PERJANTAIN PÄÄSTÖT

  Viimeaikaiset valitettavat ja tuomittavat tapaukset oat saaneet aikaan valtavan kohun ja toimenpiteisiin tarttumisen. Toimenpiteitä tarvitaan, mutta miksi aiempi välinpitämättömyys seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja raiskauksiin on vaihtunut hetkessä välinpitämättömyydestä aktiivisiin toimiin, jopa ylireagointiin? Ettei vaalien lähestyminen näkyisi? Ja tietyt tahot saavat tietysti jokaisesta lirauksesta vettä kovin kapeanäköisen myllynsä pyörittämiseen.
  En suinkaan vähättele noita kauheita rikoksia. Mutta, kaikella kunnioituksella, tapaukset tulee käsitellä tapauksina, ei joihinkin kansanryhmiin kohdistuvina kostoina ja vainoina. En ole muuten huomannut ainoatakaan vaatimusta tiettyjen lestadiolaisten karkottamisesta. Eipä silti, en myöskään Paavin erottamisesta.

  Eilen tuli lunta. Onneksi pakkaslumi on köykäistä lykätä. Eivät nuo pinta-ala joita kolailen ole suuria. Mutta askelia tulee roimasti, koska kadun laitaan autokatosten päätyyn, on kertynyt jo niin suuret kasat, että lumi pitää "viättää" talon päätyyn.
  Tänään hehkutetaan pakkasen tuloa: "Nyt on luvassa kylmää kyytiä – lauantaina eteläänkin jopa –20 astetta." (IS). -20 astetta tuntuu nykyisin olevan uutisoinnin arvoinen ennuste. Mikä lie pakkasraja rakennustyömailla nukyään? Mestariaikoinani se oli Lahden seuduilla -20. Muistan eräänkin 1980-luvun alkupuolen helmikuun, kun työmaa seisoi toista viikkoa putkeen. Ei se silloinkaan tavallista ollut, noin pitkä kylmä jakso. Nyt povataan Hollolaan loppukuuksi järjestään miinus kymmenen ja miinus viidentoista välillä liikkuvaa lämpötilaa. Onhan siinä tietysti talven tuntua. Mutta kuinka kauan? Näitä talvia piisaa? Näistä pitää olla onnellinen.
  Ihan sivuhuomautuksena: Kun aloittelin ohdakkeista koulutietäni Anttolan kirkonkylän kansakoulussa  1958, oli pakkasraja -35. Yhden ainoan kerran muistan, että minun ei tarvinnut lähteä hiihtämään viiden kilsan matkaa koululle. Varmasti tuollaisia yli kahdenkymmenen pakkasasteen koulumatkoja tuli taitettua lukuisia. Niissä tarvittiin välihousuja, karvalakkia, kahta villapaitaa ja kaksia rukkaslapasia. En muista ainoatakaan kertaa, kun pakkanen olisi tuntunut ylivoimaiselta. Mutta jään päälle joskus puskenut vesi, joka pakkaskelilla tarttui suksien pohjiin kymmenen senttiä paksuksi jääksi yhdistettynä nuouusvuosiani joskus piinanneeseen migreeniin on kyllä painunut lähtemättömästi mieleeni.
  Tarkennuksksi ylläolevaan: Ei Anttolan kirkonkylän kansakoulu tietysti ollut ohdakkeisen koulutieni ohdakkeisin koulu, ei sinne päinkään. Myöhemmin kylvin itse ohdakkeet tuleville koulupoluilleni.

  Trumpin ja edustajainhuoneen nokittelu jatkuu, Ei siihen loppua tule, vaikka mr. Presidentin henkilökunnan palkanmaksu on jäissä. Mäkkäriltä kiikutetaan hampurilaisia ja pitsaa miehen kekkereihin, ja se tuntuu hänelle sopivan.

  Minulle on muodostunut suoranaiseksi obsessioksi, tai paremmin kompulsioksi, selata joka aamu pikaisesti IS:n ja IL:n sivut, samoin tietysti yle:n. Se on ylimalkainen tapahtuma, joskus joku osikko saa hiljentämään vauhtia. Kyllä suuri osa uutisista on turhanpäiväistä löpinää, oikeatkin uutiset usein ylimitoitettuja tai ainakin väärällä tavalla otsikoituja. Muista ajan, kun tuli vähintään toinen iltapäivälehti ostettua, toinenkin jossain kuppilassa luettua. Tapa kuihtui turhuuteensa jo ennen nettivallankumousta, muistelen. Kummasti vaan tuntuu lehtien kauppa käyvän. Sen huomaa, kun kaupan kassoilla silmät auki jonottaa. Lööpeillähän ne myy. Minä en kyllä ihan helpolla muutamaa sataa euroa vuodessa ole enää valmis maksamaan moisesta journalismista.

  No niin, tässä päästöjä tälle perjantaille. Hiilijalanjälki niillä on suht. pieni. Päästökauppaa en ole vielä ryhtynyt hieromaan. Saattaa olla, ettei oo myyjän markkinat, minun kohdallani.

  Koska kuva on pakollinen: Näitä odotellessa (26. maaliskuuta 2018).

 

...ETTÄ SITÄ MINÄ VAAN...

