RAPORTTI 3

  Tänään on sunnuntai, huomenna pyhä. Ei mitään väliä. Kellon ja allakan saa nakata nurkkaan. Ajan tietää valon määrästä, päivistä ei tosiaan tarvitse nuukaan huolehtia. Kunhan muistaa, koska täytyy palata kotiin.
  Tänään oli siis sunnuntai, ja tänään oli myös kaunis pakkaspäivä. Aamusta tuulinen, mutta puhuri laantui iltapäivällä. Kahdeksaa miinusastetta näytti mittari jossain vaiheessa.
   Jo totuttuun tapaan on aika kulunut: aamutoimet, koirille ruoka ja jo ulkoilutus, oma ruokailu, lenkkeilyä, tv:n katselua.

  Jäälle uskaltauduin tänään ensi kertaa. Aamupäivällä kävin tuuran kanssa kulkemassa kauemmin jäässä olleen alueen. Kymppisenttistä, hyvin kantaa. Rajan tuolla puolen oli puolet ohuempaa, sinne en tohtinut mennä, vaikka kyllä viisisenttinen teräsjää ihmisen kantaa.

  Iltapäivällä kävin tallustelemassa lisää jääkantta pitkin. Kaunista oli, täytyy sanoa. 

  Harmi, että huomenna menee taas nollaan. Olisivat jäät vahvoneet kummasti, jos pakkanen olisi jatkunut. Tosin luulen, että Sappulan yli uskaltaisi jo huomenissa kävellä. Vaan kun ei ole tarve, jätän kävelemättä. 

  Kyllä englantilaiset osaavat tehdä hyviä sarjoja. Ollaan parin päivän aikana katsottu Areenalta kuusiosainen "Ilmiantaja", ja puolet neliosaisesta sarjasta "Verirahat."

  Sopii hyvin meille, katsoa putkeen monta osaa. Ei tarvitse miettiä, että mitäs siinä viimeeksi tapahtui? Näin helposti käy, jos viikon välein jakson katsoo. 

  "Ilmiantaja" oli oikeasti hyvä. Herätti paljon ajatuksia. Eikä vähiten siitä, kuinka terrorismin ehkäisyyn keskittyvä poliisiorganisatio saattaa aiheuttaa "normaalilla" työtavallaan melkoisia seuraamuksia aivan asiaan kuulumattomille ihmisille. Hyvin käsikirjoitettu ja näytelty sarja. Eikä "Verirahat" tunnu juuri kaverilleen häviävän. Ajankohtainen aihe saa erään perheen kannalta kuvattuna monivivahteisia sävyjä. Odotan huomista, kahta viimeistä osaa.

  Huominen täällä vielä ollaan. Tiistaina, aamupuoleen, lähdetään kotiin. Tainan veljenpoika Markku tulee jatkamaan aloittamaansa koiravahdin hommaa loppupäiviksi. Perjantaina Hanelin porukka kotiutuu. Kai? Kun en noista aikaeroista johtuen ihan ole kuusalla tarkasta paluuajasta.

  Hyvin heillä on toisella puolella palloa mennyt. Ainakin Tainan jakamat jutut ja muutamat WhatsApp-puhelut niin ovat antaneet ymmärtää. Tosin parempikin ajankohta olisi voinut olla. Tarkoitan metsäpaloja. 

  Me mennään Hollollaan, Taina, Haneli, Anni ja Katriina tulevat Anttolaan. Tai kai Anni jää Helsinkiin. Niin se menee. Heillä on pian mennyt reilut kaksi viikkoa aivan erilaisessa ympäristössä, meillä muutama päivä tutuiissa neliöissä. Vaihtelua kummallekin joukolle. Toisille suurempaa, toisille pienempää. Vaan en ehkä osia vaihtaisi. Sen verran kammoksun noin pitkää lentoa. Niinpä, vaikka en noin pitkää lentoa ole koskaan tehnyt. Kammoan minä vuorikiipeilyäkin, vaikka en ole juuri Neitvuorta ylemmäs kiivennyt. 

  Nyt taitaa olla aika tällätä piste. Koirat on iltatarpeillaan käytetty, minä en. Siis käytän itseni iltatarpeilla, muilla asiaan kuuluvilla kommervenkeillä, vetäydyn peiton alle, otan kirjan, luen viisi minuuttia (kokemukseen perustuva arvio), ja nukahdan. Ja nyt se viimeinen piste.

