SATEEN SATTUESSA

  Ennen ylösnousua heräsin sateen ropinaan. Koska heräsin ennen ylösnousua, nousin ylös. Vettä tosiaan lorotti iloisesti. Ja lorottaa yhä. Välillä verkkaisemmin, välillä tanakammin. Kunnon maatiaissade. Vettä on tänään kertynyt jo yli 20 milliä.

  Sateen sattuessa eletään sateen ehdoilla. Aamupäivä meni lukiessa, ja yksi jakso Babylon Berlin-sarjan 4. kaudesta myös katsottiin. 

  Aamulla kaivoin pari vartta pottuja. Lounaaksi menin kesäkeittiölle grillaamaan possun sisäfileetä ja kesäkurpitsaa. Hilpan tehtäväksi jäi pottujen keitto ja salaatin teko. 

  Kesäkeittiöstä pihalle avautui näkymä luontoa hellivästä vesisateesta.

  Grillaajaan puolestaan avautui tavanomainen näkymä. Vaikka ei sitä näkymää todistanut kuin puhelimen kamera.

  Grillauksen lopputulos oli tämän näköinen. Paino sanalla oli, sillä siitä on enää jäljellä yksi pieni pala lihaa.

  Huomenna jatkunee sade. Huomenna on myös Anttolassa Kihut. Ollaan pohdiskeltu "mennäkö vai eikö mennä". Sateessa ei veneellä viitsi ajella. Äsken soi puhelin. Soitto teki päätöksen puolestamme. Rohusen Markku soitti. Ovat mökillä Seijan kanssa. Sovittiin, että klo. 11 huomenna kylillä tavataan. Laitan neilikan napinlävee, sillä ei olla pariin, kolmeen vuoteen tavattu. No vitsi, vitsi. Tunnistaahan Markku minut siitä, että on The Times kainalossa. 

  Autolla mennään. Tuskin ennuste tällä kertaa niin väärässä on, että venekeli oivaksi muuttuu.

  Laahasin läppärin pöydän toiseen päähän. Olen kirjoitellessani sivusilmällä tiiraillut Englanti-Tanska-peliä. Tai paskat sivusilmäillen. Vasta kun katsomon mylvintä ja selostajan ääni kohoavat falsettiin, nostan katseeni. Se kannattaa, sillä ihan alkuminuuteilla teki Englannin Loreen James todella upean maalin. Taitavia ovat tämän päivän naispelaajat. On katse maalin jälkeen muutaman kerran näppäimiltä irronnut. Useimmin tanskan hyvien tilanteiden vuoksi, mutta 1-0 on tilanne, kun peliä on pelattu pian 45 minuuttia. 

  Koska mieltä ei ole tänään tarve purkaa, lopetan, siirryn päätoimisesti jalkapalloa katsomaan. Puoliajalla keitä kahvit.

HARMONIA ON HARHAA

  Kun täällä saaressa asustaa, elää jollain lailla "lintukodossa". Maailman murheet tuntuvat kaukaisilta, oman maan kurjat käänteet muiden murheilta. Paluu todellisuuteen tuli, kun katsoimme Areenalta brittisarjan Sisäpiirissä. Suora lainaus sarjan esittelystä:

  Tosipohjainen draama siitä, kuinka monikulttuurinen Britannia kääntyi väkivaltaisesti sisäänpäin Brexitin synnyttämän kiihkon myötä. Brexit-kampanjointi jakoi kansaa ja kaikki merkit viittasivat siihen, että yhteiskuntarauha oli vaarassa. Valkoinen äärioikeisto nousi poteroistaan ja julisti äänekkäästi valkoista jihadia.

  Katsoimme kaikki viisi osaa parina päivänä. Se sai mielen murheelliseksi, se sai miettimään. Se sai miettimään, että rasismille ei voi olla sijaa, mitään oikeutusta, eikä  rasismiin olkiaan kohautellen suhtautuminen ole tapa, millä asiat muuttuvat. Mielessä syntyi pelko siitä, että Suomessa voi hyvinkin olla samalaista koska tahansa. Osittain jo onkin. Eihän se uuden hallituksen syy ole, mutta ei uusi hallitus myöskään tähänastisilla teoillaan ole mitään parannusta aikaan saanut. Tekemättömyydellään kylläkin huononnusta.

