AAMUN TULOA, AAMUN PALOA

  Tuulisten päivien jatkumo. Viittä, kuutta, metriä sekunnissa puhaltelee, öisinkin. Mutta lämmintä on ilma. Yötkin lähes 10 astetta plussaa. Tämän tuulisen aamun aluksi piti taas, jokasyksyiseen tapaan, kipaista metsän läpi itärannalle ikuistamaan aamun paloa.  

  Hienosti ylsi punerrus pihapiirinkin ylle.

 

  Nuo kuvat on napattu seitsemän jälkeen. Päivä on lyhentynyt niin, että vasta puoli kahdeksan tienoilla pääsee ulkohommiin. Aikaisemminkin, mutta silloin mahdollisuus lyödä kirveensä omaan jalkaan kasvaa. 

  Puuhomma on edennyt siten, että kaksi runkoa on halki ja pinossa. Poikki myös, mutta en Liikasen Erkin (laulaja) syksyn säveltä viitsinyt lainata, sillä siinä työjärjestys on väärä. Ei ihme, ettei laulun timpermannilla ollut kuin kolme konstia. Jos olisi ollut, niin olisi voinut vaikka sisustuspuolelle suuntautua, tai elementtiasentajaksi. Ehkä jopa mittamieheksi. Minen oo timpermanni lain, mutta ensi poikki runko pannaan, sitten halki, lopuksi pinoon. Toisaalta Liikasen Erkin laulussa (kenen lie sanat?), on lähdetty hakoteille, koska polttopuiden teko ei varsinaisesti ole kirvesmiehen työtä. Eikä listoitus ole metsurin työtä. Sen näin 1970-luvun loppupuolella. Olin ennen Tekua Rakennus Ruolalla sekamiehenä. Silloin oli, ainakin Lahdessa, kova pula kirvesmiehistä.  Porukkaa tuli Itä- ja Pohjois-Suomesta töiden perässä kaupunkeihin. Töihin otettiin kaikki, joilla oli naulareppu ja vasara, monilla naularepussa hintalappu tallella. Kaikella kunnioituksella yritteliäitä kirvesmiehiä kohtaan, mutta kun listoittamaan määrätty timpuri vetäisee ensimmäisenä moottorisahan käyntiin, niin hän on ehkä ainakin opastusta vailla. 

  Se siitä. Meikän puunteko on sillä mallilla, että huomenna tapahtuu viimeisen rungon pätkintä, sen jälkeen kolmannen pinon teko. Pääpuut on jo paikallaan. 

  Kohta alkaa sade, jatkuu yöhön, mutta aamulla pitäisi auringon pilkahdella, joten suunnitelma moottorisahailusta on realistinen. 

  Hilppa oli ap. tekaissut pellillisen ohrarieskaa. Sanoi, että siksi teki, ettei ohrasuurimoita tarvitse viedä talveksi pois. Hyvä, että ajatteli noin. Maistoin alkupalaksi, munavoilla, tietysti. Illalla, saunan jälkeen, rieska tulee maistumaan. Huom: Savolainen ohrarieska!

  Täytyy vielä kertoa kalajuttu. Vale se ei ole, vaikka todisteiden puutteessa joudutte luottamaan sanaani. Tiukassa paikassa voitte myös tulla Avokkaansaareen kysymään kalakaveriltani Hannulta asiaa. 

  Eilen nostettiin aamulla verkot. Aika kova tuuli puhalsi. Varsinkin minun verkkojatani kohdalla. Nostelin verkkoa puikkarille, Hannu jeesaili koneen kanssa, sillä verkot olivat pohjassa kiinni, koska tuuli oli niitä painanut kohti etelää. Ensin tuli siika ja alle kiloinen hauki. Sitten huomasin, että nyt on iso kala nousemassa. Sanoin Hanulle, "tulee punaista lihaa, työnnä venettä eteenpäin, että saan sen laidan viereen". Koska verkko oli ahventa ja siikaa varten laitettu, silmäkooltaan 38 mm, eikä kala ollut pyöräyttänyt itseään pussiin, oli oltava varovainen. Haavia ei tietysti ollut mukana. Eikä edes pappia, millä olisi voinut kalaa voidella. Niin siinä kävi, että kun aloin varovasti nostaa liinaa ylös, lohi potkaisi itsensä irti. Se uiskenteli hetken ihan veneen vieressä, ja olisi ollut siitäkin haavilla napattavissa. Vaan evät korjas lihat, kun ei ollut välineitä. 

