ILIMOJA MONENMOISIA

  Eilen, kun kohti Anttolaa ajeltiin, tuli mieleen, että aika nasakasti osui renkaanvaihto; mitä lähemmäs Mikkeliä tultiin, sitä enemmän alkoi valkeaa näkyä pientareilla. Joissain kohdin pyrki sohjoa kerääntymään ajoradalle. Onnistuneen rengasvalinnan ansiosta selvittiin maaliin kunnialla. 

  Venematka oli lyhyt mutta tuulinen. Räntää vihmoi vaakasuoraan päin tuulilasia. Ei onneksi sentään päin pläsiä. Perille päästiin hieman kastuneina. Ei väliä. Pirtissa lämmintä mukavasti, uunit antoivat pian sitä lisää, joten vaatteet kuivuivat komiasti. 

  Aamulla katselin uusimmat ennusteet säästä. 

  "Ei hyvältä näytä!", tuumin. 

  Huomiseksi, veneen huoltopäiväksi, ennustettiin melkoista sadetta, navakkaa tuulta. Tämä päivä sensijaan näytti yhdeksän maissa väistyvien sadepilvien jälkeen poutaiselta iltaan saakka. Hieman nolona päätin kysyä jo kerran vaihdetun huoltoajan rukkaamista. Heti ysiltä soitin Anttolan Kone- ja Urheiluun. Sain huoltomiehen kiinni. Kysyin, olisiko mahdollisesti jotain rakoa, missä hän voisi huoltaa veneen tänään, sillä huomiseksi on luvassa kurjaa keliä? 

  Kaveri sanoi "hetkinen", selasi tovin listojaan itsekseen mumisten. Lopulta hän ilmoitti "voin tuon yhden homman siirtää, tuu 15:30". 

  "Loistavaa!", kiittelin. "Puoli neljä oon rannassa!"

   Ehdin ap. puhailemaan pihalla talvivarustautumisia. Ip. otettiin rennosti, kunnes kolmelta suoriuduttiin veneelle. Hilppakin toimeutui mukaan, koska ajosää oli hyvä. 

  Kun venettä huollettiin, tallusteltiin vajaan tunnin ajan kylän raitteja. Hiljaisen kylän. Tällaiselta näytti torilla:

  Varmemmaksi vakuudeksi kuva toiselta laidalta:

  Eikä läyhkettä ollut Mainstreetin suunnallakaan:

  Nyt on vene huollettu. Huoli huollosta ei huolleta huomenna. Kiitos joustavasta suhtautumisesta Anttolan Kone- ja Urheilu. 

  Naapurimökin asukkaat saapuivat juuri, kun olimme lähdössä kylälle. Huomasin heidät venettä lastaamassa, kun laiturista irrottiin. Ajettiin Potinlahden kautta. Kysyin Hannulta "mites verkot?"

  "Ajattelin, että vois laittaa."

  "Kerkeetkö viideks? Käydään Anttolassa vene huollattamassa, voisin sitte tulla hakemaan."

  "Se passaa".

  Niinpä verkkoja muutama laskettiin. Matalaan laitettiin. Siika aamulla on, tai ei ole. Yritystä kuitenkin. Aamulla taitaa sataa. Satakoon. Sadepukua ja sydvestiä päällle. Mukavampi verkkoja on kokea kuin laskea sateessa. 

  Huomenna sataa. Sitten on pari poutaisempaa päivää. Maanataina sataa taas. Tiistaina puotaa. Keskiviikkona ja torstaina sadetta. Perjantaina poutaa. Sovimme tänään Hilpan kanssa, että maanantaiaamuna tehdään päätös poislähdön ajankohdasta. Näyttää siltä, että se tulee olemaan tiistai tai perjantai. Maanantaina näkyvä sääennuste määrää lähdön lopullisesti. Eli vähissä alkavat olla päivät saaressa. Tällä erää. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Toivottavasti melkoinen joukko kevättalvia, keväitä, kesiä, syksyjä on vielä odottamassa paria vuosi vuodelta ikääntyvää kesäasukasta. 

KORVENNUS KUNNIAAN!

  Pitäisköhän aloittaa taas tupakinpoltto? Lopetin syksyllä 2008. Ihan puskista tuli päätös, yhden yön aikana. Päätös on pitänyt ilman ongelmia. Mutta nyt olisi varmaan aika aloittaa, nousta barrigadeille. Tuntuu olevan tilaus tuollaiseen kansalaistoimintaan. Voisin nimittäin ryhtyä vaatimaan, että koska minulla on oikeus tupakoida, minulla on myös oikeus tupakoida yleisissä tiloissa, ravintoloissa, yökerhoissa, busseissa, junissa, missä itse vain haluan. Mitäs muista. Pääasia, että minä, sekä epäilemättä mukaan vaatimuksiini ryntäävät tietynlaiset ihmiset, saavat korventaa kuin turkkilaiset! Anteeksi vertaukseni. Ei siinä ole mitään henkilökohtaista turkkilaisia vastaan. Ennen vanhaan noin sanottiin yleisesti kovista tupakki-ihmisistä. Joo. Tupakointi pitää sallia. Niin että haiku nousee kuin Halla-hinaajan korsteenista! Jos samalla vaarantaa samassa tilassa olevia tupakoimattomia, altistaa passiivisen tupakoinnin vaaroille, niin se on meidän tupakoitsijoiden oikeus! Aletaan boikotoimaan sellaisia yriyksiä, jotka eivat salli tupakointia tiloissaan. Niin ja aletaan maalittamaan niitä somessa, laittamaan arvosteluihin natsi-kortteja, syyttämään eriarvostamisesta. On se perkele, jos ei ala tulla rotia tämän maan käytäntöihin! Nimimerkillä "YKSI ITSENSÄ JA  KALTAISTENSA PUOLESTA, ENEMMISTÖ SAA HAISTAA  PA**AN ".

   Mistähän syystä minulle tuollaisia ajatuksia päähän pälkähti? No kun on niin reippaita ihmisiä esimerkkiä näyttämässä. Sellaisia altruistisia kansalaisia, jotka haluavat kaltaisilleen tasapuolista kohtelua, sillä terveydenhuollon kuormitus saattaa vielä sallia hienoista nuosua. Perkele!

  Sellaisia haaveita tänään. En kuitenkaan talvirengasvastaiseksi ole ryhtymässä. Sellaisenkin vertauksen tarkoittamaani hulluuteen jossain näin. Kävin tänään laitattamassa kitkat alle. Huomenna Anttolan Unionilla..., eikäku Seolla, hovikiristjämme Tuomas K. kiristää pultit. 

  Näkyi muuten olevan Vianorilla jo läyhkettä. Johtuukohan siitä, että uutisissa on moneen otteeseen kehotettu ihmisiä vaihtamaan renkaita, ihan Etelä-Suomea myöten. Lisähuomiona mainittakoon, että kun puolisen tuntia pihalla odottelin renkaitteni vekslaamista, kävi neljä poliisautoa samalla asialla. Hyvä niin. Apu tulee paikalle varmemmin, kun on asianmukaiset gummit alla. Turvallista matkaa! Sekä poliiseille, että tavallisille sompaajille. Enkä oikeastaan soisi rosmojenkaan kovin pahoja kolareja ajelevan. Joten siis taspuolisesti kaikille. Myös tupakka-aktivisteille ja rokotevastaisille. 

  Loppuun kuva mahdollisen Tupakkimyöteiset ry:n jäsenille kaavailemastani paidasta. 

AIKAISTUNUT LÄHTÖ

  Eilen, tuulen tuivertaessa, tälle päivälle luvattua ilmaa tarkastatellessa, tuli ensin ajatus, että siirrän veneen huollon loppuviikolle. Ja perään jalostui ajatus sellaiseksi, että mitäs me täällä saaressa kurjalla ilmalla olemaan, vaan lähdetään päivää aiemmin Hollollaan. Niin tehtiin. Hyvä tuuri jatkui ylitysten kohdalla. Taas päästiin Potinlahteen kastumatta, vaikka aamulla sadepilviä kiiruhti tienoon yllä kaiken aikaa. 

  Matkalla poikettiin Kone- ja Urheilussa. Olivat juuri tulleet töihin, sain uuden huoltoajan ensi perjantaille. Toivottavasti ei silloin myrskyä. Sateesta aina selviää. Joka tapauksessa huolto tehdään silloin. Tai sitten tuulee tosi kovaa. 

  Päivällä käytiin kirjastossa. Sitten ajettiin katsomaan äiti-Elinaa. Ei muutosta hänen tilassaan. Kovasti nauratti, kun hänet varovasti olkapäästä hereille nykäsin. 

  Hoivakodista sörnäytettiin Kauppakeskus Karismaan. Olin hieman netissä asioita tutkistellut. Karismassa on iso Tokmanni, josta löytyi sopiva lisäys työkaluarsenaaliin. Mentiin nimittäin ostamaan kompura. Ajatus siihen oli mieleni sopukoissa itänyt. Lopullisen päätöksen se sai, kun taas kerran jotain puhdistaessani kiroilin paineilman puutetta. Samalla, kun ostopäätös oli lukittu, selveni ensi kesäksi yksi projekti, nimittäin piha-aitan katon maalaus. Se on peltikatto, joka on huonossa maalissa. Ruiskulla työ käy kätevästi. Tulee harkinnan alle myös talon katon maalaus. Se on katettu muovipinnoitetulla pellillä. Pellit olivat ensimmäisten aikojen tuotteita. Siis ensimmäisiä markkinoille tulleita pinnoitettuja peltejä. Ei ollut tavara vielä täydellistä. Auringonpuoleiselta lappeella alkoi pinnoite kesiä pois jokusien vuosien kuluttua. Nyt ei pihan puolella sitä ole jäljellä lainkaan. Takalappeeltakin siitä suuri osa on irronnut. Pitää opiskella, miten tuollainen pinta pitää käsitellä, ja kestääkö siinä maali ylipäätään lainkaan. No, onpa talvi edessä, aikaa asioihin perehtyä.

  Sopivasti kahviaikaan palattiin kotiin. Käytyämme ensin Lidlistä hieman ruokatarvikkeita. Ja kahvileivät, tietty. Eli kahvin ja suoratoiston kera hetki, kuten Saarelassakin lähes päivittäin. Nyt oli miljöö vain hieman toinen:

  Huomenna on ohjelmassa auton pesu ja renkaiden vaihto. Normaalien päivärutiinien ohella, tietysti. Keskiviikkona aamusta tien päälle. Viimeinen rutistus on edessä. Puolen vuoden kaipuu alkaa reilun viikon kuluttua. Kaipuuta hieman helpottaa tieto siitä, että kevättalvella mennään viikoksi tai pariksi Saarelaan. Nyt kyllä sanoin väärin. Ei se ole tieto. Se on toive. Tulevasta talvesta, sen jäätilanteesta, kun ei ole tietoa. Usko on joka tapauksessa vankka. Kyllä sinne pahnostetaan vesikelkan kanssa, lähes lumettomanta jääkenttää pitkin, viikon eväät kelkassa, mieli maaliskuisen taivaan laella. Tai sitten vesikelkan jalaksina toimivat vanhat laskettelusukset sohjosta raskaina, saappaat kohvan läpi purskahdellen, silmälasit huurussa, hikimärkänä, viikon eväät kelkassa, mieli maaliskuisen taivaan laella. Ihan sama.

LÄHTÖLASKENTA ALKANUT

  Väistämättä lähestyy hetki, jolloin saari ja Saarela jätetään, Hollolaan muutetaan. Ajatus on tällä hetkellä sellainen, että tiistaina mennään vielä käymään Hollolassa ja Lahdessa. Renkaanvaihto on silloin, siis tiistaina. Yksi yö ollaan, tullaan keskiviikkona vielä Anttolaan. Viikko ollaan, siikaa pyydetään, talvikuntoon paikat laitellaan. Keskiviikkona, 27. lokakuuta, tai torstaina, 28. lokakuuta, sitten pakataan loput kamat, lähdetään lähemmäs koronaa. Saareen tultiin 26. huhtikuuta, joten tavanomaisesti puoli vuotta taas saadaan täyteen. Verottajalla ei liene asiaan nokan koputtamista? Kuten käsittääkseni vaikka Espanjan aurinkorannoilla osan ajastaan viettävien eläkeläisten kohdalla on. Tai ainakin oli. En ole veroasiantuntija. 

  Tänään aloitin, oikeastaan jatkoin, syystoimenpiteitä. Otin saunan pumpun pois, laitoin kasteluletkut talviasentoon. Sitten putsasin venevajan rännit. Koska aamuinen sade näytti hiipuvan, vaihdoin asianmukaiset varusteet niskaan, menin moottorisahan kanssa harventamaan niemen tiheää metsikköä. Satamaan se pirulainen alkoi melkein heti. En välittänyt, jatkoin hommia. Jatkoin, kunnes aloin olla läpi asti märkä. Onneksi tuvan uunin aamulla lämmitin; vaatteen sain mukavasti pankolle kuivamaan. Iltapäivä saattaa olla poutainen, mutta en kyllä enään metsään mene. 

  

  Huominen on myös poutainen. Maanantaina pitää ajella vene kylille. Klo. 13 on syyshuolto. Sadetta näyttää ennuste povaamaan. Onneksi ei kovin rankkaa. Eikä aivan mahdotonta tuulta. Viittä metriä sekunnissa näyttää olevan. Huomenna on päiväksi povattu jopa kahdeksaa sekuntimetriä. Se on kyllä turhankin kova veneillä. 