 

  Ylen kysely eri puolueiden kannattajien suhtautumisesta rasismiin ja sen estämiseksi tehtäviin toimenpiteisiin kertoo kyllä karua kieltä. Valheiden ja kontekstistaan erotettujen lainausten, vihapuheiden jakamisen, maalittamisen, henkilökohtaisuuksiin menemisen kulttuuri jatkuu paisuen. Orpo lienee lomalla, Purra sijaistaa. Taivas meitä varjelkoon. 

  Toinen "lintukodon" arkeen hiipinyt tosiasia: Etelä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa riehuvat maastopalot. Kanadassa on tuli korventanut metsää reilusti Suomen Lapin verran. Kaliforniassa palaa vuosi vuodelta isommin, enemmän, tuhoisammin. Tänään uutisoitiin siitä, että merivirrat saattavat pysähtyä jo tällä vuosikymmenellä. Eikö ihmiskunnan silmä aukene? Jos ei, niin saattaa tulla aika, jolloin tämän päivän ilmastodenialistin lapsen tai lapsenlapsen silmä ei enää todellakaan aukene. 

  Sellaista tänään saaren rauhaan kuuluu. Toisaalta olen/olemme täällä onnellisessa asemassa. Ei ole pakko uutisia katsoa/kuunnella/lukea. Täällä on puuhaa ja aktiviteettia kylliksi ikävän todellisuuden unohtamista helpottamaan. Mutta ei niitä unohtaa saa. Olen kuitenkin elänyt aikoja, jolloin olen ottanut liikaakin maailman murheita selkäreppuuni, eikä siitä ollut mitään hyötyä. Päin vastoin, lisää murhetta se vain tuotti. Niinpä yritän nyt pitää mieleni muissa asioissa, tehdä oman osani, niin rasismin torjumisessa kuin ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä. 

  Kahta asiaa, maahanmuuttovastaisuutta, mikä monella asianomaisella lähestyy rasismia, ja ilmastonmuutosta kun ajattelee, niin en voi olla ihmettelemättä persuja. Samalla kun he kynsin hampain yrittävät estää ulkomaalaisten tänne muuttamisen, niin he suhtautuvat joko kieltävästi tai vähätellen ilmastonmuutokseen. Hehän toimivat itseään vastaan. Ilmastomuutos laajetessaan synnyttää ennennäkemättömän pakolaisvirran, kun sadat miljoonat menettävät kotinsa merenpintojen nousun vuoksi, kuivuuden aiheuttama kato ja aavikoituminen sysään rutkasti lisää ihmisiä jonoon. Jonoon, joka suuntaa kohti pohjoista. Ja, mikäli ette persut tiedä, Suomi on pohjoisessa. 

  Mieltäni kevensin. Satoa päivisin korjaan. Molemmat auttavat päivästä toiseen raahautumaan. Eikä kumpikaan heilauta kohtalon viisaria mihinkään suuntaa. 

TUOMIO TUOMARISTA

  Tuomari Nurmio on ollut suosikkini aina hänen ensimmäisen albuminsa Kohdusta hautaan julkaisusta 1979 lähtien. Hänen kaikki levynsä ostin (ensi vinyyleinä, myöhemmin CD-muodossa) 1980-luvulla. Sitten tuli musiikin seuraamiseeni pitkä tauko, minkä aikana en juuri levyjä hankkinut. 

  Uudelleen alkoi musiikin kuuntelu oikeasti maistua joskus 2000-luvun alkuvuosina. Ostelin jonkin verran niin uusia kuin vanhoja, niin Dumarin kuin muiden, äänitteitä. Lainailin myös paljon kirjastosta, poltin niitä itselleni. 