  ...sitä minä vaan tuumin, että on hyödyksi, kun on pysytellyt tuo fb-kaveripiirin koko maltillisissa lukemissa. Täten on pienempi mahdollisuus saada shit-postauksia ja scheisse-jakoja luettavakseen. Tietysti, kun kuluu jokuseen ryhmään, niitä ehtii sitä kautta putkahtaa, mutta melko nopeasti ja hyvällä seulalla tuntuvat yp:t niitä poistavan.
  No joo, se siitä. Toinen asia, mitä pohdin, on, että olen kohtapuoleen elänyt yhtä kauan, kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Eli minusta saattaa tulla pitkikäisempi, kuin CCCP.  Mutta mitä siitä voi päätellä? No ei hevon helvettiä. Paitsi, että jos näin käy, niin minusta tulee pitkäikäisempi, kuin CCCP.

  Käytiin su. testaamassa jääkelit. Messilän satamasta kun lähdettiin lumikengillä, niin oli hyvä olosuhde; lunta viitisen senttiä, vettä ei nimeksikään jään päällä. Eli lumikengät tuntuivat hätävarjelun liioittelulta. Latukonekin oli juuri käynyt ajamassa viiden rinnakkaisen ladun väylän Enonsaaren ympäri. Iski hirveä polte päästä Anttolaan. Otin siltä tanakalta lumikenkäkevythaara-asennolta pari puhelua kartoittaakseni Anttolan jääolosuhteita. Ne kuulostivat lupaavilta. Sanoin Hilpalle, että lähdetään alkuviikosta Avokkaaseen. Mutta asiaa hetken sulateltuamme, ja kun muutakin tähdellistä ilmaantui, päädyimme Hilpan viisaampana, tai ainakin vähemmän impulssiivisena, esittämään ratkaisuun. Eli odotellaan vielä tovi päivän pitenemistä, jäitten vahvomista. Minäkin sain mieleni tyynnytetyksi, sopeuduin järkevään ratkaisuun.

  Torstaiksi kävi kutsu Mikkeliin, Paulin taidenäyttelyyn nauttimaan lasi virkistävää taiteilijan syntymäpäivän kunniaksi. Sinne voisi vaikka vasiten ajaa. Valitettavasti tuo päivä on vähän hankala, eikä ainoastaan sille ennustetun runsaan lumisateen vuoksi.
  Lunta siis sataa, ja satoi myös eilen, koko päivän. Kun olin aamusta Lahdessa asioilla, kuului piipaa-autojen ääniä moneen otteeseen. Yksi pakun kuskikin menehtyi Lahdessa, teollisuusalueella, pienellä kadunpätkällä. Ei sitä tiedä, missä viikatemies vaanii. On se sellainen kehno, ettei katso aikaa, ei paikkaa.

  Tänään ajateltiin mennä suksien kanssa Messilän rantaan. Ovat ehkä saaneet ajetuksi eilisen myräkän jäljiltä ladut auki. Tai on siellä varmasti joku/jotkut innokkaimista hiihtäneet jälkiä, niin ettei tarvitse umpisessa rahjustaa.

  Huomasin eilen, että HBO:lla on julkaistu kaksi osaa "True Detective 3:sta". Ykkönen oli helvetin hyvä, kakkonen kelvollinen, toivottavasti laskeva trendi on kääntynyt. Mutta suurin odotuksin sitä lähden katselemaan, kunhan ehdin.

  Eilen tuli katsottua, ihan livenä, toinen osa yle2:n komediasarjasta "Modernit miehet". Tuo nimi on jo sellainen, että jotenkin teki mieli olla edes aloittamatta katselua. Mutta onneksi en uteliaisuus voitti mielen. Sarja on hauska, ihan oikeasti. Tietysti mielipide on minun, mutta sarjaa näkemättömät, mutta minut joltisenkiin tuntevat, voivat vetää siitä johtopäätöksiä.
  Koska olen aloittanut uuden elämän, katselin vielä perään dokkarin "Suomi on metsäläinen". Aikanaan tuli seurattua "Suomi on suomalainen", "Suomi on venäläinen", ja "Suomi on ruotsalainen". Juhani Seppäsen tyyli vetää ohjelmia miellyttää kyllä. Aion siis jatkaa "metsäläisten" katselua.

  Koska kahvit on juotu, tähdellisimmät ajatukset naputeltu, lähden kolaamaan pienen lumikerroksen, kävelemään jokusen kilsan lenkin. Ja laitan vielä kuvan Vesijärven jäältä viime maaliskuulta. Ei taida tänään ihan samalaiseen ihmispaljouteen yltää, Messilän satama-Enonsaari-reitti.

SISÄISTÄ ULKOILU

  Ulkoilu on mukavaa. Ainakin kelvollisella ilmalla. Sitä paitsi liikunta on terveellistä. Johan sen tiesi lääkäri 1900-luvun alkupuoliskolla. Muistan näet tohtorin eräässä Agatha Christie-filmatisoinnissa todenneen Hercule Poirotille, että tämän vointi tuntui olevan hieman alavireinen.
  "Suosittelen liikuntaa", totesi lääkäri, "lähtekää vaikka autoilemaan."
  Liikuntaa ollaan harrastettu mekin. Autolla ja ilman. Autolla täytyy liikunta aloittaa, jos aikoo hiihtää tai lumikenkäillä. Täytyy kyllä todeta, että ei siinä alkulämmintä saa, kun autolla usmuuttaa kolmisen kilometriä ladun varteen tai sopivaan lumikenkäilypaikkaan. Poirotin henkilääkäri on kai tarkoittanut pidempää autoilua. 

  Iiriskin tietää jo jotakin liikunnan perusasioista. Joni oli hänelle opettanut, että lihakset on hyvä lämmittää ennen liikkumisen aloittamista, ja näyttänyt, kuinka venytellään. Tyttö tästä onkeensa ottaneena oli kerran ulos lähdettäessä ryhtynyt venyttelemään, todennut:
  "Pitää viilentää ennen kuin lähdetään."
  Kyllä nelivuotiaalla saavat verbit kääntyä päälaelleen, itse asia on kuitenkin kohdillaan.

  Eilen käytiin lumikengillä Messilässä. Keli nollan tienoilla, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tänään lähdettiin jo kahdeksalta Tapanilan perhelenkkiä suksilla kiertämään. Huomenna on aikeissa taas päivällä käyttää lumikenkiä. Ei me mitään valtavia matkoja tai aikoja ulkoiluun käytettä. Mutta joka päivä vähän, jos ei puukkoja, tai vanhoja ämmiä, satele.

  Varhaisen aamun sauvakävely on minulta nyt jäänyt pois. Jos sauvailemaan lähden, lähden vasta aamukahvin jälkeen. Mutta enpä ole hetkeen sitä tehnyt, sauvakävellyt. Talvilajit ovat kiilanneet edelle.

  Talvisesta liikunnasta puheen ollen yksi juttu poltteli aikansa, nimittäin liukulumikengät. Näin sellaiset tv:ssa, luin kohta Etlarista juttua. Ne ovat vinhat värkit: suksen näköiset, mutta lyhyemmät ja leveämmät, pohjasta suuri osa pitokarvaan peitossa. Eilenkin, kun maastossa jyrkkiä kumpuja lumikengillä alas dallasi, tuli mieleen, että liuku -sellaisilla voisi laskea hujauttaa mäen pois tiehensä.
  Joopa joo, mukavat menimet ne varmaan ovat. Mutta kun netissä vähän surffailin, loppui suurin palo: hintaa mokomilla on tuollaiset 450 €. Nettikaupoista niitä saattaisi saada, vaikka osassa niitäkin  ne olivat lopussa. Valmistajia on nimittäin vain yksi, suomalainen yritys, mikä ei ehdi kasvaaa suosiota tyydyttää. Kiinalaisia kopioitakin löytyy, hintaan jotain 150 €, mutta asiaan tunteva henkilö varoitteli sellaiseen sekaantumasta. Summa summarum: Maltan mielihaluni. Liian hinnakas hankinta, kun asioita järjellä räknäilee. Ehkä joskus, jos hinnat tulevat alemmas, kunto ei.

  Jep. Virkeenä se pitää, ulkoilu. Ehkä terveenäkin, tai terveempänä. Eli kannattaa sisäistää ulkoilu. Eikä sen vuoksi ole tarvetta ulkoistaa sisäilyä, vaikka siihen varaakin olisi.

  Tätä kun kirjoitan, on televisiosta tullut talviurheilua tuutin täydeltä. En ole kyllä pätkääkään katsellut. Ei ole imua, tällä haavaa. Pelicans voitti taas eilen, sen verran kuitenkin asioita seuraan. Ihan hyvältä tuntuvat play-off -asetelmat. Vaikka sarjaa on, piste-erot pieniä. Jukurit taivaltaa taulukon alaosassa, jatkopeleihin tarvittaisiin melkoista nousua. Kaikki toki mahdollista. Siitä tulikin mieleen: Kuinkas Kampparit? Pieni googletus paljastaa, että viidentenä kymmenen joukkueen liigassa, mutta kolme ottelua vähemmän pelanneena, kuin edellään olevat HIFK ja JPS. Eli vaiheessa on Mikkelin ylpeyden tilanne.

  Sen verran on selvyyttä tullut Anttolaan lähdön suhteen, että mahdollisesti 22. kuluvaa kuuta viikoksi mennään, tai sitten heti helmikuun alussa. Asian suhteen olen hieman hämmentynyt; mieli tekee, järki käskee harkitsemaan. Harkitsemaan, koska kannattaa lähteä sähköä ja toki nautinolla tehtyä puuvarastoa kuluttamaan. Jos ilmat ovat kovin kylmiä, kuten on povailtu, ollaan mieluummin  maali- huhtikuussa sitten vaikka pidempiä jaksoja putkeen. Mutta ei mitään kiveen hakata, kuten varmaan olen joitain kertoja ennenkin todennut.

  "Ivalo" ja "Metsästäjät" ovat nyt loppuun katsotut. Kyllä "Ivalo" oli parempi. "Metsästäjissä" hiersi "rosmojen" ällistyttävä tyhmyys: voiko kukaan luulla selviävänsä tuollaisista tekosista noin pienessä, vaikkakin sisäsiittoisessa, yhteisössä?
  Se on sanottava, että kumpikaan sarja ei jaksanut kantaa aivan loppuun. Molemmissa tuntui viimeinen osa jotenkin jäävän puolivillaiseksi. Mutta katsottavia olivat, molemmat. Ja "Ivalo" mielestäni ihan parasta kotimaisata genressään.
  Nyt ollaan katsottu Elisa Aitiosta "Bulletsia", 7/10 takana. Se alun hakemisen jälkeen on alkanut maistumaan yhä paremmalta. Sarjassa on aivan erilainen tapa edetä, kuin "Ivalossa", eli viipyilevä, tumma, paljon takautumia esiin tuova, tyyliin sopivan musiikin kuljettama. "Ivalossa" oli enemmpän vauhtia ja tapahtumia. Ja, yllätys, yllätys, enemmän valoa, Lapin talvessa! Molemmat tyylisuunnat ovat ihan ok, ja kumpaankin tarinaan on osattu löytää siihen sopiva.