RAPORTTI 2

  Kolmas päivä, toinen kokonainen, hyvässä vauhdissa. Käytiin aamulla kylillä Salessa, ulkoiltiin koirilla ja ilman. Nollakeli, ei niin liukasta kuin eilen.

  Nyt ollaan taas sisällä. Hilppa lukee, minä laitoin tulet uuniin, aloin raportoida.

  "Jokaisella pilvellä on kultareunus", sanotaan. Todenperäisyyttä en tiedä, mutta ainakin tällä, ap. ylätalon luota  kotilahdelle päin kuvatulla pilvellä on. Siltä se näytti, kun dallattiin Matalahteen päin.

    Ei ollut mikään paras kävelyalusta. Traktorilla ajettu metsätie oli jäätynyt melko muhkuraiseksi. Mutta nilkkojamme nyrjäyttämättä lenkistä selvittiin. Vaikeudet alkoivat vasta kun palattiin talolle. Kun aloin riisua saapasta oikeasta jalasta, iski sellainen suonenveto pohkeeseen, että piti heittäyä lattialle pitkälleen. Huusin jo sisään mennyttä Hilpaa apuun ottamaan saapasta pois. Könysin vaivalloisesti pystyyn. Varovasti heilutellen alkoi jalka toeta, ottaa alleen. Joskus ennenkin on suonenveto yllättänyt, mutta ei sitten viime kesän. Eikä noin rajuna konsaan. Magnesumia vissiin pitää ruveta ahmimaan. No kuulostelen vielä tovin.

  Koirien kanssa ollaan pärjätty hyvin. Lenkkeily on tosin hankalaa, niin minulle, kuin Hilulle. Se vetää näet aluksi niin rankasti, että ensin on viedä minut mukanaan, sitten se meinaa itse tukehtua. Kiskoo pannan niin tiukalle, että henki ei kulje, jää kakomaan ja köhimään. Se hieman vetohaluja rauhoittaa, niin että loppumatka sujuu joten kuten.

  Muuten ne ovat kilttejä hauvoja. Kun ne käyttää muutaman kerran tarpeillaan, antaa ruokaa aamuin, illoin, ovat tyytyväisiä. Muuten, kuinkahan monella koiralla on vuoteenaan vanha kunnon päästävedettävä?

  Kaapo saa välillä olla irti. Silloin se pyrkii viereen tai syliin, kerjää rapsutusta. Aika mamari, luolakoiraksi! Illalla Kaapo suorittaa ilmeisesti rituaaliksi muodostuneen esityksen. Se käy härnäämässä hihnassa kiinni paikallaan olevaa Hilua. Hetken tätä näykittyään Kaapo ottaa sellaisen spurtin, että alta pois! Se säntää eteisen läpi, kääntyy sladissa keittiöön, kynnet laattalattialla lipsuen kiihdyttää tuvan puolelle, kiertää lenkin toistamiseen, ja painaa lopuksi täydellä vauhdilla Hilun kimppuun. Sitten seuraa näykintää, leikkisää ärinää, selällään pöyrimistä. Kohta samat juoksuympyrät uudestaa, vielä kovemmalla vauhdilla, jos mahdollista. 

  Leikkiähän ne koirien yhteenotot ovat. Saattaa Kaapo välillä hypätä Hilun sänkyynkin. Hilu tietysti perässä. Kaapo piiloutuu patjan alle, ja Hilu yrittää sitä kaivaa esiin. Ajankulua pitää koirillakin olla. Mutta kuten sanoin, hyvässä yhteisymmärryksessä ne melskaavat.

  Se on vissiin lauantai? Vaikka mitä väliä? Anttola-cityssä ei ainakaan lauantaitunnelmaa välittynyt. Vähän yli kahdekasan oli kaupassa yksi asiakas meidän lisäksemme. Kylän raitilla nähtiin kaksi ajoneuvoa, ei yhtään ihmistä. Luultavasti Salen edessä ei lauantaiaamuisin, kun se seitsemältä avaa ovensa, ole jonosta tietoakaan.

  Näissä tunnelmissa lähden pöyhimään uunia, siirryn ehkä lukutehtäviin.

RAPORTTI 1

  Tiällähä myös ollaan, Anttolassa. Eilen tultiin iltapäivällä. Koirat ottivat meidät vastaan totutuin menoin: Hilu (ajokoira) ulahteli vienosti paikaltaan tuvasta, Kaapo (karkeakarvainen mäyräkoira) kusaisi ilopisut kuraeteisen laatoille. Mitä siinä muuta, kun luuttuamaan lattiaa, koirat vuorotellen juoksunaruun tarpeilleen. Sitten tavarat kammariin, taloksi. Ilta alkoi jo hämärtää. Oman aikansa otti löytää kulloinkin tarvittava valokatkaisija. Sitten mobiililaitteen talon wifi-verkkoon, chrometikku televisioon, pientä säätöä, ja niin voitiin heittäytyä retvakaksi.

