PIIKKI POLVEEN

  Pikavisiitti Hollolaan takana. Pikavisiitti piikin vuoksi. Piikin, joka oli lumpion alle nasautettu 10:45. 

  Ennen tapahtumaa lääkäri valotti, mistä on kyse.  "Tämä piikki työnnetään polvilumion alle. Mukana on puudutusaine ja kortisoni. Puudutuksen pitäisi alkaa vaikuttamaan melkein heti, kortisoni parin vuorokauden kuluessa. Pistos vaikuttaa ehkä noin kuukauden, jos vaikuttaa. Saattaa olla. että siitä ei ole juurikaan apua. Pistos on melko kivuton. Jos neula osuu kudokseen, voi pientä kipua esiintyä. Onko sinulla jotain kysyttävää asiasta?"

 "Ei tästä kortisonista, mutta millainen myrkky kukonhelttauute on, kun olen kuullut, että se on muutamalle tutulle tuonut apua, poistanut jopa vaivan? 

  "No joo, kyllä sitäkin voidaan kokeilla. Käyn kysymässä ylemmältä taholta asiaa, vastasi lääkäri. "Odota hetkinen".

  Pian hän palasi. Annetaan nyt tämä kortisonipiikki. Jos se ei tepsi, niin kuukauden kuluttua voidaan kokeilla kukonhelttauutetta. Tai jos tepsii, niin uutta kortisonipistosta. Riippuu siitä, kuinka aine vaikuttaa. Otapa housut pois, käy tuohon makaamaan."

  Tein työtä käskettyä. Lääkäri putsasi polven ympärystän, täytti ruiskun, kehotti ilmoittamaan, jos tuntuu kipua, alkoi työntää neulaa. Ei tuntunut juuri miltään. Lekuri kyseli vähän väliä "miltä tuntuu?" Minä, että "ei isommin tunnu".

  Lopulta aine oli tuupattu polveen. Lääkäri käski nousemaan, liikuttamaan jalkaa, jotta kortisoni leviää koko alueelle. 

  "Pari, kolme päivää kannattaa olla jalkaa rasittamatta. Ota siinä kuukauden kuluttua yhteyttä tänne päin", sanoi lääkäri lähtiäisiksi, toivotti vielä hyvää syksyä. 

  Nyt piikistä on kulunut viitisen tuntia. Puudutus on jonkin verran auttanut, mutta polvi on jäykkä. Kipua tuntuu yhä tietyissä jalan asennoissa. Kuulostellaan. 

  Sellainen tuntuma minulle käynnistä jäi, että kukonhelttauute on aika kallis lääke, ja sen vuoksi sitä ei olla ensimmäisenä tyrkyttämässä. Voi olla väärä, tuo tunne. 

  Nyt on pari päivää otettava löysästi. Eli jää aitan valttaus tuota tuonnemmaksi, sillä keskiviikosta alkaen on luvattu useammaksi päiväksi sadetta.

  Aitan ehdin saada siihen malliin, että ovi, kuistin alakatto, räystäänaluset, sekä räystäs- ja vuorilaudat on maalattu, sienistä takapääty, pohjoispuolen sivu ja puolet fasadista on valtattu. 

  Halusimme muuttaa aitan sävyn ruskeasta harmaavoittoiseksi. Noin ruskeita kuin oven oikea puoli kuvassa on, eivät muut seinä enää 27:n vuoden jälkeen olleet. Katoksen alla ja varjossa on väri kuistilla säilynyt paremmin. Kun harmaan valtin vedin, odotin, että se kuivui, niin ihan hyvä lopputulos oli. Ruskea kuultaa hieman harmaan läpi. Vaikutelma on kuin vanhassa käsittelemättömässä hirsiseinässä. Sellaista haettiin. Feikkiä. Ehkä. Mutta sitä on maailma muutenkin pullollaan. Antaa siis mennä.

  Muutamassa päivässä on tullut/tulee vietettyä sosiaalista elämää enemmän kuin puolessa kesässä yhteensä. Lauantaina käytiin kahvilla ja juttutuokiolla Voken ja Urkin mökillä. Kahvia, lettuja, jäätelöä, hieman suolapalaakin, mukavaa seuraa. Hyvää tekee ihmisluonnolle nähdä välillä muita saman lajin edustajia. 

  Huomenna on jokavuotinen tapaaminen tuttavapariskunta Vilhusen kanssa. Tällä kertaa heidän luonaan. Juttua riittää, vaikka ei ikiaikaisia ystäviä ollakaan. Ehkä mieluummin nykyaikaisia. Mutta yhteistä historiaa, yhteisiä tuttuja, löytyy vaikka kuinka. Onneksi huomiseksi ei vielä ole sadetta tulossa. Autollakin perille pääsee. Mutta viisi kilsaa veneellä voittaa kevyesti 20 kilsaa autolla sorateitä pitkin. 

  Eikä siinä vielä kaikki. Keskiviikkona tulee nuoruuden kaveri Kari "Kole" Kolehmainen käymään. Hän asuu Imatralla, mutta käy silloin tällöin huoltamassa tyhjillään olevaa kotitaloaan kirkonkylällä. Me olemme facebook-kavereita, pari kertaa puhuttu puhelimessa, ja kerran kesällä tavattiin pikaisesti, kun huomasin ohi ajaessani hänet nurmikkoa leikkaamassa Työväentalonmäellä. Onkohan se enää Työväentalonmäki? No, oli tai ei, mäestä lisää kohta. Mutta siinä nokikkain toistettiin ajatus, että Kari tulee käymään saaressa. Eilen hän sitten soitti, sanoi tulevansa alkuviikosta Anttolassa käymään. Sovittiin ajankohta. 

  "Kolen" kanssa kaveerattiin lähinnä sen jälkeen, kun muutimme 1960 kirkolle. "Kole" on minua vuotta vanhempi, joten kansakoulussa myös oltiin välillä samassa luokkahuoneessa, koska kirkonkylän koululla olivat 1. ja 2, sekä 3. ja 4. luokka samassa tilassa. 

  Kun 1964 muutettiin pariksi vuodeksi Mikkeliin, kaveraaminen hiipui, eikä enää teinivuosina jatkunut samalla sykkeellä. Hyviä muistoja minulla "Kolesta" kuitenkin, ja tietysti, on yhä mielessäni. Ylihuomenna niitä muistoja verestetään.

  Tuli mieleen, että jos oltaisiin oltu hieman kymmentä vanhempia, enemmän isosta maailmasta tietoisia, kun vanhan Säästöpankin halkovarastoon tehtiin talkkarilta salaa piilopaikkoja ja bunkkereita, niin olisikohan "Kole" vääntynyt "Coleksi", jalostunut ajan myötä Nat`iksi, siitä "Kingiksi" Nat King Colen innoittamana? Tai olisiko samaan halkovarastojengiin kuulunut Pettisen Leosta, josta tuli "Lexa", kehkeytynyt Lex, tai jopa Rex?

  Jopa joo. Vielä lupaamani paluu Töväentalonmäkeen. Meillä moukeilla oli tapana talvella laskea Tyäväentalonmäkeä "potkurijunalla". Eli kaikkien potkurit työnnettiin "sisäkkäin". Joskus siitä kehkeytyi melko pitkä "juna", koska osallistujia oli paljon. Yleensä joukon vanhin, tai sitten kookkain, sai kunnian toimia "junan" ohjaajana. Muut kävivät istumaan potkurinsa päälle. Jokusia riitti yleensä jalaksillekin. Eiku menoks. Yleensä huonosti ohjattava "juna" päätyi ojaan. Ei siinä kuinkaan käyny, koskaan, en ainakaan muista. Aika vauhtia "juna" kyllä viiletti, sillä maantie oli usein jäinen, eikä siihen aikaan hiekoitettu. Vielä selitykseksi nykypäivänä mahdottomalta tuntuvaan toimintaan: noina vuosina ei autoja päntiönään liikkunut kylän raitilla. Kunhan piti huolen, että iltaseitsemän Linjurit (Anttolan Liikenteen vuoro Mikkelistä Anttolan kautta Puumalaan, ja Saresman vuoro Puumalasta Anttolan kautta Mikkeliin) olivat jo menneet. Hm? Ehkä nuo vuorot olivat toisin päin? Siis Saresma Mikkelistä, Anttolan Liikenne Puumalasta? Niin, tai näin. "Junalla" laskettiin. Vaikka varmaa muistoa ei ole, niin uskon "Kolenkin" olleen leikeissä mukana. Se on jäänyt mieleen, että Salosen Iikka (R.I.P.) oli muita vuoden, pari, vanhempana usein puikoissa. Ja taisi sörnäyttää välillä tahallaan ojaan. Näitäkin muistoja tullaan varmasti keskiviikkona puimaan.

EI SAIS VALITTAA

  Ei pitäisi valittaa. Ei omaa tilaansa, ei omia, eikä muiden tekemisiä, ei maailmanmenoa. Valittaa saa vääräksi kokemastaan tuomiosta ja paskasta kaavaehdotuksesta. 

  Nyt kuitenkin valitan. Valitan sitä, että kun keväällä ja vielä kolmisen kuukautta sitten kotona käydessäni tein aamuisin kymmenen kilsan sauvakävelylenkkejä suunnilleen kuuden kilometrin tuntivauhdilla, niin eilen linkatessani hitaasti alle kaksi kilsaa, oli tuska polvessa sellainen, että alta pois. Asetan toiveeni maanantaina annettavaan kortisoonipiikkiin. Paskamainen talvi tulee, jos ei liikkumaan pääse. Ja kuka tekee lumityöt? Velkaa on jäänyt naapureille kesän ruohon leikkauksista. Joutuuko Hilppa hommiin? Onhan velat maksettava, varsinkin kun korot eiku nousee!

  Vaikka polvi on mikä on, niin aamulla tekeydyin töihin. Ensi kuitenkin kävin laiturilla ällistelemässä syysaamua. En valita suihkarin aiemmin tekemää vanaa, sillä se oli levinnyt hienon näköisesti. Toisessa kuvassa vana veden pintaa heijastuneena.

  Sitten hommiin. Ostettiin Lahden K-Raudasta yläaittaan maalia. Tai Valtti Coloria seiniin tulee. Oveen ja kuistin kattoon punaruskeaa Pika-Tehoa, valkoista räystäs- ja vuorilautoihin. 

  

Tein valmistelevat työt, aloitin ovesta ja kuistin katosta.

  Ylöspäin maalaaminen ei ole kovin mukavaa. Nytkin kävi niin, että työntouhussa pensselistä tipahti iso pisara maalia suoraan oikeaan silmään. Niin etevästi tipahti, että ei silmälaseihin osunut ollenkaan. Luomeen läjähti. Onneksi refleksit huolehtivat siitä, että luomi räpsähti suojaksi sekunnin murto-osaa ennen kohtaamista. Eiku satasta saunalle silmää huuhtomaan. Pakko näin jälkikäteen todeta, että en rantaan viuhtoessani noteerannut lainkaan polvea, en tuntenut kipua. Kaikki on suhteellista. 

  Sain silmän huuhdeltua. Nyt tapahtumasta on pari tuntia, eikä mitään outoja tuntemuksia silmässä esiinny. Taisin selvitä säikähdyksellä. En siis valita. 

  Tänään lasketaan muutama verkko ahvenia pyytämään. Huomenna jatkuu maalaus. Pidän nimittittäin normaalissa työaikajärjestelystä kiinni: aamupäivät hommia, iltapäivät vapaata toimintaa. 

  Maalauskelit ovat kyllä hyvät. En valita. Samaa rataa kulkee lämpömittari, eli jonkun asteen tavanomaista viileämpää on. Jotain ne povaili, että ensi viikolla hieman lämpenee, keskimääräisiin mennään. Lämpötiloihin. 

  Menkööt lämpötilat minne menee, milloin mennee, me mennään maanantaina käymään Hollolassa. Lääkäriaika 10:30. Iltapäivällä palataan takaisin. Toiveikkain mielin piikin vaikutusta odotellen. Mieli metsään palaen. Toivottavasti ei jää piikin vaikutus mitättömäksi, sillä en haluaisi kohta taas valittaa, sillä ei sais valittaa. Ja jos vaikka välillä valitankin, niin mieltäni en pahoita. En ainakaan tunnusta. 

SYKSYN MUUTTUNEET MERKIT

  Syksy alkaa näyttää merkkejään. Tänä syksynä merkillepantavaa (tottakai, tietysti merkit on merkillepantava) on se, että osa merkeistät on edellisvuosista muuttunut. 

  Se, mikä ei ole muuttunut, on, että saniaiset ruskistuvat kuivemmilla rinteillä ja puissa alkaa näkyä hieman keltaista. Kuvassa rannalle viettävä rinne saunan takana. 

  Muuttunut syksyn merkki on, että minä, vankkumaton syysihminen, joka on suorastaan saanut voimaa syksyn edetessä, nauttinut säästä kuin säästä, kysyin aamulla Hilpalta, että eiköhän lähdetä pariksi päiväksi kotiin? Kuvassa minä.

  Luulen, että suurin palo saaressaoloon on laantunut, koska kipeän polven kanssa ei ole mukavaa mennä metsään rymyämään. Ei edes Piekälän puolelle sauvakävelemään, kuten aiempina syksyinä ollaan usein tehty. Tai sitten ikä tekee tehtäviään. Ei ennen aika ole täällä pitkäksi käynyt, eikä viileäksi, tuuliseksi ja epävaiseksi muuttunut sää ole ennen ollut muuta kuin pakollinen, vuodenaikaan kuuluva jakso. Ei ainakaan vielä syyskuun alussa.  

  Hollolaan oltaisiin joka tapauksessa lähdetty tiistaina, yhdeksi yöksi. Jostain syystä tuli aamulla mieleen, että ollaan pari yötä, ainakin pari. Luultavasti vain pari. Eli keskiviikkona palataan. Puolukat alkavat nimittäin kypsyä. Eiköpä taas palaa entinen Peppe, kun kuulaassa syysaamussa saa hissuksiin dallailla pitkin mäntykankaita?

  Toinen itsessäni tapahtunut muutos on, että eilen katselin koripalloa ja Suomi-Ruotsi maaottelua. Se on paluuta ajassa taaksepäin. Vuosikymmeniä, ainakin. Urheilu ei ole siinä määrin pitkään aikaan kiinnostanut, että olisin sen vuoksi tv:n ääreen vaivautunut. Poikkeuksena futiksen ja lätkän arvokisat. Merkki jostain tuokin. Vanhuksen sanotaan muuttuvan lapseksi jälleen. En koe itseäni vielä vanhukseksi. Ehkä vanhuuttaan lähenevä muuttuukin nuoreksi tai keski-ikäiseksi? 

  

  Turhaa spekulaatiota tässä harrastin. Kuten sanoin, kyllä vanha Peppe kohta esiin putkahtaa. Pakko. Ei yksi hiton polvi saa miestä muuttaa! Mutta saattaapi kuitenkin olla, että vaikka saaressa lokakuun lopulle ollaan, niin välillä vietetään muutamia päiviä maalikylissä.   

  Huomenna Hollolaan mennään. Viedään mukana pari kylmälaukullista pakasteita, lukuisa määrä purkkeihin säilöttyjä kurkkuja ja kanttarellipikkelsiä. Mikäs viedessä, kun on uudet kylmälaitteet täytettä odottamassa. 

  Sieniasiat ovat sillä mallilla, että kanttrellejä on pakastettu runsaasti. Rouskut ja tatit odotuttavat. Suppilovahverokausi on edessä. Eli jonkinlaisia metsäretkiä on edessä, puolukoita unohtamatta. Omaan tahtiin. Risukoita ja kivikoita vältellen, polkuja ja metsäteitä kulkien. Urheilkoot urheilijat, katselkoot innokkaat, minä kokoan itseni. Niinä päivinä, kun en ole Hollolassa löhöämässä.

POLVEN TILA TARKENTUU

  Tänään tuli polven tilaan täsmennystä. Lääkäri, joka lupasi soittaa alkuviikosta, soitti. Loppuviikosta tosin. Pahoitteli sitä, että lausunto röntgenkuvista oli viipynyt. 

  "Kuvista selviää, että polvessa on nivelrikkoa, minkä seurauksena sieltä löytyy väljentymää, piikkejä, ulokkeita, oikealla puolella enemmän kuin vasemmalla.", selvitti lääkäri.

  "No, mitäs nyt?", kysyin.

  "Operaatio saattaa tulla eteen. Mutta ensin täytyy käydä jonkin aikaa fysioterapiassa. Jos se ei auta, voidaan tehdä lähete."

  "Ok, varaan heti ajan. Mites se kortisoonipiikki?"

  "Joo, kyllä sitä voi kokeilla, jos niin haluat".

  "Haluan kyllä".

  "Odotas vähän, kävelen hoitajien luokse".

    Kolinaa, rasahtelua, mutisevaa puhetta, naksahduksia, lisää mutisevaa puhetta.

  "Halloo, oletko vielä siellä. Käykö 12.9. klo. 11:30?"

  "Täällä ollaan. Kyllä käy. Ainakin pannaan käymään", vastasin.

  "Selvä, merkataan sinne aika. Tule silloin, niin pistetään piikki. Muuten, miten polvi on voinut sitten viime käynnin?"

  "Eipä ole huonontunut, ei kyllä parantunutkaan. Nyt, kun olen muutaman päivän ottanut kuuria, niin on hieman helpottanut. Muuten, parasetamoli, mitä neuvoit ottamaan, ei vaikuta ollenkaan".

  Hyminää, mutinaa. "Sellaista on joskus on. Onko sinulla vielä jotain kysyttävää?"

  "No joo. Mikä on vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen?"  

  ....... 

  Vitsi, vitsi. En tietysti kysynyt. Liian helppo lääkärismiehelle. Vähemmän koulutetutkin tietävät, että se on 42! Sanoi, että ei tule muuta mieleen.

  "Selvä. Hyvää viikonloppua vaan!"

  "Kiitos, sitä samaa!"

  Soitin heti puhelun jälkeen fysioterapian ajanvaraukseen. Automaatti ilmoitti, ainoastaan yhden välivalinnan jälkeen, että numero taltioitui, ja että minulle soitettaisiin lähimpien arkipäivien sisällä.

  En ehtinyt kunnolla heittäytyä perräisille, kun puhelu jo tuli. Asia hoitui joutuisasti. Hollolan Sote-keskuksen fysioterapiassa kuului olevan tungosta. Ajan sain kuun loppuun, 30.9. 

  No niin. Pyörät lähtivät pyörimään. Nopeaa parannusta ei ole luvassa. Siis jollei piikki auta. Ei voi mitään. Suomalaista sananlaskua löyhästi mukaellen: Terveydenhuolto elää ajallaan, Peppe kulkee tavallaan. 

  Sikäli on nyt mieli keveämpi, että sain varmistuksen vaivasta, osviitat reittiin kohti kivutonta polvea. Eikä vielä tarvinnut kääntyä yksityisen palveluntarjoajan puoleen. 

  Jos summaan Päijät-soten toimintaa tapauksessani, niin kyllä 8½ vanhalla asteikolla pitää antaa. Jopa 9. Viimeaikaiset suorituksetkin kompensoivat toisiaan: Jos lääkärin lupaama alkuviikko oli loppuviikko, niin fysiterapian ajanvarauksen ennakoima muutama arkipäivän takaisinsoiton odotus oli 10 minuuttia. 

  Polvi ei vielä parantunut, mutta mieli keveni. En siis lähde pallomme nykytilaa, en edes maamme kovaa vauhtia kahtiajakautuvan kansakunnan verbaalista kädenvääntöä, surkuttelemaan. Lopetan tähän. Kuvalla sananjalkojen mukavasti reunustamasta leikkimökistä, joka odottelee jo malttamattomana ensi kesän vieraita. 

KAUSI VAIHTUU

  Ilma viileni. Kymmentä astetta päivisin, viittä öisin, sadetta päivittäin, siinä tulevien päivien näkymä. Eihän se kovin kylmää vielä ole, mutta kun on tottunut päälle kahdenkympin lukemiin, aika kalsalta tuntuu, varsinkin kun pohjoistuulta on 5-6 m/s. Siis aika aloittaa lämmityskausi. Makuukammarin uunia jo parin iltana olen lämmittänyt. Tänä aamuna tälläsin tulet isoon uuniin. Viideltä tälläsin. Ihan parhaita hetkiä elämässä: uuni humisee, pihkapuu rätisee, muuten aivan hiljaista. Edes saaren yli puhaltava pohjoistuuli ei tänne eteläpäähän kuulu. 

  Seitsemän aikaan vetäisin työvaatteet niskaan. Ajattelin lähteä pariksi tunniksi touhuamaan. Sääennuste osoitti kuitenkin taas luotettavuutensa; sateen piti alkaa vasta yhdeksältä, mutta vettä tihusi jo seitsemältä. Nostin kädet pystyyn, vaihdoin leppoisammat vaatteet, päätin pitää rokulipäivän. Siis ulkotöiden suhteen. Näin tuli tilaa kirjoittamiselle. 

  Äsken sanoi Kerttu Kotakorpi takanani teeveessä, että eletään elokuun viimeistä päivää. Jotenkin kuulosti profetiaaliselta. Ilmaisua kun käytetään toisessakin merkityksessä. Esim. Mihail Gorbatšovin elokuun viimeinen päivä oli elokuun toiseksi viimeinen päivä. 

  Gorban kuolema onkin ylen ykkösuutinen. Sitten tulevat budjettiriihi tukipaketteineen, Kankaanpään uusnatsien tuomiot, neljäntenä Venäjä hyökkää Ukrainassa. 25 vuotta sitten kuollut prinsessa Diana on myöskin uutisotsikoiden kärkipäässä.  "Mä lehden luin, aamulla jo huomasin, on uutispäivä parempi kuin pitkiin aikoihin" lauloi Four Cats v. 1965. Minä en lukenut lehteä, ainoastaan uutisotsikot netissä, enkä voi muutenkaan olla laulun kanssa samaa mieltä. Vaikka ei kovin kamalia uutisia viime vuosien tarjontaan verrattuna ollut, niin minusta parempi uutispäivä on sellainen, missä hyvät uutiset ovat enemmistönä. Kun joskus näkis!

  Tuon "Venäjä hyökkää Ukrainassa"- osion alle on aina koottuna monia juttuja. Tänään mm. Jussi Halla-aho on huolissaan Ukrainan sodan seurauksista ja kysyy, mitä Venäjän voitto tekisi länsimaiden imagolle Halla-ahon mukaan Venäjän voitto sodassa antaisi viestin, että "Venäjän kaltainen kehitysmaatalous pystyy voittamaan koko kollektiivisen lännen."

  Länsimaat eivät ole sodassa Venäjää vastaan, mutta Halla-Aho ilmeisesti haluaa, että olisivat. Ja onhan uumoiltu imagon menettäminen hyvä syy maailmansotaan, eikö? Toki sotia on aloitettu pienemmistäkin syistä, mutta länsimaiden imago on luultavasti valmiiksi alhaisissa lukemissa niissä maissa, joita Halla-Aho tarkoittaa. 

  Se, että Venäjän voitto Ukrainasta johtaa uuteen sotaan muutaman vuoden kuluttua, kuten Halla-Aho toteaa, on tietysti mahdollista. Vaikka niinkin kävisi, on se parempi vaihtoehto kuin 3. maailmansota nyt. 

  

  Uutiset sikseen. Nämä isommat uutiset voi kukin lukea, kuunnella, katsella. Pieni paikallinen uutinen vielä. Maanantaina laskettiin naapurin kanssa verkot; Hannu pari ahvenverkkoa, mitä pari vähän isompi silmäistä. Hannu sai kolme oikein pulskaa ahventa ja puolitoistakiloisen hauen, minä pari alle kiloista lahnaa, yhden hieman yli olevan. Hannu tarjosi haukea meille. Meille kelpasi. Eilen syötiin pitkästä aikaa uunilahnaa, hauki on fileinä pakkasessa. 

  Ennen vanhaan lahnaa pyydettiin, myös tietysti syötiin, enemmän. Piskolassa ukki-Aleksi oli varsinainen "lahnamestari". Riimuverkoilla niitä tuli joskus niin paljon, että Aleksi vei saaliin  silloiseen vanhaan Anttolan Hoviin, missä toimi vanhainkoti. 

  Myöhemmin lahnoja pyysi Haneli, minä, kesäisin täällä ollessani kaverina. Savulahnaa, uunilahnaa, niitä naposteliin aika usein. 

  Nykyisin minulla ei edes ole lahnan pyyntiin sopivia verkkoja. Joskus saattaa joku isompi yksilö pyöräyttää itsensä pussiin pienempi silmäiseen verkkoon. Tuokin eilen syöty tipahti itsekseen irti, kun verkkoa seinälle laitoin. 

  Järvikalaa ollaan syöty viime aikoina 2 - 3 kertaa viikossa. Kesäkurpitsasta tehtyä erilaista ruokaa myös usein. Lihaa ehkä kerran viikossa. Sieniä luultavasti alkaa taas löytymään. Sen tuntee olossaan, sen tuntee lompsassaan. Kun arki Hollolassa koittaa parin kuukauden kuluttua, on varmaan mietittävä, mitä ruokakaupoista ostaa. Järvikalaa, ei kasvatettua lohtakaan, kestä rahkeet kolmea kertaa viikossa popsia. 

  Illat pimenee, aika ei. Siis käy pitkäksi, ainakaan vielä. Puuhaa on tekemättä, sieniä keräämättä, monta ahventa ja siikaa, lukuisa määrä muikkuja syömättä. Kun vaan polven saisi kuntoon. Ei ole lääkäri vielä soittanut. Alkuviikosta lupasi. Alkuviikko on kohta kääntymässä loppuviikoksi. Pitää kai olla yhteydessä sinne päin, jos ei tänään tule röntgenkuvien valaisemaa tietoa. Mutta se on huomisen murhe. Lopetan tähän. Yhden kuvan vielä kuitenkin laitan.

  Tällaisia iltoja on edessä jono. Voi olla sellaisiakin, että laskeva aurinko ei valoaan luo pirttiin hämärään.

NAHKAPASKA

  Viime aikoina olen kuullut tiedotusvälineissä monenkin merkittävän henkilön sanovan, että vyötä on kiristettävä. Pakkohan se on uskoa, kun silmäätekevät niin sanovat. Asia jäi askarruttamaan, kunnes äkkäsin, että minullahan on siihen konsti! Kun Hollolassa käytiin asia palautui mieleen. Ja olihan minulla! Nahkapaska!

  Nyt on helppo vyötä kiristää, kun voi vaivattomasti lisää reikiä siihen tehdä. Kas kun eivät mahtihenkilöt ole osanneet tätä neuvoa antaa. Kaikki pitää täällä itse ymmärtää, keksiä, säveltää. 

  Kun vyönkiristys oli ratkaistu, lääkärissä käyty, kylmäkoneet vastaanotettu, perjantaina neljäs koronarokote saatu, lähdettiin Espooseen lapsia kaitsemaan. Mukavasti meni yhden yön reissu. Lapset olivat kiltisti, oltiin mekin. 

  Eilen lähdettiin aamusta ajelemaan Hollolaan. Hilpalla oli päivällä kampaaja, minä kävin Elinaa katsomassa. Kahden maissa nokka kohti Anttolaa. 

  Saarelassa oli kaikki kunnossa. Tomaatteja oli parissa päivässä kypsynyt aika lailla. Muutamat kukat jaksavat yhä kukkia.

  Eilen viettivät venetsialaisia ympäri Suomea. Anttolassakin. Ihan amatöörien hommaa! Kauttahan on vielä ainakin pari kuukautta jäljellä. Eikä sen loppuminen ylipäätään mitään juhlia kaipaa. Tai jos, niin surujuhlat sitten. Vaikka kukapa minä olen sanomaan. Viettäköön kukin juhliaan koska tahansa, minkä vuoksi hyvänsä. 

  Lääkärissä tosiaan kävin, ja polvi kuvattiin. Lääkäri lupasi soittaa alkuviikosta. Polvi on kyllä tosi kipeä. Ei pysty liikkaamatta oikein kävälemään. Lääkäri kirjoitti minulle lisää pitkävaikutteista tulehduskipulääkettä, mutta sanoi, että ei saa käyttää jatkuvasti, kuureina ainoastaan. Kyllähän minä sen tiesin. Lääkäri sanoi myös, että ota välillä parasetamolia, niitä voit napsia kolme päivässä. Minä siis heti ostamaan. 1000 mg:n pillereitä ostin purkin. Ei ne juuri tehoa. Tänään en ole viitsinyt edes kokeilla. Ollaan muutama päivä ilman. Jospa se lääkäri heti huomenna, tai tiistaina, pirauttaisi. Saisin jotain tietoa. Olisi ehkä jo henkisestikin tärkeää. 

  Lääkäriherra kyllä jo hieman tunnusteli. Oli kai jotain ajatusta mielessä. Hän nimittäin kysäisi ennen ajan loppumista, kuinka suhtaudun mahdolliseen polvioperaatioon? Minä siihen, että jos ei muuta konstia ole, niin ilman muuta, uudet osat sisään. Nyt jännitys onkin siinä, tuleeko vähintään puolen vuoden jonotus leikkaukseen, vai piikki polveen, vai molemmat, vain joku muu diagnoosi parannusmenetelmineen? 

  Mikäli minulta kysytään, niin pikaista helpotusta kaipaan. Muuten jäävät tatit ja rouskut metsään. Tai eivät kaikki, mutta se pieni siivu, jonka olin aikeissa poimia. Jos niitä ylipäätään edes nousee. Muutakin hommaa olisi. Linkuttamalla, paita tuskanhiessä, ei ole mukavaa puuhata. 

  PS. Mainitsen vielä, että pienriistanmetsästys lähti ansiokkaasti käyntiin. Viime yönä oli hiiri itsensä loukkuun työntänyt. 

TOHINAA TARPEEKSI

  Aamulla varhain lähdettiin usmuuttamaan kohti Hollolaa. Kotona olttin jo ennen kymmentä. Kaikki kunnossa, nurmikin juuri leikatuna. 

  Minä heti suihkuun. Ennen yhtätoista lähdettiin asioille; Hilppa kirjastoon, minä lääkäriin. Tällä kertaa oli vuorossa nuori mieslääkäri. Hän kyseli, tutki. Tutki kyllä perusteellisesti, molemmat jalat. Kaikki muuten kunnossa, verenkierto, pulssi, refleksit, liikeradat, lihasten voima, mitä niitä nyt olikaan, paitsi kipu vasemmassa polvessa. Lääkäri ryhtyi pohtimaan. Minä ajattelin jo kysyä, että eikö polven kuvaus jotakin selvittäisi? En ehtinyt, kun lääkäri tuli siihen johtopäätökseen, että mahdollisesti kyseessä on nivelrikko, ja polven kuvaus on paikallaan. 

  "Kirjoitan heti lähetteen Kuvantamiseen", jatkoi mies. 

  "Ahaa", tuumasin, "Röntgen on saanut uuden suomennoksen". 

  "Kirjoitan myös lähetteen fysioterapiaan."

  "Kuinka kauan se on voimassa?", kysyin. 

  "On se pari kuukautta ainakin. Kunhan saadaan kuvat, voidaan suunnitella toimenpiteet. Ehkä fysioterapiaa ei edes tarvita."

  "Ok. Voiko polveen laittaa jonkin ruiskeen, pistoksen, siis aineen, joka auttaa?"

  "Voi toki, kortisoonia, tai toistakin ainetta. Mutta katsotaan, kun kuvat ovat käytettävissä. Minä soitan sinulle, kun olen saanut kuvat. Sinun kannattaa käydä Kuvantamisessa kysymässä, onko heillä jonoa."

  "Hieno homma. Teen sen. Jos ei ole, varaan ajan."

  

  Kiittelin, laskeuduin kerrosta alemmas. Opasteista löysin tien määränpäähän. Kun saavuin röntgenosastolle, oli naishenkilö juuri menossa ovesta sisään lounas tarjottimella. Hän katseli minua kysyvästi, joten kerroin tilanteen. 

  "Mene sisään odottamaan!", hän tokaisi, meni toisesta ovesta. 

  Pian hän tuli luokseni. Kertasin, että lääkäri jäi kirjottamaan lähetettä, sanoi sen kestävän muutaman minuutin. 

  "Anna sairausvakuutuskortti, niin katson, joko on tullut."

  Kohta kuului toisesta huoneesta "ei näy vielä, kumpi polvi se on?"

  "Vasen."

  "Selvä. Heitä housut pois. Ahaa, nyt se tuli. Joo, vasen polvi ainoastaan."

  Sisar tuli luokseni, näytti, mihin, ja missä asennossa piti käydä seisomaan. Kuva otettiin. Sitten tuli käsky kääntyä sivuttain. Pientä asennon viilaamista, hiljaa paikallaan, toinen kuva.

  "Se oli siinä. Meidän puolesta ovat kuvat maanantaina käytettävissä."

  "Kiitos. Hommahan toimi hienosti. Mutta ehtikö lounas jäähtyä, kysäisin hyvästiksi.

  "No, se nyt on aika kuumaa soppaa", sanoi ystävällinen rouva.

  Että silleen. Menin lääkärin odotusaulaan 10:52, tulin ulos Sotekeskuksesta 11:31, ja minut oli tutkittu sekä kuvattu. Vielä jos apu löytyy, niin kiitollinen osaan olla!

  Ajoin muutaman satametrisen kirjastoon. Hilppa jo siellä odotteli. Kerroin iloiset uutiset, hamusin pari kirjaa kainaloon. Samalla soi puhelin. Kuljetusliike soitti, kertoi, että noin tunnin kuluttua ovat kylmäkalusteen perillä.

  Lainasin kirjat, ajettiin kotiin. Eiku jääkaappi tyhjäksi, pois paikaltaan, imurointi ja tilan pyyhkiminen. Pian kuski jo tulikin. Yksin oli mies. Mutta homma toimi. Vaikka ensin meinasi olla näkemyseroa. Hänen papereissan oli, että uudet sisään, entiset pois, mutta ei uusien pakkauksista purkua ja pakkausmateriaalien poisvientiä. Kun sanoimme, että kyllä asia oli siten sovittu, että meidän ei tarvitse muuta kuin laittaa eineet sisään, kuski sanoi sopuisati "onnistuu".

  Ja onnistui myös. Koneet siirtyivät hienoilla nokkakärreillä kevyesti ulos ja sisään. Pakastimen alakertaan hän toi pihan kautta alaovesta, vie tietysti vanhan samaa tietä. Me otimme vanhasta vain lokerikot pois, laitoimme pakasteen uuteen sillä aikaa, kun kuski hilasi vanhaa kyytiin. Vein tyhjät lokerikot hänelle, kumartelin otsani ruvelle. 

  Kun vaihto oli ansiokkaasti suoritettu, jäi Hilppa opiskelemaan käyttöohjeita, minä painelin kauppaan ostamaan jotain syötävää. Alkoi huikoa mokoma puuhastelu.

  Syötiin, juotiin pullakahvit perään. Hilppa vielä hieman järjesteli pakastimen sisältöä. Sitten lähdettiin Puuiloon ostamaan muutamia tarpeellisiksi tulleita juttuja. 

  On siinä ollut askaretta ja tapahtumaa ihan tarpeeksi. Nyt pääsee rauhoittumaan, kun tämä saan valmiiksi. Emmerdalet odottavat. 

  Koska tänään Hollolassa en ole ehtinyt kuvia napsimaan, laitan loppukuvaksi otoksen Saarelan veranssilta. Kuvan perspektiiviä manipuloimalla olen saanut tilasta ison näköisen.