttö kärryajelulle...

...ja äitien kanssa keinuun elvistelemään.

Huomiseksi on lupeissa vähän epävakaisempaa, aika lämmintä tosin. 

Voipi olla, että tempasen m-sahan käyntiin. Aina se puusouvi on aloitettava. Ei passaa jättää tekemättä, vaikka useamman vuoden tarvis liiterissä onkin. Eikä se vastenmielistä puuhaa ole. Varovaisuus vaan täytyy muistaa. Kun on tovin puita kaadellut, karsinut, pätkinyt, herpaanttuu. Viime kesänä pienehköä närettä karsiessa pomppasi laippa oksantyngästä, ja haukkasi kiinni haalarin lahkeeseen. Onneksi sain tempastua pois, ennen kuin ehti purasta lihaan. Selvittiin lahkeen kosmeettisella vauriolla, ja parilla pienellä naarmulla reidessä. 

Jos huomenissa kuitenkin satelee, ollaan tupahommissa, eli tallenteita on kertynyt, kirjat jääneet avaamatta. Kuluu se aika niinkin.

IIRIKSEN PÄIVÄ

Eilen saavuin  tutustumaan paikkaan, missä oletettavasti tulen jonkin verran aikaa elämässäni viettämään. Serkkutytöiltä perityt liivit istuivat hyvin. Enkä veneen vauhtia ja pörinää yhtään pelännyt. "Isoisänsä tyttö", totesi Peppe-pappa.

Tänään alkoi aamu puuron syönnillä. Äiti syötti, ja hyvin maistui. Komensin äiteen tekemään vähän lisääkin.

Ulkoilun lomassa piti tutustua uuteen keinuun. Olivat sen varta vasten Lahden Starkilta käyneet minulle ostamassa, Hilppa-mumma ja Peppe-pappa.

Kivahan se oli, meinas vetää vinoon äidinkin.

Sitten olikin päiväunien aika, yli kolme tiimaa ulkona rattaissa tuulen huminaa ja lintujen laulua kuunnellen tulin hirsiä vetäneeksi. Kyllä se luonnon keskellä nukuttaa!.

Vähän evästä, ja päästiin Peppe-papan kanssa tuplaselfieen.

Välillä halusin leikkihommiin lattialle. Helmi änkesi mukaan, älytön koira. Ei vainenkaan, Hemppa on kiva hauva, ihan kaveri.

Välillä iskän syliin huilaamaan ja orkesteria johtamaan...

...siinä se äitikin sohvalla äplisteli.

Iskä lainasi hetkeksi lempihattuaan "Pub Serenaa". Vähän kookas oli. Ei se mitään, on minulla hattuja omasta takaakin, ja ihan passeleita.

Kohta Suomen matsia jännittämään, sitten iltapesulle saunan alkulämpöihin ja yöunille. 

Huomenna uudet kuviot. Parempaa ilmaakin kuulemma  luvassa. Ainakin laavulle mennään Luonterin maisemia ihailemaan. Ehkä vähän veneajelulle myös. Saapa nähdä, mitä Peppe-pappa keksii!

LOPUN AIKAA

Muutama viikko sitten saimme suru-uutisen: sisareni Ritva oli menehtynyt. 

Hän asui Itävallassa, Zell am See-nimisessä pikkukaupungissa, Alppien syleilyssä.

Yksin aikaa sitten eronnut, eläkkeellä ollut, Ritva asusteli. 

Hän oli kihloissa jälleen kohtaamansa suomalaisen nuoruuden ihastuksen kanssa. Tapaamiset kuitenkin rajoittuivat jouluun ja kesäaikaan, joina Ritva Suomessa pitkähköjä aikoja vietti.  

Jokin side Itävaltaan lienee ollut, koska hän ei Suomeen palannut, mene tiedä? Eikä Markku Itävaltaan halunnut siirtyä. Järjestely sopi heille, oli heidän valintansa.

Mutta yksin hän kotiinsa kuoli, sairauskohtauksen nujertamana, vasta 67 vuoden ikäisenä.

Ritva nuorena puussa, ylöspäin oli mieli

Hänet on jo uudessa kotimaassaan tuhkattu. Siskon lapsista nuorempi, Sebastian, tuo uurnan myöhemmin sovittavana ajankohtana Suomeen, ja sisar saa viimeisen leposijan Hietaniemen hautausmaalta äiti-Elinan suvulle kuuluvasta haudassa. 

Ritva ehti melkoisen piustaleen muilla mailla viettää; hän muutti pois muistaakseni 1970.  Ensin toviksi Saksaan, sitten Itävaltaan.

Melko usein hän kesäisin Suomessa käväisi, viime vuosina säännöllisesti, ja joulun aikaan myös. Itse en Itavallassa hänen luonaan ollut kuin kerran; 2001, kun oltiin siellä pari viikkoa 50-vuotispäiviäni paossa (ihan, kuin joku olisi ne täällä noteerannut!).