  Arviot karanneista kaloista ovat mitä ovat. Meidän paikalla olleiden (Hannu ja minä) käsitys on, että reilusti yli puolimetrinen se oli, ehkä kolmikiloinen. Oliko se järvilohi, taimen, järvitaimen, nieriä vai saimaannieriä? Tuskin nieriä, sillä vaikka selkä rusehtavalta näytti, ei se niin ruskealta vaikuttanut. Saimaannieriä onkin rauhoitettu. Ja taimen. Toisaalta onni, ettei tullut veneeseen. Ei tarvinnut pohtia, tekeekö rikoksen, jos kala rauhoitettuihin kuuluu? Muuta en sano kuin että halu moiseen olisi ollut. Koska kala karkasi, ei kannata omaa moraaliaan sen enempää arvioida. 

  Ensi kerralla veneessä on haavi, jollei kaksi, sekä pappi, nostokoukku, atrain, ehkä myös harppuuna. 

Loppuun laitan vielä yhden kuvan aamulta.

VÄISKI OLI VASTASSA

  Ennen puolta päivää oltiin taas saaressa. Kauniissa syysilmassa saatiin matka taittaa, kaunis syysilma jatkuu edelleen. Hämmästys oli suuri, kun meitä oli odottamassa Väinämöisen reinkarnaatio. 

  No ei tietysti ollut! Se oli Peppe naamartuneena Väiskiksi! Löysin nimittäin kotoa jotain muuta etsiessäni virsut ja toisen sisään tällätyn hatun. Pakkasin ne mukaan, sillä täällä niitten paikka on. Kun sitten asettelin virsuja uuninpankolle muitten tuohiesineiden joukkoon, mieleeni pälkähti, että pitää etsiä vermeitä, muuntautua Väinämöisen aikalaiseksi. Ehkä jo kuukausisotalla ylellä ohjelmien välillä näytetyt RSO:n uuden ylikapellimestarin Nicholas Collonin esittelyvideot mieleni pohjalla olivat myös edesauttamassa muuntautumista. Noissa videoissahan Collon esiityy väinämöisasuun pukeutuneen miehen kanssa. 

  Löysin flanellikalsarit, sekä äiti-Elinan turkisvuoriset liivit. Oma pusero vielä, sitten hattu, virsut, tuohikontti, tuohinen laukku, tuohitorvi, sekä tuohituppinen puukko. Ilmielävä ukkovaarihan siitä kehkeytyi. Anakronismina, ihan tieten tahtoen, laitoin aurinkolasit päähäni. Etteivät herkkäuskoisimmat luulisi oikeasti Väinämöisen haudastaan nousseen. 

  Niinpä, kaikkea se immeisellä teetättää. Ei ihan täysjärkisen hommaa. Mutta kuka sellaista edes odottaisi?

  Asiasta asiaan. Eilen pidettiin Iirikselle yllätyssynttärit. Yhteen mennessä oli kerääntynyt parikymmenpäinen lauma sukulaisia odottamaan tyttöä luisteluluharkoista. Oltiin ehditty rekvisiittaakin esiin laittaa. 

  Iiris tuli hallilta erään toisen ryhmäläisen äidin autossa. Joni meni kadulle vastaan, laittoi meseä, kun lähtivät tulemaan. Me ahtaannuimme olkkarin takaosaan, näkymättömiin. Hiirenhiljaa, hiiskumatta, odoteltiin. Kun Iiris pääsi sisään, hän meni, ennen kuin Joni ehti toppuutella, tunnollisena tyttönä kohti vessan ovea pestäkseen kätensä. Sieltä hän näki osan odottavasta porukasta. Anna, joka oli vastaanottamassa Iiristä toisella nurkalla sanoi, että nyt se juoksi sukkasillaan ulos! No, hetihän päivänsankari palasi, tuli naama aurinkoisena hurraata huutavan ja onnittelulaulua aloittelevan joukon eteen.