  Hyvin koirat käyttäytyivät yön yli. Ei niistä mitään ääni-, tai hajuhavaintoja saatu. Aamulla, kun heräsin kahvinkeittoon, vähän elikot heilauttivat häntiään, lupsauttivat silmiään, höristivät korviaan, jatkoivat uniaa.

  Puoli kahdeksan aikoina soitteli Taina WhatsApp-puhelun. Kyseli vaan, että onko kaikki kunnossa. Sanoi Sydneyssä olevan hieman savuista, mutta ei muuten metsäpaloista haittaa. Jostain muualtahan ovat joutuneet ihmisiä evakoimaan.

  Kun päivä valkeni, lähdettiin koirien kanssa lenkille. Vähän läskikeliksi oli mennyt. Onneksi auton takapaksissa oli meille molemmille liukuesteet saappaiden pohjiin. Muutenkin olisi ollut ilman niitä melko kinkkistä kulkea, saatikka sitten Hilun kanssa! Sen verran sillä on voimaa ja viettiä, että sojona meinasi Peppe perässä talua, kaik' liukuesteineen!

  

  Sitten annettiin koirille ruokaa, lähdettiin vielä ulos. Sappulanselkä on kokonaan jääkannen alla, mutta ei sinne ole hiki mennä!

  Dallattiin vielä tienpäähän, Paajalansalmen rannalle katsomaan tilannetta. Lautturi-Matti näkyy pitäneen rautapaatillaan väylää Paajalan puolelle auki.

  Nyt pakkasia, ihan tulipalo -sellaisia! Mutta ei taida ihan heti tulla. Viikonlopuksi on muutama aste povattu, sitten menee plussalle taas! Ei tarvisisi olla kuin pari vuorokautta reilussa kymmessä pakkasasteessa, niin kävelyjäät olisivat ehkä laajinta Luonteria lukuunottamatta. Vaan tuleeko, vai pöhäyttääkö puolimetrisen hangen? Jos sen tekee, on kyllä hänessään, pääseekö koko talvena jäitä pitkin saareen. Toivoa ei kuitenkaan ole menetetty. Vakaa luottamus on siihen, että helmikuun aikana kuuluu moottorisahan pärinää Saarelan tilan maisemilla. 

  Alkaa olla puolipäivä.  Koirat huilaavat, uunissa palaa tuli. Isosta maailmasta ei ole tietoakaan.  Äsken syötiin kevyt lounas. Taidan lopetella. Jos vaikka heittätyis hetkeksi kokovartalonnojalle. Sitten lähdetään purkamaan joulun tienoilla läjääntymään päässyttä tallennesumaa.

TIPATON TAMMIKUU, MUKA?

  Eipä tullut tipatonta tammikuuta! Kävin aattona jälkikaihin korjausoperatiossa, ja eikös se pirun silmälääkäri määrännyt rauhoittavia tippoja muutamaksi päiväksi! Niin ne luhistuu hyvät päätökset. kaatuu kauniit ajatukset. Ja ihan ilman omaa syytä.

  Täytyy nykytekniikkaa ihmetellä. Menin Päksiin puoli kahdeksi. Minut kutsuttiin varttia vaille kaksi assistentin käsittelyyn, eli näöntarkastus ja mustuaisia suurentavat tipat. Sitten odottelin käytävällä puolisen tuntia, pääsin itse tapahtumaan. Tähän mennessä ei tekniikassa toki ole mitään ihmettelemistä, mutta seuraavassa on. Ponnaripäinen mieslääkäri, joka kyllä itsensä esitteli, mutta nimi ei jäänyt mieleen, hoiteli korjauksen. Ensin pari puuduttavaa tippaa, sitten otsa pantaan, leuka alustalle, katse lääkärin korvaan. Minuutin verran naksuttelua, homma oli tehty!
  Lekuri kertoi, että saattaa muutaman viikon häilyä mustia pisteitä korjatun silmän näkökentässä. Jatkoi, että jos alkaa salamointia ja leiskuntaa näkyä, niin yhteyttä tänne sairaalaan. Minä tarkensin, että ei varmaan tämäniltaisia leiskuntoja noteerata?
  "Ei noteerata!", hymähti lekuri. "Kirjoitan rauhoittavia tippoja, varmuuden vuoksi", jatkoi hän.
  Kysyin vielä "voinko liikkua ihan normaalisti?"
  "Kyllä, kunhan et benjihyppyä heti lähde tekemään."
  "Olen tähän ikään selvinnyt ilman sellaista loikkaa, ajattelin jatkaa samalla linjalla!" 
  Kiittelin vielä, toivotin uudet vuodet.

