VAAMUN ALITUS

Olen tämän vuodatuksen ennenkin valuttanut, mutta vielä kerran. Jos on olemassa joku korkeampi voima, minulla on nöyrä toivomus: suo edes jokunen tuuleton aamu. Vaikka tuuli ei ole montaakaan sekunttimetriä, niin  pakkasen heiluessa kymmenen asteen paremmalla puolen, käy se luihin ja ytimiin (aamun fraasi). Minkä tahansa aamulenkeistäni, ja miten päin tahansa kierränkin, varrelle mahtuu vastatuuliosuuksia. Sitä paitsi valmistajien ja kauppiaitten suitsutukset tuulta pitävistä ulkoiluvaatteista ovat silkkaa propagandaa. Ainakin oman pukuni läpi viima hyväilee vähemmän lempeästi hikistä ihoa. On tietysti myönnettävä, ettei varustukseni ole kalleimmasta ja laadukkaimmasta päästä; luultavasti kunnollisia kamppeita  saa, jos niihin vähän enemmän panostaa. Kuivasta pakkasesta ei minulle haittaa ja vaivaa ole, ulkoilu 25 asteen pakkasessa on silkkaa suuvettä, kunhan vain ei tuule. Summa summarum; jonkin verran Utsjoella vaellelleena olen oppinut, että siellä tasamaa on lahja ja siunaus, samoin näköjään täällä etelässä tuuleton sää. Vai olenko tulossa vanhaksi?

Siinäpä aamun valitus. Positiivinen seikka on, että ilma lauhtuu, tulee lunta hiihtelijöiden, ehkä /toivottavasti myös meidän lumikenkäilijöiden tarpeisiin.

Helmi poistu eilisiltana reilun viikon visiitiltä. Kun vein hänet Annalle rautatieasemalle, oli jälleennäkeminen näkemisen arvoinen. Nopeasti sitä asioihin tottuu; yöllä tuntui oudolta, kun lämmin karvaolento ei kiilannut peiton alle, eikä sama hahmo hipsinyt aamukahvitapahtumaan häntäänsä heilutellen. Ja Helmin aamuvenyttely keittiön matolla on aina yhtä hienoa seurattavaa. Ensin etujalat, sitten takajalat, nautiskellen. Olis meillä immeisilläkin opittavaa.

Kohta saa lähteä kolaamaan lumia (ei puhelin) uudelleen, 1. akti tapahtui klo. 5:00. Sitten usmuutetaan kaupunkiin; Hilpalla on aika optikolle 9:20. Sen jälkeen Lidl’iin, sieltä kotiin, kirja auki, tuulkoon, satakoon.

Helmi, metsäkoira

EHDOTON MINIMI

Ihmisolennon pitäisi, tiemmä, asettaa itselleen rajoja. Mikäpä siinä, parempi itselleen, kuin muille. Täten siis asetan omalle kohdalleni ehdoton minimi-listan. Se on seuraava.

-ehdoton minimi 1: yksi mukillinen kahvia aamuisin

-ehdoton minimi 2: kaksi luettua kirjaa viikossa

-ehdoton minimi 3: tunnin (sauva)kävely päivittäin

-ehdoton minimi 4: yksi jakso hyvästä (niitäkin on) tv-sarjasta päivittäin

-ehdoton minimi 5: yksi närkästyminen lajitoverin (muka) epäasiallisesta tai moukkamaisesta käytöksestä päivässä

-ehdoton minimi 6: 30 annospussia kanttarellejä pakkastettuna, säilöntä-ämpärillinen rouskuja suolattuna ja kolme purkillista torvisieniä kuivattuna kaudessa

-ehdoton minimi 7: yksi hyvä konsertti vuodessa

-ehdoton minimi 8: yksi teatteriesitys vuodessa, astuu voimaan 2014

-ehdoton minimi 9: parranajo joka kolmas päivä (mikäli itseni kanssa laatima kohdan 9 kumoava lauseke ei ole astunut voimaan)

-ehdoton minimi 10: annan Amnestyn automaattisen pienen tuen lisäksi hieman krediittejä ainakin nälkäpäiväkeräykseen

-ehdoton minimi 11: syön viikossa kolme salaattiateriaa

-ehdoton minimi 12: nautin iltaisin kupillisen espressoa

-ehdoton minimi 13: olen kerran viikossa miellyttävä olento ja hyväkäytöksinen kaikkia kohtaan

-ehdoton minimi 14: rikon vähintään yhtä tämän listan mimimi-säännöistä kuukausittain

Siinä se, 14 kohtaa,  kaksi kertaa valehtelijan luku. Sitä paitsi säännöt ovat tehty sivuutettaviksi, määräykset mitätöitäviksi ja ohjeet omaan arvoonsa jätettäviksi.