  Siitä alkoi iloinen juhlinta runsaita tarjouksia nauttien. Iiris kertoi jossain vaiheessa, että hän oli huomannut meidän automme, vaikka se oli aivan eri paikalla kuin normaalisti. Jonkinlainen aavistus hänellä siis oli otsaluun takana sisään tullessaan. 

  Juhlat sujuivat rattoisasti. Liisakin oli tomerana mukana hengessä.

  Minäkin pääsin kuvaan, joka otti Emmi T. 

  Nyt on juhlat juhlittu. Jouluna lisää. Pari viikkoa, hieman yli, ollaan täällä katselemassa syksyn etenemistä. Sitten mietitään, vieläkö viikolla tai parilla jatketaan saaristolaiselämää. Jos ilmat ovat suotuisia, niin luultavasti kuun lopulle täällä ollaan. 

AIKA AIKAISIN AIKA AJATUKSISSA AIKANSA

  Aloitetaan vaikka kuvalla. Etsiessäni erästä tiettyä, osui kohdalle pilven laidalta 8. toukokuuta 2020 otettu "Sininen Saimaa". Tarkennan vielä, että ei sitä ollut napattu pilven laidalta, vaan pilvitallenteelta se löytyi. Kuva sopii tähän mukavasti, sillä sinisistä, tai umpimustia, riippuu lukijasta, ajatuksia on luvassa. No, rehellisesti sanottuna ne ajatukset ovat kuitenkin melko hailakoita, olkoot väriä mitä tahansa. Mutta Saimaa on sininen!

  Sitten ajatuksiin. Aamuyöllä pyöriskelin sängyssä kelloa vilkuillen. Vilkuilin, koska oli tarkoitus herätä ajoissa. Ajoissa siksi, että olimme lähdössä hämärän selässä kohti Hollolaa. Kello oli kuitenkin vielä niin vähän, että yritin unta tavoitella. Ei tarttunut uni, vaan ajatukset alkoivat pyöriä kummallisia ratoja. Ryhdyin miettimään aikaa. Mietin, että onko kaikella aikansa? Ajatus varmaan lähti siitä, että satuin katsomaan herätyskellon punaisena hohtavaa näyttöä juuri kun minuutti vaihtui seuraavaan. Mietin siis, että onko sillä hetkellä, kahden aikalukeman vaihtumishetkellä, aikaa? Päättelin, että on sillä aika, kun kellossa numero toiseksi muuttuu. Jotain sadasosasekunteja varmaan. Mutta on aikalukeman vaihtumisella aikaa yleisesti? Jos on, niin lisätäänkö se jossain kohtaa kuluvaan aikaan? Tai sisältyykö se kuluvaan aikaan. 

  Oletetaan, että aikalukeman vaihtumisen välillä on aika. Olkoon se aika vaikka kuinka lyhyt, niin aikalukemakin vaihtuu melkoisen usein, jos mitataan lyhyimmällä mahdollisella aikayksikköllä (Planckin aika, noin 10 potenssiin -43 sekuntia, lähde Wikipedia). Se tarkoittaa, että jos vaihtumisaika yksi Plankin sekunti, niin sekunnissa tulee lisäaikaa 10 potenssiin 43 kappaletta, eli yksi sekunti. Aika siis tuplaantuu. Unihoureisissa mietteissäni päättelin, että aikalukemien vaihtumisvälillä ei ole aikaa. Mutta sehän puolestaan tarkoittaa, että jos sekunnissa ei ole aikaa 10 potenssiin 43 kertaa, niin....????

  Tällä kohtaa aivoni eivät enää hahmottaneet jatkoa. Nousin kahvinkeittoon, lähes tunnin aiottua aikaisemmin. 

