KOSTON LUVATTU PLANEETTA

Ihmiskunnan jokapäiväiseen elämänmenoon sisältyy valitettavasti kosto, koston oikeutus rangaistuksena, koston toteuttaminen, koston perinteeseen nojautuva itsestään selvyys. Tv-sarjat ja elokuvat pursuavat kostoa, kirjat ja sanomalehdet ovat pullollaan kostoa, hallitukset ja sen kansalaiset ovat koston ajatuksen kyllästämiä. Toinen poski kyllä käännetään, jos se on varustettu täsmäasein, luunyrkein, solmuruoskin, ivasanoin, panssarein, luotiliivein.

Kun joku kohtelee toista, olkoon kyseessä henkilö, ryhmä, valtio, liittouma, mikä milloinkin, tämän mielestä väärin, ensimmäinen ajatus on hyvittää tapahtuma koston kautta. Tuleeko kenellekään, tai millekään, ensimmäisenä, edes neljäntenä, mieleen yrittää jotain muuta keinoa, muunlaista hyvitystä, kuin ihmisen vapauden menetys, siviilien ja sotilaiden tappaminen, toisen osapuolen maan rakoon painaminen. Tuskin tulee, ei ainakaan kovin usein. Mutta miksi ei yleensä edes harkita muunlaista ratkaisua, vaikkapa tekoja mahdollisen vääryyden sovittamiseksi, neuvottelun kautta saatua sopua, toimenpiteitä, mitkä mahdollistaisivat sen, ettei kyseessä olevan kaltainen tapahtuma toistuisi? Siksi, koska valitettavasti lausahdus ”kosto on suloinen” on niin piintynyt ihmisten ajatuksiin, imetty äidin maidosta, toivottavasti ei geeneistä, että muut konfliktin selvittämiskeinot eivät päällimmäisinä ajatuksissa ole. Nyrkit heiluvat, sapelit kalisevat, pilkkapuheet lentävät heti, kun joku tuntee itseään loukatun, kaltoin kohdellun, ansiottomasti nöyryytetyn.

Muistelen joskus lukeneeni eräästä Pohjois –Amerikan intiaaniheimosta, jonka keskuudessa toiselle aiheutettu haitta, jopa ruumiinvamma tai kuolema, korvattiin joko määrätyllä määrällä omaisuutta, ja/tai suorittamalla tietty määrä työtä/tekoja, ja saamalla tekijältä velvoittava sitoumus siitä, ettei vastaavan kaltaista enää jatkossa tapahdu. En tiedä, kuinka tuo käytännössä pidemmän päälle toimi, eikä taida tietää kukaan muukaan, Euroopan ylivertainen ihminen kun saapui tuliliemineen ja -keppeineen lahdaten preeriat tyhjiksi buffaloista tappaakseen intiaanit nälkään, pakottaen henkiin jääneen/jättämänsä osan alkuperäiskansasta reservaatteihin kuihtumaan.

Toki tämän kaltaisia asioita ovat minua suuremmat mielet, isompiaivoiset pohtijat, ajatusten Mississipit kautta historian pohdiskelleet. Ratkaisua ei kuitenkaan ole vielä löytynyt, ei uskontojen, eikä ennen kaikkea niiden, ei muiden aatteiden, suuntausten, ei minkään kautta. Vaikea siis on vuosituhantista käytäntöä lähteä peukaloimaan. Mutta aikaa meillä käsittääkseni on jokunen miljardi vuotta, ennen kuin oma armas aurinkoisemme päättää muuttaa olomuotoaan. Aikaa siis on, edellyttäen että emme itse itseämme ennemmin tuhoa. Ergo; vaikka utopiaan, sen esiasteillekin, on valtava matka, ei kannata luopua toivosta, vaikka olenkin monen monta kertaa synkkien hetkien aikoina nakannut veistovälineen kulmaukseen. Eiköhän itse kukin keskitytä ”silmä silmästä, hammas hampaasta-mentaliteetin” sijaan enemmän ”halaus halauksesta, kukka kukasta, hymy hymystä-ajatteluun”. Sillä pisaroista niin joet kuin valtameretkin muodostuvat.