  Tuuli se viime yönäkin. Pariin kertaan heräsin, kun sade hakkasi ikkunoihin, tuuli vihelsi rakenteissa. Ei sentään sähköt pätkineet. 

  Lehdet ovat lähes kokonaan tippuneet. Kova tuuli tietysti on asiaa edesauttanut. Nyt näkee järvelle mukavasti. Ei vaan ole juuri nähtävää. Veneilijät ovat vähissä. Jos keskimäärin yksi per päivä ohi menee, niin ei ainakaan enempää. Lukuunottamatta parin mökkinaapurin pursia, niin olen edellisen viikon aikana bongannut muistaakseni kolme ajelijaa. Ei käy pörinä korviin!

  Todisteeksi tyhjästä vesireististä laitan pari kuvaa. Ne otin, sateen pakottamana, kesällä asentamieni kalliitten lasien takaa. 

  Syksyinen on pihapiiri, syksyinen on metsä, syksyinen on Saimaa. Ei ihme, onhan syksy. Pakkasta ei kuitenkaan ole vielä täällä ollut. Pari kertaa pientä hallaa, eli on vetänyt maan aamulla kuuraan. Alhaisin mittarilukema on ollut +/-nolla. Ensi viikolla näyttäisi yhtenä yönä tippuvan pariin pakkasasteeseen. Siksi otin rannan pumpun pois. Talon vesijohdolla ei näillä näkymin ole hätää, vaan saadaan pitää se toiminnassa lähtöömme asti. 

  Itse asiassa ei talveen varautumista enää ole paljon tekemättä. Talon räystäskourujen putsaus, hieman lehtien puhaltamista, ja tärkeimpänä vesijärjestelmän tyhjennys. Eli eivät tulevat päivät täyty niistä töistä. Pitää kehitellä muuta askaretta, jotta saa aikansa kulumaan. Ja kuluuhan se. 

  Mitenkään riemusta kiljuen en odota kotiin paluuta. Mutta tosiasia on, että ei täällä enää ole samanlaista asustaa kuin keväällä, kesällä ja alkusyksyllä. Ihan mukavaa on päästä ulkoilureittien viereen kävelysauvoja kuluttamaan. Vaikka kokemuksesta tiedän, että alkuun minua häiritsee, kun ei voi/viitsi pienessäkin välissä heittää nuttua niskaan, käydä pihalla ällistelemässä ympäristöä. Kyllä kaupunkimaisessa kunnassa asuminen tulee olemaan sisätiloissa nuhjuamista saaren elämään verrattuna. Vaan siihen pian tottuu. 

  Toinen asia, mitä tulee ikävä, on uunien lämmitys aamulla aikaisin. Niissä hetkissä, kun vielä Hilppa nukkuu, minä virittelin hiljaa tulta leivinuuniin, sen yltyessä roihuun keitän kahvin, katan pöydän, selaan läppäriltä uutiset, juon santsikupin, lisään puita uuniin, on asiaan vihkytymättömälle ehkä käsittämätöntä, mutta minulle käsinkosketeltavaa taikaa. Mutta minkäs teet? Keinokartanotiellä ei ole uuneja!

  Loppuunpa laitan kuvan, joka valehtelee. Pari päivää sitten oli puolikuu. Ja oli taivas sees. Minä kävin ikuistamassa puolikuun. Puhelimen kameralla nappasin muutaman kuvan. Vaikka kamera on monipuolinen jne., niin ei tulos minusta puolikuulta näytä. 

POUTA PITÄÄ HYÖDYNTÄÄ

  Tänään on poutainen päivä. Koska poutaisien päivien esiintymisistä lähitulevaisuudessa ei ota tolkkua, koska ennusteet ovat mitä ovat, niin poutaiset päivät pitää käyttää hyväkseen. Siispä hyväksikäyttämään heti aamusta. 

  Aamuaskareiden jälkeen, kun pimeys alkoi väistyä, mentiin nostamaan verkot. Ei kovin kummoista saalista tullut, mutta iltapalaksi asti sentään, kummallekin kalastajalle. Minun verkoissani oli kaksi siikaa ja ahven, naapurilla kaksi siikaa. Aika syvällä oli siika vielä. Vesi ei vissiin ole riittävän kylmää? Jopa yli kymmenestä metristä nousi kiiltäväkylkistä. Minun verkkoissani olivat siiat siinä kuuden metrin syvyydessä. Mätiä oli kuitenkin pullollaan toinen. Se tyttösiika. 

