SUURSÄÄTYYPPI

  "Suursäätyyppi pysyy lähitulevaisuudessa samana", sanoi säätyyppi televisiossa. Niin taitaa olla. Kahteenkymppiin ei meinaa mittari nousta, tuuleskelee, sadekuurojen mahdollisuus mahdottoman todennäköinen. Eilen tuuli tosiaan aikalailla. Lounaasta puhalsi. Hyvin laiturin ankkurit toimvat; ei mitään ongelmaa, vaikka pressutettu vene oli lisäpurjeena. Tänään ei tuule niin kovaa. 

  En saanut aamulla rauhaa, piti lähteä tarkastusmatkalle. Sienitarkastusmatkalle. Ei ollut suuria toiveita, ei oikeasti mitään toiveita, kunhan lähdin ajelemaan. Yhteen tiettyyn paikkaan ajelin. Siitä hieman risteilin rannan läheisyydessä, sisämaahan en edes vielä löytöretkeä ulottanut. 

  "Nousemassa on", totesin, yhdet soossitarpeet keräsin. Pieniä ovat vielä, mutta ei montaa päivää kulu, kun saattaa ehdottomasti ehkä ihan kunnolla kerättäväksi löytyä. Luultavasti, arvelen. 

  On metsässä kulkemissessa viehätyksensä vaikka ei mitään löytyisikään. Rauhallinen mielikin rauhoittuu, kun siellä tallustaa, ympärilleen silmäilee. Nyt kohtasin kymmeniä maariankämmeköitä. Tosin kukinnan hehkein hetki alkaa olla takana päin. Mutta mukavaa huomata, että tuo varhaisen lapsuuden aikana tutuksi tullut kasvi jossakin elää, voi hyvin. 

 

  Istuksin jopa hetken nuoressa kuusikossa, vaikka ei sieltä tähän aikaan kesästä mitään sieniä lödy. Istuksin tuulenkaadolla, annoin rauhallisen mielen rauhoittua. Ja otin kuvan sienikorista. Tuossa vaiheessa siinä ei ollut sieniä sisällä. Ei niitä kuvattavaksi asti ollut jälkeenkään, mutta kori on koristeellinen kuvattava sinällään. Tuulenkaadon kannon nokassa, käävän yläpuolella. 

  Eilen otin muutaman kuvan kukista. Ja kultakuoriaisesta. Hän oli pesiytynyt ruusun sisään. Syömään? Turvaan? Nukkumaan? Ei kuitenkaan hassumpi paikka kuoriaiselle.

Tämä ruusu muuten vaan sojotti terhakkana.

Diditaalis ylvästeli hetkeä ennen kukinnan loppumista.

  Tänään en enää kuvaa. Luultavasti. Enkä paljon kuvaile. Sen verran kuitenkin, että torstaina mennään haalimaan evästä viikoksi. Mikkeliin mennään. Itse asiassa tarkkaa plääniä ei olla tehty siitä, koska lähdetään Hollolassa käymään. Ollaan ehkä kuun loppupuolelle saakka. Sitten joka tapauksessa ollaan muutama päivä muualla, kun Tiilikaiset ja Tiilikaiset tulevat tänne. Eli Annan porukka ja Jonin veli perheineen. Kyllä täällä mahtuduttaisiin olemaan koko rökörössi, mutta parempi näin. 

  Jos hieman lämpenee, lähdetään varmaan joku päivä veneilemään. Aurinkoista ja tuulta ei yli kolmen sekuntimetrin, niin mikäs ajelessa. Ai minne? Mitä väliä? "Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike", totesi Manukin aikoinaan.

  Liikettä syntyy nyt, päämäärän kera. Eilisen lihakaalilaatikon lämmitys alkaa olla ajankohtainen. Joten "until the next time".

SIENESTYKSEN ALKU

  Satanut on. Ja sataa. Kun katsoin juuri kuuden päivän ennustetta, niin joka päivälle on sadetta povattu. Maanataiyöksi oikein roimasti, muuten vähäisiä määriä. Jos niin on, sienet tykkää. Otolliset olosuhteet, ainakin kosteuden puolesta, kunnon sadolle ovat olemassa. Nyt pitää toivoa, että rihmastot ovat parin edellisen kesän kuivuudesta selvinneet. 

   Suomessa arvioidaan olevan 2 000 suursienilajia, joista syötäviä yli 500 ja ruokasieninä huomionarvoisia parisataa (Wikidedia). Jos äkistään ynnään, niin tunnistan parikymmentä syötävää, saman verran ihmisravinnoksi kelpaamattomia. 