Miettikääpä, että nuokin voivat elää samalla laudalla.

LENINGRAD ON MY MIND

Joitain kertoja tuli Leningradissa pistäydyttyä, ennen kuin se vanhan nimensä käyttöön otti. Ensimmäinen reissu oli kait keväällä 1980, tekun porukan kanssa, meidän luokka ja joku insinööriplanttujen kurssi kanssa. Siltä matkalta on päällimmäisenä mieleen jääneet upeat, joskin osittain huonoon kuntoon päässeet rakennukset, leveät kadut, joita pitkin Popeda-, Mosse-,  Zil. ja Zim-taksit usmuuttivat hirveällä nopeudella muista autoista tai jalankulkijoista piittaamatta. Tietysti ainutlaatuinen Eremitaasi (taidemuseoista tuli mieleen: kun meillä on Ateneum, onko Lontoossa Tateneum?), Iisakin kirkko, sekä sirkuskäynti. Myös ensimmäisen illan ruokailu hotelissa oli ikimuistoinen; pöytään asetuttuamme (meitä oli viisi) tilasimme viisi vodkaa, tietysti grogia tarkoittaen. No, meille kiikutettiin viisi pulloa kyseistä eliksiiriä, muistaakseni 1/3 litran repäisykorkkipulloissa. Saimme tarjoilijan ymmärtämään, että hän voisi viedä kolme takaisin. Ruoka oli sitten kyllä hyvää, venäläistä keittiötä kelvollisella tavalla.

1980-luvun kuluessa ollessani työmaamestarina, olisi Lennun reissuja saanut tehdä tuhkatiheään; aliurakoitsijat ja tavarantoimittajat veivät rakentajia usein naapurimaahan, sehän oli heille huomattavasti edullisempaa voitelua, kuin vaikkapa Ranta-Sipiin roudaaminen. Pari-kolme tällaista matkaa tein, sitten oli Leningrad nähty, en enää jaksanut innostua reissutarjouksista. Noilta ajoilta mieleeni palautuu ensimmäisen rasvausmatkan diskokuljetus. Meillä oli yhteinen huone kollegani Raimo N:n kanssa. Hän oli näitä matkoja jo useampia tehnyt. Käytymme syömässä kotiuduimme huoneeseemme, otimme paukun-pari, vodkaa totta kai. Kun sitten menimme hotellin ravintolaan, meille kerrottiin, että suurin osa porukasta oli lähtenyt johonkin diskoon, olisko ollu ”Baku” nimeltään. Raimo kysyi, josko mekin lähtisimme?

 ”Mikäpä siinä”, vastasin. ”Taksillakos mennään?”

 ”Elähän hättäile!”, tokaisi Raimo. ”Mennään pihalle”. Niinpä menimme. Hotellin parkkipaikalla oli 5 – 6 Inturistin bussia. Raimo meni koputtamaan yhden oveen. Sieltähän ilmestyi kuski. Hetken solkkauksen ja huitomisen jälkeen toverini vinkkasi minulle: ”Lähdetään”. Niinpä köröttelimme kahdestaan viininpunaisella bussilla melkoisen piustaleen, maksu oli 10 markkaa ja aski punaista Marlboroa. Aamuyöstä palattiin Popedalla, taksaa en muista, joku muu maksoi.

Kun muut roudasivat näille matkoille farkkuja, sukkahousuja, purukumia, etc. myytäväksi, minä en koskaan vaivautunut; kun vaihtoi himmeästi 100 markkaa rupliksi, riitti valuuttaa paluumatkalla Viipurin pikkupojille jaettavaksi, vaikka kuinka olisi yrittänyt tuhlata. Taisi olla 1. tai 2. reissu, kun minulla oli päälläni grafiitinharmaa (Luhdan, ellen väärin muista) pitkä poplari. Trokarit roikkuvat jatkuvasti kannoilla tivaten: ”Paljo maksaa, paljo rupla, mitä hinta?” Kun niille vastasi: ”tuhat dollaria”, saattoi saada perskärpäset irtautumaan.

