Joitain kertoja tuli Leningradissa pistäydyttyä, ennen kuin
se vanhan nimensä käyttöön otti. Ensimmäinen reissu oli kait keväällä 1980,
tekun porukan kanssa, meidän luokka ja joku insinööriplanttujen kurssi kanssa.
Siltä matkalta on päällimmäisenä mieleen jääneet upeat, joskin osittain huonoon
kuntoon päässeet rakennukset, leveät kadut, joita pitkin Popeda-, Mosse-, Zil. ja Zim-taksit usmuuttivat hirveällä nopeudella muista autoista tai jalankulkijoista
piittaamatta. Tietysti ainutlaatuinen Eremitaasi (taidemuseoista tuli mieleen:
kun meillä on Ateneum, onko Lontoossa Tateneum?), Iisakin kirkko, sekä
sirkuskäynti. Myös ensimmäisen illan ruokailu hotelissa oli ikimuistoinen;
pöytään asetuttuamme (meitä oli viisi) tilasimme viisi vodkaa, tietysti grogia
tarkoittaen. No, meille kiikutettiin viisi pulloa kyseistä eliksiiriä, muistaakseni
1/3 litran repäisykorkkipulloissa. Saimme tarjoilijan ymmärtämään, että hän
voisi viedä kolme takaisin. Ruoka oli sitten kyllä hyvää, venäläistä keittiötä kelvollisella
tavalla.
1980-luvun kuluessa ollessani työmaamestarina, olisi Lennun
reissuja saanut tehdä tuhkatiheään; aliurakoitsijat ja tavarantoimittajat
veivät rakentajia usein naapurimaahan, sehän oli heille huomattavasti
edullisempaa voitelua, kuin vaikkapa Ranta-Sipiin roudaaminen. Pari-kolme tällaista
matkaa tein, sitten oli Leningrad nähty, en enää jaksanut innostua reissutarjouksista. Noilta ajoilta mieleeni palautuu ensimmäisen rasvausmatkan
diskokuljetus. Meillä oli yhteinen huone kollegani Raimo N:n kanssa. Hän oli
näitä matkoja jo useampia tehnyt. Käytymme syömässä kotiuduimme huoneeseemme,
otimme paukun-pari, vodkaa totta kai. Kun sitten menimme hotellin ravintolaan,
meille kerrottiin, että suurin osa porukasta oli lähtenyt johonkin diskoon,
olisko ollu ”Baku” nimeltään. Raimo kysyi, josko mekin lähtisimme?
”Mikäpä
siinä”, vastasin. ”Taksillakos mennään?”
”Elähän hättäile!”, tokaisi Raimo. ”Mennään pihalle”. Niinpä
menimme. Hotellin parkkipaikalla oli 5 – 6 Inturistin bussia. Raimo meni koputtamaan
yhden oveen. Sieltähän ilmestyi kuski. Hetken solkkauksen ja huitomisen jälkeen
toverini vinkkasi minulle: ”Lähdetään”. Niinpä köröttelimme kahdestaan
viininpunaisella bussilla melkoisen piustaleen, maksu oli 10 markkaa ja aski
punaista Marlboroa. Aamuyöstä palattiin Popedalla, taksaa en muista, joku muu maksoi.
Kun muut roudasivat näille matkoille farkkuja, sukkahousuja,
purukumia, etc. myytäväksi, minä en koskaan vaivautunut; kun vaihtoi himmeästi
100 markkaa rupliksi, riitti valuuttaa paluumatkalla Viipurin pikkupojille jaettavaksi,
vaikka kuinka olisi yrittänyt tuhlata. Taisi olla 1. tai 2. reissu, kun minulla
oli päälläni grafiitinharmaa (Luhdan, ellen väärin muista) pitkä poplari. Trokarit
roikkuvat jatkuvasti kannoilla tivaten: ”Paljo maksaa, paljo rupla, mitä
hinta?” Kun niille vastasi: ”tuhat dollaria”, saattoi saada perskärpäset
irtautumaan.
Viimeisen Leningradin visiitin tien 1989 tai 1990, kuitenkin
Neuvostoliiton loppumyllerrysten aikaan. Me sörnäytimme ystäväni Reima T:n kanssa hänen autollaan
Lennun kautta Tallinnaan. Saavuimme perjantai-iltana melko myöhään kaupunkiin,
meillä oli siellä buukattuna hotelli yöksi. Kuinka ollakaan, Nevan sillat olivat jo
sulkeutuneet, ja majapaikkamme oli ”tois puol jokkee”; siinäpä taksitkin
kalpenivat Reiman kaahatessa autioita katuja etsien ainoaa auki olevaa.
Pääsimme lopulta hotellille, mutta respassa ei lippujamme löytynyt mistään.
Reiman takana ne olivat olleet, hän siis päätään raapimaan. Palasimme autoa
penkomaa, ja sieltähän ne löytyivät, muoviämpäristä; kumppani oli käytyt auton
ennen lähtöämme pesemässä, ja tuupannut, jostain käsittämättömästä syystä,
hotellivaraukset sinne!
Kun seuraavana päivänä sitten pöllähdimme jollekin torille
Tallinassa, ilmaantui uteliaita auton ihailijoita ympärille, niin, ettei ulos
meinannut mahtua. Mutta se on taas eri juttu se. Paluumatkalla Leningradissa
jouduimme jotenkin eksyksiin Viipurin tieltä. Siinä sitten pyöriessämme Reima
tuli ajaneeksi ylinopettta (kas kummaa!), ja skootterilla liikkuva poliisikaksikko
langetti meille viiden ruplan sakon, jonka jälkeen he, ongelmamme ymmärrettyään, ajoivat edellä ohjaten meidät oikealle tielle. Siis siitä
ylinopeudesta selvisi toverini kevyesti. Toisin olisi käynyt, jos olisi
kärvähtänyt hotellinetsintäsessiossa, tai Leningrad-Viipuri-highwayllä ajoittain paria
sataa lähentelevästä nopeudesta! Olis saattanu sakkorangaistus osoittautua
riittämättömäksi!
Sellasta ennen. Pitäs joskus piipahtaa Pietarissa, juna kun
ei sinne nykyään porhalla kauankaan, eikä maksa paljon. Eri asia sitten, mitä
oleilu kaupungissa tulisi kustantamaan. Mutta kun jäi, muistaakseni, jokunen
Talvipalatsin 3,5 miljoonasta näyttelyesineestä leväperäisen tutustumisen asteelle.
Oliskohan sopiva piipahtaminen vuoden mittainen; viivähtäisi päivän kussakin
päänäyttelytilojen 365:stä huoneesta.
Talvipalatsi on vain osa Eremitaasia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti