LOPUN AIKAA

Muutama viikko sitten saimme suru-uutisen: sisareni Ritva oli menehtynyt. 

Hän asui Itävallassa, Zell am See-nimisessä pikkukaupungissa, Alppien syleilyssä.

Yksin aikaa sitten eronnut, eläkkeellä ollut, Ritva asusteli. 

Hän oli kihloissa jälleen kohtaamansa suomalaisen nuoruuden ihastuksen kanssa. Tapaamiset kuitenkin rajoittuivat jouluun ja kesäaikaan, joina Ritva Suomessa pitkähköjä aikoja vietti.  

Jokin side Itävaltaan lienee ollut, koska hän ei Suomeen palannut, mene tiedä? Eikä Markku Itävaltaan halunnut siirtyä. Järjestely sopi heille, oli heidän valintansa.

Mutta yksin hän kotiinsa kuoli, sairauskohtauksen nujertamana, vasta 67 vuoden ikäisenä.

Ritva nuorena puussa, ylöspäin oli mieli

Hänet on jo uudessa kotimaassaan tuhkattu. Siskon lapsista nuorempi, Sebastian, tuo uurnan myöhemmin sovittavana ajankohtana Suomeen, ja sisar saa viimeisen leposijan Hietaniemen hautausmaalta äiti-Elinan suvulle kuuluvasta haudassa. 

Ritva ehti melkoisen piustaleen muilla mailla viettää; hän muutti pois muistaakseni 1970.  Ensin toviksi Saksaan, sitten Itävaltaan.

Melko usein hän kesäisin Suomessa käväisi, viime vuosina säännöllisesti, ja joulun aikaan myös. Itse en Itavallassa hänen luonaan ollut kuin kerran; 2001, kun oltiin siellä pari viikkoa 50-vuotispäiviäni paossa (ihan, kuin joku olisi ne täällä noteerannut!).

Siskosta ei siis koskaan pahemmin päässyt vieraantumaan. Ritva oli huumorintajuinen, siihen pisteeseen asti, että kertoi vuodesta toiseen samat vanhat, itselleen tärkeiksi tulleet vitsit. 

Lingvistiikasta jossain määrin kiinnostuneena oli hauskaa huomata, kuinka kieli muuttuu, jo muutamassa vuosikymmenessä. Ritva käytti sanoja ja lauseenparsia, joita ei juuri kantasuomalaisilta enää kuule. Ja sisko-likka saattoi jonkun jo yleiskieleen juurtuneen uuden sanan merkitystä kysellä.

Samoin hän muisteli mielellään lapsuuttaan ja nuoruuttaan, aikaansa Anttolassa ja Mikkelissä. 

Varsinkin siihen aikaan, kun hän ei välttämättä joka vuosi Suomessa käynyt, olivat maamme kliseiset tunnusmerkit, ruisleipä, karjalanpiirakat, kalakukko ja Fazerin sininen hänelle mieluisia. Samoin vanhemmat kotimaiset artistit. Minäkin hänelle monena vuonna Hectorin levyjä tallensin ja lähetin. 

Pertsa-Perävaunu siskon sylissä

Ritvalla on kaksi lasta, Nina asuu Helsingissä, on naimisissa ja yhden koulukäyntiään aloittelevan poikalapsen äiti.

Sebastian asuu Itävallassa, ja on käsittääkseni tällä haavaa sinkku.

Lasten ohella Elinalle, kuten meille veljillekin, tapaus oli tietysti kova isku; äiti ja tytär olivat hyvin läheisiä, soittelivatkin joskus monta kertaa päivässä.

Tässä vas. Ritva, isoäiti, eli "oma" Emchen, miä ja Elina

Jos Ritva ei ikäloppu ollut, ei sitä, nyky käsityksen mukaan, ole tätini Liisakaan, 87 v. Tämä entinen "kansankynttilä" asuu itsekseen kotitaloani Piskolaa. Hän on aina ollut terveyden perikuva, hoikka, kuin salakan ruoto, ja kova tekemään puutarha- sun muita hommia. Mutta viimeisen vuoden kuluessa on aika alkanut ottaa niskalenkkiä Liipistäkin.  Hän on laihtunut viitisen kiloa, vaikka ennestäänkään ei lihaa ollut kuin kielessä. Ja tasapainossa on jotain vialla, hän saattaa kaatuilla kesken kaiken. Onneksi velj-Hanskin perhe asuu lähellä, on joku hieman pitämässä silmällä.  

Tässä vanhempieni hääkuvassa molemmat isovanhempani, eno Olli ja vasemmalla tätini Eila (R.I.P.) ja Liisa.

Elina oli viikonloppuna Piskolassa, ja kun lähdimme sunnuntaina kohti Lahtea, oli hän kovin huolissaan Liisasta. Sanoi, että olisi pitänyt jäädä huolta pitämään. Siinäpä se pian ysikolmonen olisi jonkun vuoden nuorempaa kaitsenut! Jo nyt oli ulkona haravoituaan ja roskia poltettuaan kai rasittunut niin, että toisesta silmästä oli iiriksestä lähtenyt se musta piste keskeltä litomaan. Eilen silmälääkärin asian diagnosoi. Aikanaan tulee kutsu Päijät-Hämeen keskussairaalaan silmäleikkaukseen.

Kotitaloni Piskola takapihan puolelta.

Niin se aikaa kuluu, ja kuluttaa. Alan olla siinä iässä, että ikäviä uutisia saattaa tulla suunnalta jos toiselta. Mutta sellainen on elämän kulku. Kohdusta hautaan, jokainen tavallaan. 

Jos toiveen saa esittää, niin kivuton lähtö tutuissa nurkissa tuskia kärsivän vihanneksen sijaan olisi listan kärkipäässä.

Vielä yksi kuva lapsuudesta: Minä, Ritu ja Pekka Karppis-vainaan vene Avokkaassa 1950-luvun loppupuoliskolla. Veneessä punainen Mercury, muistaakseni 30 hv, valitettavasti vaan huputettuna.

Silloin olivat paatit puuta, eivätkä kuttaperkkaa. Ja meillä tukat otsalla, elämä edessä.

Nyt se, siis elämä, on toisen osalta eletty, minultakin tietämättömältä, mutta taatusti suurelta osalta kulutettu. Ja tunne, ettei mitään konkreettista jää jäljelle, vahvistuu kaiken aikaa. 

Vaikka eihän se ole totta; jää Anna, jää Iiris!

Niin kuin jäi Ritvalta Nina ja Nicolas sekä Sepchen.