Viimeisen Leningradin visiitin tien 1989 tai 1990, kuitenkin Neuvostoliiton loppumyllerrysten aikaan. Me sörnäytimme ystäväni Reima T:n kanssa hänen autollaan Lennun kautta Tallinnaan. Saavuimme perjantai-iltana melko myöhään kaupunkiin, meillä oli siellä buukattuna hotelli yöksi. Kuinka ollakaan, Nevan sillat olivat jo sulkeutuneet, ja majapaikkamme oli ”tois puol jokkee”; siinäpä taksitkin kalpenivat Reiman kaahatessa autioita katuja etsien ainoaa auki olevaa. Pääsimme lopulta hotellille, mutta respassa ei lippujamme löytynyt mistään. Reiman takana ne olivat olleet, hän siis päätään raapimaan. Palasimme autoa penkomaa, ja sieltähän ne löytyivät, muoviämpäristä; kumppani oli käytyt auton ennen lähtöämme pesemässä, ja tuupannut, jostain käsittämättömästä syystä, hotellivaraukset sinne!

Kun seuraavana päivänä sitten pöllähdimme jollekin torille Tallinassa, ilmaantui uteliaita auton ihailijoita ympärille, niin, ettei ulos meinannut mahtua. Mutta se on taas eri juttu se. Paluumatkalla Leningradissa jouduimme jotenkin eksyksiin Viipurin tieltä. Siinä sitten pyöriessämme Reima tuli ajaneeksi ylinopettta (kas kummaa!), ja skootterilla liikkuva poliisikaksikko langetti meille viiden ruplan sakon, jonka jälkeen he, ongelmamme ymmärrettyään, ajoivat edellä ohjaten meidät oikealle tielle. Siis siitä ylinopeudesta selvisi toverini kevyesti. Toisin olisi käynyt, jos olisi kärvähtänyt hotellinetsintäsessiossa, tai  Leningrad-Viipuri-highwayllä ajoittain paria sataa lähentelevästä nopeudesta! Olis saattanu sakkorangaistus osoittautua riittämättömäksi!

Sellasta ennen. Pitäs joskus piipahtaa Pietarissa, juna kun ei sinne nykyään porhalla kauankaan, eikä maksa paljon. Eri asia sitten, mitä oleilu kaupungissa tulisi kustantamaan. Mutta kun jäi, muistaakseni, jokunen Talvipalatsin 3,5 miljoonasta näyttelyesineestä leväperäisen tutustumisen asteelle. Oliskohan sopiva piipahtaminen vuoden mittainen; viivähtäisi päivän kussakin päänäyttelytilojen 365:stä huoneesta.

Talvipalatsi on vain osa Eremitaasia

TAUTOLOGIAN TAITURIT

Jokainen on varmaan törmännyt elämänsä ”highwaylla” tautologian taitajiin, toiston todellisiin toteuttajiin, hokeman hourijoihin, kertaamisen kerholaisiin. Tautologiahan tietysti on retoriikassa tehokeino, harkittu ja hyvä sellainen. Mutta tahattomia toistelijoita tapaa useinkin. Heitä on kahdenlaisia, on hokijoita, on muistamattomia tarinaniskijöitä.