Siskosta ei siis koskaan pahemmin päässyt vieraantumaan. Ritva oli huumorintajuinen, siihen pisteeseen asti, että kertoi vuodesta toiseen samat vanhat, itselleen tärkeiksi tulleet vitsit. 

Lingvistiikasta jossain määrin kiinnostuneena oli hauskaa huomata, kuinka kieli muuttuu, jo muutamassa vuosikymmenessä. Ritva käytti sanoja ja lauseenparsia, joita ei juuri kantasuomalaisilta enää kuule. Ja sisko-likka saattoi jonkun jo yleiskieleen juurtuneen uuden sanan merkitystä kysellä.

Samoin hän muisteli mielellään lapsuuttaan ja nuoruuttaan, aikaansa Anttolassa ja Mikkelissä. 

Varsinkin siihen aikaan, kun hän ei välttämättä joka vuosi Suomessa käynyt, olivat maamme kliseiset tunnusmerkit, ruisleipä, karjalanpiirakat, kalakukko ja Fazerin sininen hänelle mieluisia. Samoin vanhemmat kotimaiset artistit. Minäkin hänelle monena vuonna Hectorin levyjä tallensin ja lähetin. 

Pertsa-Perävaunu siskon sylissä

Ritvalla on kaksi lasta, Nina asuu Helsingissä, on naimisissa ja yhden koulukäyntiään aloittelevan poikalapsen äiti.

Sebastian asuu Itävallassa, ja on käsittääkseni tällä haavaa sinkku.

Lasten ohella Elinalle, kuten meille veljillekin, tapaus oli tietysti kova isku; äiti ja tytär olivat hyvin läheisiä, soittelivatkin joskus monta kertaa päivässä.

Tässä vas. Ritva, isoäiti, eli "oma" Emchen, miä ja Elina

Jos Ritva ei ikäloppu ollut, ei sitä, nyky käsityksen mukaan, ole tätini Liisakaan, 87 v. Tämä entinen "kansankynttilä" asuu itsekseen kotitaloani Piskolaa. Hän on aina ollut terveyden perikuva, hoikka, kuin salakan ruoto, ja kova tekemään puutarha- sun muita hommia. Mutta viimeisen vuoden kuluessa on aika alkanut ottaa niskalenkkiä Liipistäkin.  Hän on laihtunut viitisen kiloa, vaikka ennestäänkään ei lihaa ollut kuin kielessä. Ja tasapainossa on jotain vialla, hän saattaa kaatuilla kesken kaiken. Onneksi velj-Hanskin perhe asuu lähellä, on joku hieman pitämässä silmällä.  

Tässä vanhempieni hääkuvassa molemmat isovanhempani, eno Olli ja vasemmalla tätini Eila (R.I.P.) ja Liisa.

Elina oli viikonloppuna Piskolassa, ja kun lähdimme sunnuntaina kohti Lahtea, oli hän kovin huolissaan Liisasta. Sanoi, että olisi pitänyt jäädä huolta pitämään. Siinäpä se pian ysikolmonen olisi jonkun vuoden nuorempaa kaitsenut! Jo nyt oli ulkona haravoituaan ja roskia poltettuaan kai rasittunut niin, että toisesta silmästä oli iiriksestä lähtenyt se musta piste keskeltä litomaan. Eilen silmälääkärin asian diagnosoi. Aikanaan tulee kutsu Päijät-Hämeen keskussairaalaan silmäleikkaukseen.

Kotitaloni Piskola takapihan puolelta.

Niin se aikaa kuluu, ja kuluttaa. Alan olla siinä iässä, että ikäviä uutisia saattaa tulla suunnalta jos toiselta. Mutta sellainen on elämän kulku. Kohdusta hautaan, jokainen tavallaan. 

Jos toiveen saa esittää, niin kivuton lähtö tutuissa nurkissa tuskia kärsivän vihanneksen sijaan olisi listan kärkipäässä.

Vielä yksi kuva lapsuudesta: Minä, Ritu ja Pekka Karppis-vainaan vene Avokkaassa 1950-luvun loppupuoliskolla. Veneessä punainen Mercury, muistaakseni 30 hv, valitettavasti vaan huputettuna.

Silloin olivat paatit puuta, eivätkä kuttaperkkaa. Ja meillä tukat otsalla, elämä edessä.

Nyt se, siis elämä, on toisen osalta eletty, minultakin tietämättömältä, mutta taatusti suurelta osalta kulutettu. Ja tunne, ettei mitään konkreettista jää jäljelle, vahvistuu kaiken aikaa. 

Vaikka eihän se ole totta; jää Anna, jää Iiris!

Niin kuin jäi Ritvalta Nina ja Nicolas sekä Sepchen.