  Luettuakin on tullut. Eilen sain päätökseen Arne Dahlin "Sydänmaan", tänään aloitin Ann Cleevesin Vera Stanhope-dekkarin "Merilokki". Se on kohta vuosi sitten suomeksi ilmestynyt, jäänyt minulta varmaan aiemmin huomaamatta. No, tilanne korjautuu.

  Pitää lopettaa, laittaa loppuun kuva halo-ilmiöstä Vesijärvellä 16. helmikuuta 2011 klo. 13:30.

PARTURISSA

  Käväisin eilen parturissa. Minullahan on ollut vakiparturi jo yli 40 vuotta. Siitä oiva parturi, että hänelle saa ajan nopesti, poikkeuksetta. Eilenkin, kun päätin toimenpiteeseen alistua, meni aikaa n. minuutti, kun olin jo hiustaiteilijan käsittelyssä. Nopamminkin olisin päässyt, mutta alustavat toimenpiteet (wc:n matto poistaminen, imurin haku, t-paidan riisuminen, sekä kotiparturin esille ottaminen ja verkkovirtaan liittäminen) veivät tuon minuutin.
  Varttitunti, ja homma oli tehty. Ei isompia lovia tai töyhtöjä näkynyt, joten kiitos taas kerran, Parturi-Peppe!
  Hoviparturini, siis mies, joka on vuosien saatossa tullut niin tutuksi, että ei kaipaa ohjeita, tekee aina varmaa duunia. Hän ei perusta muodista, virtauksista, trendeistä. Tukan leikkauksen yksi ja ainoa tarkoitus on lyhentää hiuksia. En ole parturissani huomannut geelejä tai väriaineita käytettävän. Ja hyvin on toiminut. Puhumattakaan toimenpiteen edullisuudesta!
  Hieman huolettaa, kuinka kauan vuosikymmenien asiakassuhteen on vielä mahdollista jatkua. Luultavasti niin kauan, kun kotiparturi, sakset ja partakoneen terä käsissäni pysyvät. Eivätkä handut älyttömästi studaa.

  Eilen oli Hilpalla tuplajuhlapäivä: nimpparit ja synttärit. Saavutettujen vuosien määrä jääköön kertomatta. Juhlapäivää ei tosin kummemmin juhlistettu. Tarjosin hänelle kuitenkin päiväkahvin herkullisella suklaamuffinsilla Cafe Il Mondossa. Samalla reissulla käytiin Elinaa moikkaamassa. Vakiintuneisiin uomiinsa ovat äidin kunto ja elämä kulkeutuneet; fyysisesti pirteämpi, kuin vuosi sitten, ajatukset harhailevat vaihtelevasti.

  Lunta on tullut vuorokaudessa ehkä 10 senttiä. Tänään on tarkoitus lähteä lumikenkiä kokeilemaan. Metsässä vaivoin lunta riittävästi löytyy, luulen, mutta perinteisillä mestoillani, Messilän golfkentän laitamilla, sitä kuitenkin sopivasti on. Mikäli oikein muistan, lumikengät hankin 1995. tai ehkä 1996. Samat kulkimet ovat yhä palveluksessa. Joskus, kun urheiluvälinekaupoissa, tai niiden mainoksissa, näkee nykyisiä lumikenkiä, herää halu hankkia uudet. Mutta mitäs turhaa. Kaikista muotietoisuudesta välittämättömyyksistäni urheiluvälinemuotitietoisuusvälittämättömyys on ehdottomasti suurin. Se, että jos urheiluväline tekee suorituksen oleellisesti helpommaksi, tai jossain tapauksissa  tehokkaammaksi (mm. pumppusauvat), saattaa vaikuttaa käyttökelpoisen kaluston uusimiseen.

  Avokkaaseen meno on koko ajan pohdinnassa. Vettä kuuluu jäällä olevan. Ja pakkaset kiristyvät. Ehkä viisainta olla maltillinen, odottaa, että kohva jäätyy umpeen. Mutta heti, kun keliolosuhde ja mieli ovat saavuttaneet riittävän synergian, suunnataan nokka kohti Anttolaa. 

  Kirjoitellessani kuutelen sivukorvalla aamutv:ta. Kummastukseksini ei urheiluosiossa puhuta yhdenkään suomalsien onnistumisesta NHL:ssa, eikä Lauri Markkasen kolmen pisteen heitoista. Onko se ymmärrettävä niin, että urheilurintamalla ei mene hyvin? No, ei aina voi hehkuttaa maailmanmestareita, sen ja sen kahden pisteen iltaa, Markkasen tupla-tuplaa. Pitää tyytyä, pienin otsikoin, Suomen voittoon Ruotsista futiksessa ja kohta alkavaan rallin mm-sarjaan. "Näillä mennään", sano urheilutoimittaja.

  No niin, lähden kohta käväisemään kaupassa. Sitten kaivan lumikengät naftaliinista, tarkistan siteiden toimivuuden. Kun valkenee, usmuutan Messilään. Ja takaan, että puolessa tunnissa on pusero märkä.
  Jos olosuhteet ovat hyvät, lähdemme varmaan ip. Hilpan kanssa vielä yhdessä lumikenkäilemään. Luulisi joulu aikana kaikesta ylenpalttisen mässäilyn varomisesta huolimatta kertyneen muutaman lisäkilon pikku hiljaa alkavan sulaa pois.