  Keltavahvero l. kanttarelli (kantarelli se on, sanoo joku, mutta minulle kanattarelli), suppilovahvero, kosteikkovahvero, mustatorvisieni (kuolemantrumpetti, totentrompete, saksaksi), herkkutatti, koivutatti (koivunpunikkitatti virallisesti, mutta sain kai sienioppini alun sellaiselta henkilöltä, joka ei "punikki"-sanaa suvainnut, vitsi, vitsi), kuusitatti (virallisesti kuusenpunikkitatti, kts. ed.), kangastatti, voitatti, lampaankääpä, peltoherkkusieni, vaaleaorakas, rusko-orakas, haaparousku, leppärousku, karvalaukku, mustarousku, karvarousku l. karvalaukku, korvasieni, huhtasieni, koivunkantosieni. Siinä äkistään ynnättynä listaa ruokasienistä, jotka tunnistan varmuudella, ja joita olen syödäkseni kerännyt. Varmaan on jokusia muitakin, mutta muisti ei ole enää entisllään. Muutamia noista toki vain harvoin on koriini joutunut. Huhtasieni ja kosteikkovahvero eivät ole poluillani yleisiä, nuijakuukusta olen kai pari kertaa kerännyt, vaikka se on ihan maukas, koivunkantosieniä olen maistanut joskus (sen kanssa on oltava tarkkana, ku ketun pesällä, ettei sotke muihin, mahd. myrkyllisiin kantosieniin).  

  Tunnistan myös joitain haperoita. Ne ovat ruokasieniä, ihan vain pannulle heitettäviä, mutta jostain syystä olen niitä karttanut. 

  Ravinnoksi kelpaamattomia tai jopa myrkyllisiä sieniä tunnistan nimeltä liudan. Ei sillä sinänsä merkitystä; kaikki muut kuin yllä luettellut ovat minulle metsään jätettäviä. Paras pysyä saletisti tutuissa lajeissa.

  Sienestysaika alkaa toukokuun lopulta korvasienistä, jatkuu marraskuulle, joulukuullekin nykyisin, suppilovahveroilla. Siis puoli vuotta. Tosin taukoa korvasienten ja ensimmäisten kanttarellien välillä on kuukausi. Näin ihannevuosina. Viime kesänä jäivät sienireissut vähäisiksi, sillä tyhjän saa pyytämättäkin.

  Alkuoppini sienien maailmaan sain edesmenneeltä tädiltäni Maijalta. Muistan ensimmäisen oppitunnin. Olin ehkä viiden tai kuuden vanha. Siihen aikaan lehmät olivat kesäisin vapaana metsässä. Niillä oli joskus harvoin tapana jäädä tulematta iltalypsylle. Olen kuullut, että saattoivat laukata sienien perässä, mutta siitä ei silloin ollut puhetta. Kerran, kun lehmiä ei kuulut huutelujen jälkeenkään karjapihalle, lähdettii Maija-tädin kanssa etsimään. Muistan, että oli itikoita, joita sai Maijan taittamalla koivunoksalla huitoa ahkerasti ympäriltään. Kuljimme Pitkällesuolle johtavaa kärripolkua. Maija on ollut silloin alle kolmekymppinen neitokainen. Muistan, että hän hyppeli jalalta toiselle ja lauloi jotain sävelmää. Yht'äkkiä hän seisahtui ja tokaisi "kanttarellejä!". Polun laidassa tosiaan kasvoi neliön kokoinen keltainen sienimetsä. 

  "Kaho tarkkaan", täti jatkoi, "nää on kanttarellijä, parraita syömäsieniä" Pittää tulla huomenna korin kanssa hakemaan! 

  Lehmät tavoitimme Matalahden rannalta, hätistelimme ne kotikartanolle. Seuraavana aamuna käytiin hakemassa kanttarellit pois. Muista kyselleeni, että onko muita sieniä, joita voi kerätä syötäväksi? Maija kertoi olevan, paljon, sanoi myös opettavansa syksymmällä minulle lisää. Muistaakseni niin ei kuitenkaan käynyt, mutta alkusysäyksen sieniharrastukselleni oli laitettu itämään, eli rihmasto oli luotu. 

  Sienet ovat kuuluneet kesäisin, talvisinkin, ruokapöytäämme aina. Jo koulupoikana joitain lajeja joskus keräilin. Vasta nuorena aikuisena innostuin toden teolla loppukesästä metsissä kulkemaan. Onhan noita saaliita tullut. Joskus niin, ettei meinaa jaksaa pois kantaa. Joskus eiootakin on tullut haettua. Joskus on pitänyt laittaa pusakan tai paidan hihat ja päänaukko solmuun, kerätä siihen, kun kori ja yleensä aina varalta mukana oleva muovikassi ovat täyttyneet. Joskus olen sienien vuoksi joutunut kävelemään kilomeritolkulla, useimmiten tarvittava määrä löytyy pienellä jalkavaivalla, koska olen seutuja dallaillut ikäni ja tunnen tienoot, tiedän paikat. 

  Mikä on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa? No ainakin se, että mustarouskuja en ole aikoihin enää kerännyt, koska sen vaaroista puhutaan. Nuoruudessani ei tiedetty suppiksista mitään. Parikymmentä vuotta se on ollut myöhäissyksyisin pääkohteena. Muuten ei isompaa eroa. Samat lajit ovat listalla. Eli olisi kyllä aika laajentaa. Sellaiset parisataa syötävää olisi tarjolla, jos viitsisi opetella. Toisaalta; vanha kettu ei myrkkyä syö. Eli en taida ottaa riskiä, koska nykyisellä valikoimalla pärjää. Toisaalta toisaalta: olenko liian vanha kettu oppimaan uutta? Tai kaavoihin kangistunut? Miettimisen paikka. Sillä uutta ei pidä karttaa tai kammoksua, vaan ottaa avosylin vastaan. Vaikka sylin levittäminen olisikin hieman työlästä. 

  Lukuisat sienimestat ovat myös ajan saatossa hävinneet. Metsähakkuiden jäljet kestävät vuosia. Saatavat tosin tuoda uusia lajeja paikalle. Kesämökkejä on vuosikymmenten aikana ilmaantunut parahultaisille kanttarelli- ja torvisienialueille, eikä ole hiki mennä toisten pihapiiriin katsomaan, vieläkö sieniä on. Myös luontaisesti metsä saattavat muuttua, ja sienet vaihtaa paikkaa. Sen huomaa pian. Joskus ne tosin jättävät vuoden, pari, väliin, ilmestyvät taas tutuille alueille. Tutkimattomia ovat sienten tiet. No, eivät sentään. Tutkittu niitä on. Vaan arvoituksellisia ovat, minulle.

  Sade taitaa jatkua pienenä tihkuna. Ei tule sieneen lähdettyä. Ei ole tarpeenkaan. Yksi kantarellikastike eilen syötiin, mutta ei vielä ole aika koria varustaa. Viikon kuluttua luultavasti on. Kaksi kehnonpuoleista sienivuotta on on ollut. Jospa nyt pääsen kunnolla saalistamisen aiheuttamasta mielihyvästä nauttimaan. 

Muutama kuva loppuun. Pihan laitaman ketoa eilisenä pilvipoutapäivänä.

Tässä kolme tätiäni l. Piskolan tytöt: vasemmalta Liisa, Eila ja sieni-innoittajani Maija joskus viiskyluvun alkupuolella. 

Ja vielä pari sienikuvaa aiemmilta vuosilta. Eivät ne mitenkään merkittäviä ole, suuruudeltaan tai lajeiltaan. Sattuivat vain tulemaan selatessani ensin esiin.

PELLIT KULEKSII, KULL..., EI VAINESKAAN

  Tänään päätin ryhtyä tositoimiin harjakaisten ajankohtaa jouduttaakseni. Soitin aamulla Hanelille, varmistin, että hänellä on purkupeltiä joutilaana. Kertoi olevan, myös olevansa paikalla. Joten matkaan. 

  Haneli källäili pihalla, kun laituriin rantauduin. Laitettiin kärri perään, ajettiin riihelle, missä peltiä oli säilytyksessä. Mutkia matkaan tuli kuitenkin. Riihelle johtavalle tielle oli Päivön pirutainen kaatanut koivun. Ei kun hakemaan moottorisahaa. Pian oli puu karsittu, pätkitty, sivuun siirretty.               

  Kävi säkä peltien kanssa. Yhden pinon päällä oli aivan oikean pituisia peltejä, vieläpä oikea määrä, eli viisi. Ei tarvinnut leikellä. Pellit kärriin, kärri rantaa, pellit veneeseen...

...vene ulapalle. Onneksi ei kovin tuullut, myötäisesti sekin, minkä tuuli, joten...

...onnellisesti kulki lasti omaan laituriin.

  Kantelin pellit rikospaikalle, kokosin työkalut, aloin kiinnittää katetta. Välillä nosti tuuli pilvenriekaleita, joten tarkkana sai olla, että ei jäänyt pelti kauaksi aikaa irralleen, kun sen ylös oli nostanut.