1.5.15, 15:15

Vappupäivä alkoi tavanomaiseen tapaan heräämisellä ja ylösnousemuksella, jatkui niin ikään normaalisti kahvin keitolla, aamupalan kattamisella, näiden nauttimisella. 

Ulkolämpötila + 4, sisällä +20. Ulkona pilvipouta, kevyttä lonkkatuulta kaakosta. Sisällä sähkövalo, tyyntä.

Aamurituaalien jälkeen tulet leivinuuniin. Tästä suoriuduin rantaan laittelemaan saunaa valmiuteen, eli vesiä pumppaamaan ja puita kantamaan. Pumpun pirulainen oli vuotanut siemenvedet huut helevettiin takasin Saimaaseen, joten imuletku irti, täyttö, ja taas mentiin. On varmaan joku roska letkussa, estää pohjaventtiiliä kunnolla sulkeutumasta. Jospa toistuu, täytyy koko hoito ottaa maille ja puhdistaa.

Siitä sitten katiskaa kokemaan; ves'perä! Olin vissiin nakannu hippusen liian syvälle. Tai kutuhauet on jo kutunsa kutenu. Onneksi ei muonahuoltoa kalansaaliin varaan olla räknätty.

Pyyntipettymyksen jälkeen kantelin lehtimajaan kalusteet, myrskylyhdyt. Puutarhakeinun pihaan raahasin. En muita kalusteita vielä; liian viileetä ulkona ruokailla.

Vaikka tarkoitus ei ole tällä reissulla puusavottaan ryhtyä, nurmikoita ajelemaan alkaa, täytin tuomallani bensalla kummankin aparaatin kanisterin, öljyt m-sahan sellaiseen sekoitin, tankit täytin. 

Moottorisaha lupasi toisella tempaisulla, lähti kolmannella käymään. Sitä se ei ole vielä tehnyt yhtenäkään keväänä reilun kymmenen vuoden elämänsä aikana. Vähän aikaa piti suostutella, käyttää pienellä kaasulla, ennen kuin alkoi ottamaan kierroksia. Mutta kohta lauloi kummasti. Ruohonleikkureita en koekäyttänyt; toinen on yhden kesän ajettu, toinen idioottivarma kesäkuussa 33 v. täyttävä Brigg&Stratton moottorilla varustettu. Ennen loppuu Vuoksesta vesi, kuin se lakkaa käynnistymisen.

Hilppa jäi uunia vahtimaan, peltejä sulkemaan, paistia maustamaan, ruokaa valmistelemaan, minä ulapalle uistelemaan. Tai ulapalle ja ulapalle, paremminkin rantoja ja kaislikoita kiertelin haukien toivossa. Vaan tyhjän saa pyytämättäkin. Sitäpaitsi hieman yltynyt tuuli ja kylmä vesi tekivät tapahtumasta melko viileän. 

Sen kuitenkin totesin, että Luonterin luodot, saaret ja kalliot olivat yhä jokseenkin siinä muodossa, mihin edellinen jääkausi ne oli muovannut.

Nyt, kun tätä kirjoitan, on se hetki, mitä kyttäsin: 1.5.15 klo. 15.15. Jos en jo olisi naimisissa, olisi hyvä hetki vaikkapa kosintaan.

Mutta tarina jatkuu. Oiva lounas sitten ruokailtiin. Lämpötila sisällä oli noussut 22 asteeseen, ulkona kahdeksaan. Pienet ruokalevot siinä tempastiin. Päiväkahvit keiteltiin, munkkien kera hörpittiin. Totta se on, eilinen munkki on eilinen munkki. Katsottiin Areenalta "Fortitude-ikiroudan kirous", jakso 4. 

Ulkona olikin jo 12 astetta lämpöä. Mutta kaakkoistuuli suoraan Rupakosta, eli ainoa, mikä osuu pihaan, teki ilmasta hieman kolean. Hilppa meni urheasti rappusille arskaa ottamaan. Minä yritin Helmin kanssa leikkiä. Pikkasen aluksi vanhasta pesäpallosta innostui...

...mutta eihän arvokkaan rouvan kauaa sopinut höpöstellä...

...vaan yritti ruveta juttelemaan hän.

Niinpä tulin tätä kirjoittamaan. 

Kai se on kohta Suomen eka matsi katsottava. Olen kaiken aikaa mm-kisoja mollannut, niiden jokavuotisuuden vuoksi, lähinnä. Mutta täytyy tunnustaa, että tulee niitä joka vuosi seurattua. Ei pakonomaisesti, mutta sopivasti kohdalle osuessa. Sitäpaitsi, mikäli päivittäisen urheilun päivittämisestä luopuneena ymmärrän, ei joukkue ole pöllömpi.

Näillä mielin kohti iltaa, huomisen sateita, sunnuntain poistumista.