Ylimääräinen minimi: talvisen pakkasaamun auringonnousun pitää olla vähintään kuvan kaltainen

TRIVIAA JA VÄHÄN TÄRKEÄMPÄÄKIN

Ukrainassa eletään uuden ajan alkua, Ruotsi ostaa Suomea, Pelicansin hissi ei tiedä, mihin kerrokseen pysähtyisi.

Thaimaassa taas muutama raato, kansannousun vuosipäivä kohtalokas viidellekymmenelle Egyptissä.

Nuoret keksivät uuden extream-lajin, saapastelivat Kaisaniemessä metrotunneliin,  joku onnekas sai lotossa 5,5 miljoona.

Ferrari esitteli uuden F1-autonsa, Ecclestonen Bernien saattaa selvitä lahjussyytteistä mitättömällä 300 miljoonan euron maksulla.

Lahdessa kortteliliiga pelasi 30 tunnin mölkkymatsin, perinteikäs hotelli-ravintola Musta Kissa on vaihtanut omistajaa.

Puruvedeltä saatiin verkosta yli 18 kg:n hauki, 16-vuotias mopoilija pakeni  humalassa poliisia Mikkelissä.

Sanomalehtien polttaminen rakennuksen vieressä aiheutti palohälytyksen Ristiinassa,  Mäntyharjulaiset Turkin veljekset ovat harrastaneet kolme vuotta mönkijäsuunnistusta.

Rattijuopumuksesta epäilty monotti lääkäriä Vantaalla, virastot myyvät kansalaisten henkilötietoja

markkinointitarkoituksiin.

Ruoka-Kesko on ostanut tontin Juvan keskustasta, työttömyys kunnassa on noussut yli 11 prosenttiin.

Kangasniemellä on latu valmiin maakuntaviestiin, tulli kärväyttänyt laajan doping-tehtaan Varkauden seudulla.

Punkaharjulle avataan helmikuussa lumikenkäpuisto (kerrankin positiivinen uutinen!), Kerimäellä viime kesänä kalanperkeitä järveen kipannut mies tuomittu sakkoihin.

Miehikkälään uusi yläkoulu, sähkökatkos aiheutti perjantaina muutaman tunnin tuotantokatkon Ajalassa paperitehtaalla.

Minäkö muka en ajan hermolla? Eri asia, onko näistä tiedoista etua, haittaa? Sentään suuri osa ”triviaa” ei saa raastamaan hiuksiaan, hyppimään lakkinsa paallä. Ei kun jatkamaan tiedon keräämistä.