Loppuun kuva lumikenkäreissulta 25.1.2010.

ROBOTIT TULEE, MIKÄ MUUTTUU?

  Tekoäly rynnii, automaation osuus kasvaa, robotit tulevat. Asiasta on kirjoitettu, sitä on spekuloitu, kauhukuvia, jos ruusuisiakin,  luotu. Minä en lähde asiaa enemmin ruotimaan, googlettakaa, niin tietoa löytyy. Löytyy väärää ja oikeaa, faktaa ja fiktiota, puolesta ja vastaan, repikää niistä.

  Myös ihmisen kaltaisista roboteista on vuosikymmeniä puhuttu. Isaac Asimov jo 1940-luvulla kirjoitti teoksissaan sellaisista, ja loi robotiikan 3 pääsääntöä:
  1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmisolentoa tai laiminlyönnein saattaa tätä vahingoittumaan.
  2. Robotin on noudatettava ihmisolentojen sille antamia määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa Ensimmäisen pääsäännön kanssa.
  3. Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, kuitenkin siten, että sen toimet eivät ole ristiriidassa Ensimmäisen ja Toisen pääsäännön kanssa.
  Myöhemmin hän lisäsi  neljännen pääsäännön:
  0. Robotti ei saa vahingoittaa ihmiskuntaa tai laiminlyönnein tuottaa ihmiskunnalle vahinkoa.
    Mutta kuka loisi ihmisyyden pääsäännöt? Tuli vaan asia mieleen päivänä eräänä, kun kuulin ainakin kolme kertaa eri yhteydessä henkilön sanovan: "Minä teen vain työtäni". Niinpä niin. Kun ihminen noin sanoo, tarvitseeko meidän enää kauemmin robotteja odotella? Toki kaikki työtä tekevät tekevät työtään. Mutta jos suhde tekemiseen absolut mustavalkoinen, kaikki inhimillisyys puuttuu, eikö robotin kaltainen ihminen ole lähempänä tätä päivää, kuin ihmisen kaltainen robotti? Tämä ilman tekoälyä mietittynä.

  Hiihtokelit hellivät. On ilo sivakoida hyvillä laduilla, hyvässä kelissä, hyvin toimivilla suksilla. Jaksaa nieleskellä jopa eilisaamuisen parkkisakon. Kertalleen.
  Meille sopii mennä tuossa kahdeksan korvilla hiihtämään; ladut on valaistu, eikä ole ruuhkaa. Eihän se ihmisten paljous juuri haittaa, vaikka kuulummekin netto-ohitettavien joukkoon. Latua ei pyydetä, eikä tarvtse antaa, koska reitit ovat leveitä sekä pääosin yksisuuntaisia. Mutta minulle ruuhkaisilla laduilla hiihtäminen on verrattavissa ruuhkaisella moottoritiellä ajamiseen, eli tympeää. Sosiaalisuudellakin on rajansa, minun kohdallani.

  Nuoret Leijonat ovat taas maailmanmnestareita. Vuosikymmen, pari, taaksepäin, ja olisin herännyt kolmelta ottelua katsomaan. Nyt näin asian ylen sivuilta klo. 6:06.
  Turneen alkusarja ei ollut pojille kovin hyvä, ei kannattajille toiveita ruokkiva. Mutta joukkue kasvoi pudotuspeleissä uusiin mittoihin. Lopulta Kaapo heilui Kakkona tunkiolla ja survoi
voittomaalin aivan pelin loppuhetkillä. Vielä penkkiurheilija minussa osoittaa elonmerkkejä, piti ne maalit netistä katsella!
  Tänään hiihtäjät nousevat Val di Fiemmessä loppunousun. Kun tuota rutistusta katselee, miettii, onko siinä mitään järkeä?
  No, hullumpiakin urheilusuorituksia tehdään. Vai mitä oleet mieltä lajista " Ferret in your trousers"? Siinä kilpaillaan, kuka pitää frettiä housuissaan kauimmin? Lahkeet sidotaan kiinni, jotta fretti ei pääse karkaamaan sieltä. Maailmanennätys lajissa on yli viisi tuntia! Tai "Buzkashi". Buzkashi on Afganistanin kansallispeli. Siinä hevosilla kulkevat pelaajat yrittävät raahata ja kuljettaa kuollutta vuohta toisen joukkueen maalialueelle. Isot ottelutapahtumat ovat viikon kohokohtia yleensä perjantaisin ja viikonloppuisin ja paikalla on lähes poikkeuksetta tuhansia katsojia Afganistanissa. Laji on niin suosittua, että parhaimmat pelaajat ovat saaneet jopa sponsoreita isoista yrityksistä. (Lähde:  https://veikkausbonukset.com/uutiset/oudoimmat-urheilulajit.)  Joten nouskoot vaikka pystysuoraan, hiihtäjät, Kolehmaisen Eero haudassa kääntyköön!