Hokijat puhelevat malliin: ”Onpas tännään kaanis siä, joopa joo, hyvä kelj, no eipä tästä ilima parane, kyllä kelepaa ulkonakkii oleskella, jne.” Tai: ”Hyvästi män ölympialaiset, nii olj mukavat kilipailut, melekosen mellevät kamppilut, mitallijakii tulj, tulj palkintoja, joopa joo.”  (Vaikka esimerkkihenkilö savon tapaista puheleekin, ei se tarkoita sitä, että savolaiset olisivat erityisen hokuhakuista heimoa, mutta vähän ovat kuitessii.) Tämän kaltaisen lähimmäisen kuunteleminen saattaa olla herkullisen rentouttavaa. Tai perseen repimiseen asti turhauttavaa. Jotkut, lähinnä salaviisaat, toistelevat tarkoituksella keventääkseen puhettaan, antaakseen sille humoristisen sävyn, käyttävät siis tautologiaa tehokeinona, ja saavat sanomansa kuuntelijan korville sopiviksi. Tahattomasti asiaa toistelevat puolestaan käyvät joskus lähes loputtomia lauseita kuuntelevan hermojen päälle. Nämä tiedottomasti jauruavat eivät tietysti itse puhetapaansa oivalla, heitä ei siis pidä lähimmällä tuolilla päähän lyömän, vaan tulee aivonsa toiselle taajuudelle virittämän, tarmokkaasti nyökyttelemän.

Muistamattomia tarinaniskijöitä tunnen parikin kappaletta. Hehän ovat tovereita, jotka kertovat samoja viittä-kuutta heille tapahtunutta, tai heistä muuten vaan hauskaa, anekdoottia kerta kerran jälkeen, joka kerta kun tapaamme, aina kohdattaessa, silloin kun tiemme risteävät, polkumme osuessa kohdakkain. Heille ei tietysti viitsi mainita, että tuon olen jo monta kertaa kuullut, varsinkaan, kun itse on saattanut samaan sortua, tulevaisuudessa niin ainakin tullee käymään. Täytyy vain pitää katse odottavana, ilme mielenkiintoa uhkuvana. Ja onhan siinä hyvätkin puolensa; tietää tarkkaan, koska pitää nauraa!

Jotten toistaisi itseäni, alkaisi junnata paikallani, pysyisi loputtomasti aiheessa, kyllästyttäisi lukijoita tankkaamisellani, lopetankin tämän turinan esimerkkiin suomen kielen monimuotoisuudesta, kauneudesta, kieltä opettelevalle myös vaikeaselkoisuudesta. Onko tämä tautologiaa, toistelua, vai mitä, päättäköön kukin mielessään?

Olet nuori, ja minä rakastan vain sinua.

Olet keski-ikäinen, ja minä vain rakastan sinua.

Olet vanha, ja vain minä rakastan sinua.

Ps. Ed. esimerkin olen, muistaakseni, joskus ennenkin julkituonut ”lärvikirjassa”. Jos näin on käynyt, pahoittelen aiheuttamaani kyllästymisen tunnetta.

Elämää kannattaa tarkastella asianmukaisen suodattimen läpi, kuten Avokkaan taloa kuvassa

KIVENÄ KENGÄSSÄ

Aloin mielessäni listata asioita aamun hiljaisuudessa dallatessani, missäs muualla. Siis seikkoja, mitkä minua hiertävät, ovat kivenä kengässä, kantona kaskessa, harminlähteenä, v*****ksen aiheuttajana ja mielipahan tuottajana. Myös mikä harmit aiheuttaa ja mikä ne mahdollisesti korjaa.

Harmin lähde: Aamulenkillelähötöhinässä huolimattomasti solmitut kengännauhat.

Ongelman aiheuttaja: Talvimallisten lenkkikenkien nauhat kulkevat yläosastaan muutaman hakasen taitse. Jos nauha ei asetu oikein em. hakasen sisään, nuljahtaa se irti ja löystyy, siis joudun heittämään sauvat pois sitoakseni nyörit uudelleen kesken hyvin alkanutta matkaa.                                                                        

Korjausehdotus: Kuppi kahvia ennen lenkille lähtöä, vaihtoehtoisesti huolellisuutta solmimistoimenpiteeseen.

Harmin lähde: Aamupuuron palaminen pohjaan.

Ongelman aiheuttaja: Samalla, kun pikaryynit ovat liedellä, saatan laittaa kahvia valumaan, leikata leipää, ottaa jääkaapista tykötarpeita, huuhtoa ja leikata tomaattia, etc.