  Välillä kävin syömässä eilistä kesäkeittoa, jatkoin hommaa. Hyvissä ajoin iltapäivällä oli kate päällä. Kyllä kelpaa klapien tuolla viettää vuosi, pari. Tuuli huuhtelee, sade ei isommin kastele. 

 

  Katos on osapuilleen ovea vaille valmis. Vanhat saranat olen miljoonalaatikosta jo sitä varten kaivanut. Pitää joskus väsätä. Sadepäivän duuni, kun voi tehdä venevajassa. Mutta ei ovi, eli sen puuttuminen, ole este harjakaisille. Harjakaiset ovat pienimuotoiset. Ne alkavat juuri nyt, Hilpan loihtimalla smoothiella, jatkuvat illemmalla myös Hilpan, kenekäs muun, tekemällä kinkkupitsalla. Edes yleensä obligatorisia oluita ei tällä kertaa huushollista löydy. Siemaillaan ne takautuvasti.

  Jos joku haluaa tehdä puukatoksen, niin minulle on hyvä resepti: 

                                                             

  -1 kpl vanhoja laitureita      

  -sen verran kun on saatavilla naapurilta haettuja saunankuistin purkulautoja          

  -1 kpl pirtin vanhoja ulko-ovia                                                    

  -riittävä määrä purkupeltiä 

  -pari krossia sekalaisia ruuveja                                                                  

 

  Aineksia kiehautellaan sopivasti välillä hämmentäen. Tulistumista tulee välttää, vaikka sitä yleisesti saattaa esiintyä. Mikäli se ei ryöstäydy vallitsevaksi, ei siitä ole merkittävää haittaa lopputuloksen kannalta. 

  Ei rouvakaan ole jouten ollut. Hän aloitti eilen verannan tuolien maalaamisen. Skrapaamalla ja hiomalla homma alkoi...

...jatkui maalaamisella kertaalleen...

ja tänään toiseen kertaan. Siinä rivistö kuivamassa.

  Huomenna on lauantai. Mitähän piruutta silloin keksisi? Vai olisiko vaan? Miettisi vaikka Hilpan herättämää ideaa. Kun ajelimme keskiviikkona Hollolasta Anttolaan, ja mietittiin, onko Päivö-myrsky kaatanut meiltä puita, Hilppa tokaisi, että miksei ole sellaisia myrskyjä, että ne pätkisivät myös. "Ja pilkkoisivat, sekä pinoaisivat", minä lisäsin. "Olisi oivallinen myräkkä sellainen." Voi kuitenkin olla, että vaikka kuinka konstia myrskyn kouluttamiseen mietiskelisin, ei löytyisi. Ei ainakaan idioottivarmaa. 

  Harjakaisten avaus, eli smoothie, on nautittu tätä kirjoittaessa. Hilppa väsää pitsataikinaa valmiiksi. Rauhalliset harjakaiset. On muunkinlaisista kokemusta. Ei niinkään itseni kannalta, mutta mestariaikoina tuli monenmoista nähtyä. Niistä ehkä enemmän joskus.

SATUNNAISEN SATEINEN SAARELA

  Tänään palattiin satunnaisen sateiseen Saarelaan. Vettä satoi satunnaisesti automatkalla. Venematkalla ei satunnaisesti satanut. Kun hain viimeisiä tavaroita laiturilta, alkoi satunnaisesti satamaan Saarelassa. 

  Tähän kohtaan kappale täsmennystä. Olen lähes koko blogirustaajan urani käyttänyt tästä paikasta nimeä Avokas. Se on jäänne vanhoilta ajoilta. Jo kauan on Avokkaansaaressa ollut useampia kesäasuntoja. Siis yritän luopua Avokas-nimestä, käytän täst'edes kiinteistörekisteriin merkittyä tilan nimeä, Saarelaa.   

  

  Eilen ja viime yönä jytisteli Päivö-myrsky näidenkin seutujen yli. Sain jo yöllä ensimmäisen raportin tilanteesta. Ei isoja havaittavia vahinkoja, puolilta öin sateetonta. Tiesin myös, että merkittäviä sähkökatkoja ei täällä ollut, sillä energiayhtiöltä tulee aina ilmoitus jakelun keskeytymisestä. 

  Potinlahdessa jututimme samaan aikaan veneellä rantautuvia kesänaapureita. He sanoivat, että kyllä tuuli oli ollut välillä kovaa. Niin kovaa, että eivät muista moista kokeneensa. Ovat kuitenkin maisemissa kesiään viettäneet varmaan 40 vuotta. 

  Hieman pelonsekaisin tuntein rantauduttiin hienosti paikallaan pysyneeseen laituriin. Mutta suotta. Ei kaatuneita puita, ei muutakaan myrskyn aikaansaannosta. Siis merkittävää. Risuja ja kuivia oksia oli tietysti ympäriinsä. Puutarhakeinu oli heittänyt voltin takaperin, mutta ei kerien. Jokunen perunanvarsi oli taittunut. Siis kevyttä ja kosmeettista haittaa. Onneksi eivät sade ja tuuli olleet pieksäneet tomaatinvarsia lakoon. Eikä kesäkurpitsan.

  Sademittari näytti vettä tulleen 32 milliä. Ei lähellekään ennustettua kuuttakymmentä, puhumattakaan pelotellusta sadasta.

  Kaiketi kovin myräkkä, tuimimmat tuulet, ohittivat tienoon pohjoisen tai etelän puolelta. Tai molemmilta. 

  Tänään on sadellut tuulen nostattamista pilvistä, välillä arska on paistanut. Varoitellusta rajuista ukkospuuskista ei ole tietoakaan. Eikä toisaalta väliäkään. 

  Huomenna kai poutaa, mutta viikonloppuna taas satelee runsaasti. Ei se haittaa. Ainakaan vielä. Kohta Saarelassa ryvetään kurkuissa...

 

...herkutellaan tomaateilla...

 

...ja kesäkurpitsakin alkaa kukkimaan.

  Huomenna kaivan kokeeksi varrellisen pottuja. Jos löytyy, niin kesäkeitto saa arvoisensa raaka-aineen. Kesän ensimmäinen kesäkeitto. Helevetin hyvää!

  Vielä terveydenhuoltoasiaa. Kävin aamulla verikokeessa. Minulle määrättiin pari kuukautta sitten "vuosihuollon" yhteydessä kolesterolilääkitys. Arvot olivat parina edeltävänä vuotena taas lähteneet nousemaan. Ei hälyttävästi, mutta lääkäri katsoi parhaaksi reseptin kirjoittaa. Geeneissä on minulla korkea kolesteroli. Paras se on tietysti yrittää pitää aisoissa. 

  Niin, kävin verikokeessa. Tuossa kahden maissa muistin, että pitää soittoaika lääkärille varata. Soitin ajanvarauksen takaisinsoittonumeroon. Puolen tunnin kulutta sieltä otettiin yhteyttä. Kerroin asiani. Terveydenhoitaja sanoi, että lääkäri K. N. on lomalla, mutta katsotaanpa. Pian hän jatkoi, että kaikki arvot ovat erinomaisia. Minä että joko tulokset on tulleet. 

  "Jo", vastasi hoitaja. "Ovat parantuneet edellisestä kovasti."

  Hän kertoi vielä lukemat. Olisin asian itsekin huomenna Omakannasta katsonut, mutta nyt ei sitten tarvitse. 

  "Ei mitään huolta", hoitsu vielä sanoi, "mutta varataan soittoaika K.N:n loman jälkeiselle ajalle."

  20. heinäkuuta lekuri pirauttaa, toteaa, että kohillaan on lääkitys. 

  Varmasti julkisessa terveydenhuollossa on sanomista ja parantamisen varaa. Vaan en yht'äkkiä keksi, millä tavalla, kun peilaan siihen, miten kohdallani ovat asiat vuosien varrella sujuneet. Siitä pitää olla kiitollinen. Nyt Phhyky aikoo ryhtyä Mehiläisen kanssa kimppaan. Aluksi Hollola ei ole siinä mukana, mutta pian varmasti. Voiko Peppe vuoden, kahden, kolmen, neljän, kuluttua kirjoittaa yhtä ylistäviä sanoja? Näkkyypähän. Ei ainakaan ylistävämpiä, siitä olen varma. 

  Arska paistaa nyt mukavasti. Ilma on parikymmenasteista. Lähden ulos ällistelemään. Se ero on muutaman päivän takaiseen, että en ällistellessäni ota kasteluletkua käteeni.

KORONAN SIVUVAIKUTUS

  Korona lienee aiheuttanut lukemattoman määrän sivuvaikutuksia. Ennen kuin ne voi lukea, ne täytyy laskea ja kirjoittaa ylös. Siihen en aio ryhtyä. Kerron yhdestä omakohtaisesta. Kirjastot laitettiin reikeliin, kun poikkeustoimiin Suomessa ryhdyttiin. No, kirjastot avautuivat asteittain, kun rajoituksia alettiin purkamaan. Minä en kuitenkaan ole kirjastossa käynyt sitten helmi-maaliskuun taitteen. Miksen? Siksen, että luettua tulee kesäaikaan paljon talvikautta vähemmän, ja opin kahlaamaan läpi omaa kirjahyllyäni. Siellä ei ole lukemattomia kirjoja, mutta joukko sellaisia, joiden uudelleen-, tai kolmanteen kertaan lukeminen on ihan paikallaan.  Olen mm. lukenut James Lee Burkea, Colin Dexteriä (muutaman Morsen sain Aijan muuton yhteydessä, jokunen on itselläni), ja Håkan Nesseriä, hänen Van Veeteren-sarjaansa.

   Eilen aloitin sarjan viidennen osan Komisario ja hiljaisuus. Kirjoista jää usein mieleen jotakin sellaista, minkä panee erityisesti merkille. Tätä nidettä en ole kovin paljon ehtinyt lukea, mutta jo on ajattelemisen arvoista eteen tullut.

  Alkusivulla:

 Kuvitelkaa kaksitoistavuotias tyttö.

 Kuvitelkaa, miten hänet raiskataan, häväistään

 ja murhataan. Älkää pitäkö kiirettä.

Kuvitelkaa sitten Jumala.

                                            M. Barin, runoilija

Sivulla 50:

  Van Veeteren ja hänen ystävänsä Mahler keskustelevat sakkipelin lomassa.

  Mahler: "Ei. Lapset eivät saa kadota. Eivätkä varsinkaan kuolla. Niin kauan kuin Meidän Herramme ei pysty panemaan sitä yksityiskohtaa kuntoon, minä kieltäydyn uskomasta häneen."

  

  Van Veeteren: "Sama täällä. Ole hyvä, sinun vuorosi."

  Nesseristä pidän juuri siksi, että hänen kirjoistaan löytyy usein pureskeltavaa. Melko tavalla pystyn yhtymään Mahlerin ja Van Veeterenin ajatuksiin. Miksen myös runoilija M. Barinin, joka taitaa olla fiktiivinen henkilö. Niin ovat Mahler ja Van Veeterenkin. 

  Fiktiivisillä henkilöillä on monesti kumman samankaltaisia ajatuksia kuin heidät luoneella. Vaikkakaan ei aina. Tai sitten joittenkin fiktiivisten henkilöiden luojat ovat melko vinksahtaneita. 

  Kirjoista se. Vettä pieksää Hollolassa urakalla. Toivottavasti Anttolassa myös. Kotona sadetta pidetään. Ilolla kuuntelen ropinaa, joka alkoi jo illalla, on jatkunut välillä pientä taukoa pitäen jo kellonkierron. 

  Tämä taitaa olla ennätys. Minulle. Kirjoitan toista blogia kellonkierron sisään. Syytän sadetta. Syytän sitä, että lukeminen, vaikka niin hyvä kirja on menossa, ei ota tuulta alleen. Syytän epäsuorasti koronaa, persuja, Rustaa, Trumppia ja kadun kunnossapitoa. Jokaiselle syytökselle on perustelu olemassa. Jääköön tällä kertaa salaisuudeksi. 

  Syytyttämiset sikseen. Nyt kehuja. Kävin Äsken Bauhausissa ostamassa hevonkakkaa. Ihan totta, en puhu sontaa. Se oli ainoa paikka, josta googlettamalla löysin Biolanin Hevonkakkaa 5,5 litran lootan. Ei ollu Tokmannilla, ei ollut Puuilossa, ei ollut Motonetissä, ei ollut K-Raudassa, ei ollutr Rustassa. Kärkkäiseltä en katsonut, tietystä syystä. Enkä Hankkijalta, sillä se on ihan toisella puolella Lahtea. Bauhausista siis löytyi. Ja oli mukava siellä asioida. ei ihmispaljoutta, ja ystävällinen henkilökunta oli kilpaa palvelemassa. Menen toistekin.

  Näin ajatteli Peppe Rodinin hahmona sadepäivänä Hollolassa.

KUUSKALEHTIMISTA

  Tänään tultiin Hollolaan, päivä etuajassa. Päätös syntyi aamulla. Se syntyi, koska ensi yönä povataan kunnon sateen alkavan. Eli kun tänään tultiin, kuivana vesinmatka taitettiin. 

  Jo tulomatkalla ajettiin Lahden kautta. Parissa kaupassa käytiin toimittamassa parit asiat. Ne onnistuivat päälle toivoin. Nyt ei hankintoja ole jäljellä kuin muutama pikku juttu Tokmannilta. 

  Huominen päivä kuuskalehditaan kotona, minkä siellä Tokmanilla ja Lidlissä käydään. Katsomattomien ohjelmien sumaa puretaan. Eikä pestä pyykkiä. Oli nimittäin suorastaan kummallista tulla kotiin ilman paria kokoliasta pyykkikassia. 

  Keskikiviikkona klo. 7:45 on minulla labra-aika. Verikoe pitää taas ottaa johtuen uudesta lääkkeestä. Sen jälkeen nautin viivästyneen aamukahvin, suuntamme auton nokan kohti Mikkeliä. 

  Kun tänne päivällä saavuttiin, oli ruoho vastikää leikattu meidänkin pihoiltamme. Erityisen mukavia naapureita, pakko kehua. On helppo jättää rivariasunto pitemmäksi aikaa, kun tuollaisia ihmisiä on molempien seinien takana, ja kolmannet kahden seinän päässä. 

  On mennyt taas pari kuukautta siivillä. Ja aina täällä käydessämme on ollut niin paljon hankittavaa, että ulkovarastossa on vieläkin saareen menevää. Sellaista, mikä ei ole mukaan mahtunut aikaisemmilla käynneillämme. Täytyy vain ihmetellä, ja kauhulla muistella, aikoja, kun Anttolaan suhattiin joskus yhdellä autolla, neljä aikuista ja kaksi lasta. Millä hitolla on kaikki tarvittava mukaan mahtunut? Me kun ei meinata välillä mahtua tavaroinemme edes kahdestaan. Vai onko niin, että nyt on suurin osa turhaa sälää, sellaista, jota ilmankin tulee toimeen? No varmasti on. Toimeen tulee melko vähällä, niin rahalla, kuin tavaralla. Jotenkin sitä vaan rakentaa alkukesän itselleen sellaisia puitteita, että oleminen on mukavaa. 

  Toisaalta tulee ikävä vanhoja aikoja, aikoja saaressa ilman sähköä. Matkaradiosta kuunneltiin, mitä kuunneltiin, ainakin Ruotsi-Suomi-yleisurheilumaaottelua. Ei tietysti ihan joka päivä. Sitten tuli matkatelevisio, sellainen vissiin kymmentuumainen, jos sitäkään. Jopa riemu repesi. Ja kun akku simahti, niin äkkiä sitä autolle viemään, ajamaan jotta se latautuu. Jäi jotain joskus katsomatta, eikä ollut Areenaa, mistä jälkikäteen kuikuilla. 

  Sitten saapui sähkö. Kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen. Ja ensimmäisenä, tai ehkä toisena, kesänä räväytti salama tolppaan, jossa pääkeskus jorotti. Räväytti niin, että minä, joka olin katsomassa televisiosta formulaa, lensin tuolin kanssa selälleni, kun tv paukahti kuin tykki. Ja välähti silmät sokeaksi. Samalla paukulla lensi kahvikeittimestä kytkinnappi, hajosi kasettisoitin. Ainakin ne. Onneksi ei ihmisvahinkoja, eikä tulipaloa, tullut. 

  Se ukkonen hiipi salakavalasti koillisesta Luonterin yli, eikä varoittanut itsestään ennen kuin päällä. Anna oli siinä kuuden, seitsemän, ja hänellä oli joku kaveri käymässä. He olivat uimassa, Hilpan valvonna alla, kun salama iski. Eivätkä olleet hekään mitään huomanneet. 

  No, vakuutus korvasi tuhot. Ja minä eksyin aiheesta. Aloitin "toisaalta tulee ikävästä", päädyin salamaniskuun. Sitä nyt ei ainakaan tule ikävä. Mutta olihan elämä jotenkin yksinkertaisempaa muutama vuosikymmen sitten. Ei sen helpompaa, ei sen vaikeampaa, mutta yksinkertaisempaa. Kun ihminen ei paremmasta tiedä, on hän olevaan tyytyväinen. Eli aika aikaa kutakin. Niin pitää mennä maailman järjestyksen. On tosin sellaisia, jotka tietävät paremmasta, sitä himoitsevat, sitä tavoittelevat. Heillä sitten ei olekkaan niin helppoa elää. 

  Tällaisia tuumi Peppe-pappa Hollolan  Kartanon alueella samalla kun taivas vetäytyy pilveen enteillen kaivattua sadetta. Kuvassa Peppe-pappa katsottuna näppäimistön suunnalta. Ihan parhaita puolia minusta. 

  Muuten, oletteko ajatellut, että ei ihmistä saa otettua valokuvaa kuin enintään puolesta. Ei saa, olkoon se paras, tai huonoin puoli. Hetkinen. Mitäs jos laittaa panoraama-asetuksen kameraan ja kiertää kuvattavan ympäri? Pittääpä joskus kokkeilla!

MINÄ JA JARI TERVO PIENENÄ

Aloitetaan Annan eilisaamuna ottamalla kuvalla. Minä sitä hieman manipuloin. En kuitenkaan kasvoja, ainoasta värejä ja kokoa. Kun kuvaa katselen, tulee mieleen, että siinähän me ollaan; minä ja Jari Tervo pienenä!

  Tämä on tietysti samalla kunnianosoitus arvostamalleni kirjailija Tervolle. Ja rakastamalleni lapsenlapselle. Kumpikaan ei varmaan ota nokkiinsa rinnastuksesta. Mutta ei tästä sen enempää.

  Viimeinen hellepäivä on kulunut tyhjänpäiväisissä toimissa. Ihan vaan ollaan pihalla kässelehditty, hieman kasvimaita huollettu, äsken niitä kasteltu. Ja toosaa katseltu. Perhe Tiilikaisen reilun viikon visiitti on kasvattanut katselurästiä kosolti. Niistä selvitään aikanaan. Ainakin, jos alkaa sadepäiviä pidellä.

  Digitaalikset ovat puhjenneet kukkimaan. Ne ovat kauniita. Ja myrkyllisiä. Ei maistella, katsellaan. Joku päivä postasin kuvan isotalvikeista, ja kyselin, että mihin me puutarhakukkia tarvitaan? Nyt myönnän, että on niilläkin puolensa.

  Jotkut kasvattavat portaillaan kukkia ruukuissa. Meille ovat ruukut silkkaa tarpeettomuutta. Malvaa, päivänkakkaraa, jotain muutakin, puskee ihan itsestään. Eikä niitä raatsi poiskaan nyhtää. 

  Sen verran voin sanoa, Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa lukeneena, että hänen isänsä Hermanni olisi nuo rappuset nähdessään äleytynyt lointelemaan melko näppeästi. Hermanni oli käärmeissään jo pihapiirissä kasvaville puille, vielä enemmän äiti-Riitun kukkaistutuksille ikkunoiden alla. 

  "Mrrh...melko anhitonta talonpitoa!", olisi Hermanni mumissut tuossa porrasedessä, vedellyt pitkiä henkosia sätkästään.

  Ei ole tietysti Hermanni Päätaloa, ei Kalle-poikaakaan, asiaa vahvistamassa. Mutta voin kuvitella.

  Ai niin. Onhan Hilppa sentään komentanut pesukonetta ahkerasti. Lakanapyykkiä, pyyhepyykkiä, niitä on kone myllännyt tiuhaan. Oli se oiva hankinta. Ei tarvitse tiistaina roudata Hollolaan muutamaa Ikea-kassillista pestävää. Ja kalsareita päälle.

  Veneitä on viikonvaihteen aikana liikkunut taas runsaasti, melkein juhannuksen malliin. Hienot kelit, halpaa bensaa. Vesijettejä porhaltaa suuntaa jos toiseenkin, enemmän kuin koskaan. Varmaan vuokravehkeitä enimmät. Liekö Anttolasta saatavilla? Ehkä Mikkelistä? Selvästi huomaa, että muutaman jetin porukka kun ajaa Lietvedelle päin, sama joukko usmuuttaa jonkun tunnin kuluttua takaisin. Käyvät varmaan Puumalassa. Jäätelöllä. Ja vessassa. Rahvaanomainen arvaus.

  Antaahan jettien ajella. Ne eivät tee onneksi perkeleenmoisia aaltoja, kuten vauraamman kokoiset moottoripaatit. Sellainen kuin ajaa läpi salmen puoliplaanissa, niin saa laiturilla mukavat kemmakat. Ajasivat hiljaa, tai sitten hana auki. Olisivat laineet maltillisempia. Mutta menepä niille sanomaan. Kerran yritin. Paska homma, en saanut kiinni ennen kuin Sahanlahdessa. Ei tuon takia viittisi venettä pikaliippariksi vaihtaa.

  Tällaisia puoli- ja kokopehmeitä juttuja tulee pitkähkön hellejakson lopulla suoltaneeksi. Saattaa näitä tulla viileän kauden perään myös. "Se on tuurissaan, kelle kasvaa iso ky**ä". Näin kauniisti taisi Hermanni Päätalo tokaista. Tai sitten se oli joku muu Koillismaan äijänvänkyrä.