  Äsken silmäilin hieman, mitä Wikipedia kertoo ajasta. Paljon sellaista se kertoo, mitä en ymmärrä. Ja sen, että aika on askarruttanut aika lailla ihmisiä. Jo antiikin Kreikan filosofit loivat omia aikakäsitteitään. Tieteellisiä kulmaa saatiin mm. Isaac Newtonin ja sittemmin Albert Einsteinin päätelmistä. Filosofeista Immanuel Kant esitti oman arvionsa. Minusta filosofi René Descartes esitti kauneimman tulikinnan ajasta:  "Aika on välittömien nykyhetkien sarja". 

  Melko sekavaa jutustelua, eikö? Aivot joskus tekevät tepposia. Siitä huolimatta aika on ja pysyy mystisenä käsitteenä, aikakin minulle. Sen verran sisäistin Wikipediasta, että aika on kuitenkin sama joka paikassa mittaamattoman suurta maailmankaikkeutta, sillä kaukaisimmankin äärilaidan viilettävät atomit ovat lähteneet samaan aikaan samasta paikasta liikkeelle 13,8 miljardia vuotta sitten. Uskon tähän vankemmin kuin jumalan 3000 vuotta sitten tekemään viikon urakkaan. 

  Sen verran ajasta myös tiedän, että se kuluu hitaammin suuressa nopeudessa, suuressa painovoimassa ja työssä käyvillä perjantai-iltaa tai kesälomaa odottaessa. Meillä eläkeläisillä se kuluu hitaasti sitä pohdiskellessa. Sanoo 1800-luvulle aikamatkustanut wannabe-filosofi Pépé Leibowitz.

  Vielä aamuyön unista. Pari päivää sitten näin sellaisen, missä olimme matkalla Leningradiin. Siis ei Pietariin, vaan Leningradiin. Matkasimme autolautalla Nevaa pitkin!?!! Meitä oli täysi autollinen, mutta takapenkin matkustajat jäivät tunnistamattomiksi. Sen uni kuitenkin teräväpiirtoisesti paljasti, että minä olin kuski, kaimaani Koistis-Pertti kartturi. Istuimme näet unen lopussa jo autossa odottamassa maihin pääsyä. Kaimaanilla oli valtavan kokoinen kartta polvillaan, ja hän höpötti kaiken aikaa tyyliin "enste pittää ajjaa tulliin, sitte männään silla ylj' ja oikeelle, kaheksan kilsoo suoraan, sitte tulloo tarkastuspiste.... Tuollaiseen selvitykseen havahduin, enkä enää saanut juonesta kiinni. Olisi ollut mukavaa tietää, mitä kaikkea reissulla tapahtui. Mutta unet ovat arvaamattomia, joskus myös armollisia.  

TAVOITTEESSA OLLAAN

  Tavoitteessa ollaan. Päinvastoin kuin hallitus opposition mielestä. Hallitus ei opposition mielestä ole oikeassa missään, tehnyt oikeasti mitään, ei ainakaan missään oikeassa, vaan missaa oikean. Jo tavaksi muodostunut harhautuminen aiheesta tuli taas tehtyä. Se, mitä sanomani piti on, että tavoitteessa ollaan. Ensimmäinen koivu on kappaleina. Ja kappaleet pinossa. Ja neljän tunnin työajalla aikaansaatuna. Tänään meni tosin puoli kahteentoista, ennen kuin viimeinen klapi oli paikoillaan. Johtuu siitä, että aamulla käytiin verkoilla (ahven ja siika, iltapala turvattu). Mutta eihän kalastus kuulu työ- vaan vapaa-aikaan. 

  Kuvassa pino komeudessaan. Olen sitä hieman tukenut. Se on karvan verran kallellaan, sillä viereen tulee toinen pino. Varmuuden vuoksi tukikeppejä laittelin. Ipottaisi melkoisesti, jos puut olisivat jonain aamuna muuttaneet pinosta kasaan. Nyt ei ainakaan tuuli kaada. Toivottavasti ei käy edes Iso Paha Susi nurin puhkumassa. 

  Mieli on aina hyvä, kun tavoitteeseen tulee yllettyä. Vielä bonuksena saatiin syttyjä pitkäksi aikaa. 

  Huomenna on moottorisahan vuoro toimia luontoäänenä. Pätkin raidan rungon. Se hoituu joutuisammin kuin koivun kohdalla. Vaikka se on yhtä paksu, ainakin lähes, on se puolilaho ja paljon helpompi pätkiä kuin koivu. 

  Tänään on saunapäivä. Ja juhlapäivä muutenkin. Eilen putosi viimeinen omena puun latvaoksilta. Hilppa teki sen kunniaksi omenapiirakan. Kohta kahvit keitetään, piirakan kanssa hörpitään. Juhlaa juhlistaakseen kuului Hilppa äsken vatkaavan vaniljakastiketta. 

  Vaikka ruokakaupassa ei usein käydä, ei purkkihernekeitto tai lenkkimakkara ole useinkaan listalla. Kaikella kunnioituksella hernekeittoa ja lenkkimakkaraa kohtaan. Ne ovat ihan hyviä vaihtoehtoja pitkän aikavälin ruokahankinnoissa. 

  Tänään syötiin päivällä kana-kanttarellikratiinia, paistettuja perunoita ja sienisalaattia. Kohta kahvit omppupiirakan ja vaniljakastikkeen kera. Iltapalaksi paistettua ahventa ja siikaa. Vielä illalla espressot piirakalla. Onneksi on puuhommaa. Muuten saattaisi vyötärölle alkaa michelin-ukkomaisia renkaita ilmaantua. 

  Huominen vielä täällä ollaan. Perjantaiaamuna Hollolaan, lauantaina Espooseen Iiriksen "yllärisynttäreille". Sunnuntaina saareen takaisin. Sääennuste näyttää hyvältä. Minulla on oiva mahdollisuus pysyä tavoitteessani polttopuiden suhteen, sillä sateen tuntuvat karttavan tienoota. 

  Ylen sivuilta bongasin juttuja lokakuun tavallista lämpimmästä säästä, Elokapinan mielenosoituksesta, sekä Vuokattiin tehdystä älyladusta. Se jäi viimeksimainitussa mietityttämään, että mikä tekee samanlaisesta aineesta kuin hyppyrimäissä käytetään, älykkään. Älypuhelimen ja älytelevision sisäistän, mutta...? Eipä silti, on paljon tärkeämpiäkin asioita, joita en ole sisäistänyt. Ei niitä listaa, kahvinkeitto ja saunan lämmitys odottavat.

ARKINEN KUVA

  Eilen palattiin saareen. Latautuneena tuleviin koitoksiin palattiin. Eilinen meni uuneja lämmitellessä. Tänään oli sumuinen aamu, joka selkisi käsittämättömän hienoksi syyspäiväksi. Ehkä jopa liian hienoksi puuhommien tekoon. Tuhlasin kuitenkin, aamupäivän. Mutta aloitetaan arkisella kuvalla. 

 

  Arkinen kuva. Ihan kunnon arkinen kuva maalaiselämästä. Isäntä nahuaa polttopuita kylmän varalle, emäntä käyttää aurinkoista säätä lakanapyykin kuivaukseen. Mikäs tässä maailmassa on muka muuttunut? No on muuttunut, paljon on muuttunut. Hyvään suuntaa, ehkä vähän pahaankin. Eikä muutoksen edessä kannata meltota. Kannattaa tottua, omaksua, oppia, hyväksyä. Muuten käy elämä kurjaksi. 

  Meinasin eksyä aiheesta. Siis aamulla oli + 3 meidän mittarissa. Sumu oli sankkaa. Aamukahvin jälkeen minä kannoin puita valmiiksi sisään. Sitten vetäisin päälleni viiltosuojahousut, jalkaan turvasaappaat, laitoin moottorisahan, bensa- ja teräketjuöljykannun, halkomakirveen ja pokaran kottariin, suuntasin kaadettujen runkojen luo. Koska aioin pitää kiinni neljän tunnin työajasta, olin päivän tavoitteena pätkiä yksi koivu, siirrellä pätkät pilkkomapaikalle. Se onnistui, vaikka karsiminen ja risujen kasaaminen veikin aikaa. Samoin nuukuuden aiheuttama moottorisahan tehottomuus hidasti hommaa. Saha on kyllä muuten hyvä, melko uusikin, mutta ei ole pro. Mökkisaha se on. vielä 20 - 30 senttiä halkaisijaltaan olevat rungot katkeavat helposti, mutta paksummissa tuppaa saha hyytymään. Taidan ostaa itselleni 75-vuotislahjaksi kunnon sahan. Ihan vaikka siksi, että voin ukki-Aleksia matkia. Hän hankki kasikymppisenä uuden perämoottorin, 15 heppaisen. Sillä ajeli veneessä seisten, kun näkö ei tahtonut piisata. Hän osti myös 80-milliset riimuverkot lahnojen pyyntiin. Aiemmat riimut olivat aina olleen 75-millisiä. Uusissa olivat lahnat tietysti keskimäärin hieman kookkaampia. Aleksi ilahtui hankinnastaan ja sanoa paukautti:

  "Minen ennee ikänä osta tään pienempsilimäsiä riimuverkkoloeta!"

  Eikä varmaankaan ostanut. Muutaman vuoden kalasteli vielä tuon jälkeen, poistui joukostamme 88-vuotiaana. Eli jos pääsen seiskavitosena melttoamaan, että en ennee ikänä osta muuta ku ärhäköetä sahoja, niin sekin tulee pitämään paikkaansa. Luultavasti. 

  Sumu ei puiden tekoa haitannut. Kun usva alkoi haihtua, olivat näkymät kauniita.

  Kun aikansa nahuaa, jälkeä syntyy. Pätkiminen loppui hieman ennen sumua. 

 Takana näkyy aitan katon nurkka. Se on saanut siipeensä. Siihen kaatui itsestään yksi haara mieliharmina olleesta raidasta. Parempi siihen kuin linjan päälle. Ehkä ensi kesänä oioin vaurion. Kosmeettinen vika takapuolella ei ole aiheuttanut kiirettä. 

  Sitten kokosin pätkityt puut yhteen paikkaan. Ehdin vielä aloitella pikkomista ennen kuin työaika loppui. 

  Tuosta on hyvä jatkaa huomenna. Alkanut viikko on suotuisaa kelin puolesta, joten vielä kolmena päivänä kiirehdin kirveen kanssa heilumaan. Ja jos pilkkominen loppuu, niin sahalle on lisää purtavaa. Raita ja nyt työn alla olevaa isompi koivu odottavat. 

  Perjantaina mennään kolmeksi päiväksi kaupunkimaisiin olosuhteisiin, palataan taas sunnuntaina. Sitten ollaankin reilu pariviikkoinen maisemissa. Moottorin syyshuolto on 18. lokakuuta. Sen jälkeen tehdään ratkaisuja jatkosta. Luultavasti käydään Hollolassa ja tullaan vielä yhdeksi rupeamaksi saareen. Siianpyyntiaika on silloin hippeimmillään. 

LATAUTUMASSA

  Ihmisten ilmoilla ollaan oltu pari päivää. Siitä ajasta suurin osa kahdestaan tai Iiriksen ja Liisan kanssa. Ei ole agorafobia päässyt vaivaamaan. Eikä torikauhu. Yleisesti en agorafobiasta en osaa sanoa, mutta torikauhu on testattu usein, Mikkelin torilla, eikä oireita ole ilmennyt. 

  Eilen lähdettiin kohti Espoota jo ennen kuutta. Jonilla oli työpäivä, Annalla meno Mikkeliin, lähtö jo kahdeksalta, joten lapset tarvitsivat päällekatsojaa. 

  Kurja oli keli. Pimeätä ja vettä kuin sanonko kenenkä mistä? Syyspimeällä, varsinkin syyspimeällä sateessa, ajaminen ei ole mukavaa. Kai siksi se tuntuu ikävältä, kun on päässyt unohtumaan. Pimeässäajo. Ennen, kun duuniin lähti kelillä kuin kelillä, ei se tuntunut missään. Se hyöty aamulla oli, että tuli testattua pitkät ajovalot. Ties milloin olin niitä tarvinnut. Eihän moottoritiellä juuri pitkiä voi käyttääkään, mutta, tapani mukaan, ajoin Mäntsälään vanhaa tietä. Mukavaa ja hermoja säästävää, mikäli minulta kysytään. 

  Kun Lähderantaan saavuttiin, oli Joni lähtenyt töihin. Iiris, topakka koulutyttö, oli jo herillä, Liisa havahtui pian. Kohta lähti Anna kohti Mikkeliä. Puoli yhdeksän suoritui Iiris koulumatkalle. Me jäätiin talonvahdeiksi. Ulos ei ollut asiaa, vettä vihmoi tuulen kanssa. Hyvin aika kului Liisan kanssa leikkiessä. 

  Iiris pääsi koulusta jo kello 12. Liisa oli silloin päiväunilla. Vettä sateli yhä. Iltapäivällä sade hellitti, joten päästi vähän ulkoilemaan. Pyörillä piti lasten päästä matkaan, vaikka määränpää oli vain sadan metrin päässä. Topakaita pyöräilijöitä, ainakin isompi. Pienemmällä on vasta alkeet sisäistyksessä.

  Ennen neljää piti tulla sisään. Iirksen täytyi valmistautua harrastukseensa. Puoli viideksi vein hänet Kauniaisiin Kasavuoren koululle, missä hänellä oli tanssitunti. Liittyy tietysti Iiriksen luisteluharrastukseen. Olisin osannut koululle ajaa ilman navigointia, mutta laitoin Googlemapsin varmuuden vuoksi päälle. Onneksi lähdettiin ajoissa. Maps ajatti eri reittiä, mitä olisin ilman sitä usmuuttanut. Kävi tietysti niin, että yhdessä risteyksessä en ehtinyt kääntyä, ja mentiin harhaan. Sitten tuli tietöitä.  Mr. Google kehotti ajamaan kapeaa katua pitkin. Katua, jolle oli ajokielto. Minä ajoin. Pian katu pieneni entisestään, loppui metsään kuntopolun varteen. Eiku takasin. Kun pääsitiin seuduille, minkä tunnistin, lopetin satelliittipalvelun, ajoin ihan omilla tiedoilla perille. Tuosta episodista huolimatta oltiin ajoissa perillä. Iiris sanoi "täytyy mennä tanssitunnille", minä jäin seisomaan pihaan. En kylläkään pitkäksi aikaa, vaan lähdin dallailemaan. Bembölen tietä kävelin ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Vartin yli viiden palasin koululle. Tunnin piti loppua 17:20, mutta vasta 17:35 alkoi pientä tyttöä, muutama poikakin joukossa, purkautua ovista ulos. Paluumatka tehtiin luottaen Peppe-papan ja Iiriksen taitoihin. Hyvin onnistui. 

  Joni oli jo tullut duunista, Anna matkalla Mikkelistä kotiin. Me startatttiin Hollolaan. Kotiin päästiin ilman pitkien valojen käyttöä. 

  Tänään perhe Tiikikainen tulee Lahden suunnalle. Menevät iltapäivällä Iiriksen ja Liisan Milla-serkun 2-vuotissynttäreille. Sitten Anna ja Joni tuovat lapset meille, lähtevät elokuviin, katsomaan Dyyniä. Me saamme viettää aikaa Iiriksen ja Liisan kanssa lisää. 

  Ehkä mekin mennään Hilpan kanssa Dyyni katsomaan. Kirjan olen joskus kauan sitten lukenut. Ensimmäinen, David Lynchin ohjaama elokuvaversio vuodelta 1984 (Orwellin vuosi!), on jäänyt jostain syystä näkemättä. Ehkä mennään viikon kuluttua. Ollaan silloinkin sivistyksen liepeillä, koska lauantaina, 2.10. pidetään Iirikselle yllätyssynttärit. Yllätyssynttärit, joita Iiris on toivonut!