Korjausehdotus: Ajan säästö on niin minimaalinen, että kannattaa keskittyä minuuttivellin valmistamiseen.

Harmin lähde:  Puhelimen ja/tai lompakon kotiin unohtuminen.

Ongelman aiheuttaja: Kun aamuisin olen lähdössä viemään rouvaa töihin, laitan usein takkia ja kenkiä pukiessani puhelimen, joskus lompakonkin, naulakon hattuhyllylle, mihin ne sitten unohtuvat.

Korjausehdotus: Älä laita mitään mukaan lähteväksi aiottua muualle, kuin taskuihin, kassiin, jonka ripustat ovenkahvaan, tai jos mukaan aiottu on vaikkapa paketti, aseta se ennen pukeutumista ulko-oven eteen siten, ett'et kompastumatta sen ohi pääse. Vaihtoehtona B-vitamiinin nauttimisen lisääminen, sanaristikkojen tekeminen, ja muu aivojen muistitoimintaa ylläpitävä toimenpide.

Harmin lähde: Ilmaisen parkkilipun pyytämisen unohtaminen.

Ongelman aiheuttaja: Kauppakeskus Triossa, missä myös Hilpan työpaikka nykyään sijaitsee, on joitain kuukausia, entisen tunnin ilmaisen paikoituksen asemesta, ollut käytäntö, missä asiakkaalle annetaan tunnin pysäköintiin oikeuttava lipuke vähintään 5 €:n ostoksesta. Minäpä en kovapäisenä ole sitä oppinut muistamaan, enkä etulippua pyytämään, vaikka monasti  käyn varta vasten K-Marketista hakemassa jotain tarvittavaa saadakseni edun.

Korjausehdotus: Laita pysäköintilappu heti halliin ajettuasi lompakkoon sinitarralla kiinni Visa Electron-korttiisi, näin et voi sitä maksaessasi olla huomaamatta. Vaihtoetona sama, kuin edellisessä harmin lähteessä.

Harmin lähde: Lähes aina, kun katson tv:tä klo. yhdeksän jälkeen, iskee armoton väsymys, turhauttava turtumus, parahultainen pilkkisyndrooma.

Ongelman aiheuttaja: Herään aamuisin aikaisin käydäkseni lenkille ja keittääkseni kahvit+puurot siihen mennessä, kun Hilppa herää 6:30.

Korjausehdotus: Jos haluat valvoa pidempään, älä herää joka aamu klo. 4:30 aamulenkille; ihminen, varsinkin näillä vuosilla, tarvitsee tietyn määrän unta. Herää siis tuntia myöhemmin, ja tule valmiiseen aamupalapöytään, niin jaksat katsoa ehkä yhden ohjelman enemmän. *Tai pysy totutussa, tallenna myöhäisemmät ohjelmat, jotka haluat nähdä.

*Niinhän minä teenkin, aion myös tehdä jatkossa (kirj. huom.).

Siinäpä muutama riesan aihe. Kun listaa tarkastelen, huomaan, että loppupelissä oon lähes onnellinen mies. Lähes vielä onnellisempi olisin, jos onnistuisin pääsiäisenä tämän kaltaisia maisemia katsomaa. Nyt kun näyttää siltä, että kahden viikon kuluttua tapahtuvaksi aiottu viikon visiitti Avokkaassa ei keliolosuhteiden vuoksi ole helposti toteutettavissa.

KEITÄ MUITA PELOTTAA?

Kaiken aikaa pallollamme soditaan, mutta kun uhka on nyt noin lähellä, ja noin mittava, saa se, ainakin minun, housut tutisemaan. Käykö niin, että Putinin haaveet Aasian vastineesta EU:lle saavat aikaan karmean konfliktin, tuhoisan taistelun, verisen välinäytöksen? Nyt pitäisi EU:n, NATO:n, USA:n pitää maltti mukana. Jos tilanteeseen asevoimin, tai niillä uhkaamalla puututaan, voivat seuraukset olla kauhistuttavat, sen verran arvaamaton ”tsaari” on Putin, sitä paitsi Merkelin mukaan ”toisesta maailmasta”.

Tästäpä kysymykseen: onko oikeutettua sotaa, hyväksyttävää väkivaltaa? Mielestäni ainoastaan erittäin poikkeuksellisessa tilanteessa. Silloin, kun vastapuoli on niin jyrkkä, taipumaton, järjen äänelle kuuro, omien tavoitteisiinsa sokeutunut, kaikin inhimillisin keinoin yritettyjen neuvottelumahdollisuuksien ulkopuolella, voin ajatella puolustautumisen olevan oikeutettua. Mutta aina olisi käytävä sopimisen tie, kabinettien kamppailu, aseettoman ratkaisun edellytykset, loppuun asti. Kuten lempikirjailijani Isaac Asimov eräässä teoksessaan toteaa: ”Väkivalta on kyvyttömän viimeinen keino”.

Mutta mikä on ihmiskunnan sisimmässä piilevä syy, tarve, halu, sotiin? Kyllähän uskonto historian sodista suureen osaan syyllinen on. Ei kuitenkaan tule unohtaa  vallanhimoa, ahneutta, kateutta, itseasiassa seitsemästä kuolemansynnista (ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti, himo) voitaneen unohtaa vain ylensyönti sodan aiheuttajana, jos sitäkään.

Olisiko syy sotiin kuitenkin äiti-luonnon keino pitää populaatio järjellisissä mitoissa? Jos näin on, on ihmisen entistä tarmokkaammin paneuduttava syntyvyyden säännöstelyyn, koska se, joka meitä mahdollisesti hallitsee, ei asiaan ole, ainakaan väkivallatonta, ratkaisua kyennyt löytämään. Halutessamme saisimme muutamassa vuosikymmenessä asiat korjaantumaan. Jotkut uskonnot, joidenkin periaatteet, eräiden mielipiteet ovat tietenkin säännöstelyä vastaan. Mutta miettikööt,  kumpi on pahempi asia, harjoittaa ehkäisyä, vai hyväksyä tarpeettomien sotien uhrit.

Loppukaneettina: Minähän olen paras mahdollinen taho sotilaspoliittisien ongelmia ratkomaan ja syitä analysoimaan. Ergo; nukkukaa rauhassa, kyllä Pertti ratkaisee.

Vävy-Jonin teos muistuttakoon sodan  uhasta

KAAKKOVITSAUS 9/14

Putouksessa olivat Krista ja Aku eilen viimeistä kertaa estradilla viikkokatsauksen, täytyy sanoa, parhaimman teränsä menettäneen, merkeissä. Niinpä katson velvollisuudekseni jatkaa perinnettä tällä estradilla.

Vladimir kalistelee sapeleitaan, Barack pörhistelee niskatukkaansa; toivottavasti Mustameri ei mustene entisestään.

”Jatkan taistelua” kertoo Janukovitsh. ”Linnani on kotoni” nimetön lähde kertoo hänen jatkaneen lausunnon päätyttyä.

Perussuomalaisten miesjärjestö aikoo pitää kokouksensa Lahdessa huhtikuussa. Onneksi ei ole toukokuussa, ja vielä yhtä aikaa Peter Gabrielin konsertin kanssa, olis ollu sääli jättää liput käyttämättä.

Tutkimuksen mukaan Porvoonjoen vedestä on löytynyt jäämiä mm. tulehduskipulääkkeistä ja betasalpaajista. Vaikka jätevedet puhdistetaan, näin sanotaan, Lahdessa ja Hollolassa asianmukaisesti, eivät laitteet pysty poistamaan joitain lääkeaineita. Ja ihmisperkeleet kun vanhentuneita tabuja viemäristä alas vetelevät. Niiden paikka olisi tietysti apteekissa. Toisaalta; Porvoonjoen latvat ovat tuossa ihan vieressä. Siis ei kun hurjemman pääkivun yllättäessä sieltä hörppäämään. Hyvä idea, mutta puhdistuslaitokset tietysti kilometrejä alavirtaan.

Kannonkoskella paloi viime yönä kunnantalo. Jälkisammutus kestää iltaan asti; palomiesten ylityökertymä uhkaa ylittää sallitut rajat, ainakin, jos he joutuvat vielä polttamaan arkistoissa säilytetyt ja säilyneet asiakirjat.

Ensin oli tipaton tammikuu, sitten pakkaseton helmikuu, nyt pulmana lumeton laskiainen. Länsi-Savo pohtii asiaa, ja pyytää vinkkejä lumettoman laskiaisen viettoon. Käypä antamassa omasi: http://www.lansi-savo.fi/uutiset/l%C3%A4hell%C3%A4/miten-viet%C3%A4t-lumetonta-laskiaista-113365

Ikäviä uutisia kantautuu Puumalasta. Kuollut norppauros on löytynyt avannosta. Talvi on muutenkin norpille vaikea:  lumen vähyyden vuoksi pesän teko ei onnistu. Niinpä aiheesta ei soisi kuulevan enää muita surusanomia.

Toyvillakoira ZuZu on voittanut tv-kanava Foxin äänestyksessä miss ShowHau-tittelin uutisoi 7 päivää. Voitto on tehnyt kotinurkillaan Lahdessa koirasta julkkiksen; nimikirjoitusten pyytelijöitä jouduttu toppuuttelemaan poliisivoimin. Koiran omistajapariskunta kertoo ihmisten sanoneen, että he muistuttavat koireensa. Kuvan nähtyään voi todeta lausunnon loukkaavan koiraa.

Näin pian loppuvalla viikolla, jatkoa ensi sunnuntaina, jos puhtia riittää, uutisia kyllä.

Ps. Olenkin tänään tuotteliaalla päällä; rustasin jo yhden kyhäelmän ”Anttola, satamasi Saimaalla”-ryhmän sivuille.

He eläkööt, lisääntykööt ja hyvin voikoot

MINUN ANTTOLANI

Huomasin tämän ryhmän aivan sattumalta, pyrin jäseneksi, Eerikäisen Pertti minut ilokseni hyväksyi. Ei käynyt mielessäkään tehdä  ”Groucho Marx’eja; hänenhän kerrotaan perustelleen eroanomuksessa klubistaan: ”En halua kuulua kerhoon, joka hyväksyy minut jäsenekseen”. Kun ryhmän yli kuudensadan jäsenen listaa selailen, huomaan tuntevani useita, tietäväni useampia, tunnistavani joidenkuiden juuret. Suurin osa mukana olevista on minulle kuitenkin ”tabula rasa”. Niinpä oletan, että vastavuoroisesti mittava joukko ryhmäläisistä ei tunne minua, vai olisiko, että kaikki tuntee apinan, mutta…. Niin, tai näin, kerron jotakin itsestäni.

Olen sudeettisavolainen, Anttolan pitäjässä, Piskolansaaressa, monen monta ajast’aikaa sitten syntynyt. Matkani Mikkeliin synnytysosastolle sujui linja-autolla, paluu matkustajalaivalla. Piskolasta käsin aloitin ei millään muotoa triumfiin päättyneen koulu-urani. Kirkolle kansakouluun (5km) kuljettiin syksyt keväät soutamalla, talvet hiihtäen, rospuuttoajat oltiin kortteerissa. 1960 syksyllä muutimme maalikyliin, ja siellä asuinkin vuoteen 1973 asti n. 1,5 vuoden Mikkeli-kautta ja 1 vuoden Saksa-visiittiä lukuun ottamatta.

-73 muutin Lahteen, heti pian Hollolaan, missä asumme yhä. Tulivat lapset, työ, opiskelu, elämän kirjo kaikkine nyansseineen.