  Tänään syödään lihamureketta ja sienisalaattia. Hilppa otti suolasieniä illalla likoamaan. Kehui, että hyvän näköisiä rouskuja on. Jep, taas onnistuin viime kesänä olemaan oikessa paikassa oikeaan aikaan, sain parilla käynnillä talven suolasienet kerättyä. Vaikka mennyt kesä olikin sienien kannalta hieman erikoinen, niin lopulta, alkusyksyn sateiden ansioista, satoa tuli sentään kohtalaisesti. Puoli vuotta, niin alkaa merkkejä tämän vuoden sienistä näkyä, toivottavasti. Mutta sitä ennen on monta latua kierrettävä, monta pesällistä Avokkaan uuneissa poltettava. Kovin kylmää tammikuun loppupuolta kyllä huomasin ennustettavan. Pitää ehkä tarkentaa saareen menon aikataulua. Mikäs järki sinne on mennä lämmittämään parinkymmenen asteen pakkasella, kun ei niillä keleillä ole mukavaa edes ulkona hillua? "Ilmoja vastaan ei pidä taistella", sanoi jo muinoin mentorini Niilo rakennusmestarin hommia aloitellessani. Hän pohti tietysti asiaa tietysti rakentajan näkökulmasta, mutta viisaus on pätevä yleisemmin myös.
  Kummasti asia hakeutuvat samassa kappaleessa: päivän menuusta päästiin vaivatta yleispäteviin sitaatteihin. Joten parasta lopettaa. Tiedä mihin muuten joudutaan?

VUOSI ALKOI, AAPELI ISKI, ELÄMÄNRYTMI VAIHTUI

  Aapeli-myrsky retuutti Suomea oikein kunnolla. Hollolassa se ei kuitenkaan ärjynyt täydellä voimallaan. Eikä Anttolassa, sillä sähköt olivat poikki ainoastaan muutaman lyhyen hetken. Luntakaan ei meille aivan huimasti kertynyt. Kun eilen surffailin, niin Foreca ilmoittaa, että lumen vahvuus Lahdessa on 13 senttiä. Sitten katsoin Etelä-Savon tilannetta. Mikkelissä 41 senttiä!
  "Ei helevetissä! Jääkeleille ei tee hyvää", ajattelin, soitin Hanelille.
  Velj'-mies kertoi, että paskat mitään neljiäkymmeniä senttejä ole! Viitisentoista arveli olevan lähempänä Anttolan todellisuutta. Onko noin suuri ero muutaman kymmenen kilsan välillä, vai onko Mikkelin tilastossa virhe?
  Vettä kuuluu jään päälle nostaneen, kertoi Haneli myös. Toivottavasti jäätyy umpeen, kun hissin lailla liikkuva lämpötila näyttää vaihtelevan reilun kymmenen pakkasasteen ja nollan välillä. Kyllä ajatuksena on, että puolen kuun tietämillä saareen mennään.

  Hiihtoladut alkavat olla kunnossa, joten sivakoimaan lähdetään tänäänkin, kunhan aamupäiväksi ennustettu lumisade laantuu.

  Muuten on vuosi alkanut normaaleissa merkeissä. Joulukrääsä kuusineen, valoineen, korjattiin keskiviikkona pois. Ovat monasti loppiaiseen asti oleet esillä, joulun rekvisiitat, mutta näin tällä kertaa.
  Toosa ollaan katseltu, lueskeltu. Muutamia uusia sarjoja on tv:ssa alkanut. Ja minä, houkutuksen uhri, uusin Elisa viihteen sopparin. Uusin, koska olisin sen uusinut joka tapauksessa. Ja kun Elisa viestitti, että nyt saa samalla etuuksia. Etuuksista valitsin Elisa Aition kolmeksi kuukaudeksi veloituksetta. Siitä seurasi, että eilen katsottiin avausjakso uudesta "Ivalo"-sarjasta. Samalla tuli vertailtua suomalaista ja ruotsalaista osaamista. Ollaan näet seurattu viikolla maikkarilla alkanutta C-More-sarjaa "Metsästäjät", minkä tapahtumat sijoittuvat myös Lappiin. Kesäiseen, "Ivalossa" puolestaan talviseen. Liekö kotiinpäin vetoa, mutta näin alkuun näyttää kotimainen vetävän voiton. Melkoinen määrä näyttelijöittemme kärkinimiä on "Ivaloon" haalittu. Suomalais-sakasalainen yhteistyö se on, ulkomaisella pääomalla varmasti suomalaiseksi kallis projekti on toteutettu.

  Olen muuttamassa elintapojani! En radikaalisti, mutta monen mielestä kai normaaliin suuntaan. Olen näet myöhäistänyt nukkumaanmenoani, sen myötä heräämistäni. Eli en enää lähde akkojen lypsytunneilla lenkille, vaan nukun jopa kuuteen, puoli seitsemään! Tämän radikaalin uudistuksen myötä olen alkanut katselemaan minulle ennen "yöohjemiksi" koettuja yhdeksän maissa alkavia sarjoja. Eilen arvottiin "Metsästäjien"- ja avausjaksonsa (2) saaneen, kovasti kehutun ja tämän hetken suosituimmaksi sarjaksi mainitun "This is Us"- sarjan kanssa. Koska neloselta alkavassa uutuudessa, kuten tietysti maikkarin "Metsästäjissä", on mainoksia, päädyttiin jälkimmäiseen.
  Kyllä vaan nuo mainokset jurppivat. Hermojen kannalta ei kannattaisi katsoa ainoaakaan kaupallisen kanavan ohjelmaa suorana. Kun näkee Delta-Auton mainoksen, missä luvataan niin suuria alennuksia, niin rahakkaita etuja, että jää tunne autonostajalle päin maksettavan, vaikka ei edes vanhaa autoa antaisi väliksi. Tai kun Lumilyhty-arpa toitottaa: "Päävoittona 24 henkilöautoa", ihmettelee, että kuka kahtakymmentäneljää autoa tarvitsee? Ehkä joku taksiyrittäjä? Ja "jopa-mainokset" jaksavat ärsyttää, iänkaiken. Mutta oma vika, miksi en katso tallenteelta? Niin alankin tehdä, mikäli vainoharhaisuuden merkkejä, enteitä piilevästä psykoosista, ilmenee. Kun puoli tuntia ilmoitetun alkamisajan jälkeen aloittaa tallenteen katsomisen, on toiveita, että tunnin ohjelman voi tiirata saamatta suoraa lähetystä kiinni.

