TAUTOLOGIAN TAITURIT

Jokainen on varmaan törmännyt elämänsä ”highwaylla” tautologian taitajiin, toiston todellisiin toteuttajiin, hokeman hourijoihin, kertaamisen kerholaisiin. Tautologiahan tietysti on retoriikassa tehokeino, harkittu ja hyvä sellainen. Mutta tahattomia toistelijoita tapaa useinkin. Heitä on kahdenlaisia, on hokijoita, on muistamattomia tarinaniskijöitä.

Hokijat puhelevat malliin: ”Onpas tännään kaanis siä, joopa joo, hyvä kelj, no eipä tästä ilima parane, kyllä kelepaa ulkonakkii oleskella, jne.” Tai: ”Hyvästi män ölympialaiset, nii olj mukavat kilipailut, melekosen mellevät kamppilut, mitallijakii tulj, tulj palkintoja, joopa joo.”  (Vaikka esimerkkihenkilö savon tapaista puheleekin, ei se tarkoita sitä, että savolaiset olisivat erityisen hokuhakuista heimoa, mutta vähän ovat kuitessii.) Tämän kaltaisen lähimmäisen kuunteleminen saattaa olla herkullisen rentouttavaa. Tai perseen repimiseen asti turhauttavaa. Jotkut, lähinnä salaviisaat, toistelevat tarkoituksella keventääkseen puhettaan, antaakseen sille humoristisen sävyn, käyttävät siis tautologiaa tehokeinona, ja saavat sanomansa kuuntelijan korville sopiviksi. Tahattomasti asiaa toistelevat puolestaan käyvät joskus lähes loputtomia lauseita kuuntelevan hermojen päälle. Nämä tiedottomasti jauruavat eivät tietysti itse puhetapaansa oivalla, heitä ei siis pidä lähimmällä tuolilla päähän lyömän, vaan tulee aivonsa toiselle taajuudelle virittämän, tarmokkaasti nyökyttelemän.

Muistamattomia tarinaniskijöitä tunnen parikin kappaletta. Hehän ovat tovereita, jotka kertovat samoja viittä-kuutta heille tapahtunutta, tai heistä muuten vaan hauskaa, anekdoottia kerta kerran jälkeen, joka kerta kun tapaamme, aina kohdattaessa, silloin kun tiemme risteävät, polkumme osuessa kohdakkain. Heille ei tietysti viitsi mainita, että tuon olen jo monta kertaa kuullut, varsinkaan, kun itse on saattanut samaan sortua, tulevaisuudessa niin ainakin tullee käymään. Täytyy vain pitää katse odottavana, ilme mielenkiintoa uhkuvana. Ja onhan siinä hyvätkin puolensa; tietää tarkkaan, koska pitää nauraa!

Jotten toistaisi itseäni, alkaisi junnata paikallani, pysyisi loputtomasti aiheessa, kyllästyttäisi lukijoita tankkaamisellani, lopetankin tämän turinan esimerkkiin suomen kielen monimuotoisuudesta, kauneudesta, kieltä opettelevalle myös vaikeaselkoisuudesta. Onko tämä tautologiaa, toistelua, vai mitä, päättäköön kukin mielessään?

Olet nuori, ja minä rakastan vain sinua.

Olet keski-ikäinen, ja minä vain rakastan sinua.

Olet vanha, ja vain minä rakastan sinua.

Ps. Ed. esimerkin olen, muistaakseni, joskus ennenkin julkituonut ”lärvikirjassa”. Jos näin on käynyt, pahoittelen aiheuttamaani kyllästymisen tunnetta.

Elämää kannattaa tarkastella asianmukaisen suodattimen läpi, kuten Avokkaan taloa kuvassa