KIRKONKYLÄN KANSAKOULUN 3. JA 4. LUOKKA 1960 PARKKISEN VARPUN HELLÄSSÄ HOIVASSA.

70- ja  80-luvuilla, vielä 90-luvun alkupuoliskolla tuli Anttolassa poikkeiltua tiheään, kotipaikallani Piskolassa ja aikanaan isovanhempieni, sitten vanhempieni, nykyään reilut 10 vuotta ristinäni olleella kesäpaikalla Avokkaansaaressa. Noina aikoina harrastin kalastusta veljeni Hannun (lue ”Haneli”) kanssa melko aktiivisesti; verkoilla kesällä ja talvella, uistelua, uistelukisoja, nuotanvetoa edesmenneiden, rauha heidän muistolleen, Kiljusen Muikku-Martin, myöhemmin Tiusasen Tanen kanssa.

NUOTTAMIES HANELI

Nykyään kalastukseni on kuivunut yhden katiskan, parin verkon satunnaiseen liottamiseen, yhden vieheen ryöstökalastukseen Luonterilla, ja pariin päivän uistelureissuun Hanelin kanssa.

90-luvulla alkoivat käynnit Anttolassa, syystä tai toisesta, harventua, kunnes Avokas siirtyi minulle. Sen jälkeen olemme maisemissa olleet jäitten lähdöstä myöhäsyksyyn, kaikki mahdolliset viikonloput ja lomat. Talvella harvemmin, koska nykyisillä sähkön hinnoilla ei takapuoli kestä peruslämmön ylläpitämistä vanhassa talossa. Kevättalvisin ja pääsiäisen aikaan olemme toki saaressa pyrkineet viikon viettämään.

Avokas on muodostunut minulle, meille, loputtomaksi työmaaksi, keskeytymättömäksi ilon antajaksi. Sitä tunnetta, kun ensi kertaa keväällä starttaa Hanelin rannassa talvihorrosta viettäneen veneen,  lähtee usmuuttamaan kohti selkävesiä, on mahdoton kuvailla. Mutta jos yrittän, siinä yhdistyvät riemu, vapaus, luonnon kauneus, ja, pakko tunnustaa, ilo siitä, että elämä on suonut tähän kaikkeen mahdollisuuden.

Avokkaassa minulle rakkaimpia aikoja ovat toukokuu ja syys-lokakuu. Silloin eivät veneet juuri pörise, voi sitä hiljaisuuden määrää! (minkä rikkoo ainoastaan toukokuussa lintujen aamuyökonsertti tai teerien kukerrus ja kuikan huuto syksyllä. Keväällä pystyy luonnon heräämisen konkreettisesti näkemään.   

Myöhemmän syksyn huippuhetkiä ovat rasvatyynet pakkasaamut, tai mahdollisesti maalle sataneen lumen ja tumman veden kontrasti.

   

Tietysti sienestyskausi on tärkeä. Kun kanttarellikorillisen, torvisienipussukan, suppissaaliin saa noukittua itikoiden, paarmojen, hirvikärpästen nauttiessa ihmisateriastaan, tuntuu, että tämän vuoksi on talven näivistellä.

Sienikausi on muuten melko pitkä; alkaa aikaisten keväitten huhtikuun lopun ja toukokuun korvasienistä jatkuen mm. viime kesänä jo juhannukselta alkaneella, lokakuulle ulottuvalla kanttarellijaksolla, päättyen monesti joulukuulle kestävällä suppilovahveroperiodilla, muut lajit tällä välillä. Tokihan varsinainen sieniaika on heinä-, elo, ja syyskuu.

 

Muutaman viikon kuluttua (vko. 13) on tarkoitus Anttolassa viettää. Jäät eivät taida kovin kummoisia olla? Oli tarkoitus roudata kuorma –pari soraa rannalle, mutta jäänee tuleville talville.

Siispä; moikkailkaa, mikäli kylän raitilla, missä tahansa näette ja tunnistatte.