KANSALLE MITÄ KANSA HALUAA

  Populismi on pop. Neljännes suomalaista kannattaa Persuja, monessa maassa populistien kannatus on vielä suurempaa. Mikä saa ihmiset mukaan tuohon kosiskeluun? Kyllästyminen tavanomaiseen politiikkaan, tavanomaisiin poliitikkoihin? Taitavat johtajat, etevät manipuloijat? Oman ajattelun hylkääminen, mediakriittisyyden unohtaminen? Noista löytynee syitä populistien suosioon.
  En kyllä millään jaksa sulattaa sitä, että jokin aika sitten julkaistun kyselyn mukaan Persujen imago oli kaikkein paras. Imago on henkilön tai yrityksen itsestään antama kuva tai vaikutelma. Voiko tosiaan olla, että puolue, joka kieltää ihmisarvon, naureksii ilmastonmuutokselle, rääkkyy posket pullollaan somessa suoltaen räävittömyykisiä, maalittaa eri mieltä olevia, jolla on kaikesta kieltelystä huolimatta vankat natsisympatiat, ja jonka jäsenet ovat julkisesti tai salaa rasistisia, antaa suomalaisille itsestään parhaan kuvan? Ei aina ole helppoa olla suomalainen!
  Mikäli meno jatkuu ennallaan, tai vielä kärjistyy populistien hyväksi, ollaan tilanteessa, missä odotan pelonsekaisella kauhulla seuraavia eduskuntavaaleja, olkoot ne ennen- oikea-, tai väliaikaset. Halla-Ahon hallitus, ei nouse rallatus!

  Joopa joo, populismi on pop, realismi on rock. Vielä tähän tynkään vuodatukseen loppulauseeksi, löyhästi Karl Marx'ia mukaellen: Populismi on botuliinia (C₆₇₆₀H₁₀₄₄₇N₁₇₄₃O₂₀₁₀S₃₂) kansalle.

  Sitten mukavampaa asiaa. Kun aamulla hain lehden, oli laatikossa kirjekuori. Siinä luki, takapuolella:

  PERTTI   HILPPA.

  Sisällä oli kortti, jossa luki:

  HYVÄÄ JULUA TOIVOO NEELA! PERTTI HILPPA. 

  Sitten oli piirrettynä lumiukko ja jouluvaloja.

  Toisella aukeamalla seisoi:

  HYVÄÄ JOULUA TOIVOTTAA NEELA 
  OLETTE MAAILMAN 
  PARHAAT NAAPURIT
  MITKÄ NAAPURIT ON

  Neela on naapurin kolmilapsisen perheen vanhin, ensimmäistä kouluvuottaan käyvä tyttönen. Emme mitenkään läheisissä väleissä naapurien kanssa ole. Tietysti, kun ulos yht'aikaa satutaan, jutellaan. Ja tottakai harrastetaan bilateraalista työnjakoa; minä kolaan talvella lumet, naapurin Niki leikkaa kesäisin nurmikot.
  Täytyy sanoa, että meinasi tulla kosteutta silmäkulmaan, kun kortin luin. Neela tulee varmasti saamaan palautetta toivotuksestaan. Täytyy miettiä palautteen muotoa.

  Ilma on surkea. Räntää pieksee. Me kävimme jo kaupugissa. Joulutori avattiin tänä aamuna. Oltaisi ostettu muutamat villasukat pukinkonttiin, mutta meidän vakiosukkakauppiastamme ei näkynyt. Näinköhän tämä Hilpan vanha asiakas on jo lopettanut kutomisen? Ikää hänellä kyllä on kunnioitettavasti. Emme siis vielä sukkia hankkineet. Me tuppaamme olemaan toimittajauskollisia. Hilppa aikoo ottaa asiasta selvää. Ehkä joudumme uuteen puikonkalisuttajaan turvautumaan?

  Hilppa kuorii viimeisiä omia perunoita. Kaikkein pienimmät ovat jääneet laarin pohjalle. Hilppa sanoo, että paremoi kuoria ennen keittäömistä. Kuorikoon sitten. Minä ole tosin tupannut pistellä perunat kuotineen aina jouluun saakka.
  Potut ovat tosiaan lähes yhtä pieniä, kuin Pajasen Signen puhelinperunat muinoin. Tarina puhelinpotuista, jonka nyt muistan, koska Haneli siitä äskettäin muistutti, kuuluu seuraavasti:
  Pajaset olivat Anni ja Aleksi Lehkosen perhetuttuja. He asuivat Helsingissä, ja viettivät joka kesä 1950-, ja 1960-luvuilla "kesälomaa" Piskolassa. Pajaset, varsinkin rouva Signe, olivat vähän hienompia ihmisiä, ainakin olevinaan, sellainen kuva minulle heistä on jäänyt. Jos mielikuvani on väärä ja kohtuuton, pyydän anteeksi asianosaisilta. Hra ja rva Pajanen ovat tietysti aikaa sitten poistuneet muille kesälomatanhuville. Mutta tarinaan. Pajasilla oli jo 1960-luvulla perunankuorimakone. Saattoi joskus käydä niin, että Signe laittoi potut koneeseen, koneen hyrrämään, meni puhelimeen. Signe ei tunnetusti ollut vähäpuheisimpia ihmisiä, joten joskus tapahti, että perunat unohtuivat puhelun jatkuessa pyörimään melko pitkäksi aikaa. Siitä taas seurasi, että hra. Pajanen totesi ruokapöytään istahtaessaan, että taas on puhelinperunoita, kun katseli vähän hernettä isommiksi hioutuneita mukuloita.