  Hilppa fileroi kalat, minä jatkoin hyväksikäyttöä. Siis puotasään. Ajoin taas lehtimaton saaneen nurmikon ruohonleikkurilla. Toistamiseen. Ei enää kovin paljon puista lisää lehtiä satele. 

  Lounaan jälkeen hypättiin veneeseen, usmuutettiin suppiksia etsimään. Piskolansaareen ajettiin, Reissalmelle, Hanelin laavun rantaa. Siitä lähdettiin dallaamaan metsäautotietä kohti Hiekkalahden talon sijaintipaikkaa. Itse asiassa mielessämme ei niinkään ollut sienisaalis, vaan liikunta. Hiekkalahden tienoilla on hienoja "satumetsiä". Sellaisia sammalpeitteisiä, joissa hyvinkin voisi suppilovahvero viihtyä. No, on nuo kulmat tullut kuljettua monina syksyinä, eikä niistä syksyn herkkua ole ikinä näkynyt. Mutta silmä lepäsi, sielu seestyi.

  Jätettiin kuusikot taaksemme, käveltiin Paajalansalmen rannalle. Rantaa pitkin kulkee jonkinlainen polku, jota pitkin tallustettiin paikalle, missä tiesimme suppiksia varmasti olevan. Mikäli ei joku ollut ehtinyt jo pois hakemaan. Oli siellä varmasti jossain vaiheessa käyty, mutta meillekin riitti hieman Saarelaan vietävää. 

  Sitten jatkettiin "tien päähän", eli paikaan, mihin tie loppuu, jäätie alkaa. Silloin, kun on jäätie. Käveltiin Tainan ja Hanelin talolle. Ei näkynyt autoja pihassa, joten emme viitsineet mennä tarhassa olevia koiria haukuttamaan, vaan jatkettiin Matalahteen ja laavulle menevää metsätietä takaisin veneelle. 

  Ylätalon luota näkyi rantapellolla syömässä olevia joutsenia. Viisi niitä oli. 

Yksi meinasi tulla joukkoon, mutta ei tohtinut laskeutua, vaan kaarsi järvelle. Äkkäsi kai meidät punaisissa takeissamme. 

  Kun saareen takaisin päästiin, olikin kahvi maullaan. Viimeiset palat omenapiirakkaa kruunasivat metsäkeikan. Iltapalaksi syödään siikaa ja ahventa, suppilovahverosoossilla. Kohta putkahtavassa kuvassa esittelen suppissaaliin. Samoin kehun kurpitsasadollamme. Niitä tuli kaksi: pieni, ja vielä pienempi. Olisimme osallistuneet "Suomen pienin vihannes"-kilpailuun, mutta sellaista en netissä surfatenkaan löytänyt. Ei ole reilua! Kyllä järkyttävän kokoisille kasvannaisille kisoja on, mutta ei meille amatööreille. Mieli matalana pitää viikon, parin, huoneenlämmössä oleskelun jälkeen ryhtyä kurpitsoita säilömään. Kurpitoiden tulee huoneenlämmössä olla, ei meidän, ainakaan koko aikaa. Hyvä puoli asiassa tietysti on se, että ei tarvitse viikkosotalla aikaa siihen järjestää, säilömiseen. Jopa pienempikin kurpitsoista on muuten sitruunan kokoinen. Näinköhän tulevaisuudessa avautuu uusi elämä kurpitsan viljelijänä? Eli nyt kuva, lopultakin.

  Huomenna ollee sadepäivä. Se täytyy myös käyttää hyväkseen. Lukemalla, toosaa tuijottamalla. Muuten, eilen katseli Areenalta dokkarin Frank Zappasta. Oli se aika mestari! Itse asiassa miehen musiikillisen tuotannon koko skaala on melkoinen; poppia, rokkia, klassista, elokuvamusiikkia. Ja tietysti kategoioimatonta "Zapaa"! Hittejä ei maestro halunnut tehdä, mutta yksi tuli, vahingossa. Se tuli, kun 14 vuotias tytär Moon tuli studiolle valittamaan, että ei näe koskaan työnarkomaani-isäänsä, ja kehui samalla, että hän osaa vetistä jonkun Beach Boysien biisin stemmat. Zappa ryhtyi tyttärensä kanssa musisoimaan, ja siitä syntyi kappale Valley Girl. Biisistä tuli listahitti ja kappale oli Zappan ainoa 40 parhaan singlen joukossa Yhdysvalloissa. Se nousi Billboard Hot 100 -listalla sijalle 32. Frank ei itse edes ensin asiaa tiennyt, sillä hän oli kiertueella Euroopassa. 

  Dokkari on yli kaksi tuntia pitkä. Miehen musiikkiin ei juuri ummikko pääse sitä katsellessa tutustumaan, mutta tietoa yhdestä suurimmista, hänen uransa kiemuroista ja ennenaikaisesta lähdöstä kyllä tulee. Tietoa, josta suuri osa on Zappan omista arkistosta peräisin. Arkistosta, jossa on ties kuinka paljon hyllymetrejä täynnä kansioita, nauhoja, videoita, vaikka mitä. 

  Zappa oli tuottelias, julkaisi yli 60 albumia. Vuonna 1993 tapahtuneen kuoleman jälkeen (Frank oli tuolloin 53 vuotias) on häneltä julkaistu vielä monta kymmentä levyä. Melkoinen saldo vajaan kolmenkymmenen vuoden uralla. Lopetan tämän blogin siten tähän lyhyeen kunnianosoitukseen miehelle, joka ei välittänyt paskaakaan julkisuudesta tai tai siitä, mitä hänestä sanottiin, vaan teki tinkimättömästi itselleen tärkeäksi kokemaansa duunia. 

VETTÄ, VIERAITA JA VAITONAISUUTTA

  Eilen haettiin uusi varaaja Mikkelistä. Minä innolla purkamaan pakettia, arssionoimaan asennusta. Sen verran "moternimpi" on Jäspin varaaja, että en uskaltanut omin päin lähteä liittämään. Soitin Jokken P:lle, miehelle, joka aikoinaan tänne putkihommat teki. Ja viime kesänä asensi apk:n. Sattui niin somasti, että Jokke, vastikään eläköitynyt, oli mökillään. Eli siis muutaman sadan metrin venematkan päässä. 

  Jokke porhalsi kohta hätiin. Ilmeni, että muutama lisäosa tarvitaan. Sovittiin, että hän tulee seuraavan aamuna, eli tänään, laittamaan varaajan toimintakuntoon.

  Kahdeksan jälkeen Jokke porhalsi rantaan puolen kuution kokoinen pakki mukanaan. Hommiin ryhdyttiin. Pientä pään raapimista onnistuminen edellytti, hieman odottamatontakin. Kuitenkin melko vaivattomasti pääsi mr. Putkimies sanomaan, että laita vesi päälle. Kun varaaja oli tyhjentynyt ilmasta, täyttynyt vedestä, laitoin töpselin seinään. 

  Hilppa keitti kahvit. Hollin aikaa turistiin kahvipöydässä. Sitten Jokke kävi vielä tarkastamassa liitokset, kiristi hieman yhtä. Vesi alkoi olla lämmintä. Kaikki toimi. Jokke lähti pakkeineen pois, minä laittelin kalusteet takaisin paikoilleen. 

  Vettä tulee, vesi lämpenee, vesi menee. Hyvä on taas ihmisen oleilla. Ei tuo kovin kauheaa ollut, kantoveden varassa eläminen. Mukavampaa kuitenkin on aamulla naamansa keittiössä lämpimällä vedellä huuhtoa kuin ulkona sadevesitynnyrissä. Toisaalta herääminen sadevesitynnyrimenetelmällä on varmempaa kuin pullamössökansan metodeilla. 

  Hilppa oli jo eilen valmistellut herkkuja. Kun keittiö täydessä toimintavalmiudessa vapautui hänen käyttöönsä, jatkui emännän työsarka. 

  Päivällä tuli tarkennettu tieto vierailusta. Veljeksistä vain Juha pääsisi tulemaan. Sovittiin, että hän ajelee autolla Potinlahteen, mistä hänet noudan. 

  Vieras 50 vuoden takaa saapui puoli kaksi. Rupateltiin tuokio. Sitten kävi kutsu kahvipöytään, missä 

oli kanttarelli-pekonipiirakkaa, sulhaspiirakoita munavoilla, sekä omenapiirakkaa. Kahviteltiin perinpohjaisesti. Samalla Juha, vieras menneisyydestä ja Kauko-Idästä, tarinoi elämänsä käänteistä. En niistä kovin tarkkaan, suoraan sanottuna juuri lainkaan, ollut tietoinen. Emme näe ole olleet missään yhteyksissä sitten ammoisen nuoruuden, kunnes pari vuotta sitten meistä tuli fb-kavereita. 

  Lähi-Idässä, Afrikassa, Aasiassa, Kiinaa myöten, oli mies ehtinyt käydä joskus vuosien, joskus lyhyempien projektien myötä. Nyt hän on ollut jo melko kauan Filippiineillä, ja on avioitunut paikallisen kaunottaren kanssa. 