  Soitin Hilpalle, että olen valmis. Hilppa, Anna ja Iiris olivat kaupungilla, paraikaa kahvilassa. Sanoi "take your time, minä kävelen."
  Niin tein. Huomasin vasemman silmän näkökyvyn kirkastuneen kummasti, eli entiselleen. Eikä mitään erityisiä tuntemuksia, kipuja, kutinaa. Ainoastaan vähän vettä valuksi vastatuuleen dallatessa. Oli vissiin niin tipoilla (neljää eri sorttia) liotettu silmämuna, että isommat pyrkivät takaisin.
  Mikäli olen oikein ymmärtänyt, on vasen silmä nyt tappiin saakka sellainen, kun on. Odotellaanhan oikean silmän kaihin äitymistä leikkauskuntoon. Se on takuuvarmasti edessä, jos vuosia riittää.

  Eilen vietiin Anna ja Iiris Espooseen. Melkein kaksi viikkoa he meillä joululomaa viettivät, Joni muutaman päivän vähemmän.

  Aamulla purettiin kuusi koristeista, minä niputin sen varastoon. Irrottelin jouluvalot parvekkeelta. Mukavampi tulla ensi viikolla Anttolasta kotiin, kun ne hommat on tehty.

  Kohta sitten lähdetään Piskolaan koiria kaitsemaan. Pienimuotoinen talviloma siitä tehdään. Ollaan rauhassa. Toivottavasti saadaan katsella Sappulanselän jäätymistä.

  Tiistaina palataan Hollolaan. Hiihtämään ei taida vielä silloin päästä. Tai pääsee, Lahden rakennetuille laduille. Mutta emme siihen vilinään tohdi kyllä lähteä. Jospa taivaalta valkeaa tulisi ihan oikeita latu-uria varten? Toisaalta nyt olisivat pakkaset ennen lumia toivottuja. Syystä, jota en lähde tässä toistelemaan.

  Niinpä niin. Meni tipaton tammikuu persiilleen. Ei hätää, vietänpä sitten huikattoman helmikuun, moukuttoman maaliskuun, hömpsyttömaän huhtikuun, tropittoman toukokuun, knorrittoman kesäkuun, etyylittömän elokuun, snapsittoman syyskuun, lirauksettoman lokakuun, myrkyttömän marraskuun, sekä juomattoman joulukuun. Varauksella, että yhteen, ehkä kahteen, kuukauteen anotaan pouikkeuslupaa. Jos on tarve. Jos ei, niin sitten ei.

  Kohta purastaan, pakataan tavarat autoon, lähdetään kohti Anttolaa. Loppuun laitan kuvan per. 30.12.2019. Iiris nimittäin osaa tehdä olonsa lokoisaksi. Hän näet pyysi raahaamaan pumpattavan patjansa ylös, jotta pääsisi nautiskellen katsomaan "Koko Suomi leipoo-ohjelman" jaksoa, jossa kilpailijat tulisivat leipomaan kakut lastenkutsuille. Pyyntöön suostuttiin, koska patjan voi sen jälkeen tyhjentää. Iiris näet saisi nukkua loput yöt Hollolassa äitinsä vieressä, Joni oli mennyt duuniin. Minähän en ohjelmaa katsonut, mutta ikuistin tilanteen, tietysti.

VUODEN KUVAT VALITTU!

  Mikäs sen paremmin vuoden viimeiseen päivään sopii, kuin VUODEN KUVIEN VALINTA? Kuvat on valittu Peppen ottamista. Ne on valinnut arvovaltainen taho, eli Peppe itsevaltaisesti. Valinnoista voi halutessaan valittaa. Asia käsitellään pikaisesti Teloitustoimikunnassa.

  Sitten asiaan. Kategorioita on muutama.

VUODEN MUOTOKUVA

Iiris huhtikuussa miettimässä tulevan kesän ohjelmaa.

VUODEN HELLYYTYS

Äiti ja tytär laivalla palaamassa Anvenanmaalta.

VUODEN TILANNEKUVA

  "Olipa pirtsakkaa raparperilimsaa!", sano Iiris Ahvenanmaalla.

VUODEN LUONTOKUVA

  Tässä 5. lokakuuta Espoon Lähderannassa otetussa kuvassa viehättää kellastuneiden  lehmusten ja vihreinä kukoistavien tammien yhteisvaikutelma.

VUODEN FLORA

  Digitalis elokuussa. Kaunis kukka. Ja myrkyllinen. Ei niinkään harvinainen yhdistelmä. Muuallaknin, kuin kukkien parissa.

VUODEN FAUNA

  Heinäkuun 27. ilmestyi iltaamme viihdyttämään kauris. Yksi vain, eikä sitä, tai sen lajitovereita, sen koommin näkynyt. Oliko läpikulkumatkalla, vai etevä piileksimään.

VUODEN OMAKUVA 

  Omakuva on elokuun lopulta, Rohusen vellosten paskion pystytyspuuhassa tapahtuneen kolauksen jälkeen napattu. Päätykolmion yksi osa tipahti päähäni aiheuttaen snadin vekin, mutta ei ei sen kummempaa.

VUODEN FEIKKI

  Lakkiaispäivä. Hatut vaihtoon, niin joku erehtyy juhlahenkilöstä.

VUODEN KUVA

Halloween saaressa!

  Siinä ne. Toimikunta (lue Peppe) jää käsiään hykerrellen odottamaan valituksia. 

  No niin. "Minun pitää ottaa tilanne haltuun", sano vouti maanviljelijälle! Eli vielä vuoden viimeiseen päivään kuuluvia asioita; toiveita ja lupauksia. Mielestäni toiveiden ja lupausten pitää liittyä toisiinsa. Ainakin pientä korrelaatiota (matemaattinen termi sallittakoon?) pitää niitten välillä olla.

  Toive 1:

  Toivon, että ilmastonlämpeneminen otetaan lopultakin vakavasti kaikkien kansanosien ja kansalaisten parissa, jotta lapsenlapsillamme olisi tulevaisuus.

  Lupaus 1:

  Lupaan toimia parhaani mukaan siten, että osani ilmastomuutoksen hidastamisessa on riittävä.

  Toive 2:

  Toivon tarkkuutta meteorologien sääennusteisiin. Vaikka sääkartat näyttäisivät puotaa, sade-ennusteet pilvien poissaoloa, niin monena aamuna olen kastunut litimäräksi. Joten tarkkuutta ennusteisiin, pliis. Tai ovathan ne tarkkoja, eivät vaan totuudenmukaisia. Joten paremmin sanoen toivon niiden pitävän paikkaansa.

  Lupaus 2:

  Lupaan, ennustajien ennusteiden tasosta riippumatta, jatkaa aamulenkkejäni.

  LOPUKSI TOIVON MAHDOLLISIMMAN PIENTEN VASTOINKÄYMISTEN SÄVYTTÄMÄÄ VUOTTA 2020 KAIKILLE!

2019 PIKAKELAUKSELLA

  Ensisanoikseni anteeksipyyntö: Edellisessä blogissani lohduttelin teitä, että seuraava tulee vasta uuden vuoden jälkeen. Sanani söin. Uutta pukkaa, tässä ja nyt. Tai ei tietysti uutta, vanhaa se on. Minkäs teet, kun ei aina jaksa lukea, viitsi telkkaa tuijottaa, Iiriskin on iltasatua kuuntelemassa. Siis kokosin katsauksen.

  Mitäs sitä tuli vuonna 2019 puuhattua? Aika paljon? Liian vähän? Sopivasti? Kaikki käy. Riippuu katsantokannasta, katsojasta, kriteereistä, silmälasien sävytyksestä, mielialasta, pahimmassa tapauksessa tiedon puutteesta tai pahansuopuudesta.
  Sen verran joka tapauksessa tuli heiluttua, että tarkemmat raportit voitte lukea menneistä blogeistani, joko sivuilta, tai sivujen väleistä. Niinpä kokoan tähän kuvan per kuukausi, erittäin nopeasti valitun kuvan, ja kerron siihen liittyvän snadin tarinan. Painotan vielä, että kaikki vuoden 2019 merkittävät teot ja tapahtumat, niin minulle ja meille, kuin suomalaisille ja/tai peräti koko pallon asukkaille merkittävät, loistavat olemattomuudellaan tässä blogissa. No, kukapa asioiden merkittävyyttä on kelvollinen arvioimaan? Kuitenkin:

  Tammikuun 11. päivänä lähdettiin lumikenkäilemään. Talven 1. kenkäily siis. Hieno pakkaspäivä, lunta sopivasti. Talviselta näytti Messilän golfkenttä. Kunto ei varmaan ei ollut ihan tapissa, joulun herkut vissiin vielä oleilivat vyötärömakkaroiden hellässä syleilyssä. Hiki tuli, pakkasesta huolimatta. Tunti umpihangessa vastannee parin tunnin sauvakävelyä? Lähtölaukus kinkunjämille oli ammuttu.

  Helmikuun loppupuolella uskaltauduttiin jäille ja Avokkaaseen. Viikko siellä vietettiin. Oli melko hyviä ilmoja. Jäällä ei lunta nimeksikään. Haneli pyysi 26. päivänä kaverikseen palastamaan matikkakatiskaa Rupakosta. Olivat Hegulin kanssa pari katiskaa sinne tälläneet, jään alle, kuten kuuluukin. Vaan lauhat kelit ja virta olivat tehneet tehtävänsä; toinen pyydys oli nyt sulassa vedessä. Me vietiin Hegulin yksi soutuveneenrähjä kärrissä Särensyvänlahden pohjukkaan, tuupittiin jäitä pitkin virralle. Haneli seikkaili katiskan pelastamaan. Oli siellä runsaasti mateita. Ei kovin kokoliaita, mutta hyviä keittokaloja kuitenkin.

  Maaliskuun kahdestoista kaatelin pari puuta jäälle. Haneli tuli hojeltamaan muutaman ison koivun, yhden männyn venevajan ja pihan väliltä, sekä vielä yhden ison haavan navetanmuurin viereltä. Ne olivat sen verran kinkkisiä, etten katsonut aiheelliseksi itse ryhtyä sohlaamaan. Minulla riitti sitten pätkimistä ja rantteelle kelkkaamista pariksi päiväksi.

  Huhtikuussa oltiin saaressa jäitä pitkin ja veneellä. Tässä kuvassa Hilppa nauttii kevätauringosta 4. huhtikuuta. Rannat alkoivat sulaa siihen malliin, että katsottiin parhaaksi lähteä seuraavan aamun kohmeisessa kelissä pois, ettei jumiuduttaisi saareen vangeiksi.

   Venellä päästiin mökille, jäitten seassa korskuttaen, 27. huhtikuuta. Kuva on otettu 5. toukokuuta. Sateli näet märkää lunta kunnon kerroksen. Oli villin oloista, kun lumi jäi kerrokseksi veden päälle. Näytti, kuin olisi jääkansi tullut hetkessä takaisin.

  Kesäkuun 16. päivä tehtiin uistelureissu Lietselälle.Hanelin veneellä, naapurin Hannu kolmantena. Haukia saatiin niin, että niitä Haneli nakkeli yli laidan urakalla. Pohjanmaan matalien ja kalaköyhien järvien äärellä kasvanut Hannu ihmetteli ja äimisteli. Sanoi, kun Haneli heitti reilusti kolmikiloisen takaisin, että ei meillä päin noin isoja oltu ikinä edes nähty, ja että Pohjalaiseen olisi tuosta kirjoitettu isolla otsikolla. Vaikka arvokalaa ei tullut, oli kuitenkin silmäniloa kylliksi.

  Heinäkuussa saatiin ensimmäisiä kanttarellejä, ensimmäiset omat potut. Aivan helevetin hyvää sapuskaa! Sienikausi jäi kaiken kaikkiaan torsoksi, pottuja tuli reilusti. Ei kaikkea voi aina saada, ei edes vaatia. Siihen on tyytyminen, minkä luonto suo.

  Elokuussa ei enää ollut isompia kiireitä. Ei sieni-, eikä marjareissut saappaanpohjia kuluttaneet. Oli aikaa ottaa rennosti. Ei kävellä ahon laitaa. Mutta ilman paitaa, lyhyessä housussa salli ilmanala kuistilla oleskella.

  Syyskuussa jatkui sateeton kausi. Sienet, marjat, pysyttelivät poissa. Sain sentään, säkällä, rouskutarpeen kerätyksi. 21. päivän avauksena oli hieno aamurusko. Sitä hyökkäsin kuvaamaan metsän halki itärannalle. Tapahtuma on niin lyhytkestoinen, että kun sen puitten takaa näkee punertavan, on syytä napata kamera ja saappaat, laittaa jalkaa toisen eteen.

  Lokakuu oli melkoista hiljaiseloa. Siikaa, muikkua, niitä verkotettiin, syömään päästiin. Piekälän puolella käytiin sauvakävelemässä. Lueskeltiin, vietettiin hämyisiä iltoja, jonkun ohjelman parissa ehkä hymyisiäkin. Kuva on otettu lokakuun kymmenes päivä. Dallasin kotakalliolle, napsin joitain kuvia hälvenevän sumun koristamasta näkymästä Juvemmalle päin.

  Marraskuun viidentenä laitettiin vene telakalle. Haneli Valmetilla sen maille kiskoi. Mielessä oli, että jos vaikka vielä saareen soutuveneellä mennään, mutta menemättä jäi. Sen riemukkaampaa sinne palaaminen on, kunhan taas pääsee. Jäitä tässä aletaan kaipailla, että viimeistään helmikuun aikana saa laittaa uunit palamaan. 

  Marras- ja joulukuu ovat menneet Elinan asunnon tyhjennyjksen ja sen myyntiin liittyvien asioiden hoitamisessa. Joulu tuli äkkiä, meni vaivihkaa ohi. Pientä merkkiä lumesta oli, mutta kaukana kunnon talvinen joulu. 23. joukuuta, aaton aattona, pääsi Iiris sentään auran tuuppaamaan lumikasaan istuksimaan.

  Siinä pieniä detaljeja loppuvalta vuodelta. 

  "Isossa kuvassa ei paljoa hetkauta", sanoo kyynikko.   

  "Pienet asiat ovat elämän suola", sanoo romantikko. 

  "Kaikki tapahtuu, kun on tapahtuakseen", sanoo fatalisti. 

  "Olleet on menneitä", sanoo tulevaisuuteen tujottaja.

  "Kaikki eletty on eletty", sanon minä.

YLLÄTYSALBUMI

  Tänään, kun oltiin juuri lähdössä Hilpan, Annan ja Iiriksen kanssa kaupungille, sain sähköpostin Elinan asunnon välittäneeltä entiseltä kollegaltani. Hän kertoi ostajien löytäneen jostain salaperäisestä komerosta kolme tyhjää matkalaukkua, hieman vaatteita ja yhden valokuva-albumin. Me Hilpan kanssa äimisteltiin, että mistä fucking komerosta! Olimme mielestämme kaikki loukot tyhjentäneet. Mailissa oli ostajan puhelinnumero, joten päätin heti soittaa hänelle. Sain miehen kiinni. Tämä kertoi asian tosiaan olevan niin. Ja että tuo komero sijaisi keittiössä.
  "Ei hitossa!", tuumasin mielessäni. "Ei keittiössä mitenkään ole sellaista piilokomeroa, missä mahtuu matkalaukkuja oleskelemaan!"
  Mies ilmoitti olevansa par'aikaa huoneistossa. Minä kerroin olevani juuri kaupunkiin tulossa, ilmestyväni kohta rikospaikalle.
  Pian painelinkin Saimaankatu 5 B:n alaovella summeria. Nuorehko mies oli ovella vastassa. Purkuhommissa näytti olevan. Tervehdimme. Hän osoitti minulle olohuoneen lattialla purkujätteiden joukossa olevaa läjää. Toisiaan: kolme pienehköä matkalaukkua, jätesäkillinen vaatetavaraa. Matkalaukut olivat tyhjiä.
  "Missä hiton komerossa nuo olivat?", utelin. "Mielestäni kävimme kaikki paikat läpi!" Astelimme keittiöön. "Tuolla", sanoi mies osoittaen jääkaapin yläpuolella väliseinässä olevaa 60 X 60 sentin kokoista luukkua.
  "No johan!", kirposi huuliltani. "En tuollaista muista konsaan huomanneeni!"
  "Sellaista sattuu", lohdutteli kaveri. "Se on pitkäkin, melkein mahtuisi nukkumaan", lisäsi hän.
  Tutkin päätäni raapien hieman rakenteita. Paljastui, että kaappi oli rakennettu keittiön seinän taa eteisestä pieneen makuuhuoneeseen menevän oven yläpuolelle, ikään kuin koteloksi, jota en ollut tosiaan koskaan huomannut. Säilytystila oli tosiaan ainakin puolitoista metriä pitkä.
  Kun ihmettelin, että mihinkäs minä nuo nyt vien, sanoi mies, että jos ovat kaatopaikalle menossa, niin jätä siihen, menevät muun roinan mukana. Minä kumarsin otsani ruvelle, kiittelin ylenpalttisesti. Mukavat ostajat!
  Huomioin, että olohuoneesta oli jo purettu lautaparketti ja sen alla ollut muovimatto. Näkyvissä oli liiman peittämä lautalattia.
  "Aiotteko säästää?", kysyin.
  "Joo, niin ajateltiin. Hiotaan ja lakataan."
  Oikea ratkaisu", innostuin kehumaan. "Ai niin, oliko siellä myös joku valokuva-albumi?"
  "Oli, kyllä. Se on tuolla hattuhyllyllä." Hän ojensi minulle kansion, minä toivotin hyvää loppuvuotta, ansiokasta remonttifiilistä.

  Kotona selasin löytyneen albumin. Se osoittautui isotätini Annan, Emchenin siskon, jäämistöksi. Siinä oli pääosin kuvia 1950-luvun toiselta puoliskilta Lyypekistä. Viimeisillä aukeamilla oli sitten minua enemmän kiinnostavia otoksia, otettu 1957 Avokkaassa. Silloin tapahtui varmaan Anna-tädin ensimmäinen reissu Saimaalle. Kuvat eivät melkein kellekään paljoa merkitse, mutta minulle ne ovat historiaa:

  Tässä pihapiiri silloin, kun navetta oli vielä kutakuinkin kuosiossaan.

  Tämä on varmaan eno-Ollin nappaama, koska se on otettu saunan katolta. Laituri oli tuolloin venevajan länsipuolella. Ja taustan niemi oli peltoa, nythän siinä kasvaa vankka koivikko, sekä joitain suuria lehtikuusia.

  Edellisetä helposti siirrytään lehtikuusten istuspuuhiin. Päättelen asian siitä, että kuvassa vasemmalla on Pirskasen Pekka, silloinen Metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikko.  Vieressään ovat isovanhempani Emma ja Pekka, taustalla varmaan joku työmies. Tietämäni mukaan lehtikuusia istutettiin jopa satoja. Haneli on tietävinään, että viisisataa, mutta tieto on varmistamaton. Paljon taimia kuitenkin maahan tällättiin. Kun jokusia vuosia sitten laskin nykytilanteen, sain luvuksi alun toistakymmentä isoa runkoa, kymnmenkunta myöhemmin kävyista itämään lähtenytt tainta. Pari on vuosia saatossa kaadettu, kun ne olivat niin lähellä pihaa varjostamassa. Ei siis kovin otollinen maasto lehtikuuselle. Vai napsivatko myyrät ja jänikset taimet parempiin suihin?

  Sitten taimenistutuksesta muunlaiseen istutukseen, tahi kylvöön, jos niin haluatte. Kuvassa Emchen vissiin tiputtelee joitakin siemeniä maahan, Pekka haraa ne piiloon. Yhteistyö näyttää saumattomalta, tyyli ehkä ei aivan ammattimaiselta.

  Tässä Emchen kuopii kasvimaata. Tuolla paikalla kasvoi lapsuudessani puutarhamansikoita. Venevaja on niin ryhdissään, että katteks käy!

  Vielä yksi otos. Valitettavasti kuvan tarkkuus on kehno, mutta tuollaisena se albumista löytyi. Siinä eno-Olli huristaa itse tekemällään vaneriveneellä. Taustalla näkyy rantasauna. Sanonpa, että melko turvaton värkki; vaijeriohjaus, kahvakaasu, kuten kuvasta näkyy. En muista koneen hevosvoimia, mutta koska paatti ei painanut paskaan, eikä Ollikaan paljon, oli vauhti huimaa. Tuon veneen runko on vieläkin venevajan orsien päällä. En tiedä, tai muista, mitkä sen historian käänteet tarkalleen olivat, mutta kauaa se Saimaan aaltoja viillettänyt. Ehkä enon älli kasvoi, elämännälkä tuli jännitystä suuremmaksi, paatti pantiin telakalle.

  Tällaisia kirjoittelin. Anna ja Joni ovat ystävänsä synttäreillä. Iiriksen kanssa ollaan touhuttu. Nyt Hilppa tarjoaa tytölle iltapalaa. Performanssi saattaa kestää parhaassa, tai huonoimmassa, tapauksessa yli tunnin, sillä Iiriksellä on omat kommervenkkinsä. Minulla on ollut aikaa tämä story muistiin laittaa.
  Seuraavat muistelmat luultavasti julkaistaan ensi vuonna. Huokaiskaa helpotuksesta.