Katsastusten vapautuminen ja kilpailu hieman höllentäneet määräyksiä

MUISTOJA MUUTAMIA

Kun ikää tulee, alkaa mieleen pullahdella katkelmia lapsuudesta ja nuoruudesta, pätkiä, joita ei ole aikoihin tullut ajatelleeksi.
Jouluaattona ollessamme äiti-Elinalla syömässä, ja kun Suomessa käymässä oleva siskoni Ritva alkoi muistella menneitä, palautui mieleeni muutama mennyt sattumus. Minä olin varmaankin neljän tai viiden vanha, kun putosin Piskolan laivalaiturilta Saimaa-nimiseen jorpakkoon. Muistan selvästi, kun äitini minut vedestä ylös noukki, uimataidoton kun vielä olin. Minulta pääsi mahdoton itku. Muut hyssyttelemään: "älä itke, ei mitään hätää, sattuuhan sitä". Mutta minä siihen: "mutta kun Ritun rusetti kastu!". Jostain käsittämättömästä ja muistamattomasta syystä tukassani oli Ritvan punainen rusetti. Siskokaan ei osannut syytä kertoa, muisti kyllä tapauksen.
Toinen Ritvan mieleeni palauttama juttu tapahtui, kun hän oli siinä kuuden-seitsemäntoista, meikä neljätoista. Kävelimme kauniina kesäpäivänä Piskolassa rannasta talolle tupakit rehvakasti tupruten, kun Elsa-täti, isoisäni Aleksin sisko, tuli vastaan. Eihän me keretty muuta tehdä, kun stubut selän taakse miiluamaan, small talk'ia "viäntämään". Elsa oli siihen aikaan varmaan n. 75 v, ihan hyvissä voimissa ja terävä, mutta ei varmaan osannut asian oikeaa laitaa edes kuvitella, joten asia jäi häneltä huomaamatta. Tai ei ole pois suljettua, että hän huomasi, mutta päätti olla hiljaa, oli näet hienotunteinen persoona. Elsasta vielä, hän oli vanhapiika, ikänsä talossa asunut. Ahkera Elsa oli, puutarhatyöt olivat hänelle kaikki kaikessa, mutta tiskaaminen, mikä tädille useimmiten lankesi, ei tainnut neitiä miellyttää; siihen aikaan oli usein jälkiruokana jotakin marjasoppaa, ja muistan Elsan syöneen omansa haarukalla ainakin yhden lusikan verran tiskin määrää vähentääkseen. Äitini ja siskoni varmistivat tämän muistoni.
Liekö kiinnostukseni kirjoihin, kirjoituksiin juontuu noilta lapsuuden ajoilta. Olin lienee kuuden, velj-Hanski kolmen, kun meillä oli oma sanomalehti, Pihanurmen Sanomat. Meidän nimemme olivat Rukkastuppo ja Kalle Miinus. Kukaan ei muista, mistä nuo nimet olivat tulleet, mutta omia keksintöjämme ne olivat. Myöskään ammattikuvamme on jäänyt epäselväksi (kai minä vanhempana olin päätoimittaja), sen vain muista, kun kärräsimme vanhoja sanomalehtiä lastenvaunuissa, niitä tarmokkaasti kaupaten.
Lehkosen tätä nykyä valitettavan vähälukuisessa suvussa ovat kaikkien muistissa ja pilailun aiheena pari ilmi töräyttämääni juttua, vaikken niitä itse muistakkaan. Kerran olin rynnännyt tohkeissani tupaan hokien: "minä näin kyyn!". "Oletko varma, että se oli kyy?", minulta kysyttiin. "Ihan varmasti oli, sillä oli sahalaitos selässä!". Toisen kerran olin hyökännyt toimittamaan: "Huomenna on kaunis ilma!". Mitäs sinä sen tiedät?". "No kun taivaalla on komea iltarukous".
Muistan vielä senkin, kun kesällä 1956 Piskolan talossa tehtiin isoa remonttia; tuli keskuslämmitys, uusia huonejakoja, etc. Asuimme sen ajan Ylätuvalla ja aitoissa. Kerran, kun en saanut rakennusmiehiä mielestäni tarpeeksi jeesata, suutuin ja sanoin: "minä lähden Venäjälle!". Muistan lähteneeni tallaamaan pitkin kynnettyä peltoa, oli siis jo alkusyksy. Muuta en muista, mutta minulle on kerrottu, että viivyin reissullani puolisen tuntia, ja että olin lähtenyt ihan oikeaan suuntaan, itään. Kai silloin lapsuudessani olin kuullut puheita ja pelotteluja "ryssistä" ja "vihovenäläisistä".
Niinpä, ei minusta tullut lehtimiestä, ei tullut sahanomistajaa, ei eläintieteilijää, ei uskovaista meterologia, ei maastamuuttajaa, tulipahan mikä tuli.
Odottakaapa, kun saan nuoruuteni tapahtumia muistiin laitetuksi, ei ole kaikki lasten luettavaa, ei.

Rauhallisia vuoden viimeisiä päiviä toivottaa vävypoika Jonin meille vyöräämä amaryllis

