IHA KU EI OIS POIS OLTUKKAAN

  "Ajoissa kun lähtee, niin ajoissa perillä on" (uudehko savolais-etelä-hämäläinen sananlasku). Eli kun ennen kahdeksaa lähdettiin, niin ennen kymmentä oltiin Potinlahdessa. Eikä tavaroiden kanssa jäätä ylittäessä varttia enempää mennyt. 

  Jäätie ja olosuhteet jäällä kulkemiseen olivat hyvässä kunnossa. Itse asiassa ihan samanlaista oli saareen dallustaa kuin oli kaksi viikkoa sitten oli sieltä pois tulla. Välillä oli kai ihan lumettomaksi jääpeite mennyt, mutta kun uutta lunta tuli, yöpakkaset ovat olleet kovia, niin sellainen muutaman sentin kerros valkeaa siellä on. Ei haittaa menoa, ja on hyvä hiihdellä.

 Pirtin ovi avattiin koko lailla kymmeneltä. Kymmenen on se aika, jolloin entivanhaan soivat sielun kellot. Näin kertoivat minulle joskus isot pojat. Sellaiset, joilla oli henkselit ja viinakortti. Siihen aikaan Alko avasi ovensa kymmeneltä. 

  Nyt kyllä eksyin kontekstista. Ei Alkon aukeamisen historia kuuluu tähän blogiin. Siis asiaan. Tuvassa oli 15 astetta lämmintä, kun sen ovi aukesi. Eiku tavarat sisään, uuneihin tulta, pattereita päälle. Sitten avanto auki, vettä taloon, tulokahvit.

  Kun kaikki tarpeellinen oli tehty, istuksittiin hetki laiturilla. Auringonpaisteesta kannatti nauttia, sillä sitä ei taida tulevina päivinä olla tiedossa.

  Minä olin pukeutunut suosimaani mallistoon: Itäblokki 1983, "Bulgaria". Se on ajaton kuosi.

  Ilmat eivät tosiaan taida meitä helliä samalla tavalla kuin edellisellä reissulla. Lunta on luvassa useana päivänä. Reilusti vielä. Ennusteet ovat tupanneet muuttumaan melko nopealla aikataululla. Toivottavasti niin käy nytkin. Parempaan suuntaa, jos toivoa saa. Mutta siihen tyydytään, mitä säiden haltijat suovat. Ollaan, eletään, ulkoillaan, kelien mukaan.

  Eilen oltiin katsomassa Iiriksen Taitoluisteluklubin esitystä, Jääsirkusta. Mukava puolitoistatuntinen se oli. Esityksessä pääsivät kaikki kerholaiset jäälle, pienimmistä luistelukoululaisista edistyneimpiin luistelijoihin. 

  Minulla oli kamera mukana. Kun Iirksen ryhmän vuoro tuli, kiipesin penkkirivien taakse ottamaan kuvia. Napsin samoilla asetuksilla kuin yleensä 71 kuvaa. Kun kotona latasin ne koneelle, ryhdyin käymään läpi, niin huomasi, että ihan persiilleen oli homma mennyt. Joku vika oli kamerassa ollut. Otokset olivat sumeita, ei mitään tolkkua. Roskakoritavaraa kaikki tyynni. 

  En ymmärrä, missä vika oli. Otin heti kotona asian paljastuttua muutaman kuvan. Aivan hyvin onnistuivat. Tästä voi vetää johtopäätöksen: Vika oli minussa! En kyllä tunnusta, mutta en väitä vastaankaan. Ensi kerralla paremalla onnella, paremmin valmistautuneena. 

  Esityksen jälkeen ajettiin porukalla Munkkivuoreen UKKO-MUNKKIIN syömään. Meitä oli kahdeksan aikuista ja kolme lasta. Ihan hyvä potti hiljaiselta vaikuttaneelle UKKO-MUNKIN yläkerran ruokasalille.

  UKKO-MUNKKIIN  oli Anna porukallemme pöydän tilannut vanhojen aikojen takia. Kun Tiilikaiset asuivat melko lähellä, Kivihaassa, kävivät he joskus siellä syömässä. Mekin Hilpan kanssa muutaman kerran oltiin mukana. Reilut annokset reilua ruokaa ilman erityisiä krumeluureja sieltä saa. Minä söin maksaa. Söin koko annoksen, vaikka kokoa oli isommallekin ihmiselle. Hyvää oli. Ei kukaan mukaan kuulostanut omaa valintaansa katuvan. 

  Pääsiäisenä perhe Tiilikainen saapuu sitten Hollolaan. Päästään enemmän Liisan ja Iiriksen kanssa puuhailemaan. Kunhan ensin kerätään voimia täällä rauhan tyyssijassa. 

KEVÄTKÖ?

  Kevät kai alkaa huomenna. Ainakin Veikkausliiga pyörähtää silloin käyntiin. Lätkässä painellaan pudotuspelejä. Jukurit sinnittelee vielä kuvioissa. Toivottavasti huomisenkin jälkeen. 

  Kevät siis on alkanut, koska nurmella palloa potkitaan. Tosin lämmitetyillä keinonurmilla taitavat potkia. Säitten haltijat ovat kuitenkin eri mieltä. Napakoita yöpakkasia pitelee. Eikä näytä ensi viikollakaan juuri muutoksia tulevan. Mitä nyt lunta lisää kevään kunniaksi. No, jäät ainakin kestävät, kun sunnuntaina saareen mennään. Sukset mukaan otetaan, koska lunta on tulossa, jäällä hyvä hiihdellä. 

  Saattaa olla, että jäät liukenevat Saukonsalon liepeiltä vasta Äitienpäivän (8. toukokuuta) tienoilla. Vaikka saisivat ne liueta aiemminkin; siemenpotut ja -sipulit on nimittäin jo hankittu. Hyvissä ajoin, koska saattaa tulla keväämmällä niistä uupelo, kun ruokapulaa ihmisten kauhuksi maalaillaan. 

  Huomenna on meno Espooseen ja Kauniaisiin. Jääsirkus katsotaan, käydään kai jossakin porukalla syömässä. Ja pyhäaamuna kohti Anttolaa. Sotaa pakoon. Tai sotauutisia. Viikko siellä vietetään, pääsiäistä odottamaan kotiin tullaan. Sitten odotellaankin lämpöaaltoa, lauhkeita vesisateita, tietoa jäitten lähdöstä. Ja annetaan palloilijoitten potkia, kiekkoilijoiden kiekkoilla. Eikös ne mm-kisatkin ala jääkiekossa toukokuussa? No alkaa, perjantaina 13. päivänä.  Ei ole onneksi Suomella peliä avauspäivänä. Takkiin tulisi roimasti. Ainakin paraskavedekatriafobiasta kärsivien mielestä. 

  Eiköhän me saareen ennen kisoja päästä. On sitten jotakin katsottavaa, maan mylläyksen lomassa.

  Sodasta en jaksa jauruta. Muuta kuin sen verran, että aina kun joku pikku viesti tuntuu positiiviselta, niin perään tulee liuta isoja negatiivisia uutisia.

  Loppukuvaksi John Lennon filmissä How I Won the War. Häntä tarvittaisiin taas. 

HUHTIKUU TULEE, OLETKO VALMIS

  Huhtikuu alkaa perjantaina. Se alkaa aprillipäivällä, kuten ennenkin. Me menemme katsomaan Kauniaisten Taitoluisteluklubin Sirkus jäällä-esitystä. Siinä kaikki ryhmät, luistelukoululaisista varttuneinpiin ja  edistyneimpiin, esittävät ohjelman. Tämä ei ole aprillia. 

  Minä aloitan huhtikuun menemällä verikokeisiin. Aika on jo 7:35, joten kahvitta oleminen ei veny tuskaksi asti. Tämäkään ei ole aprillia. 

  Sunnuntaina on tarkoitus lähteä Anttolaan. Viikon reissu. Sitten ei varmaan ennen jäitten lähtöä Saarelaan mennä; pääsiäinen on puolessa välissä huhtikuuta, silloin perhe Tiilikainen tulee Hollolaan. Pääsiäisen jälkeenkin saattaisi saareen päästä, mutta tuskin lähdetään.

  Aamulenkillä olen käynyt normaaliin tapaan. Ihan piti paksumpaa takkia kaivaa komerosta, kun pakkasta on ollut välillä kymmenenkin astetta. 

  Eilen dallasin Okeroisten Myllyn kautta. On Myllylampi joskus tähän vuodenaikaan ollut keväisemmänkin näköinen. 

  Iloisesti vesi kuitenkin virtaa...

...ja aurinko nousee lisää lunta sulattamaan.

  Aamun uutisissa kerrottiin, että Ukrainan ja Venäjän neuvotteluissa on varovaista edistystä. Hyvä juttu, jos näin on. Silti taitaa olla vielä matkaa sodan loppumiseen. Ja Venäjän puheiden painoarvo ei liene tällä hetkella kovinkaan suuri. 

  Kerrottiin myös, että kyselyn mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista on sitä mieltä, että liittyminen Natoon lisää maamme sotilaallista turvallisuutta. Niin varmaan. Minä en omaa Nato-kantaani on ole vieläkään saanut kirkkaaksi. 

  Tuosta turvallisuudesta vielä. Nato on venäjän perivihollinen ⇒ onko turvallista olla rajanaapurina perivihollisen kanssa?

 Ratkokoot viisaammat. Vaikka Nato-kantani on vielä hakusessa, niin Natoon luultavasti haetaan. Luultavasti aika piankin. Ja luultavasti siihen päästään. Sitten meillä lienee sotilaallista turvaa. Meillä on myös velvoitteita. Kenen sotia Nato tulevaisuudessa käykään, koskee asia myös Suomea. Liian suuria asioita 56-numeroiseen päähän. 

 Tuosta aasinsiltaa seuraavaan. Meidän pienperheessä on isompi pää Hilpalla. Eli varmaan numeron omaani isompi. Mitä tästä voi päätellä? No ei yhtään mitään. Vaikka joskus Hilppa leikillään kehuskelee, että siitä näkee, kumpi on fiksumpi. Ja minä vastaan, että minullapa on pää täyttä tavaraa, ilman hölkskymätilaa. 

UNI, TESTI, JOKUNEN LAINAUS

  Tempora aspera vivimus, amice bone. Sota jatkuu, korona jyllää, takatalvi painaa päälle. Siinä asiat, painavimmasta hyöhenenkeveään. Enkä höyhenenkeveällä tarkoita pian satavien lumihiutaleiden painoa, vaan takatalven häviävän pientä merkitystä, joka ei kurjuuden puntarissa heilauta viisaria. 

  Sen enempää kurjuuksiin ja vaikeisiin aikoihin en puuttu. Tai sivuan snadisti kuitenkin. Näin nimittäin

aamuyönä muutaman oudon unen. Aamuyöllä, sianpieremän aikoihin, ne unet yleensä näen, jotka aamulla muistan. 

  Liekö sotakuvien näkeminen syynä uneen, vai olenko katsellut liikaa sarjoja? Unessa olin jossain tunnistamattomassa paikassa. Hilppa oli kanssani. Yht'äkkiä' minua ammuttiin. Luoti meni rinnasta läpi. Kaaduin maahan, mutta tajuissani pysyin. Hilppa yritti voivotellen tukkia verenvuotoa. Silloin paikalle säntäsi joku mies. Hän ällisteli hetken, nappasi lävitseni menneen luodin maasta, sanoi "odota hetki, minulla on 3D-tulostin, käyn tulostamassa tulpan."

  Mies häipyi, palasi pian. "No niin", virkkoi hän, "laitetaanpa tuke!"

  Hän tunki tulostamansa luodinreikään. Samalla hetkellä loppui kaikki kipu, tyrehtyi vuoto! Nousin seisomaan, ravistelin ihmetellen itseäni, kiittelin vuolaasti auttajaani.

  Tähän heräsin. Epätodelliseen tunteeseen heräsin, kuten aina tällaisessa tilanteessa. Meni hetki, sitten tajusin, että untahan se oli. Harmi, että tällaiset unet loppuvat aina kesken. Olisin nimittäin halunnut kysyä auttajaltani, miksi luoti piti monistaa, miksei alkuperäinen käynyt?

  Tein eilen ensimmäisen koronatestin. Olen tähän asti säästynyt niin virallisilta kuin virattomiltakin testeiltä. Tein testin siksi, että minulla oli lieviä, koronalle epätyypillisiä, oireita. Netti paljasti, että kyseiset oireet kuitenkin saattavat liittyä koronaan. Ehkä testin tekoon komensi myös se, että yhä useammin saan viestiä jokun tuttuni saamasta tartunnasta. En tietysti ajattele, että koska muut, miksen myös minä. En ole niin kateellinen. 

  No, testin tein. Positiivista oli, että se näytti negatiivista. Ne oireetkin alkavat laantua. Mikä lie ollut?

  Joskus olen kirjoittanut blogin otsikolla PERJANTAIN MIETELAUSEET. Siihen olin koonnut muutamia mieleeni painuneita viisaiden ihmisten ajatuksia. Nyt, kuin jatkoksi, lisää joitakin tällä välin bongaamia juttuja. Olkoot ne vaikka LAUANTAIN MIETELAUSEITA.

  Aloitetaan kiinalaisella sananlaskulla. Putin tulee eittämättä heti mieleen:

   Joka tiikerillä ratsastaa, havaitsee vaikeaksi laskeutua alas.  

  Sota on käynnissä:

  Itsensä kokoisella pommilla ihminen pystyi tappamaan yli miljoona lähimmäistään nopeammin kuin ehtii sanoa Bingo! Näitä aseita sanottiin kehittyneiksi. Bernard Benson, fyysikko 

  Tämä on tarkoitettu.., no kyllähän te tiedätte...

   Isänmaallisuus on elävä yhteisvastuun tunne. Kansalliskiihko on typerä kukko, joka kiekuu omalla tunkiollaan. Richard Aldington 1892-1962 englantilainen kirjailija 

  Valoa tulevaisuuteen:

  Voimakkaampi kaikkia armeijoita on ajatus tulevasta ajasta. Voltaire 

  Vaikka tietäisin, että maailma tuhoutuu huomenna, istuttaisin puuntaimen vielä tänään. Martti Luther 

  Huomionarvoinen toteamus:

  Jos kahlaa kaulaansa myöten paskassa, ei kannata kulkea pää kumarassa. Äskettäin lukemasta kirjasta, taisi olla Kristina Ohlssonin

  Kevennys, jonka alkuperä on epävarma. Sivuston  https://quoteinvestigator.com mukaan se ilmestyi ensimmäisen kerran 1960- tai 1970-luvulla jonkun kojun seinää. Graffiti mainittiin Kurt Vonnegutin vuoden 1982 romaanissa Deadeye Dick.

  To do is To be, Platon 

  To be is To do, Sokrates 

  Do be do be do, Sinatra

  Suurien ajattelijoiden innoittamana kaivoin naftaliinissa kohta 14 vuotta lojuneista piipuistani yhden, otin kuvan. Piippu mielletään moniin suuriin ajattelijoihin. Kukapa ei haluaisi olla suuri ajattelija. 

HYBRIDIKELIT

  Kävelylenkit ovat melkoista taiteilua. Enimmäkseen ovat väylät sulia, mutta varjoisat paikat saattavat olla paksun jääkerroksen peitossa. Yöpakkasten jäljiltä on päivällä valleista sulanut vesi jäätynyt, aiheuttaen yllätyksiä myös muuten sulilla tieosuuksilla. Eli hybridikelit. Pitäisi olla myös hybridijalkineet. Mutta kun ei ole, niin nastakengillä on paras aamulenkki taivaltaa. Olin kyllä yhtenä aamuna ihan lenkkareilla, mutta reitit piti valita tarkoin, eikä sittenkään säästynyt sipsuttelulta.

  Hybridikelejä piisaa varmaan viikkotolkulla. Kelit kylmenevät, ainakin vähäksi aikaa. Sulavaa lunta riittää myös pitkälle tulevaisuuteen, joten jos on yöpakkasia, saa olla kieli keskellä suuta. Eikä ole asiaa kieli poskella lainkaan ulkoilemaan lähteä.

  Kelikatsauksen jälkeen asiaa sodasta. Kaikenlaista uutista mediassa ja somessa jaetaan. Jos niitä päivät pitkät lukee, niin ei mikään ihme, jos ahdistuu.  On sodalla pelottelua. Kemiallisten- ja ydinaseiden käyttöä spekuloidaan. Ahvenanmaan tulevaisuutta ruoditaan. Yleismaailmallista energiapulaa ja nälänhätää profetoidaan. Eli ei kannata. Kaikkea lukea, eikä ainakaan uskoa. Pahimpaan on toki syytä valmistautua, mutta en silti ymmärrä sitä, kun jotkut jakavat linkkejä maailmalopun ennusteista sanoen, että eikö olekin kauheaa pelottelua, syyllistyen itse samalla kauhean pelottelun levittämiseen.

  Taas on maailman tilanne tuonut etsradille asiantuntijoita ja erikoisasiantuntijoita. Vaikka kuinka yrittää ymmärtää mitä he tarkoittavat, niin ei äly aina riitä. Aika ristiriitaista sanomaa tuntuu olevan asiantuntijoilla kerrottavanaan. 

  Olen tullut siihen tulokseen, että en usko enää yhteenkään "uutiseen". En ennen kuin se on monelta taholta varmennettu. Enkä usko yhteenkään asiantuntijaan, joskin monet heistä varmaan ihan oikeasti tietävät, mistä puhuvat. 

  Tästä onkin tullut minulle, joskus aikanaan liiankin hyväuskoiselle ihmiselle, dilemma. Eikä se ole hyvä juttu. Kun menettää uskonsa ihmisiin, menettää pian uskonsa kaikkeen. Samoin huomaan, että olen iän myötä alkanut yhä tiukemmin pitää maailmaamme pahana. Eikä sekään ole hyvä asia. Mutta uskokaa minua: Ei elämä tähän lopu. Ei ihmiskunta vielä tuhoudu. Ihmiskunta tulee ennenpitkää tuhoutumaan yhdestä ainoasta syystä. Tai oikestaan kahdesta: Itsekkyys ja välinpitämättömyys tuhoavat meidät.

  Näissä ei niikään ylevissä tunnelmissa toukokuuta odotellaan. Korona pois mielestä, sota, jos se vielä jatkuu, mielessä, saareen usmuutetaan. Usmuutetaan heti, kun järvi vapautuu. Toukotöitä tekemään. Sinne mieli halaa, siellä sielu palaa. 

KUSITAVAN MUUTOS

  Illat jatkuvat lähes samanlaisina kuin viime viikolla saaressa; puutumiseen asti istumista teeveen ääressä. Se ero sentään, että iltapissalle ei tarvitse mennä ulos. 

  Tänään tie puutumiseen kulki ennen viittä alkaneen uutispläjäyksen, George Getlyn tutkimusten, kuuden uutisten, Emmerdalen, DeGaullen ja My Brilliant Friendin kolmannen kauden seitsemännen jakson kautta. Hilppa aikoo vielä jatkaa puutumista jonkin tallentamansa jutun parissa. Minä puutuin puutumiseeni sen lopettamispäätöksellä, ryhdyin kirjoittamaan.

  En tarkoita tuolla puutumisella aivojen puutumista. Tarkoitan, että kyllä tuollainen melkein neljän tunnin sohvasessio kropan puuduttaa.

  Saareen ei nyt ihan heti palata. Tuli muuta juttua sen verran eteen, että vasta huhtikuun alussa sinne mennään. Kelivarauksella. Vaikka kyllä iltapissaa taivaan alla tulee ikävä.

  Tänään käytiin äitiä katsomassa, pitkästä aikaa. Hoivakodissa oli parin viikon vierailukielto koronatartunnan takia. Muutama oli taudin saanut, ilmeisesti työtekijä. Elinalla ei mitään hätää ollut. 

  Entisellään oli äiti: pientä hymyä tuli, sitten taas unia jatkamaan. 

  Satavuotispäivä lähestyy. Pientä suunnittelua lauantaina hahmoteltiin Hanelin ja Tainan kanssa. Täytyy tuollaista merkkipaalua jotenkin juhlia, vaikka itse juhlinnan kohde ei siihen pysty isommin osallistumaan. Toivottavasti, jos ja kun, tilaisuus pidetään, on hyvä ilma, jotta voidaan äiti vyörätä pyörätuolissa, tai sängyssä, jos se on parempi, pihalle. Lepolankadun Hoivakodissa on mukava ja rauhallinen takapiha, missä on penkkejä ja pari pöytää. Siellä olisi sopivasti tilaa osallistujille. Sukua varmaan kymmenkunta sinne tulee, hoitajia, parempikuntoisia Elinan siiven asukkaita myös. Näin ollaan ajateltu. Jos suunnitelmien mukaan menee.

  Käytiin Elinan luokse mennessä katsomassa Vesijärven jäätilannetta. Ajettiin siis Messilän kautta Rantatietä pitkin kaupunkiin. Vielä näytti jäällä lunta olevan, mutta tummiksi muuttuvia alueita jo näkyi pitkin selkää. Ei taida tointaa enää hiihtämään sinne mennä. Ehkä huomenna kuitenkin kävelemään. Siis jäälle. Pakko käydä liikkumassa, muuten illan puutumiset tulevat olemaan puuduttavampia.

  Sellaista päivärytmiä Hollolassa. Väliin toki mahtuu muutakin toimintaa, mutta kyllä lenkit ja puutumisillat ovat merkitäviä päivän kiinnekohtia. 

  Laitan loppuun kuvan. Yllätys, yllätys! Laitan kuvan viime viikolta, pilkkireissulta. Laitan sen siksi, että allekirjoittanut näyttää vanhalta mieheltä! Vaikka on vasta myöhäisempää keski-ikää kuluttava virkeä seitenkymppinen! Kyllä kamera valehtelee!

VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ

  Kuin viimeistä päivää tuntuu tietty osa maailmaa mellastavan. Me taas vietämme viimeistä päivää saaressa. Tällä reissulla. Toivottavasti ei laajemmassa merkityksessä.

  Viimeinen päivä alkoi hiihtolenkillä. Tosin lyhyemmällä kuin muina aamuina, sillä yö oli plussan puolella, joten keli ei ollut kovin lennokas.

  Minä tein hieman huoltohommia hiihtelyn jälkeen. Kymmenen korvissa lähdettiin Piskolaan. Lounaalle kutsuttuina lähdetiin. Jäätietä posoteltiin. Hyvässä kunnossa se oli. 

  Paajalan läpi kun maata pitkin ajettiin, oli tie, varsinkin talon kohdalla, jo aika pehmeäksi mennyt. Jyrkkä mäki Paajalan rantaan oli aivan alaosaa lukuunottamatta kuin luistinrataa. Päätettiin ajaa maitse takaisin Potinlahteen, sillä kitkarenkailla oltaisiin vain haettu vaikeuksia, sillä vauhtia ei tuohon rinteen mutkaan olisi saanut takuuvarmaan päälle pääsemisen.

  Tainan ja Hanelin luona meitä tervehtivät koirat; pihalla aitauksessa mäyrikset Kaapo ja Turbo, jälkimmäinen Annin ja Tuomaksen nuori yksilö, sekä sisällä ajokoira Hilu. Kaapo ja Hilu ovat vanhoja tuttuja, Turbo tavattiin ensimmäistä kertaa. 

  Vanha rakas ystävä Kaapo. Kyllä koira koiran tuntee!

 

Huom. Kaapo vasemmalla.

  Pian Haneli ryhtyi paistamaan hanhenmaksaa. Sehän on noilla nurkilla lähiruokaa, Hauhalan Hanhifarmi on parin kilsan päässä. Tämä ei ollut maksettu mainos, mutta mainoksena sen voitte pitää.

  Taina duunasi pottumuussia ja salaattia. Pöytään ilmestyi myös hanhipateeta. Ja oli lihamureke hirven jauhelihasta. Minun vatsani ei tosin sitä enää vetänyt, kun tuli popsittua lempiruokaani maksaa vähän liian kanssa. Mutta hyvät oli sapuskat!

  Ruokailun päälle Haneli kysäisi, lähtisinkö Kitosaarten taakse katsomaan iskukoukkuja. Minähän ilmoittauduin matkaan, kun Taina lupasi kahvit sen päälle. 

  Muutama satametrinen koukuille dallattiin. Neljä koukkua oli Haneli eilen laittanut. Oli ensi pilkkinyt särjet syötiksi. 

  Ensimmäinen siima oli hiljainen, ei potkinut toisessakaan. Kolmannessa oli elämää. Haneli vähän lointeli, kun oli nostokoukku jäänyt rannalle, mutta nousi se hauki-akka sentään varovaisella vedolla ylös avannosta. 

  Varmaan lähes viisikiloinen pulska mätihauki se oli. Ei Haneli kalaa kotirannassa punninnut. Sanoi, että isot kalat ne vasta punnitaan. 

  Vaikka ei Haneli punninnut, niin toisen fileen meille antoi. Huomenna syödään Hollolassa haukea!

  Aamulla lähdetään tien päälle. Mietintä siitä, koska tullaan takaisin, on edessä. Joko ensi viikolla, tai sitten heti huhtikuun alussa, tai vasta veneellä, kun jäät ovat liuenneet? Kaikki vaihtoehdot ovat auki. Ilmojen, tilanteiden, tuntemusten, mukaan toimitaan. 

  Takana on niin upea viikko, että parempaa ei voisi edes toivoa. Jos joskus, niin nyt ovat ilmat ja kelit suosineet "talvilomalaisia". Ensi viikoksikin on povattu kelvollisia ilmoja, mutta hiihto taitaa hiljalleen muuttua jäällä lykkimiseksi, sillä vähä lumi jään päällä häviää auringon paahteessa pian pois. 

  Arvoitukseksi jää, millaiseksi olosuhteen muuttuvat, kun arska alkaa pureutua kohvakerrokseen. Tai kohvakerroksiin, sillä niitä on kaksi. Kuulolla ollaan, havaintoja udellaan, päätöksiä sen mukaan tehdään. 

  Se on vielä "lomaviikosta" sanottava, että vaikka uutisiakin on tullut katsottua, aamuin, illoin, niin sota kauheuksineen on täällä, niin luonnon- kuin muussakin rauhassa, jotenkin kauempana. Se tietysti on seikka, mikä puoltaa pikaista paluuta Saarelan maisemiin. Kunhan pari päivää ollaan kotona vietetty, ryhdytään laittamaan punnuksia vaakaan. Vaaka saa näyttää, koska matka Anttolaan taas on edessä.