  Spotifyta ryhdyin käyttämään kymmenisen vuotta sitten. Vaihdoin sen YouTube Musiciin, kun Neil Young ja monet muut artistit kielsivät teostensa toiston Spotifyssa. Taustalla tähän oli se, että Spotify antoi jonkun podcastäijän levittää väärää tietoa covid 19:ta. 

  Joka tapauksessa, olipa Spotifyssa tai YouTube Musicissa, niin musiikin tarjonta on valtava. Lenkkeilyn lisääntyessä lisääntyi myös musiikin kuunteluni, sillä napit korvilla on tullut dallattua jokusia tunteja, moniaita askeleita.

  Vaikka Tuomari Nurmioita olen fanittanut pian 45 vuotta, niin asiat kiersivät siten, että hänet livenä näin ensimmäisen kerran 7. elokuuta 2011 Heinola jyrää-tapahtumassa. Sinne Hollolasta ajeltiin Hilpan ja Annan kanssa. Dumari esiintyi yksin laatikkokitaransa kanssa.

  Se, etten Tuomaria ollut ennen tuota hetkeä livenä nähnyt, johtuu siitä, että ylipäätään käynyt konserteissa tai festareilla. Nuoruusvuosieni jälkeen oli tosiaan pitkä kuiva kausi, mikä katkesei 2010-luvulla. 

  Seuraavan kerran olin Handen keikkaa katsomassa PoriJazzissa 17.7.2014. Samoilla mestoilla oltiin Hilpan kanssa myös 13.7.2017, ja Dumari nähtiin. Siitä on kuva säilynyt.

  Muutama vuosi sitten tapasin Dumarin Lahden Sinfoniatalossa. Hän esiintyi siellä vaimonsa Liisa Erolan (Folk Liisa) kanssa. 

  Eilen sitten taas tavattiin Taidekeskus Salmelan pienellä konserttipaikalla. 

  Folx-kokoonpanon kanssa saatiin kuulla folkahtavaksi sovitettuja versioita Handen omista sävellyksistä. Pari uuttakin biisiä, esimakuna kokonpanon syksyllä ilmestyvältä albumilta. 

  Katsomo ravintola Kesäheinän takapihalla oli tupaten täynnä. Yllätykseni oli eräänlainen, kun  tarkasteli ikäjakaumaa. Iäkästä oli porukka keskimäärin; meidän ikäluokkaamme, vanhempiakin, oli suurin osa. Keski-ikäisiä myös jonkin verran, nuorempi sukupolvi puuttui melkein tyystin. Mikäs siinä. Ei tuntunut harmaahapsisten keskellä lainkaan pöllömmältä, järkiporukkaa. 

  Suuri osa yleisöstä selvästi tunsi Dumarin tuontantoa, mutta totta kai "hitit" saivat kansan parhaiten  mukaan. Taputukset olivat jokaisen biisin jälkeen sellaiset, että tuntui itse Tuomarikin olevan hieman otettu. 

  Kaksi encorea saatiin, ja seisaallaantaputukset lopuksi. Tai ei me niitä saatu saatu. Hieno keikka kuitenkin.

  Olen siis Dumarin tavannut viisi kertaa. Ilmankos tämä oli hyvin tuttavallinen. Kun kävelimme pari tuntia ennen konsertin alkua kohti Domanderin näyttelyaluetta, niin kukas muu se siinä peruutti autoaan parkkiin kuin Hande Nurmio. Liisa istui vieressään. Minä nostin lavan pystyyn. Hande huomasi, morjensti takaisin. Ei ehkä kuitenkaan siksi, että olisi minut tunnistanut. Mutta sen verran tuttavallisesti minä heiluttelin, että saattaa Hande vielä tänäänkin miettiä, kuka se tutun näköinen äijä oikein oli?

  Viisi kertaa olen Dumarin konsertissa nähnyt. Erilaisia ovat olleet keikat. Mutta aina vakuuttavia. Hänellä lienee taito kerätä joukkoonsa ihmisiä, joiden kanssa homma toimii. Ammattilaisia, totta kai, mutta se ei aina riitä takamaan tunnelmaa, mitä Dumarin lavalta välittyy.

  Toivottavasti tuomioni Tuomarista ei ollut oikeustajunne vastainen.

  Loppuun kuva paidan lunastaneesta vilpittömästä Dumari-fanista. 

EIHÄN SIITÄ OO KU VÄHÄN YLI 50 V., JA TAAS NÄHTIIN!

  Tänään käytiin viikoittaisella hankintamatkalla kaupungissa. Historiallinen (sic.) tapaaminen kuului myös asialistaan. Nimittäin Tuomisen Matti, ennen vanhaan Meison, kohdattiin Minnan Torikahvilassa. Yli 50 vuotta edellisestä tapaamisesta oli vierähtänyt. 

  Tapaamisen alkusysäys tapahtui viime marraskuussa, tai ehkä lokakuun loppupuolella. Oltiin joka tapauksessa palattu saaresta Hollollaan. 

  Oltiin elokuvissa, kun puhelin hälytti äänettömällä taskussa. Sen verran katsoin, että tuntematon numero. Sama numero soitti vielä toisen kerran ennen kuin esitys loppui. Niinpä pirautin takaisin, kun elokuvan päälle istuttiin kahvilla. Sieltäpä vastasi Meison! Oli törmännyt johonkin blogiini, onkinut numeroni, ja pirautti. Hienoa että pirautti. Kaveerattiin muutama vuosi 1970-luvun vaihteen kahta puolta. Meison oli Räihän Ruikun ja Viholaisen Vinskin kaveri, ja sitä kautta tuli minulle tutuksi.

  Ainakin kerran hän oli täällä saaressa viettämässä laatuaikaa Ruikun, Vinskin, Ahosen Riston, Hanelin ja allekirjoittaneen kanssa. Sitäkin reissua muisteltiin. Matti kertoi erään yksityiskohdan, sellaisen, joka on hävinnyt muististani. Olimme nimittäin harrastaneet vesihiihtoa. Ensin olin vetänyt Ruikkua, ja kaikki oli sujunut hyvin. Sitten oli tullut Vinskin vuoro. Olin, herjuuksissani varmaan, tehnyt ennen Vinskin rantautumista jyrkän käänteen, minkä vuoksi keskipakovoima oli kiihdyttänyt perässätulijan vauhdin hurjaksi. Siitä seurasi, että Vinski ei osannut arvioida hetkeä, milloin irrottaa otteen vetoköydestä, vaan antoi mennä liian lähelle rantaa. Tästä puolestaan seurasi, että Vinski paineli melkoista kyytiä läpi kaislikon, muutaman metrin kankaalle samaan syssyyn. No, ei siinä sentään kovin hullusti ollut käynyt. Onneksi! Sääret olivat Vinskillä olleet kuitenkin täynnä kaislanlehtien viiltämiä pieniä haavoja. 

  Ei tosiaan mitään muistikuvaa ole päässäni tästä episodista säilynyt. Ei varmaan leivän jäljiltä vesihiihtoshowssa ollut meistä kukaan, mutta se tuskin on syy muistamattomuuteen. Olenko vaistomaisesti hävittänyt mielestäni Vinskille (R.I.P.) aiheuttamani harmin?

  Muisteltiin me tietysti muutakin. Samoin kerrottiin toisillemme, lyhyen kaavan mukaan, kumpikin oman elämme kulusta. Ja tietysti terveydentilasta! Kuinkas muuten, tässä iässä!

  Kyllä oli mukavaa Matti tavata nokikkain. Ollaan syksyn jälkeen muutaman kerran puhelimessa puhuttu, kuvia toisillemme lähetelty. Päätettiin, että seuraavaan tapaamiseen ei ainakaan yhtä pitkää aikaväliä kuin edelliseen pidetä. Ja hauskaa oli huomata, että vaikka Meison olikin vuosien saatossa ulkonäöltään muuttunut (kukapa ei tuossa ajassa muuttuisi), niin ääni oli ennallaan, puhetyyli myös. Tuo tyypillinen mikkeliläinen hitaalla huumorilla sävytetty puhetyyli!

