JOULUMUISTOJA

Vaikka eilinen Avara ihmisluonto-ohjelma toisin antoikin ymmärtää, on minulla tarkkoja ja oikeellisia muistoja (niinhän jokainen uskoo ja luulee!) lapsuuteni jouluista. Sillon asuimme Piskolassa, ja joulua viettämässä oli melkoinen väkijoukko; isovanhempani Anni ja Aleksi, isotäti Elsa, vanhempani Elina ja Erkki, Piskolan tytöt, eli tätini Eila, Maija ja Liisa, tietysti Ritva-sisko ja velj-Hanski, saattoipa joskus olla kaukainen sukulainenn Esko Nyyrikkikin. Esko oli merimies, joka "unohti" ajoittain maksaa merimiesunionin jäsenmaksut, eikä siihen aikaan ollut rikkurin merille lähteminen. Ei muuta, kun maihin rästimaksuja tienaamaan, eli Piskolaan rengiksi. Hän asusti talvisin saunatuvassa, kesäisin aitassa, ja häneltä pöllityt pöllitupakat taisivat olla ensimmäinen kokeiluni sillä saralla. Mutta takaisin jouluun. Päällimmäisenä mielessäni on joulun odotus ja sen tunnelma. Ja kuinka piti yrittää olla kiltti, etteivät tontut ikkunoista tiiraillessaan olisi saaneet epäsuotuisaa raportoitavaa Joulupukille. Erikoisen tarkka muistelen olleeni siitä, että pidin paheeni, oikean käden etu- ja keskisormen imemisen, kurissa. Eipä tarvinnut Maija-tädin joulun alla uhkailla sormieni tervaamisella!
Jouluruoat olivat perinteiset: aattona päivällä riisipuuro rusinasopan kanssa, illalla lipeäkalaa ja valkokastiketta (se oli siitä hyvää, ettei maistunut muulta, kuin siihen runsaasti ripotellulta pippurilta), rosollia, aladoopia, maksa- ja porkkanalaatikkoa (pitäkööt hämäläiset imelletyn perunalaatikon itsellään!), tietysti mahtava kinkku. Kinkku oli omasta siasta, viikkokausia tiinussa suolavedessä muhitettu. Hännisen Valtteri-vainaa, kaivonkatsoja ja teurastaja luojan armosta, kävi possun aina loppusyksyksystä hoitelemassa. Lohta en muista niinä vuosina pöydässä olleen, jotain suolakalaa varmasti kuitenkin; Aleksi kun ei suostunut suolakalattomaan pöytään istumaan. Tietysti oli myös kotona leivottua ruislepää ja "silkkiä" (Eila-tädin erikoisosaamista, leivinuunissa valmistettu vaalea leipä). Ja jälkiruoaksi "sekametelisoppaa".
Pukki tuvassa vieraili joka joulu. Merkillinen sattuma oli, että isä-Erkki ei Joulu-ukkoa koskaan nähnyt, osui näet aina olemaan hevosia ruokkimassa. Mieleeni palautuu elävästi, kuinka asia häntä harmitti.
Joulupäivän aamuna kirkkoon muistan vain kerran reessä matkanneeni. Olisiko ollut jouluja, milloin jäätilanne ei ole matkaa sallinut.
Myös ensimmäiset muistikuvani Lahdesta ovat joulua ajoilta, luultavasti joulun 1953 olimme toisten isovanhempieni, Emman ja Pekan, luona. Kyllä saaressa asuneelle Lahden senkin aikaiset valot ja hulinat olivat ihmeellisiä!
Sen jälkeen, kun v. 1960 muutimme maalikylille, en muista sellaisia joulutunnelmia kokeneeni. Kaiken kaikkiaan muistoni noista nuoruuteni jouluista ovat melko olemattomat. Päällimmäisenä lienee ensimmäinen kahvikeitin, minkä ensikäyttö aattoiltana oli ongelmallista. Samaten kun hieman varttuneempana Ahosen Riston, rauha hänen muistolleen, kanssa usein jäälle suunnatut, iltayölle vierähtäneet ja piiput suussa tehdyt kävelylenkit.
Ergo: saisipa vielä joskus kokea tuollaisen huolettoman ja odotuksia täynnä olevan joulun. Ehkä saankin; mehän kaikki tulemme lapsiksi jälleen.

Velj-Hanski ja meikäläinen jouluna 1954  

Opa Pekka, Ritva ja Pertsa jouluna 1953 Lahdessa