TOTUTTELUA

  Perjantaina tultiin Hollolaan. Perhe Tiilikainen oli tulossa, joten siinä syy. Matkalla tuli mieleen, että koska seuraavanakin viikonloppuna täytyy ihmisten ilmoilla olla (Iiriksen synttärit), niin miksei oltaisi reilu viikko kotona. Kaikki saaressa on siinä kunnossa, että ei huolta, joten päätettiin siten toimia. Totutellaan urbaanimpaan elämään.  

  Iiriksen syntymäpäivä on oikeasti tänään, mutta virallinen juhla on siis ensi lauantaina. Joten hyvää syntymäpäivää Iiris!

  Eilen oli tohinaa, tapahtumia kaiken päivää. Käytiin mm. Hilpan kanssa viemässä Iiris Pajulahden jäähallille. Hänelle ilmaantui nimittäin mahdollisuus ylimääräiseen harjoitukseen, koska hänen valmentajansa oli hallilla. Tieto asiasta tuli vasta eilen illalla, joten Kauniaisten hallin kaapissa olevien luistimien saaminen Nastolaan ei ollut ihan yksinkertaista, mutta onnistui lopulta. 

  Joo, ei käy aika pitkäksi, kun on elämää ympärillä. Tänään poistuu perhe Tiilikainen jo aamupäivällä, sillä Iiriksellä on kaverin synttärit Espoossa. Vajaan viikon kuluttua taas nähdään.

  Alkavalla viikolla käydään elokuvissa. Kuolleet lehdet on ainakin listalla. Kun tarjontaa selasin, niin myös Viimeinen vuoro kiinnostaa. Kino Iiriksen päivänäytökset ovat meille eläkeläisille sopivia. Eläkeläisiä ollaan, mutta ei ikäihmisiä. Kun kerroin Hilpalle, että Viimeinen vuoro voisi sopia meille ikäihmisille, hän sanoa napautti, ettei ole vielä mikään ikäihminen. En kai sitten minäkään. Vaikka Googlen mukaan Suomen lainsäädännössä ikääntyneellä väestöllä tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevaa väestöä eli yli 65-vuotiaita. 

  Kunhan totuttelujakso on takana, aiotaan vielä kaksi tai kolme viikkoa saaressa olla. Kelien mukaan toimitaan. Ei jatkuvassa räntäsateessa kyllä viitsitä kovin kauaa olla. Kunhan saisi lehdet haravointua/puhallettua. Muuten lähtöä ei estä mikään. Ei edes muikun tai siian kutu. Perämoottorin öljyt ja suodattimet kävin jo eilen Motonetistä ostamassa, joten syyshuolto onnistuu, kun vene on Hanelin rannalla trailerin päällä. 

  

  Talvikausi lähestyy. Kun myötyriksi Hollolaan siirrytään, sokki ei iske koko voimallaan, koska nyt otetaan esimakua sivilisaatiosta. Ainakin luulen. Kuukauden kuluttua se selviää.

  Loppuun kuva myös Liisasta, aina iloisesta tyttösestä.

BULGARIAN RAILWAY OFFICIAL IN THE 80s

  Syksyn edetessä vaihdoin lookia. Lippalakista kauteen kuuluvaan. Mallin nimi BULGARIAN RAILWAY OFFICIAL IN THE 80s. Se on isävainaan peruja. Hyvinkin asiallinen päähine. 

  Muuten on syys edennyt tasaisesti. Siis allakkaan nähden. Säitten puolesta on ollut melkein elokuista. Kunhan lokakuu alkaa, niin saattaa syksy rynniä kunnolla esiin.

  Viime sunnuntaina sattui radio olemaan auki Tero Lietteen Laiskanlinnan aikana. Havahduin kuuntelemaan. Juontajalla oli käsittelyssä 78-vuotias kanadalainen laulaja-lauluntekijä Bruce Cocburn. En aivan alusta asti ohjelmaa kuunnellut, joten en tiedä, miksi Bruce Cocburn oli tapetilla. Joka tapauksessa Tero soitteli useita artistin biisejä, joko covereina tai alkuperäisinä. Lopuksi tuli yksi raita miehen viime keväänä ilmestyneeltä albumilta O SUN O MOON . 

  Bruce Cocburn on minulle jollain tavalla tuttu artisti. Omistin joskus kaksi hänen albumiaan, silloin vinyyliaikana: Dansing in the Dragons Jaws (1979) ja Humans (1980). Syystä tai toisesta jäi miehen uran seuraaminen siihen. Pari vuotta sitten, muistaakseni, latasin puhelimeeni nuo albumit sekä muutaman muun Cocburnin  levyn, niitä hetken kuuntelin. Nyt Tero Liete sai minut taas innostumaan tuosta mainiosta artistista, joten latasin miehen kaikki studioalbumit puhelimeen. Niitä löytyy yli 34 vuonna 1970 alkaneen ja yhä jatkuvan uran varrelta. Olen aloittanut tuon levylistan kuuntelun (kronologisessa järjestyksessä) aamuisin kuntopyörää polkiessani.

  Bruce Cocburnin ura on kulkenut agnostikosta ensin uskovaiseksi, uskovaista aktivistiksi. 1970-luvulla kristilliset teemat, ihmisoikeudet ja luonnonsuojelu olivat pääosin hänen laulujensa teemoja. 

  1980-luvulla laulut muuttuivat urbaanimmiksi ja poliittisemmiksi. Mies toimii edelleen aktiivisesti mm. eri avustuskampanjoissa. Hän kantaa huolta pakolaisista ja alkuperäiskansojen tilanteesta, ylipäätään maapallon tilasta.

  Vaikka edellä mainitsin kuuntelevani nyt Bruce Cocburnin tuotantoa kronologisessa järjestyksessä, niin ensimmäisenä otin käsittelyyn uusimman albumin. Täytyy sanoa, että todella tuoreelta (enkä tällä tarkoita ikää) O SUN O MOON  kuulostaa. 78 tuntuu olevan hänelle hyvä ikä. Kuten Tero Liete mainitsi, niin monet kriitikot pitävät tätä uutuutta jopa miehen parhaana. 

  Aika urakka on edessä. 32:n albumin muutamaan kertaan kuunteleminen normaalilla päivätahdilla kestää kauan. Muutamaan kertaa ne pitää kuunnella, jotta pääsee sisään. Kaksi aiemmin omistamaani ole jo aikaa sitten sisäistänyt. Hyvää musiikkia, uskokaa pois. 

   Musiikkia nauttikaa, musiikista nauttikaa. Mieltymyksenne mukaan, sopivin annoksin. Tämä vaan tällä kertaa mielessä oli. 

KARHUA ODOTELLESSA

  Mietiskelin, mitä eläimiä tässä saaressa olen vuosien saatossa bongannut. Ihan tavanomaisimpia pihapiirin elikoita mainitsematta tulee mieleeni ainakin mäyrä, supikoira, kettu, näätä, hirvi, kauris, vaskitsa, tänä kesänä joukkoon liittyi saukko. Lehtokurppa pesi aiemmin länsipuolen koivikossa ties kuinka kauan. Muutamia vuosia sitten se muutti asuinpaikkaa, mutta syyskesän iltahämärissä sen kuulee lentävän pihan yli äännellen omalla kurppakieltään. Taivaanvuohia ja kuhankeittäjiä oli joskus, niitä näki ja kuuli joka kesä. Ne ovat hävinneet. Mikä lienee syynä? Vielä muutama vuosi sitten pesi teeri sadan metrin päässä kankaalla. Syksyisin tuli koko pesue iltaisin pihalle. Kai ne jotakin syötävää etsivät. Muutamaan vuoteen ei niitäkään ole näkynyt, mutta toissakeväänä korvasienireissulla äkkäsin kyllä teerenpesän. Kerran lensi nuori teeri ikkunaakin, mutta selvisi päänsäryllä. Pari päivää sitten koitui ikkunakosketus pyyn  kohtaloksi. Se oli ensimmäinen tässä saaressa näkemäni pyy. Olisin mieluummin jättänyt tuon ensikohtaamisen väliin. Yli lentävät ja lähistöllä ääntelevät kuovit ja töyhtöhyypät ovat myös hävinneet maisemista. Ilotissa ne ennen asustivat. Töyhtöhyyppien katoamiseen lienee syynä se, että Ilotin peltoja ei ole vuosikymmeniin viljelty. Kuovien vähenemiseen en osaa syytä arvuutella. Perhosia on pihapiirissä runsaasti. Harvinaisimpina syreenikiitäjä ja puuntuhooja. 

  Lajeja siis on. Yhtä odotellaan. Karhu ei vielä ole näyttäytynyt. Piekälän puolella on todistettavasti havaintoja tehty. Siellä tuore paskaläjä reilu kymmenen vuotta sitten myös Hilpan kanssa nähtiin.  Karhuhan ui taitavasti. Karhua varmaan polskuttaa. Tai opetellessa karhukoiraa. Ei siis kummoinen ihme, vaikka joku päivä kontio ikkunasta kurkistaisi.

  Aamulla lähdettiin hieman metsään kulkemaan. Ei niinkään karhu mielessä, vaan liikunta ja syömäsienet. Samalla tuli, taas kerran, otettua muutamia kuvia itälaidan kallioilta ja laavulta. 

 

  "Eihän näihin maisemiin kyllästy", sano Peppe.

  "Ei nii", myönsi Hilppa

  Kallioilta käveltiin mutka kuvaamaan mäyrän tai supin koloa. En osaa sanoa kumpi on suorittanut kaivauksia. Ihan kuvasin sen takia että kesällä huomaamani kolo tukee alussa kertomaani tarinaa saaren asujaimistosta.

  Päivän liikunta tuli tehtyä. Karhu ei tullut vastaan, eikä supi tai mäyrä ilmoittautunut. Kanttarellejä kerättiin pariksi kerraksi, muutama koivutatti bonukseksi. Korppi ronkkui, närhi ärhenteli, mieli lepäsi, muutama hirvikärpänen teki parhaansa tunnelman latistamiseksi. Täydellisyydessäkin täytyy olla särö. "Säröstä valo pääsee sisään", tai jotain siihen malliin, lauloi Leonard Cohen. Viisas mies. 

Loppuun syksyn merkit yhdessä pihan vaahterassa. 

PÄIVÄN PEILI

  Lämmin syksy jatkuu. Lämpimän syksyn askareet jatkuvat kutakuinkin kuten jatkuisivat kylmänä syksynä. Tällaista pohdiskelin, kun aamupäivän, samalla koko päivän puuhat oli tullut tehtyä. 

  

  Päivän askareet alkoivat aamukahvin jälkeen verkonnostolla. Ahti oli tällä kertaa sitä mieltä, että kalakaveri on siian ja ahvenen arvoinen. Minut Ahti luokitteli puolentoista kilon hauen ja ahvenen väärtiksi. Haukiraukka oli tarttunut hampaistaan 33 milliseen verkkoon. 

  Verkkojen nosto saatiin tehdä hienossa kelissä.

  Kun kalasouvi oli ohi, purin tarmoni puutarhakeinun purkamiseeen. Siirtelin rungon aittaan talvehtimaan, samoin pöydän ja aurinkovarjon. Sitten vein keinun katoksen laiturille ja pesin sen. Painepesuri oli apuna, mutta pehmeää juuriharjaa tarvittiin myös.

  Nyt katos on puhtaana ja kuivamassa narulla. Kuivamassa on myös Hilpan ja pesukoneen yhteistyönä pesemää pyykkiä. Hienoa, kun pystyy vielä ulkona pyykit kuivattamaan.

  Vielä ehdin tehdä pienen järkevää energiataloutta tukevan toimenpiteen. Ostin eilen kauppareissulla pullon uretaania, ja tiivistin nyt sillä pari metriä lattianrajaa tuvan länsipuolen ikkuna alta. Routa on taloa vuosien saatossa hieman liikutellut, ja sen seurauksena on lattian ja seinän liittymäkohtaa ilmaantunut selvä rako. Siitä vetää. Talvella tai länsituulella sen parhaiten huomaa. Juuri siinä nurkassa on näet Hilpan lukutuoli, ja hän on jo kauan valitellut asiaa. Jospa nyt lakkaavat sukat jaloissa pyörimästä. 

  Pohdiskelut sain valmiiksi sopivasti ennen komentoa ruokapöytään. Lounaaksi oli perjantaipitsat. Kiitos pakastimen pääsee saaressakin perjantaipitsaa syömään pienellä vaivalla. Vaikka kyllä sienipitsaa ja muunkinlaista on Hilppa useaan otteeseen itse valmistanut. 

  Hauen kohtaloksi tuli odotella huomiseen. Silloin syödään haukifileetä, toinen meni pakkaseen.

  Koska omat ajatukset eivät saaneet tämän enempää ilmaa aleen, laitan pari lainattua.

  Jokainen kieltämisen arvoinen kirja on lukemisen arvoinen. Isaac Asimov

   Kun olet kuollut, et tiedä olevasi kuollut. Se on vain tuskallista ja vaikeaa muille. Sama pätee silloin kun olet tyhmä. Ricky Gervais

  Vielä yksi, jonka lausahtajaa en muista, mutta se on näinä valintojen ja arvovalintojen aikoina ajankohtainen:

  Ihmiset eivät päätä tulevaisuudesta. He päättävät valinnoistaan ja valinnat päättävät tulevaisuudesta.

SYYS SYLEILEE

  Syksy etenee. Ei vielä juuri puissa ruskaa näy, mutta sananjalat ovat jo saaneet kesästä tarpeekseen.

  Ilmat ovat vaihtelevia. Tuulta, sadetta, tyyntä, sateetonta, pilvistä, aurinkoista, kuulautta, sumua, kaikkea kohtuudella, kuten syksyyn kuuluu. Ei valittamista. Syys syleilee. Välillä kuin tukehduttaakseen. Enimmäkseen syleilee kuitenkin lempeästi. Aínakin tällaista syysihmistä. 

  Eilen laitettiin naapurin kanssa pari verkkoa/ruokakunta järveen. Ei isoa saalista, mutta paistikalaa kuitenkin, molemmille kalastajille. 

  Auton kunnostusviikot jatkuvat. Taas vein aamulla pirssin pajalle. Nyt vaihdetaan yksi iskari. Totuttuun tyyliin sujui homma; minä veneellä Piskolaan, Hilppa autolla Hauhalaan. Hanelin kanssa käytiin sitten Hilppa hakemassa. 

  Huomenna on toinen meininki. Koska sadetta on luvassa, tuulta oikein kunnolla, niin naapurin Hannu lupautui minut autolla Hauhalaan viemään. Hieno homma!

  Torstaina on edessä viikon ostospäivä, eli Mikkeliin käy matka. 

  Varovasti ollaan aloiteltu syyspuuhia: roskat on poltettu, pihakeinu lähtee talviteloilleen: pehmusteet sisälle pikkuhuoneeseen, katos pestynä myös. Kokemus on osoittanut, että aitassa niihin pyrkii ilmestymään hometta. Samoin pihakalustuksen tuolien pehmusteet roudataan pikkuhuoneeseen. Aurinkovarjo siirtyy sekin pois uhmaamasta luonnonvoimia. Saa tyytyä tosin aittamajoitukseen. 

  Isommat puuhat vielä odotuttavat. Kasvimaan kääntäminen sekä lehtien puhaltaminen ja haravointi ovat edessä vasta lokakuussa. 

  Lämmityskausi on päässyt myös alkuun. Uuneilla mennään. Halvan sähkön aikana ilppi pöhelsi näihin aikoihin myös, mutta tässä tilanteessa näytetään energiayhtiölle pitkää nenää. Vaikeaa on tämä ihmisen elämä; kun näyttää pitkää nenää energiayhtiölle, tulee samalla näyttäneeksi sitä myös ilmastonmuutoksen ehkäisylle. Pulma, mutta ei yöunia vievä. Kompensoimalla saa ainakin mielen mielen rauhalliseksi. Kunhan muistaa kompensoida. 

  Kohta on viisi kuukautta mökkikautta takana, kuukausi edessä. Sitten alkaa kuuden kuukauden kotikausi. Erilainen, mutta tuttu. Sopeutuminen tapahtuu vikkelästi. Puolensa on molemmissa. Eikä iltojen pimettyä, yöpakkasten saavuttua, lehtien tiputtua, ole isokaan asia motivoida itseään muuttomoodiin. Siihen asti antaa syksyn syleillä.

TAAS YKSI ON POISSA

  Eilen oltiin Hanelin kanssa Paavilaisen Markun muistotilaisuudessa Mikkelissä Harjun hautausmaalla. Tilaisuus järjestettiin Markun haudalla. Arkku oli jo laskettu hautaan, mutta se oli vielä peittämättä. Läsnä oli pieni joukko: Markun serkku, pappi, kanttori, suntio, muutama henkilö Markun metsästysseurasta ja sirkkelimiehen yhden käden sormien määrä muita ystäviä. 

  Markun kohtalo oli julma; hän menehtyi yksi kotiinsa. Hänet siunattiin samaan hautaan, missä lepäävät hänen vanhempansa. Samoin Isoveli Ari (Arska). Arin kuoli muutama vuosi sitten, ja hänelle ei tietojeni mukaan minkäänlaisia peijaisia pidetty. Arska ei kuulunut kirkkoon. Luultavasti hänen tuhkansa on samaan paikkaa haudattu, sillä kivessä oli hänen muistolaattansa. Tuli nyt samalla käytyä myös Arskan viimeisellä sijalla. Levätkööt rauhassa, nämä liian varhain joukosta poistuneet vellokset.

  Kuva heidän muistolleen on Luonterilta. Luonteri oli molemmille veljeksille tärkeä paikka. Siellä he lukuisina kesinä viettivät aikaansa telttaillen, kalastellen, luonnon ehdoilla elänen. 

  Myöhemmin he rakensivat mökin Keljunlahdelle Kässaareen (Kassaari se vissiin kartoissa on, mutta Kässareksi sitä aina kutsuimme). Siitä he luopuivat 2000-luvun taitteessa. Sen jälkeen kontaktini velloksiin supistuivat vähäisiksi. Lähinnä soittelemalla ja sähköpostilla yhteyttä pidettiin. 

  Molemmat Paavilaiset olivat luontoihmisiä. Nuoresta asti kalastivat, varttuneemmalla iällä myös metsästivät. Marjastus ja sienestys kuuluivat itsestään selvinä mieluisiin harrastuksiin. Kummankin terveys kuitenkin alkoi pettää, ja he joutuivat rajoittamaan toimintaansa. 

  Arska, velloksista vanhempi, oli tasaisempi ja harkitsevampi luonteeltaan kuin nuorempi Markku. Arska oli myös ikinä tuntemistani ihmisistä kovin inttämään. Eikä antanut periksi, vaikka vedenpitävät todisteen nokan alle lyötiin! 

   Markku, eli "Suhnu", jota myös "joskus muinoin "Suhmed Suureksi" kutsuttiin, oli avoimempi, myös impulsiivisempi, herkempi tarttumaan elämän viettelyksiin, joita jotkut paheiksi saattavat kutsua. Pakko tunnustaa, että sorruin joskus ennen viettämään viinanhuuruisia hetkiä Kässaaressa. Toki myös Arskan kanssa, sillä kohtuudella maistui hänellekin kuningas alkoholi. 

  Selailin arkistoitani, enkä löytänyt yhtään kuvaa Arskasta. Arskan ottamia kuvia oli muutama, mutta ei ainoaakaan hänestä itsestään. Suhnusta sentään löytyi yksi. Sen olen napannut Puruveden lohikuninkuuskisassa. Vuosi on luultavasti 1984 tai 1985. Kuninkuuskisa järjestettiin ensimmäisen kerran 1983, ja silloin emme olleet mukana, mutta jos ei muisti petä, niin kahtena seuraavan Hanelin kanssa Hummonselällä oltiin. Toisella näistä olivat mukana myös Suhnu ja Hännisen Make. Make se minulle Suhnun kuolemasta ja myöhemmin muistotilaisuudesta ilmoitti, ja hän oli eilen myös muistotilaisuudessa.

  Tämä kuva tuo mieleeni hauskan muiston. Kisahan on siis soutukisa, kahta vapaa saa vetää, ja se kestää vuorokauden. No, me soutelimme melko lähekkäin toisiamme. Haneli päätti kiehauttaa Srangialla porokahvit. Markut, tarkkanenäisinä, haistoivat kahvin, soutivat viereemme kysymään, josko heillekin kuksalliset liikenisi? Liikeni toki. Sitten peränpitäjä Make H: kysyi "kelpaako Omppupomppu? Meillä on pullo viileässä".

  Hän ryhtyi vetämään veneen perässä roikkuvasta narusta. Pian ilmestyi vedestä muovikassa. Mutta tyhjänä! Kassi oli revennyt ja Omenaviinipullo oli tiessään! 

  Hetken he päivittelivät kallisarvoisen juoman menetystä. Sitten Suhnu, ikuinen optimisti, huudahti "se pullo oli jo sen verran vajaa, että kelluu. Lähdetään etsimään!"

  Niin kaimakset lähtivät määrätietoisesti etsimään kadonnutta juomaa. Hummonselällä, joka on parikymmnetä kilometriä kanttiinsa, ja vaikka ei tuullut kova, niin laineet kuitenkin olivat aika korkeat. Tietojeni mukaan pulloa ei löytynyt. Mutta kaikki kunnia sinnikkäälle yritykselle. 

  Niinpä niin. Joukot harvenevat. Tarkoita sitä joukkoa, mihin kuuluvat sellaiset ihmiset, jotka voin ystävikseni laskea. Eikä se joukko alun perinkään ole ollut kovin suuri. 

  Loppuun eilinen kuva Markun haudalta.

VERKKAISTA

  Verkkaisesti kuluu aika sadepäivänä. Eikä ajan vitkuilu huomennakaan lopu. Sitten taas tulee pouta. Ainakin pariksi päiväksi. Ilmoittaa Foreca. Eli ehkä, ehkä ei. 

  Aamulla oli muutaman minuutin sähkökatkos. Olen pannut merkille, että jos jonnekin sadan kilsan säteelle näyttää sääkartta salamaa, niin silloin pätkii sähkö. Meillä on täällä Suomen kallein perusmaksu ja taitaa olla siirtohintakin. Mutta saahan sillä rahalla nauttia useista sähkökatkoista, jännittää pakastimen ja jääkaapin sisällön puolesta. Tosin ei tänä kesänä ole muutamaa tuntia pidempää katkosta ollut. 

  Hilppa oli juuri noussut, minä olin polkemassa kuntopyörää, kun virta katkesi. Hilppa ehti viritellä kynttilöitä leivinuunin tietämille.  

  Pian virta palasi. Mutta sade jatkui. Pirtissä ollaan nuhjattu. Välillä lukien, välillä muuta touhuten. Kun on tottunut ulkona nahuamaan, niin pitkäksi käy tosiaan aika. 

  Pitää välillä syödä. Muikkuja, pottuja ja torvisieniä. Eilen kun käytiin hakemassa auto Hauhalasta, saatiin Hanelilta juuri "Kaupinhauvasta" nuotattuja muikkuja. 

  Nyt on maha pullollaan. Hyvää oli. Kaikki lähiruokaa; potut pihan laidalta, torvisienet 200 metrin päästä, muikkujen perään piti usmuuttaa viisi kilsaa.

  Sitten ihan eri asiaan. Pallollamme on Wikipedian mukaan lähes 45 000 hämähäkkilajia. Niistä Suomesta löytyy n. 650. Tuntuu, että ne kaikki elävät manttaalillamme. Niitä näkee joka puolella; maassa, puussa, seinällä, katolla, ulkona, sisällä, maalla, vedessä. Parin millin mittaisista muutaman sentin jättiläisiin ulottuu skaala. Mustia, valkeita, ruskeita, harmaita, vihertäviä, punertavia, monivärisiä, läpinäkyviä äljäkkeitä. Pitkäjalkaisia, lyhytjalkaisia. Karvaisia, kaljuja. Joskus veikeän näköisiä, useimmiten pelottavan rumia. Ja tuntuu, että jokainen on erilainen. Tai erilainen on varmasti, niin kuin jokainen ihminenkin. "Eri lajeja", piti sanoa. Täytyy vissiin ruveta pitämään kirjaa. Ottaa kuva aina kun hämiksen kohtaa. "Jokainen ihminen on laulun arvoinen" lauloi Lavin Veke. Miksei siis jokainen Saarelan tilan hämäkkilaji olisi kuvan arvoinen? No, aloitan ensi keväänä. Puhtaalta pöydältä. 

  Hilppa pisti radion kiinni, pötkähti perräisille. Minä myös. Perräisille. Radiota ei enää tarvitse sulkea.