  Kahvin jälkeen rupateltiin vielä elämän käänteistä, sivuttiin melko raskaasti vanhoja Anttola-muistoja, vanhoja anttolalaisia "legendoja".

  Mukavaa oli kuulla nuoruuden tutun elämän värikkäitä tapahtumia. Kun vein Juhan takaisin autolle, sovittiin, että jos, ja kun, hän tulee vaimonsa kanssa Suomeen, niin he tulevat yhdessä käymään. Ehkä ensi kesänä, ehkä seuraavana. 

  Siinä tarinaa niille, jotka luulevat, että täällä perifreriassa ei sosiaalista kanssakäyntiä lainkaan tapahdu. Tänään peräti kaksi vierasta, eri aikoina, eri kahvipöydissä. Tai samassa pöydässä, mutta eri aikaan. Ei me mitään metsäläisiä olla! Mutta nyt kyllä riittää, sosiaalinen puoli. Ollaan ihan kahdestaan ja melkein hiljaa ensi maanantaihin saakka. Silloin on veneen syyshuolto. Ilman jonkinlaista kanssakäymistä siitä ei selvitä.

  Loppuun kuva kahdesta miehestä, jotka eivät ole tottuneet kovin usein toisiinsa törmäämään.

VAPAAPÄIVÄ

  Tänään on vapaapäivä. Siksi en ole tehnyt kuin talonmiehen askareita. Niistäkin ainoastaan kohtuullisen elämisen laadun ylläpitämiseen tarvittavat. Siksi meillä oli aikaa lähteä yhdeksän maissa veneellä yli ja sauvakävelemään. Pakko tunnustaa, että myös uteliaisuus nakkeli. Eilen iltahämärissä havaittiin nimittäin vastarannalla epäortodoksista toimintaa: savua alkoi nousta metsikön takaa, samalla kuului sarjoina paukahduksia. Ihan kuin papatteja olisi joku pamautellut. Tai konetuliasella ammuskellut. 

  Siis lähdettiin yli, vaikka kovin kosteaa oli keli. Ei suoranaisesti satanut, mutta silmälasit sumeiksi menivät. 

  Mitään ihmeempiä merkkejä eilisestä toiminnasta ei paikalla, mistä äänet ja savu olivat peräisin, näkynyt. Osaan kyllä aavistaa, mistä oli kyse. Se riittäköön tällä kertaa.

  Sen verran uusilla urilla käytiin sauvojen kanssa, että käveltiin sillan tällä puolella erkanevaa Västäräkinniementietä jonkin matkaa. En ollut koskaan sitä tietä astellut, en edes ajanut. Muutamille mökeille se tie johtaa. Samoin sitä kautta pääsee Reissalmen rannalle Olkkosen talolle. Olkkosen Arttu-vainaa oli muurari, joka on tehnyt mm. tässä pirtissä olevan leivinuunin. Olkkosen talon kohtalosta en tarkemmin tiedä. Liekö vielä suvun hallussa? Suunnilleen ikäiseni tytär, Inkeri, heidän perheessään oli. 

  Tien varrella on myös vanha maalaistalo pihapiireineen ja rakennuksineen. Kun oli poikanen, siellä vielä asuttiin vakituisesti. On ollut jo kauan satunnaisella käytöllä. Vanhuus ei tule yksin, sillä en millään saa päähäni siinä asuneiden nimeä. Peltomäki on paikan nimi, mutta se ei ollut asukkaiden sukunimi. 

  Kun tie alkoi mennä lähelle erästä mökkiä, käännyttiin takaisin. Päästiinköhän tuolla pistäytymisellä kuvaan? Parissa paikassa näet oli kyltti, missä kerrottiin alueella olevasta kameravalvonnasta. 

  

  Kun Saarelaan palattiin, alkoi laiskottelu. Paitsi Hilpalla. Hän loihti luonaaksi keitetyt perunat, kanttarellikastiketta, ja ahvenfilettä. Ahvenet pakkasesta, mutta maukkaita silti. 

  Nyt on vapaapäivää kulutettu perräisillä ja suoratoiston katselulla. Talonmiehen alussa mainittuihin velvotteisiin kuuluvana lämmitin kammarin uunia. 

  Huomenna käydään Mikkelissä. Reilun viikon muona on hankittava. Tietysti myös uusi varaaja K-Raudasta noudettava. Toivottavasti samat palikat käyvät sen vesijohtoon liittämiseen. Niin minulle on parillakin suulla vakuutettu. Sellaisten miesten taholta, joista ei voi sanoa, että ihan sama puhuuko sillä pää vai perse. Jos brutaali ilmaus sallitaan. 