TILASTOA JOULUISTA

Tapsan aamuun ollaan tätä joulua päästy, tuulessa ja vesisateessa kinkkua sulattelemassa käyty. Vuodet ei ole veljiä keskenään, eipä ei.
Olen tallustellut joulun aikaan paukkupakkasessa, reilusti plussalla, lumisateessa, tuiskussa, räntäröypyssä, jäätävässä viimassa, kaatosateessa, tihkussa.
Olen syönyt silliä, lohta, silakkaa, taimenta, siikaa, kapakalaa. Kalkkunaa, sikaa, pateeta, pippurirullaa, hirvenpääsylttyä, hanhenmaksaa. Konvehteja, mandariinejä, pähkinöitä, rusinoita, ranskalaisia pastilleja, manteleita, marmelaadia, mozartkuulia, punaisia omenoita, viikunoita, kastanjoita, marsipaania.
Olen juonut olutta, vissyä, vettä, maitoa, viiniä, kossua, glögiä, kotikaljaa, konjakkia, kahvia. Jouluista juovuksissa olen ollut vain kerran, 70-luvun alussa Avokkaassa vietetyn (mairitteleva tilastotieto kohdallani).
Olen hakenut kuusen tai katajan metsästä, omasta tai vieraasta, kaikki luvallisia, kuusen torilta, pihtakuusen Hong Kongista, muovikuusen Etolasta,  koristellut ne kaikki.
Olen vienyt hevosille levänkantoja, linnuille lyhteitä, koirille puruluita, ihmisille lahjoja, toisille kukkia.
Olen saanut lahjoja, kirjoja, villasukkia, leluja, levyjä, tarpeellista, turhanpäiväistä, tärkeää, typerää.
Olen sytyttänyt kymmeniä hautakynttilöitä, satoja joulukynttilöitä, lukuisia sähkökynttilöitä, erinäisiä tupakkeja, moniaita piipullisia.
Olen käynyt joulun tietämissä Avokkaassa veneellä, autolla, kävellen, luistellen, lumikengillä, potkurilla, moottorikelkalla. En kuitenkaan lentämällä enkä junalla.
Olen käynyt joulukalaa etsimässä avovedestä, jään alta, kauppahallista, marketista, saanut haukia, taimenia, siikoja, säynäitä, lahnoja, matikoita, graavikalaa, kylmäsavua.
Kaikki jouluni, kahta lukuun ottamatta, olen äplistellyt kotonani, missä se milloinkin on ollutkaan. Em. Avokas-joulu sekä Saksassa viettämäni Weinachten ovat poikkeuksia.
Joulumuistoni ovat iloisia, rauhallisia, kylläisiä, sopuisia, kullattuja. Niistä olen kiitollinen.

Hyvää loppuvuotta

JOULUMUISTOJA

Vaikka eilinen Avara ihmisluonto-ohjelma toisin antoikin ymmärtää, on minulla tarkkoja ja oikeellisia muistoja (niinhän jokainen uskoo ja luulee!) lapsuuteni jouluista. Sillon asuimme Piskolassa, ja joulua viettämässä oli melkoinen väkijoukko; isovanhempani Anni ja Aleksi, isotäti Elsa, vanhempani Elina ja Erkki, Piskolan tytöt, eli tätini Eila, Maija ja Liisa, tietysti Ritva-sisko ja velj-Hanski, saattoipa joskus olla kaukainen sukulainenn Esko Nyyrikkikin. Esko oli merimies, joka "unohti" ajoittain maksaa merimiesunionin jäsenmaksut, eikä siihen aikaan ollut rikkurin merille lähteminen. Ei muuta, kun maihin rästimaksuja tienaamaan, eli Piskolaan rengiksi. Hän asusti talvisin saunatuvassa, kesäisin aitassa, ja häneltä pöllityt pöllitupakat taisivat olla ensimmäinen kokeiluni sillä saralla. Mutta takaisin jouluun. Päällimmäisenä mielessäni on joulun odotus ja sen tunnelma. Ja kuinka piti yrittää olla kiltti, etteivät tontut ikkunoista tiiraillessaan olisi saaneet epäsuotuisaa raportoitavaa Joulupukille. Erikoisen tarkka muistelen olleeni siitä, että pidin paheeni, oikean käden etu- ja keskisormen imemisen, kurissa. Eipä tarvinnut Maija-tädin joulun alla uhkailla sormieni tervaamisella!
Jouluruoat olivat perinteiset: aattona päivällä riisipuuro rusinasopan kanssa, illalla lipeäkalaa ja valkokastiketta (se oli siitä hyvää, ettei maistunut muulta, kuin siihen runsaasti ripotellulta pippurilta), rosollia, aladoopia, maksa- ja porkkanalaatikkoa (pitäkööt hämäläiset imelletyn perunalaatikon itsellään!), tietysti mahtava kinkku. Kinkku oli omasta siasta, viikkokausia tiinussa suolavedessä muhitettu. Hännisen Valtteri-vainaa, kaivonkatsoja ja teurastaja luojan armosta, kävi possun aina loppusyksyksystä hoitelemassa. Lohta en muista niinä vuosina pöydässä olleen, jotain suolakalaa varmasti kuitenkin; Aleksi kun ei suostunut suolakalattomaan pöytään istumaan. Tietysti oli myös kotona leivottua ruislepää ja "silkkiä" (Eila-tädin erikoisosaamista, leivinuunissa valmistettu vaalea leipä). Ja jälkiruoaksi "sekametelisoppaa".
Pukki tuvassa vieraili joka joulu. Merkillinen sattuma oli, että isä-Erkki ei Joulu-ukkoa koskaan nähnyt, osui näet aina olemaan hevosia ruokkimassa. Mieleeni palautuu elävästi, kuinka asia häntä harmitti.
Joulupäivän aamuna kirkkoon muistan vain kerran reessä matkanneeni. Olisiko ollut jouluja, milloin jäätilanne ei ole matkaa sallinut.
Myös ensimmäiset muistikuvani Lahdesta ovat joulua ajoilta, luultavasti joulun 1953 olimme toisten isovanhempieni, Emman ja Pekan, luona. Kyllä saaressa asuneelle Lahden senkin aikaiset valot ja hulinat olivat ihmeellisiä!
Sen jälkeen, kun v. 1960 muutimme maalikylille, en muista sellaisia joulutunnelmia kokeneeni. Kaiken kaikkiaan muistoni noista nuoruuteni jouluista ovat melko olemattomat. Päällimmäisenä lienee ensimmäinen kahvikeitin, minkä ensikäyttö aattoiltana oli ongelmallista. Samaten kun hieman varttuneempana Ahosen Riston, rauha hänen muistolleen, kanssa usein jäälle suunnatut, iltayölle vierähtäneet ja piiput suussa tehdyt kävelylenkit.
Ergo: saisipa vielä joskus kokea tuollaisen huolettoman ja odotuksia täynnä olevan joulun. Ehkä saankin; mehän kaikki tulemme lapsiksi jälleen.

