Mutta mitäs pienistä. Isossa mualimassa Suomen pääministerin ero huomioidaan pienellä fontilla, jos silläkään. Eikä Niemisen Villen fudut hetkauta sitäkään vähää. Iso kohu Suomessa ei aiheuta perhosefektiä, suuri juttu Lahdessa tiedostetaan tuskin Rovaniemellä. Mutta Iltapäivälehdistö elää kulta-aikaansa, ei tietysti valmentajan, mutta sen toisen kustannuksella. Herää kysymys, millainen valta nykypäivän paskalehdistöllä oikeasti on? Taitaa olla todellinen valta, valitettavasti.
Päivänpolitiikaan tai kiekkovalmentamisen syvinpään olemukseen enempää puuttumatta laitan tähän kuvan Pikku-Peppestä siihen aikaan, kun hän osasi nauraa maailmalle.
Nauran poikasena maailmalle, joka tuolloin oli jo paha, mutta ei läheskään yhtä paha, kuin kuuskytviis vuotta myöhemmin. Nauran, koska en tiedä sen olevan paha ja yhä pahemmaksi muuttuva. Voi kun vois olla lapsi ainiaan.
Tuollaisia alkusanoja kirvoitti varmaan kolmen päivän uurastus pölyisten kaappien uumenissa, katkuisten komerojen loukoissa, senkkien salatuissa sisällöissä. Laskut menivät sekaisin kolmenkymmenen kohdilla, mutta lähemmäs puolensataa jätesäkillistä ollaan roudattu tavaraa kierrätykseen, energiajätteeksi ja sekajätteeksi. Lasipurkkeja ja muuta kierrätyslasia ollaan kannettu omaan paikkaansa, metallisälää omaansa. Huonekaluista on osa kärrätty meille, lasti lähti tänään Hanelin mukana Anttolaan. Vedetään vähän henkeä, homma jatkuu maanantaina.
Ensi viikon aikana on tarkoitus saada huoneisto tyhjäksi. Ei tavaroiden poisvienti niin iso homma enää ole, mutta paikka tuottaa hankaluuksia. Tänään kävi eräästä alan firmasta mies katsomassa, mutta se ei johtanut yhteisymmärrykseen. Eikä asia suinkaan jäänyt kiinni meidän ahneudestamme. No, maanataina tulee toinen katsoja. Jos sekään käynti ei tuo ratkaisua, otetaan muut konstit käyttöön.
Askeleita on kertynyt tuollaiset 12 000 päivässä pelkästään noissa askareissa, niistä suuri osa portaita ylös-alas kulkiessa. Kantamuksen kanssa, mutta onneksi sentään ainoastaan alaspäin.
Kauppa asunnosta tehdään näillä näkymin ennen joulua. Ei ihan hirveä hoppu sentää ole, mutta koska kaikkeen pyrkii kulumaan kaikki siihen käytettävissä oleva aika, yritetään toimia niin, että loppupuoli käytettävissä olevasta ajasta hypitään vaikka kolmiloikkaa.
Yllättävän nopeasti, huomioon ottaen asuntomarkkinatilanteen ja kauppaan liittyvät lakiperusteiset toimenpiteet, on kaikki sujunut. Hyvä niin. Jos loppukin sujuu, kuten on tarkoitus, saa kinkkua ja laatikoita appaa rauhallisilla mielin. Muttei mielin määrin. Se ei ole terveellistä.
Koska ryhdyin sanoja pyörtämään, teen sen kunnolla. En voi vastustaa kiusausta, kun aina uusia kuvia puthastaa kaappien uumenista käsiini.
Tässä Lehkosen sukua 1800-luvun viimeisinä vuosina. Siinä ovat ukki-Aleksi poikasena istumassa vasemalla, hänen sisaruksiaan, hänen vanhempansa ja isovanhempansa. Piskolan pihalla poseeraavat aikana, jolloin maailmameno oli verkkaisempaa. Omat vaikeutensa kullakin jo silloin, omat kommervenkkinsä isoilla herroilla myös, luulen.
Tässä kuvaa Piskolan pihalta 60 vuotta myöhemmin. Ylemmästä kuvasta alempaan ovat kasvaneet iso-tätini Elsa ja Oili. Luulen, että ainakin toinen, ehkä molemmat, ovat nuo nuoremmat lapsoset valkeissaan.
Mekaanikkoa ei minusta tullut, vaikka potkulaudan korjaus sujui. Tuo kuva lienee Lahdesta. Kolmipyörä vieressä saattaa olla kanssani leikkineen lahtelaispojan. Potkulauta kai enoni jäämistöstä, ja se kulkeutui ehkä tuolta reissulta Anttolaan.
Lopuksi Ritva ja minä. Sisko isompana on potkulaudan haltijana. Helppo olla, kun veli-Peppe sen on huoltanut.