  Tiistaina tulee vieraita kylään. Tulee sellaiset veljekset, joista toisen, kansakoulu luokkatoverin, olen sitten seitkyluvun alun tavannut pari kertaa kylällä. Toista, isoveljeä, en ole naamakkain nähnyt tuon seitkytluvun alun jälkeen. Hän on työskennellyt ja asunut kauan ulkomailla, ja on nyt, koronarajoitusten höllennyttyä, päässyt käymään Suomessa. Fb-kaveriksi tulimme kai pari vuotta sitten. En kummankaan velloksen kanssa kovin läheinen kaveri ollut, mutta tiettyä nostalgiaa tulevaan tapaamiseen sisältyy. Kaiken lisäksi, kuriositeettina joillekin, minulle merkittävänä muistona, olin ainakin yhden rospuuttokauden, luultavasti kaksi, heidän kotonaan kortteerissa. He astuivat sopivasti silloisen Kirkonkylän kansakoulun vieressä. Muistelen, että tämä olivat 1. luokan syksy ja kevät. Toisella luokalla oltiin siskoni Ritvan kanssa rospuutot läheisessä talossa, missä asui muistaakseni Liikasen vanhahko pariskunta. Sille paikalle tuli myöhemmin Markus Liikasen talo ja paja. Seppä-Markus muutti kirkolle itseasiassa aika läheltä tuota tienoota, millä aamulla käveltiin. Suoverniemestä muutti, linnuntietä jotakin kilsan verran matkaa siitä, missä kävimme kääntymässä. Muistan alle kouluikäisenä kerran käyneeni Markuksen pajassa Suoverniemessä. Isä-Erkin kanssa käytiin, talvella hevosella. Jotain sepitykseen liittyvää asiaa oli. Liekö hevosenkenkiä haettiin? Tahi petkeleitä, tuuria, tukkisaksia, viikatteita? Kun Markus muutti pajansa kirkolle, jäi Suoverniemi veljelleen Aarnelle. Melko eksentrinen persoona ja erakko oli Aarne. Hänestä tarinaa saisi varmasti kirjan verran tehdyksi, jos olisi joku, joka ne kaikki muistaisi. 

  Tämä sivuharppaus tuli tehtyä. Ihan vaikka siksi, että näin asiat liittyvät mutkattomasti toisiinsa. Kuten tässä tapauksessa. Meidän aamulenkimme kytkeytyy pirtin leivinuuniin, vanhan tutun tapaamiseen, kansakouluaikaiseen rospuuttojen kortteeraamiseen, ja erään sepän sekä hänen veljensä tarinaan. Ihmeellistä on elämä!

  Vieläpä sydäntäni avaan, sisintäni puran. Rokottamattomista ja rokotevastaisista on ollut puhetta viime aikoina. Minusta on väärin, että tuon joukon takia saa valtaosa kansasta kärsiä. Mutta koska se on jokaisen oma asia, niin ei sille mitään tehdä voi. En ainakaan minä. Mutta haluaisin tietää, mitä heidän pääkopassaan liikkuu?

  Toinen asia, mikä saa minut vihaiseksi. Näkee, kuulee, lukee, kaiken aikaa, lausuntoja, joissa sanotaan, että ei Suomi, tai ei yksi ihminen, voi vaikuttaa ilmastomuutokseen. Ettei sillä ole mitään merkitystä, mitä Suomi, tai yksi suomalainen, tekee. Tuohan täysin perseestä olevaa lyhytnäköistä ajattelua. Tuolla ajatustavalla ei siis minkään maapallon noin viiden miljoonan asukkaan maan, kaupungin, kaupunginosan, läänin, osavaltion, terratoorion, kannata tehdä mitään, sillä ei se mihinkään vaikuta. Eikä yhdenkään pallomme liki kahdeksasta miljardista ihmisestä kannata tehdä yhtään mitää, sillä ei se sitäkään vähää vaikuta. Ja hyvästi tulevaisuus! Tehkää ihmiset omalla kohdallanne ainakin ne muutamat ilmastonmuutoksen ehkäisyä edistävät asia, sellaiset, joilla ei ole edes elämää hankalammaksi muuttavia vaikutuksia. Tehkää edes sen vuoksi, että ette olisi yksi tuosta omat aivonsa narikkaan jättäneestä johdateltavissa olevien joukosta. 

  Loppuun sopii syksyinen. Toivottavasti ihmiskuntakin varistaa lehtensä valmistautuakseen uuteen kukoistukseen.