Velj-Hanski ja meikäläinen jouluna 1954  

Opa Pekka, Ritva ja Pertsa jouluna 1953 Lahdessa

MIHIN USKOA?

Mihin voi ihminen tässä läyhäsessä elämässä uskoa, muihun kuin käytettyjen autojen kauppiaisiin ja kiinteistönvälittäjiin? Jokainen tulee uskossaan autuaaksi, eikä tarkoitukseni ole ketään loukata, kenenkään uskomisia arvostella, omia ajatuksiani tuputtaa. Valotan ainoastaan mietteitäni uskomisesta ja luotamuksesta.
-voiko uskoa poliisiin? Ei aina.
-entä oikeuslaitokseen? Monasti.
-yhdenvertaisuuteen lain edessä? Silloin tällöin.
-politiikkoon? Älä naurata!
-vakuutusehtoihin? Voi ja ei.
-siihen, että aurinko nousee joka aamu? Ei ikuisesti.
-no ,mitenkä on luotto sijoitusneuvojan suhteen? Olematon.
-keltaisen lehdistön kohdalla? Voi luottaa, kuin risaan kondoomiin.
-vapauden, veljeyden ja tasa-arvon tilanne? Tuskin tuskin toteutuu Ranskassakaan.
-entäpä usko jumalaan? Vaikea sanoa, ei omakohtaisia kokemuksia.
-mutta itseensä kuitenkin tulee uskoa. Niin tuleekin, mutta pettymykiä ilmenee, niin minun, kuin monen muunkin kohdalla.
Uskot nyt kai, että olen uskottavasti aika uskomaton ihminen? Uskoisitko, että on kuitenkin muutamia asioita, joihin uskon? On niitä; uskon, että mainostamiseen käytetty aika ei tule kaupallisilla kanavilla lyhenemään, uskon, että me kurjat matkamiehet emme ole yksin täällä äärettöämässä maailmankaikkeudessa. Ja uskon tietysti, että "Rock and roll can never die".
Hyväksi lopuksi kaikille yliluonnollisiin sattumuksiin, erikoisiin yhteenliittymiin uskoville. Mietin aamulla (aamu se kai useimmille yhäkin on), lisätä hieman Hilpan kotiseututietämystä; hän ei ole n. 40 vuoden Hollolassa asumisenkaan jälkeen käynyt Kapatuosiaan Linnavuorella ja sen näkötornissa. Ei muuta, kun poikkeamaan tuolla jo 200-luvulta asti käytössä oleella linnoituspaikalla. Kuinka ollakkan, kun sitten selasin seutukunnan aviisia, silmiini sattui otsake: "Kapatuosian näkötorni suljettu". On kuulemma havaittu lahovikoja ja muita turvallisuusriskejä. Se siitä ajatuksesta. Täytyy siis tällätä lopuksi joku kuva edellisiltä käynneiltäni.