  Nuorenpuoleiset kaverit vaihtavat torilla kuulumisia. 

  Mikkelissä tarvittavat hankinnat tehtiin. Kävin myös verkko-ostoksilla. En suinkaan netissä, vaan Antti Turusen Kalastustarvikeliikkeessä. Olin aluksi ajatellut ostaa 16- tai 17-millisen muikkuverkon, sillä kanta on aika suurta, eikä tahdo tulla 15-millisestä läpi. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Jos kahdessa verkossa oli muutama päivä sitten n. 200 muikkua, niin eiköhän sellainen saalis riitä. Ensi kesänä muikku on isompaa, nimittäin tämä vuosikerta, mutta koska sykli on nopeaa, niin uutta on jo kasvamassa minun verkkoihin sopivaan kokoon. Siispä ostinkin yhden 60 metriä pitkän 33 millisen verkon ahvenen ja siian pyyntiä varten. Ajan saatossa on pari tuon kokoista verkkoani kärsinyt pahasti, ovat reikäisiä pohjan kiviin ja hakoihin tarttumisen seurauksena. Myös kokoliaitten ahventen tai verkkoon eksyneitten hauenpuikkareiden irrottaminen pyrkii katkomaan silmistä lankoja, joten reikiä syntyy. Nyt on kalusto siltä osin kunnossa. Varokaa ahvenet, syksymmällä siiat! "Hengenlähtö lähellä", sano Kätkäläinen haulikko kourissa hillasuolleen pyrkiville tunkeilijoille. 

  Huomenna vien auton Hauhalaan Tanun pajalle. Tanu vaihtaa oikean etupyörän tukivarren. Auto alkoi nimittäin pitämään melkoista nitinää viime viikolla, kun olimme Kiteellä käymässä. Kävin Tanulla heti sieltä palattuamme. Hän teki dignoosin, tilasi varaosan. Nyt osa on tullut, huomenna loppuu kitinä. 

  Launtaina lähdetään aamulla Hollolaan, sieltä päivällä Mäntyharjuun Taidekeskus Salmelaan. Salmelassa käydään ensi läpi näyttelyt, sitten kuudelta alkaa Tuomari Nurmio & FOLX- kokoonpanon konsertti. 

  Ensi viikko taitaa olla kalastukselle ja sienestykselle pyhitetty. Niin, ja mustikoille. Kiiskiä ja lahnanlinttejä pitkin hampain irrotelle, hyttysiä ja paarmoja pelkäämättä, hirvikärpäsiä ja punkkeja pakollisina haittoina pitäen urhoollisesti eteenpäin!  

HISTORIAA, MUTTEI HISTORIALLISTA

  Hieman historiaa, ihan pintaa raapaisten. Pirtin seinällä on valokuva talosta vuonna 1956. Verantaa ei vielä ollut.

  Minä samana vuonna. Kuva arkistoistani.

  Arkistoista lisää. Talo vuonna 1958. Pekka Karppinen Piskolan Helin ohjaksissa talvella. Veranta on valmistunut.

  Ritva, minä ja lampaat Piskolan tallin ovella saman vuoden kesänä.

  Sitten hyppäys. Maalaus pirtin seinällä. Sen on maalannut Maarit Hautala, mikäli nimen oikein luin, vuonna 1989. Tietoni mukaan Maarit Hautala oli Elinan tuttuja, ja kuva on maalattu valokuvasta.

  En kuvaa itsestäni tuolta vuodelta äkistään löytänyt, mutta tässä olen Utsjoella joko 1990 tai 1991.

  Taas hyppäys arkistoihin, nyt vuoteen 2015. Piha on vielä kurttulehtiruusun vallassa. 

  Minä tuona kesänä uistelereissulla.

 

  Lopuksi nykyhetkeen. Talo sellaisena, kun sen päivittäin näen. Alapiha on jo vuosia sitten uusittu ja verannan eteen on ilmestynyt pieni terassi. 

  Minä katselen taivaalle perräisillä lounaan jälkeen. Katselen, vaikka ei minua kuvassa näy. Katselen ja aprikoin elämän tarkoitusta, jonka tiedän olevan 42, mutten sitä silti ymmärrä. 