  Tuohon elämänrytmin muutokseen vielä. Sehän juontuu ajalta, milloin vielä töissä käytiin. Minun töaikani tosin olivat loppuvuosina varsin vapaat, mutta Hilpalla säännölliset; hän heräsi aina arkisin puoli seiisemän. Tavakseni vakiintui reilu 10 vuotta sitten, kun tupakin viljelemisen lopetus pakotti kilojen lisääntymisen muodossa liikkumaan, käydä sitä ennen lenkillä ja suihkussa. Tähän aikataulu jäsähti, niin tiukasti, että vasta nyt yritän sitä rukata uusiksi. Jotenkin järkevämmältä uusi käytäntö tuntuu, muutaman aamun, illan, kokemuksella. Saa nähdä, tarttuuko käytäntö jatkuvaksi? Minulle, vannoutuneelle aamuihmiselle.

  Tänään siis heräsin myöhään, eli noin kuudelta. Lunta ei vielä ole tullut kolattavaksi, joten aamukahvin jälkeen aloin kirjoittamaan. Aamutv:ssa kuulutaan ruotivan Yhdysvaltain edustajainhuoneen avautumista demokraatienemmistöisenä. Jaaha, saakohan Trump muurin, vai tuleeko muuri vastaan?
  Nuorille kiekkolilijoille tuli joulu heti joulun jälkeen. Sen verran onnekas oli tasoitusmaali Kanadaa vastaan. Hyvä niin, kerrankin.
  Olen jopa hieman katsellut hiihtoja "Tour de ski'ltä". Ei paljon mainittavaa suomalaisista. Pärnäkoski sentää rimpuilee kärkisijoilla. Muuten näyttää siltä, että maailman huiput ovat paljolti poissa, tai jättävät turneen kesken.
  Minulle on vanhemmiten iskostunut ajatus, että huippu-urheilun täkein tehtävä ei suinkaan ole kansallistunnon nostaminen, vaan saada nuoret liikunnan pariin. Siinä mielessä menestystä toivon, en niinkään rintaa paiskoakseni. Tänä talvena on viissiin myös hiidon mm-kisat? No niin on, mr. Google kertoi: 19. helmikuuta – 3. maaliskuuta 2019 Seefeldissä Itävallassa. Saa nähdä, inspiroiko tapahtuma uusia Krista Pärnäkoskia ja Iivo Niskasia.

  Joulu rekvisiittoineen, uusi vuosi pommeineen, onvattakana, mutta amaryllikset ovat vasta päässeet ehoimpaan kukoistukseensa. Kukoistusta alkavalle vuodelle myös teille jokaiselle.

MMXVIII PIKAKELAUKSELLA

  On uuden vuoden aatto. Jotkut valmistautuvat ampumaan raketteja, jotkut ampuvat jo. Jotkut käyttävät tarkoitukseen ilotulitteita, jotkut järeämpää kalustoa. Toiset juhlivat, toiset näkevät nälkää. Toiset litkivät boolia, toisilla ei ole edes vettä. Muutamat heiluvat hienoissa vaatteissa, bailaavat hienoissa taloissa, muutamilla ei ole kuin rääsyjä yllään, pahvihökkeli suojanaan. Kaikki kuitenkin ottavat uuden vuoden vastaan, tavallaan ja aikavyöhykkeellään, vaikka suuri osa pallomme väestöstä ei asiaa tiedosta, tai ei siitä välitä.
  Minä kuulun hyväosaisiin, niihin, joilla ei kylmä, ei tukala, ei nälkä, ei jano, ei epävarmuutta huomisesta, ei tuhottua kotikylää, ei surmattuja sukulaisia, niihin, jotka pääsevät lääkäriin, kun sitä tarvitsevat, saavat lääkettä, jos sitä määrätään.
  Minä otan uutta vuotta vastaan laatien viihtyisässä kodissa, asialle omistetussa huoneessa, mukavassa 22 asteen lämpötilassa, vatsassa Hilpan loihtimaa kinkku-mustatorvisienipitsaa ja espressoa, kuvablogia vuodesta 2018, ja yritän olla ajattelematta sellaista, mihin en ainakaan tällä hetkellä pysty vaikuttamaan.

  Kuvia on tullut vuoden aikana taltioitua aika lailla. Digifilmi on halpaa! Alla olevaan vuosikertaukseen olen valinnut erittäin nopean ja pintapuolisen selauksen perusteella yhden kuvan jokaiselta eletyltä kuukaudelta.

TAMMIKUU

  Tammikuun lopulla, 30. päivä, käytiin Tiilikaisilla Kivihaassa. Samalla poikkesin ystäväni Ruikun luona. Se onkin jäänyt päättyvän vuoden ainoaksi tapaamiseksi. Puhelimen välityksellä on toki kontakteja ollut, joskus liian kanssa. Tapaamisiemme jääminen yhteen johtuu siitä, että Tiilikaiset muuttivat juhannuksen alla Espooseen, joten Helsingissä ei tule juuri käytyä. Mutta tulevana vuonna varmasti, ainakin kerran, käyn Ruikun kanssa porisemassa. Jos mahdun hänen soittimia pursuavaan asuntoonsa. Sillä koko repertuaari ei suinkaan ole tässä kuvassa!

HELMIKUU

  Helmikuun 7. päivä aloitettiin mökkikausi. Kauniissa säässä, kuten näkyy. Jäällä vettä ja kohvaa, mutta ei mitenkään ylivoimaista pahnostamista. Uunikin lähti vetämään.

MAALISKUU

  Kuva otettu 23. maaliskuuta. Avokkaansaaressa mennään, itälaidalla, kallion päällä olevaa kotaa kohti. Olosuhde ei ole pöllömpi: muutama pakkasaste, lunta parahultaisesti lumikävelyyn.

HUHTIKUU

  10. huhtikuuta oli näkymä salmelta kohti Ilottia auringon laskettua yllä olevan kaltainen. Kumma juttu: ei ensimmäistäkään kuvaa räntäsateesta taida valikoitua tälle sivustolle. 

TOUKOKUU

  Saareen päästiin 4. toukokuuta, norpan kuvasin 5. päivänä. Ihan asiaa tehden läksin elikkoa etsimään. Tuo paikka, tuo luoto, on muutaman kerran ennenkin osoittaunut oivaksi kuvauskohteeksi minulle, mainioksi loikoilumestaksi norpalle. 

KESÄKUU

  Kesäkuun 17., allekirjoittaneen syntymäpäivänä, saatiin yllätysvieras: tarhakäärme. Yllätys sikäli, että aivan noin tuttavalliseksi ei kukaan niistä ollut aiemmin osoittautunut. Puhelimella sain kuvan napattua. Perään kysäisin, että otatko mieluummin kahvia vai mehua. Käärme livahti sokkelin raosta talon alle. Ei liene kovinkaan sosiaalinen persoona, tämä tarhis. Ei myöskään vaarallinen, pikemminkin hyödyllinen alivuokralainen.

HEINÄKUU

  Puuntekoa riittää. Tämä pino syntyi 2. heinäkuuta, ja odottaa kevättalven kelkkakuljetusta liiterin suojaisaan siimekseen. Puunteko ei ole paskempaa puuhaa. Ainoa, että itikat sun muut surviaiset pyrkivät olemaan kiusana. Mutta niiden kanssa oppii elämään. Kun on pakko.

ELOKUU

  Elokuun 18. päivä usmuutettiin venheellä Neitvuorelle. Tai ei ihan, mutta rantaan kuitenkin. Rannasta käveltiin. Hyvin jaksoi Iiris nousta Hiidenmaan tilan perinnemaisemasta niittyineen ja lampaineen vuorelle ihailemaan suomalaista kansallismaisemaa. Kuriositeettina kerrottakoon, että Neitvuorelta porhallettiin Anttolaan tarkoituksena nauttia kahvit, mehu ja jäätelöt terassilla. Näin myös tehtiin, mutta minä ilman hattua. Kävi niin, että kun pujahdettiin Harviolle, oli edessämme kymmenkunta kanooteilla melovaa turistia. Minä nousin seisomaan tuulilasin takaa niitä väistääkseni, ja hatun pirulainen lensi päästä! Uukkarin tein rivakasti, mutta emme sitä aallokosta enää löytäneet. "Ei päivää ettei vahinkoa", sanoi muinoin taksikuski Tiusasen Pentti, kun minulta sormet taksin oven väliin jäivät.

SYYSKUU

  Syyskuun 18. päivä oli auringonlasku upea. Se hetki, kun taivaanranta on kuvan kaltainen, on melko lyhyt. En noita tuokioita vasiten kyttää. Muutaman kerran olen ehtinyt kuvia nappaamaan, kun olen pirtin ikkunasta äkännyt tilanteen.

LOKAKUU

  8. lokakuuta oli maa aamulla hieman kuurassa. Vanhaan saunanpataan istutetut kukat ja riippuvat mitkä lie olivat hienosti hopeoidut. "Tuollaiset aamut ovat elämän suola", sano Peppe. 

MARRASKUU

  Marraskuun alussa, 1. päivänä, nappasin tämän kuvan. Se ei ole nyt auringonlaskusta, vaikka suunta on suunnilleen sama, kuin syyskuun kuvassa. Nyt on aamu, hieman ennen kahdeksaa, ja aurinko on nousemassa selän takaa. Noista hetkistä saa voimaa tallustaa läpi enimmäkseen ankeiden ja surullisten uutisten täyttämän todellisuuden.

JOULUKUU

  8. joulukuuta oli lunta sen verran, että Iiris ja Joni rakentelivat hienot lumiukot. Tai ne olivat "Lumiukko ja sen sisko", kuten Iiris ilmoitti. Jos on olemassa Lumiukkokilpailuja, noin ilmeikkäillä punkkareilla pitää kolkutella kärkisijoja.

  Olen tätä blogia rakennellut alkuillasta. Nyt on kello vartin yli kymmenen. Katsottiin äsken yleykköseltä Dokkari "J. Karjalainen: Beibi ollaan ikuisii." On se tallenteellakin, tuli lauantaina Teemalta, mutta silloin oli muuta aktiviteettia. Hieno mies hienossa keltaisessa talossa. Mukana dokkarissa upea tarina uusimmat albumin ""Sä kuljetat mua" biisin "Terve, Sirkka Lautamies" synnystä.

  Pommit paukkuu harvakseltaan. Minä lopettelen kolmanteentoista kuvaan: