SANOTTIIN SITÄ ANTTOLASSA ENNENKIN

  Selailin kirjaa SULOINEN SAVONMAA Voipha se olla näinnii (toimittanut Ritva Koivukoski, Werner Söderström Osakeyhiö 1998). Se on liki 600-sivuinen opus, joka kertoo Savosta, savolaisuudesta, savolaisista (kuuluista ja tavallisista), Savon historiasta, nykyisyydestä. Kirjan loppupuolella on pitkä lista savolaisista sananlaskuista, paremminkin sanonnoista. Niiden alkuperä on aina kerrottu. Tuota listaa jäin tutkiskelemaan. Löytyihän sieltä Anttolassa sanottuakin:

  "Eihä suuret sanat suuta halakase eikä pieru pyllyvä repäse."

  "Eukkomies on ku elläen, mut ei pietä kytkyyssä."

  "Tuulee ku Jäppisen naimavuonna; vasikan nahka män vintilän reijästä läpi."

  "Anto Liikanennii jäniksen levätä, vaekka se sitä kii jahtasj."

  En kyllä muista koskaan tuollaisia kuulleeni. En Anttolassa, en muuallakaan. Sen sijaan mm. sanonta "Syö syö, syksyllä tapetaan" on hyvinkin tuttu. Poikasena ollessa sitä Piskolassa käytettiin. Leikkimielellä huonosti lautastaan tyhjentävälle poijannössille näin sanottiin, vaikka sikaahan tuossa sanonnassa tarkoitetaan. En kyllä tunnusta sika olleeni. Ainakaan silloin. Kirjan mukaan sanonta on peräisin Mikkelistä.

  Kuriositeetina mainittakoon, että kirjassa on Pertti Koistisen kirjoittama muutaman sivun juttu Muikkuveden vanhat merimiehet. Hieraisin silmiäni. Tarkistus osoitti sen, minkä toki jo arvasin: ei ollut kaimaani Koistinen kyseessä, vaan hänen kokokaimaani, v.1930 Viipurissa savonlinnalaisille vanhemmille syntynyt eläkkeellä oleva fil. maist. Pertti Koistinen. Liekö enää hengissä?

  Kun Anttolasta aloitin, niin laitan muutaman kuvan Suloiselta Savonmaalta, Anttolasta. Kuvat ovat äiti-Elinan albumeista. Ottajista ei ole tietoa. Niissä on pääosin edesmenneitä anttolalaisia. Muutamat mahdollisista lukijoista varmaan jokusia, ainakin yhdestä kuvasta kaikkikin, tuntevat.

  Tässä otoksessa on iso liuta isäntiä. Pirskasen Pekka huopikkaissa ja turkissa ja hänen vasemmalla puolella oleva turkkiherra varmaan ovat tilaisuuden vetäjinä. Jotakin metsätalouteen liittyvää lienee meneillään. Minä olen tunnistavinani ainakin Kiljusen Martin, Pesosen Vilkin. Taitaa joukossa olla Ikolan Kassukin. Niin, eikös Pirskasen Pekan oikealla puolella ole Montosia Saukonsalosta? Arton isä ja setä?

  Nyt kuva Anttolan Säästöpankin isännistöstä v. 1951. Syntymävuoteni. Eipä jaksa muistini ketään tunnistaa. Laitan kuvan taakse kirjoitetun nimilistan perään.

  Sitten se kuva, jonka 12 äijää moni saattaa tunnistaa. Muut ovat minulle selvillä, paitsi oikeassa laidassa istuva huopikasjalkainen mies. Näkö on tuttu, mutta nimi hukassa.

  Muistelen, että noilla äijillä oli joku 12-miehen kerho? Olisko kuva siitä? Voin olla väärässä. Ei olisi ensimmäinen kerta. Mutta oli niillä sellainen "klubi" kyllä. En tosin ole varma, kuinka monta jäsentä siihen kuului. Tämä oli 1960-luvun alkupuolta. Kun ei ollut somea, mihin ryhmää perustaa, niin täytyi ihan fyysisesti kokoontua. Olkoon tämä mikä miitinki hyvänsä, niin herkässä ovat kuitenkin hymyt. No jaa, Jormalaisen Pekka on vähän vakavampana. 

  Vielä yksi. Kuuskytluvun taitetta lienee eletään. Tähänkin apua anelen. Laitamiehet ovat tunnetut, mutta kuka on keskushyökkääjä? 

  Bonuksena kuva. Ei Anttolasta, vaan Helsingistä. Eletään loppuvuotta 1947 tai alkuvuotta 1948. Kuvassa tietysti isä-Erkki, Mualar-Väisäsen sanassa "ohuvena ku salakanruoto", sekä sisko-Ritva rattaissa. Molemmat ovat jo joukostamme poistuneet. R.I.P.

ARKISTOISTA PESEE

  Joutessani selailin taas hieman äiti-Elinan kuva-albumeja. Joukossa on myös isoäidiltäni Emmalta jälkeen jääneitä. Olen ne aiemmin, osittain pariinkiin kertaa, plarannut. Jokusia otoksia tälläkin kerralla skannasin. Eli puretaanpa työn tuloksia. En kuvia mihinkään erityiseen järjestykseen laita, en mihinkään kaavaan aseta. Mielivallalla on nyt sijaa. Paitsi että kaava löytyi kuin itsestään. 

  Aluksi kuva Piskolan laivalaiturilla onkivasta Hanelista. Se on otettu viiskytluvun lopulla, otaksun. Haneli oli kalamies jo silloin. 

  Myös toisessa kuvassa on vanha laivalaituri. Sitä ei ole vuosikymmeniin ollut. Kiviarkku on kuitenkin jäljellä. Minä kauhon kuvassa vedestä jotakin. Ei se kala ole. Mitä lie poikanen läträä? 

 

  Kuvasta näkee, että alhaalla on ollut vedenpinta välillä 1960-luvullakin. 

  Kun juttu alkoi kalamies Hanelista, jatketaan aiheesta. Tuossa 1980-luvun alkupuolella kävin Hanelin kanssa monena vuonna erilaisissa uistelukilpailuissa. Kaksi kertaa muistaakseni Lohikuninkuussoutu-kisassa. Siinä vedettiin soutamalla yhtä uistinta. Kilpailuaika oli 24 tuntia. Kummassakaan mittelössä, joissa olin mukana, emme koko aikaa käyttäneet. Kisa alkoi iltapäivällä, ja me saimme tarpeeksemme aikaisin aamulla. Punnitukseen ei kumpanakaan kertana tarvinnut meidän vaivautua. 

  Toisella reissulla nousi yöllä pirullinen ukkospilvi tuulen kanssa. Järjestäjän toimesta veneet käytiin komentamassa maihin. Rantauduimme erääseen saareen. Meillä oli kokolias ahven saaliina, joten paistoimme sen myräkän hieman laannuttua. 

  Nämä pari kuvaa ovat Puruvedellä järjestetystä mittelöstä. Kisa oli suosittu, kuten ehkä havaitsette.

  Kalastusaiheella jatketaan vielä. 1950-luvun lopulla kävivät minua isommat yökalassa. Minä en, itkusta ja pienestä raivarista huolimatta päässyt mukaan. Arvelen, että tuo yökalajuttu tapahtui kahtena kesänä. Luonterilla, Makutsaarilla, tai ehkä Vattusaarilla, oli äijillä tukikohta. Kuvassa vasemmalta isä-Erkki, Mäkisen Eero (heillä oli mökki Särensyvässä), saksalainen sukuun kuuluva Heinrich, eno-Olli ja isoisäni Pekka Karppinen.

  Minulla on käsitys, että Pekka ei porukassa yöpynyt, ja että nuoremmat miehet saattoivat illan tullen narauttaa korkkia vastapäivään. 

  Nyt lipsun kalastusteemasta, mutta vesillä pysytään. Eno-Olli rakensi 1950-luvulla vaneriveneen. Siitä on runko yhä Saarelan venevajan kattotuolien alapaarteitten päällä. Se oli tasapohjanen pulkka, jossa oli vaijeriohjaus. Kun Olli viritti perään isoisän kolmekymppisen Mercuryn, niin voitte arvata, että meno ei olut ihan nykynormien mukaista! Heinrich on kuvassa puikoissa. 

  Oikeasti Mercury kuului isoisän paattiin. Puuta oli paatit ennen, miehet mitä lie?

  Jonkinlaista vesisirkusta harrastettiin silloin myös. Tässä isoisä vetää jotakuta lautalla perässään. Vesisuksia oli käytössä myös. Ei ne olleet kuttaperkaa, vaan Olli-enon tekemiä ja punavalkoiseksi maalaamia. 

  Lopetan arkiston putsaamisen tähän, kun kala- ja vesiaiheiheiset otokset tuli käytettyä. 

PIENINÄ ANNOKSINA

  Elämässä on asioita, joita kannattaa nauttia vain pieninä annoksina. Kovin henkilökohtainen listani näistä jutuista on. Monella lienee omansa. Joillakuilla ei ollenkaan. Eli jokaiselle tarpeen mukaan. 

  Näinä kelvottomien, laiskojen, osaamattomien moderaattoreiden aikoina pienenä annoksina tulee seurata somessa paskalehtien juttujen poikimia kommenttiketjuja. Itse asiassa paskalehtiä ylipäätään tulee seurata minimaalisina, mieluummin olemattomina, annoksina. 

  Klassista musiikkia on hyvä nauttia pieninä annoksina. Pienet annokset sopivassa mielentilassa nautittuna tekevät mielentilasta vielä sopivamman. Liian suuret annokset puolestaan johtavat klassisen musiikin boikotointiin.

  Suklaata, keksejä, jäätelöä, herkkuja mitä tahansa on parasta nauttia pieninä annoksina. Ja harvoin. Ei tarvitse vöitä jatkaa, ja olo ja mielikin pysyvät köykäisenä. 

  Alkoholia tulee nauttia pieninä annoksina. Suuret annokset johtavat vielä suurempiin annoksiin, ja vielä suuremmat annokset johtavat johtamattomaan. 

  Kummelia kannattaa katsoa pieninä annoksina. Tämä on aivan uusi lisäys listalleni. Eilen tuli nimittäin ensin katsottua Areenalta Kummelin 50. jakso, eli 30 v. juhlajakso. Kohta perään tsiikattiin Elämäni biisi-ohjelma, johon oli biisejään valinnut Kummeli. Hauskoja heppuja, kaikki tyynni. Lahjakkaitakin. Mutta eilinen annos osoittautui liian suureksi. 

  Peppe-papan blogeja sopii lukea pieninä annoksina. Minä luen niitä ainoastaan oikolukijan ominaisuudessa ennen kuin ne lähtevät taivaalle. Huonolla menestyksellä, ottaen huomioon kirjoituksiin jääneet virheet. 

  Tarkennus yllä olevaan: Jos saisin blogeistani mainos- tai muita tuloja, saattaisi kantani olla toinen. Nauttisin Peppe-papan blogeja runsaina annoksina luomieni valeprofiilien kautta. 

  Huomautan vielä, että lista on täysin henkilökohtainen, enkä millään muotoa ole sitä laatinut ohjenuoraksi kenellekään. Kuten sanottua: Jokaiselle tarpeen mukaan.

  Nyt muuta asiaa. Aamulenkillä mietiskelin, että tällä vuosituhannella syntyneistä vanhimmat ovat samanikäisiä kuin huomattava osa yhä käytössä olevista vaatteistani ja kengistäni. Mitä siitä voi päätellä? 

  1. Ostan laadukkaita vetimiä.

  2. En ole muotitietoinen.

  3. Minulla ei ole varaa uusia garderobiani kovin usein.

  4. Minä olen tullut vanhaksi.

  5. Pienien annosten listaltani jäi pois kohta "uusia vaatteita kannattaa ostaa harvoin, silloinkin pieninä annoksina.

  Eiku veikkamaan. Oikein vastanneiden kesken arvotaan Suomen Huoneistokejun kuulakärkikynä vanhoilla yhteystiedoilla. Toimivuutta ei taata, mutta yleensä kuulakärjen hankaaminen kengän kumipohjaa auttaa. 

  Vielä loppuun toteamus: Fingerporia sopii nauttia enemmän kuin fingerporillinen kerrallaan.

TÄNÄÄN ULKONA

  Lämmintä syyskeliä pitelee. Aamulla +9, päivällä asteen verran enemmän. Mehän lähdettiin Messilän ja Tiirismaan maastoihin kävelemään. Salpakankaan teollisuusalueen parkkipaikat olivat lähes täynnä. Varmaan parikymmentä autoa oli sylkenyt matkustajansa luonnon helmaan. Ihmeen vähän kuntopoluilla kuitenkin näimme ihmisiä. Muutamia sieniäpärieden kanssa metsässä liikkuvia, jokusia sauvakävelijöitä sentään. Suppivahveroitahan ne sienenmetsästäjät olivat etsimässä. Syy, miksei tungosta ollut johtuu siitä, että kuntoreittejä on niin paljon. Kansa oli varmaan jakautunut eri suuntiin. 

  Me lähdimme taivaltamaan Messilän Golfkentän kautta. Kiersimme Tiirismaan tv-maston. Reilusti kiersimme, palasimme Iso-Tiilijärven rantaa seurailevaa reittiä. Siinä kuusi ja puoli kilsaa tuli matkaa taitettua. 

  Puolensa on Hollolan, myös Lahden, ulkoilumaastoilla. Salpauselän harjun luonto on jääkauden aikaansaamine suppineen ja kivilohkareiden koristelemine rinteineen, sekä sammaleisine kuusikoineen näillä seuduilla upeaa. Ja kun upea sää kruunasi valollaan upean maiseman, niin mikäs oli sisimmältään  etelä-savolisenten käyskennellä!

  Hilppa pysähtyi välillä ihmettelemään kuusien latvoissa näkyvää käpypaljoutta.

  Tiheän kuusikon naavaiset oksat vihreää sammalpeittoa vasten. Siinä silmä lepää!

  Golfkentällä oli täysi meininki päällä. Lähes jokaisella tiillä näkyi kulkevan kärrejään vetäviä ihmisiä. 

Kuvassa yksi heistä.

  Tilhille päihdettä näkyy olevan täälläkin, kunhan pakkanen käy ne panemassa. Pihlajanmarjat, ei tilhet.

  Huomenna ei ehditä metsäpoluille, sillä olen sopinut päiväksi muuta. Hieman käyn avustamassa tuttua. Hilppa menee sillä aikaa Lahdessa kauppoihin etsimään itselleen jotakin tarpeellista. Sen jälkeen käydään äiti-Elinaa katsomassa.

  Sunnuntaina mennään taas metsään. Ilma näyttää hyvältä, joskaan  aurinkoa ole odotettavissa. Pyhänä kierretään vaihteeksi Iso-Tiilijärvi. Samanmittainen, ehkä hieman pidempi, on se lenkki. 

  Kuukauden, tai parin, kuluttua nuo polut ovat muuttuneet latu-uriksi. Jos lunta on tullakseen. Ihan samoja reittejä emme kuitenkaan suksilla kulje. Pysytellään mieluummin sinisillä laduilla. On nimittäin muutamissa kohdin sellaisia alamäkiä, että voisi käydä meille kuin Jänöjussille:

  Kas satakunta volttia 

  hän teki ilman holttia 

  ja vatsalleen hän kinokseen 

  näin lensi suksineen

  Parempi tuntea taitonsa, pysytellä perhelenkillä sukset turvallisesti ladun pinnassa. Vaikka kyllä sitä ennen, nuorna miesnä, olisi nuo myötäleet viuhauttanut alas mennen tullen. Muutaman kymmenen vuoden hiihtämättömyys ja rinteissä käymättömyys jätti jälkensä. Ehkä hyvä niin. Iäkkäät luut kun eivät tahdo nopeasti korjaantua.

  Meni hiihtopuolelle, eli asian viereen, tämäkin tarina. Joten lopetan. Lopetan ennen isompia harhautumisia.

SUJUVAA SOPEUTUMISTA

  Eilen jätettiin Luonterin tienoot. Hyvä valinta, sään suhteen ainakin; ei sadetta, ei juurikaan tuulta, plussan puolella kuutisen astetta. Koska kaikki valmistelut oli jo tehty, oli helppo aamulla hilata tavarat (kaksi kylmälaukkua, korillinen  purkkeja ja purnukoita, kolme isoa kassia, kaksi reppua, Makitan akkukone laatikoineen ja akkuineen, säkillinen havuja haudoille, vajaa kympin maalipönttö) veneeseen. Puoli yhdeksän kantissa hyvästit jätettiin. Jo lueteltu tavarapaljous Potinlahdessa autoon, Hilppa puikkoihin, minä veneellä Piskolaan. Hanelin kanssa oli sovittu, että yhdeksän maissa tullaan. Rantauduin 8:56, Haneli oli jo odottamassa. Vene suoraan trailerille, saunarannan puuliiterin taakse talvehtimaan. 

  Hanelilla oli kiire Virtasaareen nuotalle, joten jäin peittelemään venettä. Hilppakin tuli sopivasti avuksi. Selvennyksi, että minulla oli venematkaa noin viisi kilsaa, Hilppa joutui ajelemaan sorateitä liki 20.

 Taina oli etäpäivällä, ja hän ilmestyi jututtamaan. Kaapo-koira oli matkassa. Voi sitä riemua. Hyvä oli Kaapon siihen sammalikkoon lirauttaa tavanomaiset ilopissat! Taina sanoi, että hirvenlihaa olis pari pakettia kaivettuna pakkasesta. 

  Kun vene oli hupussa, mentiin käymään talolla. Jauhelihaa ja paistipala saatiin matkaan. Eli melko edullinen talvisäilytyspaikka meillä veneelle on; vetoapu trailerilla maille, vastikkeeton paikka talvehtia, kylkiäisenä hirvenlihaa. En ole ajatellut alkaa tinkimään.

  Hollolassa oltiin ennen puolta päivää. Tavarat paikoilleen, savuahventa naamariin. Siitä alkoi sopeutuminen. Sopeutuminen, joka on lähtenyt sujuvasti käyntiin. En ängennyt illalla ulos hampaita pesemään, en myöskään yöpissalle. Aamulla en lähtenyt hakemaan liiteristä puita, vaan toimeuduin sauvakävelemään jo ennen Hilpan heräämistä. Enkä lähtenyt eilisen aikana kuin yhden kerran viemään käytettyä talouspaperia tuvan uunin kyljessä olevaan paperikassiin, mihin laitetaan poltettavat roskat. Siksi en lähtenyt enempää kuin yhden kerran, koska sen yhden kerran opetuksena sisäistin, että täällä ei ole tuvan uunia, eikä sen kyljessä olevaa paperikassia poltettavilla roskille. Hyvin sisäistetty. 

  Tänään mennään iltapäivällä hieman siistimään pieniä pihojamme. Pihoja, jotka ovat meidän osaltamme koskemattomia keväästä asti. Ruohon ovat hyvät naapurit sentään aina ajelleet. Nyt pitää vähät kukkapenkit perata, isommat roippeet haravoida. Eli pientä talonmiehen hommaa täälläkin on. Jonain päivänä pitää siinä ominaisuudessa pestä ikkunat ja parvekelasit. Sitten saa talvi puolestani tulla. Vaikka ei taida ihan heti päälle painaa. Talvi. Oikeus ja kohtuus tietysti olisi, jos lunta tulisi aikaisin, usein, paljon. Kosolti minulla on vastavuoroisuuden nimissä korvattavaa kesän nurmenleikkuista. Kuitenkin paholainen kuiskuttelee korviini, että ei sitä lunta niin älyttömästi tarvitse tulla. Ketä uskoa? Oikeutta ja kohtuutta, vai pirua? Siinäpä kysymys. Yleisemmin asiaa tarkastellen taitaa piru saada selkävoiton. Totta puhuen jos minulla olisi valta päättää, niin joulukuun alussa saapuisivat napakat pakkaset. Kun jääkansi olisi auton kestävää, saisi ripotella lunta sopivasti latujen ja laskettelurinteiden tarpeisiin. Koska minulla ei ole valtaa, eikä tietenkään edes kykyä, noista asioista päättää, katselen säiden kulkua sillä mielellä, että tulevaan on tyytyminen. 

  Aika hienoa syyssäätä näyttää Foreca povaavan. Parina seuraavana yönä hieman sataa, perjantaiaamusta alkaen on sitten lämmintä, osittain aurinkoista poutailmaa monta päivää. Tulee varmaan lähdettyä kuntopolkuja Messilän ja Tiirismaan maisemiin dallailemaan. 

  Näin on pian ensimmäinen vuorokausi Hollolassa vietetty. Merkit viittavat siihen, että seuraavat noin 120, tai pahimmassa tapauksessa yli 180, tulevat kulumaan pian entisiin kaavoihin asettuvalla tavalla. 

  Loppuun laitan pari arkistoista kaivamaani kuvaa. Ne on otettu 29.10.2018 Avokkaansaaressa. Jotenkin vippuustaa siihen suuntaan, että olen niitä lievästi manipuloinut. "So What?!" Noinhan ne sanovat jotkut minua huomattavasti oppineemmat henkilötkin. 

VOISHAN SITÄ TÄÄLLÄKIN OLLA

  Tuli onneksi hieno päivä. Huominen onkin sitten taas yhtä lörötystä. Saadaan siis nauttia vielä raikkaasta syyssäästä; aamulla oli 3 astetta miinusta, taivas lähes pilvetön. 

  Päivä alkoi tuvan uunin lämmityksellä. Kun valkeni, mentiin naapurin Hannun kanssa nostamaan verkot. Verkot, mitkä laskettiin eilen räntäsateessa ja tuulessa. Nyt oli saalis parempi kuin edellisellä kerralla. Kumpikin sai sopivasti muutaman ahvenen ja siian. Oli verkoissa myös hauenpuikkareita ja isoja särkiä. Särkeä väheksymättä ne saivat palata elinympäristöönsä, kuten pienehköt hauetkin. 

  Hilppa oli ryhtynyt aamusta siivoamaan. Tai ensin hän sulatti pakastimen. Jäätä sinne oli kertynyt kesäisten sähkökatkojen ansioista. Vähät pakasteet ovat jo taas paikoillaan. Kun ilmeisesti tiistaina täältä poistutaan, ei enää tarvitse pakastimen kanssa puliveivata. 

  Minä ryhdyin savustamaan kaloja. 

Siis näitä...

...joista tuli tällaisia.

  Kalojen haikuuntuessa kävelin vielä pihoja, aittoja, varastoja tiissimässä, josko jotakin talvivarustautumiseen liittyvää olisi jäänyt tekemättä. Ei osunut silmiin. 

  Hilppa sai aikanaan siivouksen tehtyä, kalat muuttuivat kauniin ruskeiksi. Niitä maistetaan illalla. Lisää huomenna. Tai sitten loput lähtevät käymään Hollolassa. 

  Tänään vielä saunotaan. Haikeilla mielin. Muuten ei isommin ole tarvista uurastaa. Kun aikaisin herää, niin aikaisin voi heittäytyä vapaalla. 

  Huomenna on edessä vesijärjestelmän tyhjennys, pesukoneiden talvivalmiuteen laitto. Ne sujuvat kyllä sadetta pidellessä. Samoin pitää kasata valmiiksi, ainakin valmiuteen, sellaiset jutut, mitkä viedään Hollolaan. Tiistaina sitten kamat veneeseen, siitä autoon, Hilppa puikkoihin ja kohti Piskolaa, minä myös, mutta vesitse. Piskolassa vene rantatrailerille, akku irti, pressua päälle ja puolen vuoden lepoon. Tämä kaikki pienellä varauksella. Pitää vielä huomenna tarkentaa Hanelilta, että hänelle ei ole ilmaantunut muuta. No, jos on, niin päivällä jatketaan maalaiselämää. Tiistai sekä keskiviikko näyttävät samankaltaisilta, eli vähäsateisilta päiviltä.

  Kun aamupäivän puuhastelin, kävi välillä mielessä, että voishan sitä täälläkin olla. 

  Vaikka pakkasaamun jäljiltä piti laittaa tikkaat estämään liukastumista veden vähyyden vuoksi alas

viettävälle kulkusillalle. Muuten olisin ottanut reippaan luisun, ehkä ihan jortaaniin asti. 

  Panin myös merkille, että vielä muitakin maisemissa liikkuu. Meni nimittäin sellainen jahti ohi, että Pöntinenkin saa katella pitkin nokkavarttaan.

  Ajatus täällä olemisesta väikkyi mielessä myös kaloja savustaessa.

  Mutta kyllä tosiasiassa on tullut aika siirtyä kaukolämmön pariin. Kun yllä olevaa kuvaa katselette, saatatte ihmetellä, miksi minulla on puutarhakenkien kärjessä p-kirjaimet? Järkeenkäyvä selitys asialle löytyy. Ne olen maalannut siksi, että en hämärässä laittaisi vahingossa koipiini Hilpan samalaisia sklopottimia. Näin on joskus päässyt käymään. Varsinkin, jos sukattomaan jalkaan kenkiä laittaa. Silloin Hilpan luistimet minullekin mahtuvat. 

  No niin, lopetan luultavasti viimeisen raporttini Avokkaansaaresta, Saarelan tilalta, vuonna 2021. Raportit varmaan jatkuvat toisesta osoitteesta.

AJANKULUKSI

  Tää niitä päiviä on. Juuri niitä päiviä, kun ei tee mieli nokkaansa ulos työntää. Tosin ei järin kylmää ole, kahdeksan astetta plussaa näytti mittari aamulla. Mutta elekeepä huoliko, kyllä se siitä kylömenöö! Illalla on enää pari astetta. Ja vettä työntää, huomiseen asti. Sunnuntaki näyttää sateettomalta. Alkava viikko on taas pisaroita pullollaan. Pitää vieläkin kiittää tuuriaan, niin ja Kone- ja Urheilun asentajaa, siitä, että venehuolto onnistui eilen. Tänään olisi kyrsinyt lähteä kylille ajelemaan. Ja niille, jotka vanhaa mantraa tähän tarjoavat, sanon että tulokee ise kokkeilemmaan avovenematkailuva näellä kelilöellä. Se matrahan kuuluu jotenkin näin: "Ei ilmat koskaan huonoja ole, varusteet saattavat olla".

  Vaikka onkin päivä, jona ei tee mieli nokkaansa ulos työntää, niin ulos se on tässä asumismuodossa välillä työnnettävä. Tarpeillaan on käytävä, puita on haettava, sauna on lämmitettävä, sinne myös mentävä, ulkokautta. 

  Verkoillekin täytyi aamulla lähteä. Kovin kitsasta oli kalantulo. Hannu sai siian, minä kaksi ahventa. Missä lie kalat? Huomenna lasketaan vielä pyydöt. Luultavasti viimeistä kertaa tälle syksylle. 

Kuvassa varusteiltaan moitteeton kalamies valmistautuu lähtöön.

  Koska, kuten sanottua, nokan ulos työntämiseen ei ole suurta paloa, ryhdyin ajankulukseni kirjoittamaan. Hilppa katselee jotakin ohjelmaa Areenalta. Kammarin uunissa rätisee pihkapuu. Sadepäivän meinkiä. 

  Aamulla uutisissa kerrottiin, että kuningatar Elisabeth II on päässyt sairaalasta kotihoitoon. Hänen kohdallaan se merkitsee linnakomennusta. Siinä mielessä asian mainitsen, että olemme viime aikoina katselleet Netflixiltä The Crown-sarjaa. Neljäs kausi on jo meneillään. Monarkisti en ole, monarkistia minusta ei tule, mutta ihan mielenkiintoista on ollut tuota upeasti toteutettua sarjaa katsella. Mitä lie on tullut maksamaan? Paljon, se on varmaa. 

  Mediassa ja somessa vaahdotaan, taas, Sanna Marinista. Aina vaan jaksaa ihmetyttää poliittisen pelin likaisuus. Ja se, että lokaan yritetään vetää, jos menestyy liian hyvin. 

 Poliittinen peli on likaista, ja sitä tekevät kaikki politiikan parissa pyörivät. Nyt vain tuntuu oppositio olevan todella kärkevä. Kaikki hyvät tavat unohtuivat tuossa tohinassa. No, en jaksa enempää asiasta kirjoittaa. Miettikää itse. Ja niinhän te mietittekin. 

  Taitaa kristallisoitua tiistai lähtöpäiväksi. Kaikki on sillä mallilla, että alkaa on tehty, mitä tehtävä on. 

Pienin kommervenkein täältä voidaan lähteä. Jos vielä muutaman siian saisi, savustettavaksi. Voisi viedä mukanaan, muistella kotona niitä syödessä verkoilla käyntejä, kelejä ja varusteita. Sekä ällistellä K-Supermarketin kalatiskin hintoja. 

  Juuri, kun meinastin lopetella juttua, tuli puhelu. Se tietää lisäystä "nokan ulostyöntämislistaan". Kesänaapuri, "Jänissaaren talonmies", pirautti. Hän oli eilen päässyt, ohi valvovien silmieni, saapumaan mökille. Valvovien silmien ohitus voidaan panna sen piikkiin, että olimme hänen tulonsa aikaan kylillä venettä huollattamassa. Hän on lähdössä tänään pois. Veneen rannalle kiskonmiseen ja selälleen kääntämiseen olisi kuulemma apu tarpeen. Juha sanoi kuitenkin, että jos ilma näin kurja on, niin hän saa veneen sen verran ylös yksinkin vedettyä, että pärjäilee aikansa. Ja että hän voi sitten myöhemmin tulla sen peittelemään. Mitäs suotta! Näillä latitudeilla on ollut tapana, että naapuria jeesataan silloin, kun sen aika on. Vaikka olisi "ei nokkaansa ulos tee mieli työntää"-keli. Eli illansuussa sadepuku ja sydvesti saavat taas töitä. 

  Jos lisää nokanulostyöntötarpeita ilmaantuu, ne käsittelen saapumisjärjestyksessä, teen päätökset nopeammin kuin byrokratiassa tapahtuu. 

  Loppuun kuva Saarelan pihapiiristä hieman erilaisesta kulmasta otettuna.