  Tähän tarinaan on mukava lopettaa jaarittelu. Ja laittaa pakolliseksi kuvaksi otos ukki-Aleksista Pentan kahvassa juttelemassa Pienimaan Ossin, linjurikuski Tapsan veljen, kanssa.

MYÖTÄHÄPEÄÄ

  Olenko reliikki, friikki anakoreetti tulevaisuutenaan retriitti, vai ordenary introvertti-Pertti, kun tunnen myötähäpeää katsellessani Emmerdalen katkolla MTV:n omien ohjelmien mainoksia? En voi mitään sille, että ajatuksissani koen surua siitä, mitä hittoa ihmiset on pantu tekemään. Tv:n ja suoratoiston alttarille ei kai voi tehdä liian suuria uhrauksia, vai? Luokkajuhlat, Onnela, Rantabaari, Suomen surkein kuski, mikäs se yksi koulujuttu olikaan? Rehtori? Samakaltaisia tunteita liittyy myös YLE:n Hyvät katsojat-ohjelmaan. Tai siis sen mainoksiin, sillä en ole itse ohjelmaa nähnyt. Jos nuo kaikki yllämainitut ohjelmat katsoisin, niin mikä olisi tunnelma? Musertava myötähäpeä, kaikenkarttava riemastus, vai jotain niitten väliltä? Enpä lähde testaamaan.
  Oma toosantuijotteluun käytetty aikani lienee sama kuin keskimääräisesti eläkeläisillä. Ja omat tuijotteluni ovat omia valintojani, kuten kaikilla, luulen. Onneksi laitteissa on näppylät, tärkeimpänä on/off, seuraavana tulevat valitsimet kanaville sekä suoratoistontuottajille. Tulkoon jokainen autuaaksi ohjelmillaan.

Nöösipoikana olessani ei ollut tv:ta. Radio oli, Siitä kuunneltiin uutiset ja sää, Maamiehen tietolaari, välillä Politiikan arkipäivää, ja Metsäradiota. Joskus, kun ukki-Aleksin silmä ja korva välttivät, Kankkulan kaivoa tai Lauantain toivottuja. Lukemisesta en osaa sanoa. Kyllä meille lapsille iltasatuja luettiin. Ja oli Piskolassa runsaasti kirjoja. Oman lukemiseni, tai katseluni, muistan alkaneen v. 1956, kun Ritvalle tilattiin Aku Ankka. Sellaista en taida kuvassa lehteillä, vaan jotain kuvitettua satukirjaa.

  Varsinainen lukuharrastus virisi 1961, kun muutimme maalikylkille. Kunnankirjastosta käytiin poikein kanssa lainailemassa niteitä. Simo Penttilän Punavyö-sarjaa, Enid Blytonin Viisikkoja, noita muistan lainailleeni ahkerasti. Mieleeni on painunut varmaan ihan ensimmäinen kirjastovierailuni. Mentiin sinne poikaporukassa. En muista, saatiinko joku kortti, vai kirjattiinko meidät muuten vaan käyttäjiksi. Joku numero minulle kuitenkin annettiin. Sitten hyllyjä tutkimaan. Lapset saivat lainata vain lasten- ja nuortenhyllyistä. Pettisen Leksa kuitenkin uhmasi sääntöä, vei virkailijalle Pikkujättiläisen! Mieleeni ei palaudu, kuka oli kirjatotätinä, mutta hätä nauratti, kun hän ilmoitti Leksalle, että katsoo tällä kertaa sormiensa välistä, vaikka teos on aikuisten hyllyltä. Kiitteli vielä Leksan tiedonnälkää. Leksa, jos tämän satut lukemaan, niin mieti, jäikö tuosta opuksesta mitään mieleen? 

  Lukeminen jäi muutaman vuoden kuluttua, kun teini-ikä koitti. Tämä tarkoittaa niin koululuopintoja, kuin kirjoja yleensä. Oikeastaan vasta parikymppisenä ryhdyin taas kirjaston asiakkaaksi. Se suhde on siitä asti toiminut. Joskus tietysti pakon sanelemana hieman löyhempänä, mutta kuitenkin. 

  Jostain sattui silmiini uutinen, missä kerrottiin Ruotsidemokraattien vaativan maahanmuuttajien kirjastonkäyttöoikeuden poistamista. Voi hyvänen aika!

  Suomessa on taitettu peistä kirjaston toiminnan maksulliseksi tekemisestä. Älkää arvon päättäjät menkö sohlaamaan toimivaa systeemiä. Jos, kele, säästää pitää, niin kyllä siihen muita keinoja varmasti löytyy. Sellaisia, jotka eivät suoraan vaikeuta sivistyksen hankkimista, kulttuurin omaksumista. 

  Kohta lähdetään Hilpan kanssa Lahteen. Pitää käydä yksi äidin asunnon kauppaan liittyvä asiakirja allekirjoittassa. Parissa kaupassa käydään. Varsinaiset jouluostokset ovat tekemättä, samoin lähes kaikki jouluvalmistelu odotuttaa itseään. On ollut muuta possakkaa. Pikkuhiljaa päästään ajatukset jouluun kampeamaan. Ei sillä, että valmistelut tai ostokset olisivat mittavia. Jotain kuitenkin täytyy duunailla. Jo Iiriksenkin takia. Minä aloitan, ehkä huomenna, kirjahyllyjen pölynpoistosta. 

HALLITUS UUSI, KUVAT VANHOJA

  Äidin asunnon tyhjennys alkaa olla finaalissa, meidän osaltamme.  Eilen saatiin vintti-ja kellarikomerot selvitetyksi, loput mukaan lähtevät pois asunnosta roudatuksi. Ensi viikolla tulee eräs firma tyhjentämään loput.
  Tänään on ollut iisimpää. Löysin vielä pari pientä laatikkoa, suklaarasian kokoista, joissa oli valokuvia, muutamia dioja myös. Vein jokusen paikalliseen kuvaliikkeeseen, sain jo parin tunnin kuluttua digisoituna söhköpostilla takaisin. Niinpä saatte, jos uudesta hallituksesta uutisoinnilta joudatte, kärsiä kuvista, niihin liittyvistä pienistä tarinoista.

  Lähdetään liikkeelle Lapista. V. 1966 teimme lomamatkan pohjoiseen. Autoloman. Meitä oli kaksi perhettä, kaksi autollista: Me, koko perhe, ja Issakaisen Väinö vaimoineen ja Assi-tyttärineen. Assi on tunnettu jo kauan paremmin Liikasen Ekin vaimona. Varmaan ovat Eki ja Assi yhdessä olleet melkein tuosta kesästä asti.
  Muistelen, että Erkin Ford Cortinassa oli meillä siskoksilla melko ahdasta kolmistaan takapekillä matkustaa. Issakaisilla oli iso-kissa Citroën. Olen muistavinani, että Ritva oli välillä heidän kyydissään. Tässä ollaan varmaan lounastauolla jossakin, mutten muista missä.

  Sellainen mielikuva minulla on, että yövyimme aina joissain pienissä paikoissa. Näinköhän muisti sassaroi, kun on sellainen tuntuma, että ainakin kerran majoituttiin omakotitalon yläkertaan. Eikä silloin Airbnb:stä oltu edes unta nähty! Ehkä jonkinlaista turistimajoitustoimintaa harrastettiin?
  Haaparanassakin poikettiin, taisi olla menomatkalla. Luikahdin kaupungilla eroon porukasta, kävin ostamassa pari askia tupakkaa. Jotain erimerkkisestä se oli, kuin mitä Suomesta sai. Aina iltaisin, kun oltiin majoituspaikassamme, pyysin Hanelin mukaan, muka maisemia katsomaan. Tupakalle minä tietysti menin. Haneli ei polttanut, hänhän, sanojensa mukaan, lopetti kuusvuotiaana.

  Kuvassa vellokset, Haneli edustavimmin esillä. Tässä ihan oikeasti maisemia tiiraillaan. Voipi olla Norjan puolelta, sillä Tromssaan asti uloittui matkamme.

  Sitten pari kuvaa Piskolan pihapiiristä sellaisena kuin sen lapsuudestani muistan. Ensimmäisessä Ritva ja minä vuonien kanssa. Kuva lienee otettu joko ennen, tai jälkeen, sitä kuvaa, jonka laitoin, ja josta kerroin äskettäin blogissa VIELÄ MUUTAMIA MUISTOJA NOSTATTANUT. Päättelen siitä, että Ritulla on sama vaate yllään. Niin, tai näin, tuossa kuvassa en enää, tai vielä, kiukuttele sivummalla. 

  Tässä Anni-mummi syöttää possua. Siat eivät olleet normaalisti etupihalla. Niillä oli oma aitaus navetan takana karjapihalla. Mutta aina yksi laumasta oli mummin suosikki, sillä muistelen usein yhden possun ruokanäytöksiä katselleeni.

  Ei sikoja kovin montaa kerrallaan meillä ollut. Kolme-neljä, ehkä? Hännisen Valtteri kävi possun myöhäissyksyllä joulua varten teurastamassa, kinkku laitettiin suolavesisaaviin. Valtteri se muutkin teurastushommat Piskolassa hoiteli. Taisi kaivonkatsomiselta liietä sen verran aikaa?

  Samasta tallin ja navetan nurkasta tämäkin kuva, ukki-Aleksi ja Heli. Ukki tykkäsi hevosista, viihtyi niiden kanssa. 

 Muistan hänen usein kesäisin Helin kanssa johonkin hommaan lähteneen, vaikka muut aikuiset sanoivat, että ei siellä mitään tähdellistä, edes oikeaa tekemistä ole. Mutta Aleksilla ei enää noilla vuosin ollut varsinaisesti koko ajaksi työtä, joten jos vanha kippari ei lähtenyt pentalla verkoille, hän valjasti hevosen, meni hakemaan rankoja liiterin taakse sirkkelöitäväksi. Tärkeää työtä se oli, sanoivatpa muut mitä tahansa. 

  Tuo viimeinen kuva ei ole dioista tehty, vaan arkistoistani poimittu. Sen takia otin mukaan, kun se kuuluu oleellisesti lapsuuden kesämuistoihini, muistoihin, joihin usein sisältyi kotieläimiä. 

 Joo. Hallitus on kai äänestetty lailliseksi. Onnea vaan, pidempää ikää myös. Viikon. ylikin, on Suomessa jauhettu ministeri- ja hallituskuvioita. Ainakin nuorin voimin sitä nyt luotsataan. Hyvä asia, näin äkistään pähkäiltynä. Jospa media löytäisi nyt muuta pureskeltavaa, antaisi uudelle päämisterille rauhan. Turha toivo taitaa olla. Niin kova pala tuntuu tämänkaltainen hallituspohja monille olevan. Ja kun jotkut noista monista ovat näkyvästi mediaan kirjoittavia, niin marmatusta riittää. 

  Ilta pimenee, pieni kerros lunta maassa, neljä pakkasta. Minulle riittää kirjoittaminen, otan kirjan käsittelyyn. Aloitan ensitutustumisen kiinalaiseen scifimieheen Liu Cixin'iin. 

KULTTUURIASIAA

  Selasin äsken läpi aamun lehden. Linnajuhlien pukuja ja uuden hallituksen muodostamisesta siinä mietiskeltiin, urheilua uutisoitiin, kulttuuria, sunnuntaiseen tapaan, käsiteltiin. Huomasin, että ehdokkaat Etelä-Suomen Sanomien kulttuuripalkinnon AUKUSTIN saajiksi on julkistettu. Viisi ehdokasta ovat:

  1. Ukulelen soittaja
  2. Pienen kaupunginosan kyläjuhla
  3. Näyttelijä-ohjaaja
  4. Toimintakeskus
  5. Tietokirja

  Täytyy myöntää, että kulttuuritietouteni kotiseudulta kaipaa päivitystä, jollei perätin uuden ohjelmiston lataamista.

  Ukulelen soitosta ei mieleeni tule, kuin Hawaiji ja Onni Gideon. Nyt ehdolla oleva ukulelemies, Antti Ahonen, on minulle täysin tuntematon. Hävettää.

  Anttilanmäen kyläjuhlissa en ole poikennut. En ole edes ollut tietoinen. Anttilanmäelläkään en ole monntaa kertaa liikkunut, vaikka se sijaitsee keskustan liepeillä, rautatieaseman tuntumassa. Siellä kesäisin talkoovoimin toteutettava kyläjuhla keräsi 3000 kävijää. Ok, kulttuuria sekin.

  Tapani Kalliomäki on tietysti tuttu näyttelijänä monistakin Lahden Kaupunginteatterin esityksistä. Hänen ohjauksiaan (Minna Canthin työmiehen vaimo Orimattilan kesäteatteri JÄTTIPESÄÄN tai Nikolai Gogolin Reviisori Lahden Lauantainäyttämölle) en ole nähnyt. Jälkimmäisen ehkä tulen näkemään.

  Toimintakeskus Kaarisilta Nastolan Villähteellä on Suomen merkittävin erityistä tukea tarvitsevien taiteilijoiden kouluttaja. Tärkeä juttu, ilman muuta, enkä ennen tätä aamua ollut tuota nimeä edes kuullut.

  Tietokirja Loviisankatu-8 on Tapani Ripatin kirjoittama 500-sivuinen historia Tirra & Torvi & Pikkuteatteri-ryhmittymästä. Lahtelainen underground tiivistyy juuri tälle Loviisankadun alueelle. Teos on ilman muuta hankittava luettavaksi.
 
  Kulttuuri on tärkeää, politiikkakin kai. Ilman yhteyttä kulttuuriin ihminen näivettyy, ilman yhteyttä politiikkaan ihminen virkistyy. Tämä on henkilökohtainen näkemys. Vasta-argumentointi sallitaan, mutta ei noteerata.

  Jahans, nyt on lähdettävä nostamaan lippu salkoon. Onko operatio tällä kertaa onnistuneempi, kuin toissapäivänä? Kohta kerron.

  Hienosti nousi lippu tällä kertaa. Saapa nähdä, vieläkö taito on hallussa jatkossa. Toisaalta: niin kauan, kun muistaa kiinnittää edes toisen narunpään lippuun, ovat asiat joltisellakin tolalla.

  Kulttuuriliputus tämä kai on? Jean Sibelius, kansallissäveltäjämme ansaitsee musiikillaan liputuksen. Eikä häntä muilla perusteilla liputettavaksi ole valittukaan.
  Luin jokusia aikoja sitten kommentin, jossa sanottiin, että Kaj Chydeniuksesta pitäisi tehdä kansallissäveltäjä. Tuskin kahta kansallissäveltäjää voi olla? Eikä Sibeliusta voine syrjäyttää ilman vähintään pienimuotoista sotaa. Mutta muuten ihan mainio ajatus. Kyllä Chydenius on niin merkittävä taiteilija. Sen verran katselin Linnajuhlien sisäänmarssia lipunlaskua odotellessani, että näin Chydeniuksen tulon kättelyyn. Kumaraan on mies mennyt. Ei ole kauaa, kun ylellä esittiin ohjelma Itse asissa kuultuna, jossa haastateltiin Chydeniusta. Uskomaton määrä sävellyksiä on hänen kynästään lähtenyt. Mieleeni painuivat mestarin (hyvässä mielessä!", toteamus, että ehdottomasti pitää olla ensin hyvä teksti, sitten vasta sävellys. En osaa sanoa, kuinka moni lauluntekijä noudattaa samaa käytäntöä. Pers´tuntuma on, että usein kuljetaan sävelmä edellä.

  Riittäköön tämä kulttuurista, joka muuten, kuten hyvin tiedätte, juontuu latinankielisestä sanasta cultura, joka tarkoittaa viljelystä. Sieltähän se kaikki on alkanut. Muistan kerran, kun nuoruudessa  istuksittiin kaveriporukassa viiniä ja olutta litkien Saimaan rannalla. Tuli puheeksi, että mikä on tärkeintä, millä on eniten merkitystä. Erilaisia näkemyksiä kuultiin. Eräs jo keskuudestamme poistunut nuori mies nappasi kouransa täyteen multaa, varisteli sitä takaisin maahan, sanoi: "Tämä on kaiken alku!" En ehkä silloin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Nyt ymmärrän, monessakin mielessä.

  Riittäköön tämä kulttuurista, ilman selvennyksiä. Tiilikaiset tulivat illalla meille. He tulivat ystäväpiirinsä pikkujouluista vasta ennen kahdeksaa. Pikavisiitti on kyseessä. Päivällä he menevät ristiäisiin, sieltä takasin Espooseen. No, pian tulee joulu. Annalla ainakin on vapaata uuden vuoden yli. Eli silloin Iiris on ilonamme pidempään.
  Kun Iiris äsken kömpi ylös, oli ensimmäinen toimenpide joulukalenterin luukun avaaminen.

  Jostain syystä tytölle on kertynyt useampia joulukalentereita. Nykyään on mukavia versioita, sellaisia, joiden luukuista tulee pieniä satukirjoja. Sellainen ei toisin ole kuvassa, sillä Iiris vei sen viikko sitten kotiinsa. Tuossa iässä on joulunodotus vielä suurta. Ja usko joulupukkiin. Näinköhän minä onnistun tänä vuonna myös joulupukin tapaamaan? Vai käykö niin, että olen taas vetäytynyt alakertaan tirsoille juuri vierailun ajaksi? Anna on tainnut viritellä kyselyjä pukkiasian tiimoilta. Taitaa arvella a) Iiriksen huomiokyvyn kasvamista, b) minun muuntautumistaitojeni riittämättömyyttä. Pian se selviää. Mutta eivät pukin asusteet kierrätykseen jouda. Olkoot vaikka naftaliinissa muutaman vuoden.

JUHLAPÄIVÄN AVAUS

  Meille lankesi kuun alussa ainoa taloyhtiössä sovittu velvollisuus, liputusvuoro. Kuukaudeksi kerrallan se on aikanaan sovittu. Onneksi ei aivan niin nopeaa ole kierto. Viimeeksi meille lippu tuli tasan kaksi vuotta sitten joulukuun alussa. Tämä sopii mainiosti, tietystä syystä. Koska taloyhtiössä on yhdeksän huoneistoa, niin nopea laskutoimitus osoittaa syklin olevan 2,67 kuukautta. Me pidämme varmaan lippua ainakin maaliskuun loppuun, toivomme, että se ei koskaan kesäisin meille palaisi.

  Minä lähdin siis tihkusateessa klo. 7:56 lippua salkoon virittämään. Talon päädyssä oli pimeää. Kauempana oleva katulamppu ja seinässä kiiluva numerokyltti eivät juuri maisemaa valkaise. Kiinnitin lipun toisen kulman naruun, jätin jostain kumman syystä toisen kiinnittämättä, aloin hilata ylös. Kuinkas ollakkaan, vetelin väärästä narusta! Tarkemmin ilmaistuna oikeasta narusta, tietysti, mutta väärästä päästä. Kun äkkäsin, että ei lipun kulma lähde nousemaan, oli narun vapaa pää noussut noin neljän metrin korkeuteen! Muutamia painokelvottomia ilmauksia karkasi sfääreihin.
  "Mitäs nyt?!", mietin. "Pitkä, keppi, vaikka onkivapa? Ei taida tähän hätään löytyä? Tikkaat? Onkohan talon varastossa alumiinitikkaita?"
  Eiku kattomaan. Toisessa päädyssä olevan varaston ovi oli kosteuden turvottama, eikä ovessa ole kunnon kahvaa, joten oli työ ja tuska saada se auki. Lisää painokelvottomuutta. Lopulta ovi aukesi, mutta ei siellä mitään tikkaita ollut. Samalla huomasin, että naapuritalon päädyssä tönötti kolmijatkoinen tikas seinää vasten. Ja kuin tilauksesta tuli puolituttu mies nostamaan lippua yhtiönsä salkoon. Minä valottamaan tilannetta, pyytämään tikkaita lainaksi. Tietysti sain luvan. Kiikutin tikkaat rikospaikalle. Kahdella jaksolla pääsin riittävän ylös pyydystämään kadonneen narunpään käsiini.
  Selvisin säikähdykselllä omasta mokastani. Siniristi oli salossa klo. 8:10. Ei hulmunnut, tyventä kun oli, vaan alakuloisena roikkui alaspäin. Jospa jonkinlainen viri saisi lipun ylväänä lepattamaan, olishan se uljaampaa.
  Tarinan opetus: Älä vedä väärästä narusta, ja solmi, eli kiinnitä, irtonaiset narunpäät. Ei mitään uusia opetuksia, mutta kertaus on opintojen äiti.

  On siis itsenäisyyspäivä. Sotia taas muistellaan. Minä en sotia yleensä muistele. Mutta nyt aion lievästi sivuta ensimmäistä maailmansotaa. Siitä syystä, että Elinan entisessä asunnossa olleista hänen enonsa Ludwig Tieck'in maalauksista kolme löysi meiltä uuden sijoituspaikan, yksi meillä oli jo ennestään. Ludwig Tieck kuoli vasta 24 vuotiaana heti sodan alkupuolella. Hänen ehti maalaamaan ja piirtämään lukuisa teoksia, joista osa kulkeutui Suomeen, ja on tällä hetkellä minun, Hanelin, Ritvan tyttären Ninan ja eno-Ollin tytärten Susannan ja Johanna hallussa.

  Omakuva vuodelta 1912.

Ludwigin ja isoäitini Emman isoäiti Dora Tieck.

  Meitä jo vuosikynmmeniä seinältä tuijottanut mies, jonka henkilöllisyydestä ei ole tietoa. Tykästyin tauluun aikanaan, ja olin mielissäni, kun sain sen pian isoäitini kuoleman jälkeen. 

Piirroksia tanssivista pareista löytyy Ludwigilta useita. Allaoleva on nyt meidän ilonamme. 

  En ole kummoinen maalaustaiteen tuntija, mutta olen uskossa, että Ludwigista olisi kehkeytynyt ihan varteenotettava taiteilija, jollei sota olisi korjannut satoaan.

  Muutamia vuosia sitten pyysi äiti minua hankkiutumaan eroon hänellä olevasta vinyylilevypinkasta. Siinä oli enimmäkseen klassista musiikkia: Chopin, Beethoven, Bach, Mozart, Liszt, Haydn, Wagner, Brahms. Ne olivat isoäitini Emchenin jäämistöä. Sitten oli äidin Udo Jürgens'ia ja jotain muutakin. Oli ja oli! On vieläkin, sillä kun bongasin netistä jonkun bulvaanin, joka ilmoitti ostavansa vanhoja äänilevyjä, kutsuin hänet katsomaan, niin ei kauppoja tullut! Hän ei ollut halukas edes viemään klassista nippua pois! Mutta sen sijaan mies kierteli tihruamassa Ludwigin maalauksia, moneen kertaan. Kyseli. että eikö olisi kinnostusta niitä myydä? No, ei ollut. En tiedä, millainen taiteentuntija äijä oli, mutta huomiota nuo maalaukset herättivät, eikä ihan vähäistä.

  Kuriositeettina vielä: Googletin piruuttani Ludwig Tieck-nimen. Kysely tarjosi Wikipediasivustoa Johann Ludwig Tieck'sta (31. toukokuuta 1773 Berliini - 28. huhtikuuta 1853 Berliini), saksalaisesta runoilijasta, kirjailijasta sekä kääntäjästä. Ei varmaan sukua iso-enolleni. Vai pitäiskö ruveta penkomaan?

  Sellaisia itsenäisyyspäivän tarinoita. Hyvää juhlapäivää kullekin, viettäkää se parhaaksi katsomallanne tavalla. Me vietämme seesteiseiisä tunnelmissa.
  Huomenna, varmaan vasta illalla, tulevat Tiilikaiset. Heillä on Iiriksen serkun ristiäiset sunnuntaina Lahdessa.
  Maanantaina jatkuu asunnon tyhjennys. Toivottavasti siihen saadaan pian piste perään.

MINISTERIT JA VALMENTAJAT MENEVÄT

  Rinne erosi, Nieminen erotettiin. Koirat haukkuu, kuinka käy karavaanin? Niemisen lähtö oli normaalia Liigakiekkoilussa. Rinteen erossa jäljet johtavat sylttytehtaalle, siellä sylttyä hämmentävät tietyt tyypit. Loppujen lopuksi liigakiekkoilu on rehtiä hommaa, sylttytehtailu ei.
  Mutta mitäs pienistä. Isossa mualimassa Suomen pääministerin ero huomioidaan pienellä fontilla, jos silläkään. Eikä Niemisen Villen fudut hetkauta sitäkään vähää. Iso kohu Suomessa ei aiheuta perhosefektiä, suuri juttu Lahdessa tiedostetaan tuskin Rovaniemellä. Mutta Iltapäivälehdistö elää kulta-aikaansa, ei tietysti valmentajan, mutta sen toisen kustannuksella. Herää kysymys, millainen valta nykypäivän paskalehdistöllä oikeasti on? Taitaa olla todellinen valta, valitettavasti.

  Päivänpolitiikaan tai kiekkovalmentamisen syvinpään olemukseen enempää puuttumatta laitan tähän kuvan Pikku-Peppestä siihen aikaan, kun hän osasi nauraa maailmalle.

  Laitoin kuvan vastoin edellisen blogini lopetussanoja. Enhän ole Pekkaa, eli poliitikkoa, pahempi. Sanansa voi pyörtää, eikä siitä sen enempää, kaverin voi kampittaa, väliäkö hällä, valehdella pitää, niin pärjää, härskiys on hyve, kansa hurraa. 
  Nauran poikasena maailmalle, joka tuolloin oli jo paha, mutta ei läheskään yhtä paha, kuin kuuskytviis vuotta myöhemmin. Nauran, koska en tiedä sen olevan paha ja yhä pahemmaksi muuttuva. Voi kun vois olla lapsi ainiaan.

  Tuollaisia alkusanoja kirvoitti varmaan kolmen päivän uurastus pölyisten kaappien uumenissa, katkuisten komerojen loukoissa, senkkien salatuissa sisällöissä. Laskut menivät sekaisin kolmenkymmenen kohdilla, mutta lähemmäs puolensataa jätesäkillistä ollaan roudattu tavaraa kierrätykseen, energiajätteeksi ja sekajätteeksi. Lasipurkkeja ja muuta kierrätyslasia ollaan kannettu omaan paikkaansa, metallisälää omaansa. Huonekaluista on osa kärrätty meille, lasti lähti tänään Hanelin mukana Anttolaan. Vedetään vähän henkeä, homma jatkuu maanantaina.
  Ensi viikon aikana on tarkoitus saada huoneisto tyhjäksi. Ei tavaroiden poisvienti niin iso homma enää ole, mutta paikka tuottaa hankaluuksia. Tänään kävi eräästä alan firmasta mies katsomassa, mutta se ei johtanut yhteisymmärrykseen. Eikä asia suinkaan jäänyt kiinni meidän ahneudestamme. No, maanataina tulee toinen katsoja. Jos sekään käynti ei tuo ratkaisua, otetaan muut konstit käyttöön. 
  Askeleita on kertynyt tuollaiset 12 000 päivässä pelkästään noissa askareissa, niistä suuri osa portaita ylös-alas kulkiessa. Kantamuksen kanssa, mutta onneksi sentään ainoastaan alaspäin.
  Kauppa asunnosta tehdään näillä näkymin ennen joulua. Ei ihan hirveä hoppu sentää ole, mutta koska kaikkeen pyrkii kulumaan kaikki siihen käytettävissä oleva aika, yritetään toimia niin, että loppupuoli käytettävissä olevasta ajasta hypitään vaikka kolmiloikkaa.

 Yllättävän nopeasti, huomioon ottaen asuntomarkkinatilanteen ja kauppaan liittyvät lakiperusteiset toimenpiteet, on kaikki sujunut. Hyvä niin. Jos loppukin sujuu, kuten on tarkoitus, saa kinkkua ja laatikoita appaa rauhallisilla mielin. Muttei mielin määrin. Se ei ole terveellistä.

  Koska ryhdyin sanoja pyörtämään, teen sen kunnolla. En voi vastustaa kiusausta, kun aina uusia kuvia puthastaa kaappien uumenista käsiini.

  Tässä Lehkosen sukua 1800-luvun viimeisinä vuosina. Siinä ovat ukki-Aleksi poikasena istumassa vasemalla, hänen sisaruksiaan, hänen vanhempansa ja isovanhempansa. Piskolan pihalla poseeraavat aikana, jolloin maailmameno oli verkkaisempaa. Omat vaikeutensa kullakin jo silloin, omat kommervenkkinsä isoilla herroilla myös, luulen.

  Tässä kuvaa Piskolan pihalta 60 vuotta myöhemmin. Ylemmästä kuvasta alempaan ovat kasvaneet iso-tätini Elsa ja Oili. Luulen, että ainakin toinen, ehkä molemmat, ovat nuo nuoremmat lapsoset valkeissaan.

  Mekaanikkoa ei minusta tullut, vaikka potkulaudan korjaus sujui. Tuo kuva lienee Lahdesta. Kolmipyörä vieressä saattaa olla kanssani leikkineen lahtelaispojan. Potkulauta kai enoni jäämistöstä, ja se kulkeutui ehkä tuolta reissulta Anttolaan.

  Lopuksi Ritva ja minä. Sisko isompana on potkulaudan haltijana. Helppo olla, kun veli-Peppe sen on huoltanut.

   Taidan lopetella. Pitää lähteä voimia keräämään, sillä huomenna on siivoiltava kotona. Ja vähän järjesteltävä mukaan äidin asunnolta lähteneitä vähiä tavaroita.

KERRAN VIEL'

  Iiris oli meillä yötä, on nyt viety kotiinsa Espooseen. Tämä ilta vedetään henkeä,  huomenna alkaa toimentäyteinen viikko. Elinan asunto on tarkoitus saada tyhjäksi. Eilen sieltä Hanelin ja Ninan kanssa käytiin valitsemassa muistoja, jakamassa lähinnä tauluja ja pöytähopeita. Loput on tarkoitus arvioituttaa, antaa jonkun firman hoitaa pois. Sinällään sääli, mutta aikanaan Saksasta kulkeutuneet massiiviset huonekalut eivät oiken mahdu kenellekkään, eikä meillä ole järkevää paikkaa, missä niitä säilyttäsi. Säilytäisi niin kauan, kunnes ne lopulta johonkin hävittäisi.

  Hilpan kanssa mennään huomenna tyhjentämään viimeisiä kaappeja, säkittämään kierrätykseen ja energiajätteeseen kuuluvaa. Haneli tulee tiistaina. Jatketaan hänen kanssaan hommaa. Samoin vinttikomeron salat pitää käydä paljastamassa. Kellarikomero jo reilu vuosi sitten koko lailla velipojan kanssa tyhjennettiin. Varmaan kuskataan tiistaina jokunen kärrillinen tavaraa jäteasemalle.
 Haneli jää meille yöksi. Keskiviikkona tulee sitten mies katsomaan jäljelle jäänyttä kamaa. Toivottavasti päästään asialliseen diiliin. Nettisivuillaan firma lupaa kyllä hyvää ja kaunista:
  "ÄLÄ HÄVITÄ MITÄÄN!" 
  "PYYDÄ ILMAINEN ARVIOKÄYNTI!"
  "MAKSU HETI SOPIMUKSEN SOLMIMISEN JÄLKEEN!" 
  "LOPPUSIIVOUS KAUPAN PÄÄLLE!"
  No, katsotaan.

  On suuri helpotus, kun asunto on luovutuskunnossa. Joka kerta, kun sinne menee, alkaa "ahistaa". Tulee tunne, että ei ikinä saada tätä huushollia tyhjäksi. Vaikka tiedän, että kyllä saadaan, konstilla tai toisella.

  Koska on alkamassa toimentäyteinen viikko, päätin vielä tänään kirjoittaa. Jo sen takia, että aamulla hakiessani äidin asunnolta meille tulevat taulut, toin samalla yhdestä laatikosta löytämäni muutaman kirjekuorellisen valokuvia, joukossa muutamia ajankuvia.

  Tämä otos saattaa olla vuodelta 1956, ja luultavasti Mikkelissä otettu. Kuvassa ei sisko-Ritvaa ole. Päättelen, että hän on Hankasalmella, sillä Ritva kävi kaksi ensimmäistä vuottaan kansakoulua siellä, sillä Erkin sisko Liisa oli Hankasalmen kirkonkylällä alakoulun opettajana. Ritva asui tietysti siellä, kävi vain loma-aikoina kotona Piskolassa. En tiedä, miksi sellainen järjestely? Olihan koulumatkaa Piskolasta se viisi kilometriä. Mutta kun minä aloitin opintieni, niin Anttolan kirkolle sitä mentiin. Sysyin, keväin, soudettiin Rastaan ja Kiljusten lasten kanssa kimpassa mantereelle, Kotaniemeen, käveltiin loppumatka. Talvella hiihdettiin. Rospuuttoajat oltiin korteerissa kylillä. No, se on toinen tarina.

 Pitkähkön alustuksen jälkeen päästään itse kuvaan. Tyylikkäitä ollaan. Varsinkin oma takkini on hieno, Erkin takki myös. Huomioikaa, ettei meillä pojannappuloilla ole housuja. Siis normaaleja housuja. Meillä on jotkut villaiset sukkahousun tapaiset. Minun ilmeeni paljastaa, että olen nähnyt kaupungin pojilla oikeita housuja. Ehkä ajattelen, Pietari Jormalaisen tapaan, molsikihousuja perspaikalla ja sivupusseilla varustettuna. Siksi saattaa suu olla vähän vinksallaan. Haneli, parivuotinen kun on, ei näköjään vielä osaa tuollaiseen kiinnittää huomiota. Vaikka päässään on vallan naurettava hattu!

  Kuvan yllä ja alla kertomassani saattaa olla osa kuvitelmaa, mutta osa on kyllä täyttä totta. 

  Sitten toinen kuva. Siinä on talon väkeä ja kesävieraita. Olisikohan vuodelta 1961? En ala ihmisiä kuvasta nimeämään, sillä he eivät ole nyt pääosassa. Pääosassa on minun James-farkkujeni vyö! Päälläni ovat ensimmäiset farkut, ja ennen kaikkea niihin kuuluva vyö! Tuo fosforilla käsitelty solki, joka hohti pimeässä, oli jokapojan unelma, ainakin Anttolassa. Siksi olen tälläytynyt kuvaan sillä mielellä, että vyön solki ei jää missään tapausessa huomaamattomaksi. Ai että osasin olla ylpeä!

  Tekee mieli laittaa tähän vielä kuva, minkä jaoin jo aiemmin tänään Anttola Satamasi Saimaalla-sivustolle toisen kylältä otetun kanssa. Tämä on napattu varmaan pian liiketalon valmistumisen jälkeen. Nykyisen Rysän paikalla on Sotaveteraaniliiton kahvila. Kohtahan siihen tuli sitten Lotja. Kylän vilkasta elämää edustaa pari autoa ja  kaksi koiraa.

No, oli joskus vähän vilkkaampaakin, kuten seuraava kuva todistaa:

  Vasemmalla Erkki ja eno-Olli. Isuzun porukkaa en tunnista. Mutta saattaisiko Erkin takaa häämöttää Rossin Matti (R.I.P.)? Vaikeaa mennä sanomaan. 

  Tillai! Nyt saavat vanhat kuvat jäädä toistaiseksi arkistoihin. Kunhan seuraavan kerran äleydyn kirjoittamaan, kirjoitan uusista jutuista, maustan uusin kuvin.