  Huomenna lähdetään taas saareen. Tässä sateisen aamun löpinää Hollolasta, missä lataudun maanantaina alkavaan puuprojektiin viinereiden ja suklaan voimalla. Kyllä kalorit, vai mitä jouleja ne on, alkaa kulumaan, kun moottorisaha pärähtää. 

  Loppuun sisarukset hiekkalaatikolla.

Loppujen loppuun Iiriksen ottama edustava tuplaselfie.

MIELIHARMILLE LÄHTÖ

  Eilen oli täysikuu. Harvest moon. Illalla oli kuitenkin pilvipeitettä, joten kuu ei kumottanut. Yöllä se paistoi lännen suunnalla, pienenä ja kirkkaana. En siitä kuvaa kuitenkaan ottanut. Otin kuitenkin illalla  yhden kuuttoman, pakon saneleman.

  

  Taivas oli siis yöllä pilvetön. Sen vuoksi oli syksyn kylmin aamu. Järvi vielä lämmittää, joten kaksi astetta plussaa oli ennen kuutta mittarissa. Nurmikko alkoi vasta noihin aikoihin mennä kuuraan, joten hallaa oli, vaikka alavilla mailla ei ollakkaan. 

  Kaunis syyspäivä tästä kehittyi. Tämä kaunis syyspäivä tulee merkityksi aikakirjoihin päivänä, jolloin mieliharmi poistui lopullisesti hiertämästä yöunia. Haneli nimittäin saapui sahoineen, vinsseineen, kaatorenkeineen, hoitamaan viimeisen osan alunperin nelihaaraisesta raitajätistä. Ensin hän kaatoi pari isoa koivua. Toisen siksi, että se oli raidan kaatosuunnalla edessä, toisen siksi, että se varjosti pahasti kurpitsakompostia. Koivut kaatuivat ilman kummempia kommervenkkejä juuri sinne, minne pitikin. 

 Sitten oli pahasti linjalle päin kallellaan olevan raidan vuoro.

  Puu oli kahdella vaijerilla ja vinssillä kiristetty poispäin sähkölinjasta. Minä toista vinssiä nitkutin minkä ehdin, kun Haneli puuta sahasi. Juuri linjan suuntaisesti raita lopulta hojeltui. 

  

  Oikeassa yläkulmassa sähkökaapeli näkyy. On siten todistettavasti vielä ilmassa. Mieleni keveni aika lailla. En osaa lukuja tuohon esittää, sillä en tiedä mielen mittayksikköä. Kuitenkin keveni se prosenteisssa ehkä ainakin Koskenkorvan lukemien verran. Jos olisi linjalle kaatunut, korjausmiesten kutsumiseen johtanut, olisi mieli raskautunut osapuilleen Stroh-rommin verran. Sen vahvemman. 

  Taina oli Hanelin mukana. Rouvat olivat tuvassa kaato-operation ajan. Eivät vissiin uskaltaneet edes ikkunasta katsella. Mutta kun me pirttiin astuttiin, kerrottiin, että homma meni hyvin, alkoi Hilppa heti harjakaiskahveja keittämään. Tai oikeammin raidan lopullisia peijaisia siinä juhlittiin. Kahvin lisäksi omanapiirakan ja jäätelön kera. 

  On taas puuhaa useammaksi päiväksi. Rungot pitää pätkiä, ruodata halkomispaikalle ja halkoa. Ainakin keskeltä halki, jos ei pieniksi ehdi, jaksa, kehtaa. 

  Huomenna lähdetään Hollolaan. Pari, ehkä kolme, päivää ollaan poissa, sitten takaisin. Ilmat hieman lämpenevät, ja taitaa aurinkoisia päiviäkin ensi viikolla olla. Jos ennusteet pitävät kutinsa. Sateesta ei niin väliä olisi. Puitten kanssa nahuaminen ei ole herkkua ves'paisteessa. 

  Loppuun vielä kuva luottometsurista irrottamassa taljan vaijeria. Luottometsurista, joka YYA-sopimuksen mukaisesti saapuu tarvittaessa apuun.