Ihmiskunnan jokapäiväiseen elämänmenoon sisältyy valitettavasti
kosto, koston oikeutus rangaistuksena, koston toteuttaminen, koston perinteeseen
nojautuva itsestään selvyys. Tv-sarjat ja elokuvat pursuavat kostoa, kirjat ja
sanomalehdet ovat pullollaan kostoa, hallitukset ja sen kansalaiset ovat koston
ajatuksen kyllästämiä. Toinen poski kyllä käännetään, jos se on varustettu
täsmäasein, luunyrkein, solmuruoskin, ivasanoin, panssarein, luotiliivein.
Kun joku kohtelee toista, olkoon kyseessä henkilö, ryhmä,
valtio, liittouma, mikä milloinkin, tämän mielestä väärin, ensimmäinen ajatus
on hyvittää tapahtuma koston kautta. Tuleeko kenellekään, tai millekään,
ensimmäisenä, edes neljäntenä, mieleen yrittää jotain muuta keinoa, muunlaista
hyvitystä, kuin ihmisen vapauden menetys, siviilien ja sotilaiden tappaminen, toisen osapuolen maan rakoon painaminen. Tuskin tulee, ei ainakaan kovin usein. Mutta miksi ei
yleensä edes harkita muunlaista ratkaisua, vaikkapa tekoja mahdollisen
vääryyden sovittamiseksi, neuvottelun kautta saatua sopua, toimenpiteitä, mitkä
mahdollistaisivat sen, ettei kyseessä olevan kaltainen tapahtuma toistuisi? Siksi,
koska valitettavasti lausahdus ”kosto on suloinen” on niin piintynyt ihmisten
ajatuksiin, imetty äidin maidosta, toivottavasti ei geeneistä, että muut konfliktin
selvittämiskeinot eivät päällimmäisinä ajatuksissa ole. Nyrkit heiluvat, sapelit
kalisevat, pilkkapuheet lentävät heti, kun joku tuntee itseään loukatun,
kaltoin kohdellun, ansiottomasti nöyryytetyn.
Muistelen joskus lukeneeni eräästä Pohjois –Amerikan intiaaniheimosta,
jonka keskuudessa toiselle aiheutettu haitta, jopa ruumiinvamma tai kuolema,
korvattiin joko määrätyllä määrällä omaisuutta, ja/tai suorittamalla tietty
määrä työtä/tekoja, ja saamalla tekijältä velvoittava sitoumus siitä, ettei
vastaavan kaltaista enää jatkossa tapahdu. En tiedä, kuinka tuo käytännössä
pidemmän päälle toimi, eikä taida tietää kukaan muukaan, Euroopan ylivertainen ihminen
kun saapui tuliliemineen ja -keppeineen lahdaten preeriat tyhjiksi buffaloista tappaakseen intiaanit nälkään, pakottaen henkiin jääneen/jättämänsä osan alkuperäiskansasta
reservaatteihin kuihtumaan.
Toki tämän kaltaisia asioita ovat minua suuremmat mielet,
isompiaivoiset pohtijat, ajatusten Mississipit kautta historian pohdiskelleet.
Ratkaisua ei kuitenkaan ole vielä löytynyt, ei uskontojen, eikä ennen kaikkea niiden,
ei muiden aatteiden, suuntausten, ei minkään kautta. Vaikea siis on
vuosituhantista käytäntöä lähteä peukaloimaan. Mutta aikaa meillä käsittääkseni
on jokunen miljardi vuotta, ennen kuin oma armas aurinkoisemme päättää muuttaa
olomuotoaan. Aikaa siis on, edellyttäen että emme itse itseämme ennemmin tuhoa.
Ergo; vaikka utopiaan, sen esiasteillekin, on valtava matka, ei kannata luopua
toivosta, vaikka olenkin monen monta kertaa synkkien hetkien aikoina nakannut
veistovälineen kulmaukseen. Eiköhän itse kukin keskitytä ”silmä silmästä, hammas
hampaasta-mentaliteetin” sijaan enemmän ”halaus halauksesta, kukka kukasta,
hymy hymystä-ajatteluun”. Sillä pisaroista niin joet kuin valtameretkin
muodostuvat.
Miettikääpä, että nuokin voivat elää samalla laudalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti