EI KOVIN HALLITUSTI

  Hallitus sitten lakosi. Ei kovin hallitusti hallitus taivaltaan lopettanut. Tai toisaalta, ihan hallitusti se kaatui. Päättäkää ite. Joka tapauksessa Sipilän jääräpäisyyteen ja soten mahdottomuuteen se kaatui. Ja Sipilän päätöksellä. Kuinka paljon rahaa on noihin soteen ja makuun palanut? Muutaman lääkärin, jokusen lähihoitajan palkka, kaikkien sellaisten palkankorotus? Varokaa Suomen kansa: Ei koskaan bisnesmiestä pääministeriksi!

  Hallitukset kaatuu, maailma jatkaa kulkuaan. Aika haipakkaa jatkaakin. Maapallo kiertää aurinkoa 30:n, aurinko kiitää ympäri Linnunrataa 240:n, ja Linnunrata hujeltaa 700:n kilometrin sekuntinopeudella (lähde TIEDE: Tähtitiede ja avaruus). Pitäkää hatustanne kiinni! Siinä menossa Suomen hallituksen tuho tuntuu vähintään mitättömältä episodilta.
  Ilmaston lämpeneminen ei kulje aivan noin kovaa, mutta eteenpäin sekin menee. Näyttää siltä, että ihminen ei ehdi olla pallomme valtiaana, kuin murto-osan siitä ajasta, minkä dinosaurukset täällä hallitsivat. Mutta toivo ei ole mennyt. Jospa aikaa on riittävästi siihen, että saamme avaruuteen tarvittavan kapasiteetin uuden alun rakennustarpeita ja ihmisiä. Ja toivoa sopii, että tuo uusi alku ei kotiudu toiselle planeetalle toistamaan tekemiämme virheitä. Virheitä, joista loppupeleissä Suomen tukehtuneen hallituksen tekemät olivat melko mitättömiä. Isossa kuvassa, sanoisi poliitikko. En tällä sitä tarkoita, että nuo toimitusministeriönä jatkavan joukon virheet olisivat olleet yhdentekeviä. Eivät suinkaan, niin monia suomalaisia ne ratkaisut kurmoittivat.

  Iiris saapuu kohtapuoleen kylään. Tuo Annan ja Jonin mukanaan. Reilu kuukausi on vierähtänyt edellisetä tapaamisesta; 2. helmikuuta Espoossa käväistiin. Tosin harva se ilta videopuheluita otetaan. Iiris kertoilee, mitä on puuhannut, näyttää piirustuksiaan, joskus jotain muutakin.
  Vaikeaa olisi ollut Piskolan tuvassa 1950-luvulla seitsemän uutisia ukki-Aleksin kanssa kuunnellessa jotain videopuhelua hahmottaa. Minunkin, ajatukset vielä luutumattomina kulkevan pojan nassikan, saatikka ukki-Aleksin, joka ei meinannut uskoa harmaata Fergusonia hevosta etevämmäksi peltotöissä.
   Puhelin talossa kyllä oli. Ovipielessä, seinään kiinnitettynä. Sellainen puulla päällystetty kapine, minkä kyljessä olevaa kampea veivaamalla saatiin yhteys Sentraalisantraan. Numero oli Anttola 70. Lähes joka kesä muistan salaman iskenee pihalla olevaan puhelinpylvääseen seurauksella, että ovipielestä säleet lentelivät, itse laite tietysti tuhannen paskaksi meni. Vasta joskus 1970- tai 1980-luvulla saatiin pylvääseen ukkosenjohdatin, vai mikä lie, vempele, minkä Maija-täti kävi aina rajuilman noustessa kääntämässä ala-asentoon. Puhelin ei tietysi ollut enää ovipielessä, vaan tuvan pöydällä. Saattaa muiten olla ihan kärkipäässä vuosien saatossa korjatuista ovipielistä, tuo Piskolan puhelimen paikka.
  Ne olivat Kekkosen viidennen, Fagerholmin toisen, Sukselaisen, ja von Fieandtin hallitusten aikoja ne. Ja Rainer von Fieandt, perään Klaus Waris, isännöivät Suomen Pankkia. Lyhytikäisiä näyttivät muuten olleet hallitukset siihen aikaan. 1950-luvulla vaikutti maassamme yhteensä 14 hallitusta (lähde Wikipedia). Tuulista oli, totisesti!
  Mutta nythän ajauduin syrjäpoluille, takametsiin, erämaahan, siintäville saloille. Tästä päivästä piti kirjoittaa, vähän lähitulevaisuudesta. Tiilikaiset siis tulevat, ovat yön, menevät huomenna Lahteen. Iiris menee yökylään Jonin veljen Tompan ja kumppaninsa Emmin luo. Iiris on tapahtumaa odottanut innolla. Heillä on tarkoitus vierailla ainakin Hoplopissa, varmaan ovat Tomppa-setä ja Emmi keksineet muutakin mukavaa.
  Anna ja Joni ovat sen yön Aija-mummin luona. Ovat lähellä Iiriksen kyläpaikkaa, jos Iirikselle tulee ikävä. Sitä en kyllä usko, tomeralle tytölle, läpituttujen ihmisten seurassa.

  Me varmaan huomenna, kun Tiilikaiset ovat lähteneet, käydään hamstraamassa eväitä Anttolaan. Loput käydään menomatkalla maanantaiaamuna Mikkelin Lidlistä. Eli maanantaina Avokkaaseen matka vie. Vesikeli on silloin taas mennyt pakkasen puolelle. Toivottavasti eivät sivutiet ole samalaisia "matteenselekiä" kuin viikko sitten sieltä palatessamme.
  Viikko taas saaressa ollaan. Pitää saada Haneli ylipuhuttua jeesaamaan muutaman puun kaadossa. Varmaan onnistuu, YYA on yhä voimissaan. On parempi, että velj'mies on mukana savotassa. Ettei mene hallitsemattomaksi, kuten joillain. Minusta on tullut melko arka metsurihommissa. Hyvä niin.
  Tuossa kun sääennusteita katselin, niin alkuviikosta vähen kylmempää, maksimissaan öisin hieman yli kymmentä pakkasastetta povataan, loppuviikkoa kohti hieman lämpenee. Aurinkoa on kartoilla, eikä isommin satele. Eli aivan sopivaa keliä.

  Nyt vaan odottelemaan vieraita. Tuossa puoli kuuden paikeilla he suunnilleen saapuvat. Päästään Iirikseltä kuulumisia kyselemään.

Alla Annan mesettämässä kuvassa Iiris ja hauva matkustamassa. Turvallisuus ennen kaikkea.

RATTOSAMPI

  Joopa joo, pääsi tosiaan minulta lipeämään muistista safiirihääpäivä. Se oli perjantaina, kun oltiin saaressa. Siinähän oli polttopuusouvia ja sellaista, mutta kyllä olisi pitänyt muistaa! Sunnuntaina asia päähäni pälkähti, kuin salama puun takaa. Vai miten se sanonta nyt menee? Kyllä Hilppa asian varmasti muisti, mutta eipä sanonut mitään.
  Niinpä, on meillä ollut myötälettä ja vastaista, pitoa ja lipsumista, liisteriä ja purkkivoidetta, pertsaa ja vapaata, ja ollaan kaikki klaarattu. 45 vuotta ja parin vuoden harjoittelujakso päälle. Varmaan mennä samaan malliin, niin kauan, kuin vuosia vielä edessä on.

  Eilen tuli alkuillasta yllättävä puhelu. Kun se soi, katselin, että tuntematon numero, ei kai kauppahenkilöt tavoittele? Mutta onneksi ei! Se oli Rapon Esa, nuoruuden tuttu ja koulukaveri Mikkelistä. Ei me kovin läheisiä toverita oltu, mutta samoissa piireissä pyörittiin. Esa oli saanut yhteystietoni Kyyrön Laralta. Samoi vinkin blogeihini. Hän oli niitä lueskellut, vanhoja juttuja bongaillut. Mukava oli Esan kanssa turista. Vanhoja aikoja muisteltiin, kavereita haikailtiin. Varmaan liki tunti kulahti luuri korvalla. Sovittiin, että kesemmällä soittelen Esalle, sovitaan tapaaminen Minnan Torikahvilaan. Esa on näet paluumuuttaja, Etelä-Karjalasta Etelä-Savoon, juurilleen palannut.
  Viime syksynä sain samanlaisen mieleisen puhelun Kyyrön Laralta, nuoruuden ystävä hänkin. Ja suunnilleen vuosi sitten soitti Purasen Pörre, myös Mikkeliin palannut. Laraa en ole vielä fyysiseti tavannut, hän kun asuu Vihdissä. Pörren kanssa ollaan kahvilla käyty, Minnan Torikahvilassa, kuinkas muuten? Varmasti Laran kanssakin vielä nokikkain satutaan.
  Somen ansiota nuo vuosikymmenten jälkeen tapahtuvat yhteydenotot ovat, Ja näkyy olevan niin, että vaikka joku ei aktiivisesti somessa heiluisikaan, niin joku toinen heiluu, ja sana leviää. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen päässyt palauttamaan yhteyden ainakin Kalervon Railiin, Rohusen veljeksiin, Morttiin, Koistis-Perttiin, Pettisen Leksaan, Eerikäisen Perttiin, Teittisen Ekiin, Lehtosen Jeppeen, Hobergin Hanskiin, Järvisen Makeen, niin, ja jo joukoistramme poistuneisiin Vanhasen Tommiin ja Viholaisen Vinskiin, äkistään muistellen. On niitä varmaan muitakin.
  "Eihän noita kovin montaa ole", saattaa joku miettiä. Mutta kaveripiirini ei ole koskaan ollut kovin suuri, vanhemmiten se entisestään kutistunut, joten minulle tämä on iso juttu. Some on hyvä renki, mutta huono isäntä (tuunattu hollololais-anttolalainen sanonta).

  Tänä aamuna heräsin ajoissa, ajattelin mennä lumitöihin, koska sadetta oli yöksi povattu. Yllätyksekseni ei maaahan ollut tippunut hiutaleen hiutaletta. Niinpä suuntasin sauvojen ja hokkikenkien kanssa lenkille korvissani Vesterinen yhtyeineen-kokoonpanon uunituore "Faaraoiden aika". Taattua Vesteristä, ensikuulemalta.

  Perjantaina tulevat Tiilikaiset meille yhdeksi yöksi. Iiriksen sänky alkaa käydä pieneksi, joten eilen käytiin ostamassa Jyskistä itsetäyttyvä (sähköpumpulla varustettu) ilmapatja uudenksi makuualustaksi. Se on kätevä: helppo täyttää ja tyhjentää, menee pieneen tilaan, ja toimii tarvittaessa varavuoteena myös aikuiselle.
  Samalla reissulla ostettiin Biltemasta ovikatos verannan oven päälle. Syksyllä huomasin, että koska oven päällä ei ole juuri räystästäkään, sateet piiskasivat siihen niin, että se turposi. Ovikatos varmasti hieman asiaa parantaa. Siis ei turpoamista, vaan kuivempana pysymistä.

  Näin se viikko taas etenee. Maanantaina, ehkä jo sunnuntaina, lähdetään sitten Avokkaaseen. Viikon rupeama, puun kaatoa, pätkimistä, roudaamista, on tiedossa. Vähän pilkkimistä myös. Toivottavasti ilmat ovat suotuisia.

  Loppukevennys: Mikä on yleisesti viihdytysalalla toimiva ja muutenkin mukava kala? No, mikäs sen rattosampi, ku rattosampi?

  Loppukuva: Lievästi manipuloitu otos kuun valosta puitten lomassa 24.2.2019.

KOTIIN LIUKKAASTI

  Eilen palattiin Hollolaan. Aamusta lähdettiin, ja liukkaasti. Ensinnäkin peilijäälle oli satanut parin sentin lumikerros. Kun pakkastakin oli jokunen aste, ei meinannut edes liukueste saappaissa pitää. Kyllä minä hyvin selvisin, koska työntelin vesikelkkaa, sain siitä tukea, mutta Hilpalla oli hankalampaa.
  No, autolle päästiin, tavarat lastattiin. Sitten oli totuus esillä: samanlaista peilijäätä oli lähes koko aurattu parkkipaikka Potinlahdessa! Ja aluksi loivaa, sitten jyrkkenevää, ylämäkeä edessä muutama satametrinen! Eihän mihinkään meinannut lähteä, Hyundai kitkagummeilla! Pyrki vaan kääntämään keulaa sivuttain. Onneksi alueen reunassa oli vähän karheampi kaista, minne pystyin auton monen kommervenkin jälkeen siirtämään. Sain siitä sen verran vauhtia, että pääsin varsinaiselle tielle. Ohjasin kaaran aivan tien oikeaan laitaa, niin että toinen rengas oli aurausvallin vieressä, missä oli hieman paremmin pitoa. Näin pääsin, nippa nappa, mäen päälle Miekkaniemen pihan kohdalle. Hilppa, joka ei uskaltanut edes tulla autoon, käveli perässä. Ei ollut helppoa hänenkään nouseminen, kun oli jo ottanut liukuesteet pois kengistään.
  Melkoisen liukasta oli Piekälänsaarentie siitä eteenpäinkin. Tosin hiekkaa oli baanalle tiputeltu, mutta oli varmaan osittain jo sinkoillut pois renkaiden alta. Muuten ei mitään hätää ollut, kun hiljallleen ajeli, mutta mäkiin piti saada vauhtia. Kyllä nekin lopulta nousivat. Hankalin oli Särensyvästä nouseva vastanen. Sekin selvitettiin. Maljalantie olikin sitten vähän paremmin hiekoitettu. Vasta, kun päästiin pikitielle, uskalsin vaihtaa aurinkolasit silmille, laittaa radion auki.

  Kotona oli kaikki kohdillaan. Ei kovin paljon ollut lumi vajentunut. Liekö Anttolassa ollut lämpimämpi viikko?

  Perjantaina tosiaan tein muutaman tunnin rupeaman puita roudaten. Hyvä oli yön kipakan pakkasen jälkeen hankikanolla työnnellä. Muuten, paitsi että kelkan jalaksina olevat vanhat laskettelusukset eivä juurikaan ohjaudu. Jos vähänkin sivuviettoa rinnettä yritti alas mennä, pyrki kelkka ajautumaan sladissa. Onneksi ei isompia mäkiä matkalle sattunut, ainoastaan nurmikko-osuus talon ja rannan välillä.

  Jokainen lasti ei sentään tullut aivan kunnilla perille, vaikkakin lähes. Perille. Tämä taisi olla toinen reissu, kun kelkan jalas tipahti polku-uraan, ja lasti hajosi. Oneksi ei ollu pitkä matkaa sylissä perille kantaa.

  Liiteri tuli niin täyteen, että yksi pino jäi metsään. Olkoot siellä vielä vuoden. Mikäs ollessa, kun on hyvässä teltassa.

 

  Perjantain oli tosi upea ilma. Käytiin ip. vähän kävelemässä. Kuvassa Hilppa tulee jäälle sen oloisena, että tuolla saattaa olla liukasta.

   Tänään lähdetään tietysti äiti katsomaan. Samalla reissulla käyn pesemässä auton TI-hallissa. Se on sopivasti Kivistömäellä, aivan lähellä Elinan hoivapaikkaa.

  Kisat sitten loppuvat. Ei taida paljon saumaa kärkipäähän tänään(kään) olla? Norjalaiset vissiin taas kullan rohmuavat? Vaiko venäläiset? Alakanttiin meni suomalaisten suoritukset. Ei siinä selitykset auta, taso on tuollainen.

  Viikko nyt Hollolssa vietetään. Ma. 11.3. Anttolaan palataan. Mukavaa on kotona olla, mutta loppuviikosta alkaa varmasti polte Luonterin maisemiin nousta.

  Laitan loppuun kuvan viime sunnuntailta. Näkymä oli auringon noustessa erikoisen punertava. Tuota otosta ei ole lainkaan käsitelty värien suhteen.

VIIKKO VIERII, KALEVALAA MUISTETAAN

  Siivillä kulkee aika. Enää pari päivää, ja on edessä lähtö Hollolaan. Reilu viikko siellä. sitten takaisin, näillä näkymin ma. 11. maaliskuuta. Ajattelin jättää peruslämmön päälle. Ei varmaan energiankulutuksessa ole eroa siihen, että laskee talon kylmäksi, paahtaa sitten pari päivää isolla teholla saavuttaakseen "juvalaisiin makkuulämmän".

  Eilinen meni melko vähillä puuhilla. Normaalit puun- ja vedenkannot tietysti. Sen lisäksi siirtelin puita yläliiterissä tehdäseni tilaa uusille. Olen odotellut pakkasta. Ensi yöstä on sellaista tulossa. Se tietää sitä, että pääsen roudamaan pari halkopinoa kelkalla hankikantoa pitkin. Aika hyvällä mallilla on puuvaranto. Mutta lisää täytyy ruveta nahuamaan. Ei vielä tällä reissulla, mutta seuraavalla. Pari isoa koivua ja yksi mänty on tarkoitus tuosta venevajan yläpuolelta, pottumaan viereltä, hojeltaa. Vievät kaiken veden ja voiman kasvimaalta. Ja jää pihapuita silti ihan nokko.
  Saaren ympäri sentää liukasteltiin. Hokit tai hokkikengät on jalassa oltava, muuten ei vastatuulen meinaa päästä. Eilen laitoin kuvia paannejäistä. Silmiini sattui myös tämä mänty. Ei tukkipuun paksuinen runko kummempaa kasvualustaa kaipaa, kallion kolossa se pärjää.

  Pakko tunnustaa: tuli eilen katsottua hiihtoa. Oli hieno kisa, loppuun asti jännittävä. Ja tulihan se mitalikin. Hurjasti hiihti Iivo lopun, mutta pari oli vielä hurjempaa. Vieläkö viesteistä tulee metallia? Kaikki mahdollista, joku saattaa töpätä tai epäonnistua. Kirkkaimpaan tuskin mahdollisuutta?

  Eilen syötiin sitten matikkasoppaa. On se kalakeitoista ykkönen. Tänään täytyy tyytyä lihapulliin. Pullien takia olen viiraillut leivinuunin lämmityksen kanssa. Pullat kun valmistuvat nopeasti. Tällään puut palamaan pian.

  Pientä lumisadetta on päivällä luvassa. Ja pakkanen alkaa kiristyä. Aamuksi ennustetaan kymmentä miinusastetta. Tietää tosiaan hyvää hankikannolle.
  Varmaan päivällä joku lenkki heitetään. Kun kisoja kerran on alettu katsomaan, kai naisten viesti tulee seurattua. Sitten saunaa lämmittämään.

  Kuten kerroin jätin, pösilö kun olen, chrome-tikun kotiin. Nyt ei viitsi juuri tallenteita katsella. Vaikka läppärin saa HMDI-kaapelilla yhdistettyä televisioon, ja kuva pyörii ihan ok, niin ääni on perseestä. Se tulee monta sekuntia viiveellä. Hölmöltä tuntuu katsella, kun dialogissa ei tiedä, kumpi puhuu. Tabletilta voi tietysti katsella, tai läppäriltä. Mutta ei sekään oikein innosta. Katsellaan sitten kotona pikku hiljaa rästiin jääneitä.
  Läppärin toisto toimii tosiaan oikein, mutta kun kaapelin laittaa väliin, syntyy häiritsevä viive. Läppäri on vanha ja väsynyt. Siitä varmaan vääristymä juontuu. Kun muutama vuosi sitten, ennen chrome-tikkuaikaa, kaapelin kautta katseltiin, ei tuollaista harmia ollut. Mutta läppäri oli myös uudempi.
  Arvatkaa, onko chrome-tikku kirjoitettu isolla reissuvihkoon, laitettu kalenteriin, liimattu mieleen Kissalan poikien liimalla (en tiedä, mistä sanonta on saanut alkunsa. Tekun opettajamme arkkitehti Lasse Saarinen R.I.P. sitä yleisesti käytti. Liekö viittaus "Kissalan pojat"-sarjakuvaan?)

  Launtaina, heti aamusta, on tarkoitus lähteä Hollolaan. Pitää varmaan käydä viikolla hiihtelemässä. Ladut ovat luultavasti vielä ihan kunnossa. Äkkiä tuo rehti viikko kuluu, sitten takaisin. Aika näyttää, vieläkö maaliskuun lopulla, huhtikuun alussa, tänne päästään? Ilmoista riippuu. Ainakin ensi viikoksi on povattu pakkasta, päiviksi vähän, öiksi enemmän. Joten jäät eivät lähitulevaisuudessa varmaan isommin heikkene.

  Nyt kävin laittamassa uuniin tulet. Kohta täytyy lähteä hakemaan vettä avannosta. Niin, onhan meilla kaivokin. Siitä on vaan hankalaa nostaa ämpärillä vettä, kun on pumppu tiellä. Ja vesi on varmaan melko vähissä myös. En viisi mieltäni pahoittaa asian tarkistamisella, en ennen kevättä ja vesijärjestelmän herättämistä. 

  Ai niin. lopuksi hyvää Kalevalan päivää! Sitä juhlistaakseni Ruikun Väinämöishahmo eräästä hänen tekemästään pilkistä. Ruikun itsensä antama lisänimi ei suotta ole "Räihämöinen!".

AFFENTA JA MATIKKAA

  Päivät kuluvat kiitäen. Kun sunnuntaina aamuyöllä edellisen kerran kirjoitin, oli pelko persiessä: näinkö iskee tauti? Tirskuin nimittäin koko aamuyön, aamun, iltapäivään asti. Mutta aloin heti oireet huomattuani napsia sinkkitabletteja. Kahdeksan päivässä max., sanottaan purkin kyljessä, kahdeksan otin. Flunssani ovat tunnetusti lyhyitä, niin nytkin; eilen en aivastanut kertaakaan, eikä nokkakaan isommin enää vuotanut. Hyvä niin.
  Maanantaina jatkui keli hyvänä. Uskallauduin ip. jo vähän liikkumaan, pakollisten töitten lisäksi; kierrettiin saari. Kairasin muutamia reikiä matkan varrelle. Sellaista neljääkymmentä senttiä joka paikassa.

  Eilen tulivat myös mökkinaapurit saareen. Sovittiin Hannun kanssa pilkille lähdöstä. Tänä aamuna yhdeksältä lähdettiin. Hilppa jäi paimentamaan uunissa muhivaa hirvipaistia.

Komeassa kelissä...

 ...kelkuteltiin vakipaikalle Leppäniemen kupeelle. Tunnin verran oli hiljaista, sitten alkoi pikkuisen napata. 

Ehkä 15 ahventa sain jään päälle nostettua. Pieniä olivat, mutta seitsemän otin mukaan.

  Sekin syönti loppui pian. Parisen tuntia jäällä istuksittiin. Parikymmentä reikää kairasin konekairalla., eikä uupumisen merkkejä näkynyt. Ei akkukoneessa, eikä miehessä. Helpoksi on tehty nykypilkkijän elämä. 

  Jäältä suoraan hirvipaistia syömään. Kyllä oli herkullista, leivinuunissa jokusen tunnin valurautapadassa kypsynyt paisti. Siinä olisi pian mr. Michelin pian joutunut tähtiä lainaamaan, jos olisi pöytään istahtanut!

  Haneli soitti pilkllä ollessani, pyysi apuun. Tilanne oli sellainen, että hän oli Hegulin kanssa laittanut reilu viikko sitten kaksi katiskaa matikoita pyytämään Rupakonvirran rannalle. Toisen katiskan olivat pojat saaneet perjantaina nostettua, mutta toisen ympäriltä olivat leuto keli, niin ja virta, sulattaneet jäät pois. Siinä katiskassa, minkä kuiville saivat, oli muuten ollut 44 matikkaa. Nyt Haneli pyysi apua pelastustoimiin. Heguli on näet hieman sairaana, joten hänestä ei ollut kaveriksi. Minähän lupauduin, tietysti. 

  Yhdeksi menin Miekkaniemelle. Haneli tuli kohta. Otimme Hegulin kärrin perään, haimme siihen soutuveneen rannalta, ajoimme Särensyvän kohdalle. Hilattiin vene Särensyvänlahden jäälle, tuupattiin sitä kolmisensataa metriä sulan reunaan, ja Haneli lähti veen väljään katiskaa hakemaan.

Löytyihän se, ja saaviin näkyi veljpoika kaloja kaatavan.

  

Sitten pois sauvoi hän.

Suunnilleen kolmekymmentä soppamateenluiraketta jäi saavin pohjalle, kun onnettomimmat oli nakeltu takaisin kasvamaan.

    Katiskanpelastustoimista sitten saareen. Hilppa oli jo laittanut saunan lämpenemään, joten sinne. Sitten kahvit ja koneen näpyttelyä. Samalla tuli seurailtua naisten hiihtoa. Pikkasta vaille jäi mitali. Ei mennyt yöunet, minulta ainakaan. 

  Äsken syötiin paistettuja ahvenfileitä. Hilppa oli tehnyt kovan homman, kun pienehköt kalat oli käsitellyt. Isoja eivät fileet olleet, mutta hyviä!

  Huomenna on listalla matikkakeittoa.  Siis tänään hirvipaistia päivällä, ahvenfileitä illalla, huomenna matikkasoppaa. Missäs se Michelin luuraa?

Huomenna uusi päivä, uudet seikkailut. Täytyy loppuun laittaa kuva oivallisen ruoan luojasta Hilpasta eilisellä saarenkiertomatkalla.

MUKAVASTI MÄN

  Eilen lopulta Avokkaaseen päästiin. Ihan normaalissa talvikelissä ajeltiin, vaikka kai liikenneyö oli ollut vaikea jossain päin maata. Vähän ennen kahdeksaa startattiin, ennen kymmentä oltiin Tainan ja Hanelin luona. Isäntä ei ollut kotona, mutta Taina oli keittänyt kahvit. Joten kahvit juotiin, kuulumisia vaihdettiin, Annia ja Katriinaa jututettiin, koiria rapsuteltiin. Sitten kaivoi Taina pakkasesta hirvipaistin, kaksi pötköä hirvenlihasta duunattua balkanmakkaraa. Jauhelihaakin tarjotteli, mutta me löytiin kohteliaat tenät; evästä oli ylenmäärin matkassa. Sovittiin, että kun Hollolaan palataan, palataan asiaan. On se mukavaa, kun saa välillä eksoottisempaa evästä mukaansa. Tainan ja Hanelin pakkaset ovat pullollaan milloin mitäkin; riistaa, possua, lammasta, pollea. Eikä oo lisäaineita!
  Siitä jatkettiin Potinlahteen. Veskelkkaan lastattiin melko korkea kuorma. Hyvin talui kelkka, yöpakkasen jäljiltä hanki rannoilla kantoi jalasten alla, jäällä ei lunta juuri ollutkaan.
  Perillä oli kaikki reilassa, minkä nyt katolta pudonutta, pakkaantunutta, jäätynyttä, lunta rappusilla melkoinen keko. Oli lumiesteen yli vyörynyt, pirulainen.
  Vuorokauden pöhissyt ilppi oli saanut lämmön hilattua reilut kymmenen astetta plussan puolelle. Patterit päälle, tavarat paikoilleen, uuneihin tulet. Hyvin lähtivät vetämään, uunit. Leivinuunin kanssa ei kannata pitää kiirettä, vaan antaa tohottajan jonkin aikaa tohottaa putsausluukkuun.
  Sitten virittelin täällä talvehtineen läppärin päälle. Reititin oli tietysti käynyt Hollolassa. Siinä kohtaa meinasi tulla ongelmia. Ei siinä, että reititin oli käynyt Hollolassa, vaan siinä, että yhteys läppäriin, täppäreihin, puhelimiin, syntyi kyllä, mutta ilmoitettettiin, että internetyhteyttä ei voi luoda. En aluksi ehtinyt asiaan perehtyä, piti lähteä tekemään vesiavanto, hakea vettä, jotta Hilppa pääsi tulokahvit keittämään. Jäätä saunarannssa oli ainakin 40 senttiä. Päällä parikymmentä senttiä kohvajäätä, sitten viitisen senttiä vettä, alla reilu kymmensenttinen teräsjäätä.
  Kun vesihommat tuli hoideltua, oli rappujen vuoro. Rautakangen ja lapion kanssa kun vajaan tunnin heiluin paita märkänä, sain aikaan vajaata metriä leveän kulkuväylän.
  Hilppa oli sillä aikaa kahvit laittanut, joten eiku sitä sisuksiiin. Hilppa oli myös huolehtinut uuneista. Lämpötila oli tässä vaiheessa, patterien avulla, noussut viisi astetta.
  Nyt ehdin pähkäilemään reititintä. Aikani ihmettelin, suljin, avasin, irrotin töpselin, ei apua. Koko ajan, aina vaan, paloi punainen valo "internet"-kohdassa. Kun en enää muuta keksityt, otin kynän, painoin hetken aikaa "reset"-monttuun. Ja katoppa perhanaa! Kun värkki hetken väläytteli valojaan, niin johan alkoi pelttää. Yhteys oli syntynyt! Pieniä ne ovat ongelmat, monasti, pieniä ratkaisut.

  Aurinko alkoi iltapäivällä näyttäytyä. Vähän aikaa rannalla oltiin, laiturilta lumia lapioitiin, minä testasin akkukonekairaa. Hyvin toimi. Varovainen vaan sen kanssa pitää olla. Ei saa reikää tehdessä ottaa kiinni kairan putkesta. On kuulemma moni loukannut käsiään, jopa repinyt peukaloitaan, kun on tarttunut rukkaneen kairaan kiinni. Noissa akkukoneissa on niin paljon voimaa, että siinä on sormi heikoilla, jos pahasti pääsee käymään. Eli molemmilla käsillä porakoneesta kiinni, niin hyvin sujuu.

  Perjantain, lauantaiaamun, kasailin kotona tavaroita, mietin tuhanteen kertaa, että kaikki tarvittava tulisi mukaan. Kolme kuukautta oli edellisestä reissusta, joten päätin olla tarkkana. Ja niin siinä kävi, ettei unohtunut, kuin kaksi asiaa. Unohtui tämän vuoden seinäkalenteri, unohtui Chrome-tikku, minkä avulla katsellaan tallenteita televisiosta. Ilman allakkaa selvitään. Ilman tikkuakin, sillä onneksi on tallessa HMDI-kaapeli, minkä kautta läppäri näkyy toosassa.
  Olin sen Chrome-tikun ottanut pois Anttolarepusta, kun sitä kerran kotona kokeilin. Enkä tietysti muistanut  laittaa takaisin. Tiedän kyllä nyt, missä se on, mutta ei vanha jaksa kaikkea muistaa, silloin kun on muistamisen aika.
  Kaiken kaikkiaan kuitenkin ainakin ysi puolta, hyvä ettei kymppi miinusta, on tarjottava siitä kokonaisuudesta, mikä muodostuu vuoden ensimmäisen mökkireissun tämänhetkistä tunteista. Jos se tikku olis tullut mukaan niin täys kymppi, allakasta piittaamatta.

  Tänään varmaan tehdään vähän lenkkiä jäällä. Ja syödään possun lapapaistia. Ja saunotaan. Ja ehkä katsotaan kisoja. Mitähän sieltä tulee? Eilinen jäi muitten kiireitten alla melko tarkkaan katselematta, vaikka kyllä tv auki oli.

  Nyt on aamuyö. Koska pöyriskelin pikkutunneilla sängyssä, katsoin parhaaksi nousta vaikka kirjoittamaan. Kohta laitan leivinuuniin tulet. Pääsee Hilppa sopivasti heti herättyään tälläämään lapapaistin juureksineen, sipuleineen, muhimaan. Sillä pärjätään pari päivää, sitten pääsee hirvipaisti nauttimaan uunin lämmöstä.

  Tähän kohtaa juuri napattu kuva kuun valosta männyn oksiston takaa:

  Nyt täytyy alkaa askareisiin. Koska en ole kuvia vielä ehtinyt montaa ottaa, laitan loppuun todisteen kairan toimivuudesta. Todiste sormien tallella ja käyttökuntoisina olemisesta syntyy siitä, että kirjoitan.

ODOTUSTA ILMASSA

  Odotusta troposfäärissä, pakko tunnustaa! Huomenna, lopultakin, startataan Anttolaan! Ei kai mikään enää pääsee "plääniä" kaatamaan? Tänään haalitaan viikon eväät. Aamulla on tarkoitus kahdeksan korvissa suunnata tielle. Jotain jäätävää sadetta on yöksi povailtu, liukkaasta ajokelistä varoiteltu. Ajetaan varovasti. Sitä paitsi ei tule ihan äkisti mieleen, että sääkartoilla ei olisi ollut varoitusta huonosta ajokelistä Etelä- ja Itä-Suomessa.
  Hanelilta käydään mennessä hakemassa pitkään lunastustaan odottanut hirvipaisti. Sitten Potinlahteen, "veskelkka" täyteen lastiin, saareen. Haneli sanoi, että lumet ovat rantoja lukuunottamatta, jäiltä hävinneet. Eli kaksi asiaa:
  1. suksia ei kannata ottaa mukaan
  2. liukuesteet kyllä
  Lumikengät toki matkaan lähtevät. Maalla on kyllä lunta, ja lumikengillä on hyvä talloa polut porrasedestä rannan, liiterin ja huussin välille kovettumaan.
  Sen verran suunnitelmista, että pilkillä käydään, luultavasti katiskan matikoitten persolla jään alle upotan, viimevuotiset puut roudaan metsästä liiteriin, ehkä muutaman puun rannalta jäälle hojellan, pätkin, kuljetan rantteelle. Jos nuokin toteutuvat, hyvin on mennyt. Kisoja Seefeldistä tuskin tulee juuri katseltua. Ehkä jotain kuitenkin. Perinteistä hämärän ajan touhuilua; tallenteita ja lukemista. Ja uunien lämmitystä! Ai että olen kaivannut aamun aikaisia hetkiä, kun halot leivinuunissa alkavat syttyä napsahdellen, ensimmäinen kahvipannullinen roplattaa tuoksuaan levittäen. Tietysti saunaveden kantoa avannosta, kiukaan ja padan sytyttämistä, lämpenemisen odottelua talitinttien puuhailua seuraillen. No, huomisesta alkaen nuo ihanuudet ovat käsillä.
  Mikäli kelit eivät hurjiksi heittäänny, niin kohta uudelleen saareen suunnataan. Tällä rupeamalla ollaan viikko, sitten ehkä viikko kotona, ja taas viikoksi Anttolaan. Tuolla hurjiksi heittäytymisellä tarkoitan jäitten vahvuutta. Arvaamattomia ne tänä talvena ovat, sen tiedän, vaikka en ole Anttolan jäille vielä jalkaani tällännyt. Noita välejä, mitä meidän täytyy liikkua, on naapurimökin porukka testannut, siinä mielessä ei varmaan ole ongelmaa. Mutta kun pilkille, tai aamukävelylle, lähtee, pitää ottaa ainakin tuura mukaan, jotta pystyy asiaa testaamaan. Nimittäin tosiasia on, että tutuille vesille suurin osa hukkuneista uppoaa. Onneksi tuo on uponnut kaaliini, joten eiköhän yksi uppoaminen riitä.

  Kirjallisella puolella aloitin eilen kirjastossa tyrkyllä oleen, siis mukaan tarttuneen, Ben Bovan scifi-teoksen "Kuunnousu". Se on viime vuonna suomennettu, alunperin 1996 julkaistu, scifin nykyklassikoksikin mainittu kirja. Klassikon maineen saa kyllä helposti, samoin kuin legendan. Liekö kriteereitä höllennetty. Niin tai näin, sadan sivun jälkeen ihan kelvollista tekstiä. Ainakin visiot tuntuvat miehellä olevan kohdallaan; jo kirjan alku osoittaa hänen ennakoineen joitain 1996 vielä tietymättömissä lymynneita juttuja. Klassikoksi arvioimisen jätän kuitenkin seuraavien 450 sivun osoitettavaksi.
  Ben Bovan lisäksi Anttolaan matkaa repussani ainakin Pierre Lemaitren "Verihäät". Olen muutaman miehen aiemmista suomennoksista lukenut. Psykologisen trillerin taitaja.

  Miljoonasade on tullut tällä haava läpikäytyä. Niinpä siirryin kuuntelemaan Bruce Cockburn'ia. Minulla oli vinyyliaikaan, on vieläkin komeron kätköissä, miehen kaksi albumia: "Dancing in the Dragon's Jaws" (1979) ja "Humans" (1980). Tykkäsin niistä, joten alkaa olla aika, kun liki 40 vuotta on kulunut, tutustua tarkemmin mieheen. Tämän loistavan kitaristin ja monessa asiassa aktivistin laaja tuotanto pikkuhiljaa tutuksi tulee minulle tulemaan. Hieman hengellisiäkin virityksiä on kuultavissa, mutta mitä sitten? Ainakin nuo kaksi aiemmin kuuntelemaani albumia ovat, näin pitkän tauon jälkeenkin, hyvää tavaraa.
  Musiikin kuunteluun tulee tietysti viikon tauko; enhän sitä tee juuri muuten, kuin lenkillä. Lenkillä käyn toki Avokkaassakin, jäitä pitkin dallailen. Mutta Hilppa on messissä, joten musiikki ei.

  Mistä lie tuli mieleeni: Tunnetteko sellaista tyyppiä, että kun se taputtaa selkään, niin tuntuu, että se etsii paikkaa, mihin tuikata puukko? Tai kun se sanoo, että seison takanasi, niin ajettelette, että niin seisoo, kirves kädessä? Eli mistä lie tuli mieleeni? On tuollaisia ihmisiä vastaan sattunut, jokusia vuosien varrella. Mutta viimeisestäkin tapaamisesta on ikuisuuksia. Kai se siksi mieleen tuli, että toivottavasti ei enää eteen tule. Ja mistäpä tulisi, kun sosiaalinen elämä on melko niukoissa puitteissa.

  Siinä tällä kertaa. Seuraava raportti noilta seuduilta. Tuo kuva on kuukausi keväämmällä, eli 23. maaliskuuta 2018. Mikä lie lumitilanne pihassa huomenna?