  Siinä ohut siivu historiaa liki 70:n vuoden ajalta. Koska lyhyeksi meinaa kirjoitus jäädä, laitan vielä pari kuvaa omavaraisesta ruokavaliostamme.

  Eilen paistmuikut, oman maan potut ja katarellisoossi.

  Tänään askeettisesti muikkupihvit ja potut.

  Iltapalana pari päivää sitten tatteja, parmesaania ja rukolaa paahdetun leivän päällä.

  Eilen illalla napsituista haikumuikuista en hoksannut kuvaa ottaa, mutta muikkunkiintiö on täynnä. Seuraava alkaa luultavasti pian.

YLISANOJEN INFLAATIO

  Monet asiat, tapahtumat, ovat ihmisten puheissa, somessa, sekä myös medioissa legendaarisia tai klassisia. Monet asiat, teot, ovat äärimmäisen tärkeitä. Niin kuulee, niin näkee, niin lukee sanottavan, vaikka minun huomioni mukaan ei taivas ole tippunut niskaamme, vaikka sellainen teko on jäänyt tekemättä. 

  Suomen Natohakemusta alettiin kutsua mediassa historialliseksi. Sen jälkeen kaikki hieman normaalista poikkeava on ollut historiallista. Toki kaikki, mitä tapahtuu jää historiaan, on siis historiallista. Mutta kun sanaa käytetään kaiken aikaa, menettää se alkuperäisen vaikuttavuutensa. 

  Historialliseksi mainitaan asioita valikoidusti. En ole nähnyt yhtään juttua historiallisesta sinimustasta hallituksesta tai historiallisista äärioikeistolaisista ja/tai natsimielisistä ministereistä. Eikä legendaarisista persupolitiikoista puhuta, vaikka legendan arvon on moni muilla tahoilla ansioitunut saanut pienilläkin teoilla. 

  Joopa joo. Nyt tarvitaan maahamme nokkelia ylisanojen keksijöitä. Muuten menee latteaksi uutisointi. 

  Politiikasta, urheilusta, kulttuurista, ties mistä, uutisoidaan superviikosta tai -viikonlopusta. Melkein joka viikko. Eihän se enää tunnu mitään. Sitä paitsi kuka jaksaa innostua yleisurheilun superkesästä, kun kesä ei mitenkään poikkea normaalista. Ei ainakaan kisojen määrän tai laadun osalta. Mutta superhypereeppinen on liian pitkä käytettäväksi, vaikka se saattaisi muutamat horteestaan herättää asiasta selvää ottamaan. Juuri siksi niitä ylisanakeksijöitä kaivataan. Ylisanakeksijät pystyvät keksimään lyhyitä ja ytimekkäitä aiemmin käyttämättömiä ilmaisuja, jotta kansan syvät rivit eivät haukotuksiinsa tukehdu. 

  Vielä toiseen asiaan puutun. Persut valittavat kuorossa, että vanhojen kirjoitusten esiinkaivaminen on kiusaamista. He siis ovat pahoittaneet mielensä. He, jotka ovat vuosikausia haukkuneet, maalittaneet, mollanneet, menneet jopa henkilökohtaisuuksiin niitä kohtaan, jotka ovat uskaltaneet heitä arvostella. On toisilla otsaa!

  Lopetan tämän historiallisen ja legendaarisen blogini tällä kertaa tähän. On äärimmäisen tärkeää, että sen luette. Loppuun tällään vielä superhienon kuvan värimintusta.

KITEELLÄ, MUTTEI KIRKASTA

  "Lomamatkalla jossain Suomessa". Muistan nuoruudestani tuollaisen lauseen radiosta, kun jotain lomamatkalaista tai joitain lomamatkalaisia yritettiin tavoittaa tärkeän sattumuksen vuoksi. Se oli aikaa kauan ennen matkapuhelimia, se oli käsivälitteisten puhelujen aikaa. Tämä tuli mieleeni, sillä olemme lomamatkalla jossain Suomessa. Olemme Kiteellä. Hetken mielijohteesta Kiteelle päädyimme. Mielijohteeseen johti se, että Iiris on Kiteellä viikon luisteluleirillä. Anna on myös mukana, kaitsemassa Iiristä ja kolmea muuta pikkuluistelijaa. 

  Toissailtana sain päähänpiston, että voitais ajella Itä-Suomeen. Otin yhteyttä Annaan. "Se sopii" vastasi Anna. "Päiväohjelma on vaan aika tiukka, joten ei paljon ehditä nähdä".

  Aamulla lähdettiin ajelemaan. 200 kilsaa Puumalan, Savonlinnan ja Kerimäen kautta. Olin varannut yöksi huoneen Kiteenhovista. Klo. 14 piti huoneen vapautua. Olimme perillä hyvissä ajoin, joten kävimme jäähallilla katsomassa aamupäivän jääharjoittelua. Helevetin kylmää oli hallissa, sortseissa ja t-paidassa. 

  Ehdimme käydä syömässä, ennen kuin puoli kaksi ajettiin hotellille kysymään, joko huone on vapaana. Respassa oli henkilökuntana n. 13-vuotias poika. Asia ei oikein auennut, joten hän meni huutamaan apua. Nyt ilmestyi tiskille reippaasti normaalin eläkeiän ylittänyt rouvashenkilö. Ensin luulin, että sujuminen ei juuri parantunut, mutta olin väärässä; kyllä hän homman osasi, mutta ei ollut kiirettä, enemmän harkitsevaa verkkaisuutta. Perinpohjaisen alustuksen ja estelyistä piittaamattomien selitysten jälkeen saimme avaimen. Huone osoittautui tyypillisen 70-luvun tyypilliseksi huoneeksi. Ihan siisti, asiallisen kokoinen kylpyhuone, telkkari, jääkaappi, wifi. Siis kaikki ok. Paitsi wifi. En saanut yhteyttä pelaamaan. Liekö vika siinä, että huoneemme on pitkän käytävän perillä yksikerroksiessa rakennuksessa, ja siten signaalin kantaman rajoilla? En jaksanut asiaa enempää vatvoa, vaan jaoin chromebookiinin kentän puhelin hotspotin kautta. 

  Luisteluleirin ryhmällä E oli taukoa aamupäivän jään, baletin ja ruokailun jälkeen, jotten tapasimme Annan, Iiriksen ja monta muuta KaTa:n luistelijanalkua leikkipuistossa, mistä matka jatkui jäätelökioskille. 

  Jäätelökioskin seinällä oli aukioloajat merkattuina. Erillilsellä lapalla ilmoitettiin seuraavaa:

PELIPÄIVINÄ SULJEMME TUNTIA ENNEN KiPa:n PELIÄ!

   Luultavasti jäätelönmyynti on täällä melko vähissä, koska raitilla ei liiku ketään. Ainakaan paikallista. Turistit ostakoot jätskinsä Marketeista!

  Kun leiriläiset lähtivät jatkamaan omaa elämäänsä, ajelimme hieman Kiteen ympäristössä. Kiteenjärven rantaa myötäilevää tietä jokusen kilometrin myös köröttelimme. Sitten ostimme kylmää juotavaa S-Marketista, vetäydyimme huoneeseemme levähtämään. Tai oikeammin Hilppa pötköttää, minä naputtelen.

  Iiriksen ryhmän toinen jäävuoro alkaa 17:20. Sinne menemme vähäksi aikaa katselemaan. Pitää haalia kaikki mahdolliset vaatteet autosta ja repusta päälle, jotta tarkenemme. Minä ainakin pysty laittamaan pitkät housut, kahdet kalsarit, hupparin ja sadetakin. Sekä sukat paljasjalkakenkiin. Kyllä talvisodan käyneen kansan jälkeläisen täytyy noilla varusteilla pärjätä. 

Taidan minäkin hetken lojua enne jäähallille menoa. En ole ennen Kiteellä kyljelläni ollutkaan.