NEUVO VAN HAN

  Eilen julkaistiin Karjalaisen Jiin uusi albumi "Sä kuljetat mua". En asiasta ollut tietoinen, ennen kuin näin Jukan haastattelun Ylen aamutv:ssa. Ei kun lataamaan levy Spotify:lta. Nyt se pariin kertaan kuunneltu. Taattua tavaraa, kyllä Karjalaiselta aina uusia kappaleita löytyy. 

  Tuossa haastattelussa artisti kertoi uuteen albumiinsa liittyviä hauskoja yksityiskohtia, mm. nimikappleesta, biiseista "Terve, Sirkka Lautamies" ja "Neuvo van Han", kansikuvasta myös. "Terve, Sirkka Lautamies" on ehdottomasti ehkä (anteeksi lainaus Mertsi!) levyn johtava biisi. "Neuvo van Han" puolestaan on klassinen rock'n roll, mutta nimi on nerokas!

  Summa summarum: J. Karjalainen on ehdotonta alansa huippua Suomessa, kestää myös kansainvälisen vertailun.

  Anna ja Iiris tulivat eilen junalla, Joni illalla autolla. Iiris oli kuulemma hieman pettynyt, kun ei tullutkaan kylään ilman vanhempiaan. Johtuneeko isovanhempien piirun verran löyhemmästä suhtautumisesta jäätelönsyöntikertojen aikaväleihin? Ei tietysti! Tai ehkä hippusen kuitenkin?

  Anna kertoi, että Iiris oli Pikku2:sta katsoessaan alkanut yht'äkkiä puhelemaan, että tollanen hattu, silmälasit, ihan ku Peppe-Pappa! Sydäntä lämmittää, kun tyttö muistaa. Eikä pelkästään jäätelön vuoksi, uskon.

  Tänään mennään porukalla katsomaan Elinaa. Varmaan riemastuu äiti. Saa nähdä, keiksi hän meidät naapureilleen ja hoitajilleen esittelee?

  Maanantaiaamuna vien Hyundain pajalle, saan sijaisauton käyttööni. Tiistaina pitäisi oman pirssin olla valmiina. Jokohan oikean etusiiven tarina on finaalissa? Toisaaalta,; miksei hyvä tarina voisi jatkua? Mutta ei minun kustannuksellani, pliis!

  Maanantai näyttää ennusteen mukaan sateiselta, ainakin Helsingissä. Tiistaina on autonvekslaus. Joten ehkä vasta keskiviikkona porhalletaan Stadiin ja sen museoihin. Junalla mennään. Järjetöntä omalla autolla olisi sinne mennä., etsiä ja maksaa parkkeerauksesta. Ja jostakin syystä Lahti-Helsinki välin usmuuttaminen auton ratissa on minusta tympeää. Ajankin yleensä osan matkaa vanhaa tietä, koska siellä ei tarvitse olla silmät liimautuneena taustapeiliin. 

  Kaikki kohteemme keskustassa ovat kävelymatkan säteellä, ei senkään vuoksi ole autolle tarvetta. Sitä paitsi edellisestä junamatkasta on kulunut jotakin 12 vuotta. Korkea aika korjata asia.

  Tsiikailin hieman 10 päivän sääennustetta Anttolaan. Näyttävät kelit viilenevän. Ensi viikon loppupuolella ovat päivälämpötilatkin hädin tuskin plussan puolella, hieman lumihiutlettakin kartoilla näkyy. Eli taitaa olla korkea aika mennä laittelemaan talvivalmiuteen paikat, veneet, pihat, saunat, vedet, tiskikoneet. Ja mielet myös lähestyvään talvitaukoon valmistella. Vaikka kyllä marraskuussa vielä saareen mennään. Soutuveneellä mennään, kantovedellä kokataan. Ei se ongelmaa tuota.   

  Kuinka ollakkaan, kun tätä kirjoitan, muistui mieleeni viime viikolla Pesosen Hegulin kertoma anekdootti. Se koskee Hyvösen Erkkiä, R.I.P. Mies oli kulmakunnan legenda, persoona, kenestä elää lukemattomia tarinoita. No,tämä tarina menee seuraavasti:

  Muutama paikallinen äijä istuksi Rantaharjussa olusilla. Puhe kääntyi erääseen henkilöön. Joku kysäisi: "Vieläköhä se X.Z. ellää?" 

  Tähän Erkka, tapansa mukaan hieman änkyttäen: "E-ellää se, i--i-iha va-va-varmst. M-miä näin se-sen to-toessakesänä to-torilla!"

  Asiahan tuli aukottomasti todistetua. 

  Pitäisi oikeastaan koota koneelle muistiin kaikki mahdolliset Hyvösen Erkkaa koskevat muistot. Pesosen Heguli, Haneli, monet muut, voisivat lisätä minulta unohtuneita tai tuntemattomia tapahtumia. Kaikki tämä erittäinkin bona fide. Kunnioituksesta katoavaa kyläpersoonakulttuuria kohtaan.

  Kansa alkaa valua yläkertaan; ensin tuli Hilppa, sitten Iiris ja Joni. Joten eroan ystävistäni näppiksestä ja pc:sta, liityn joukkoon elävien.

 

SYYTÄ SYNKISTELLÄ SYYTTÄ

  Minua on syytetty vuosien saatossa enemmän tai vähemmän paskamaisista teoista, useimmiten syystä. Varmaan jokaista on. Ja varmaan jokaista on syytetty paskamaisesta teosta, mitä hän ei ole konsaan tehnyt. Se ei tunnu mukavalta. Minulle kävi näin. Kun eilen tultiin kotiin, selvisi, että perätön syytös on tuotu ilmoille. Kun asia minulle valkeni, päässä pimeni, karvat nousivat pystyyn, olin hyökkäämässä puhelimen kimppuun, sitten sähköpostin, hyvä, etten autolle rynnännyt. Onneksi Hilppa oli vierelläni, järki päässään. Hän sanoi, ettei minun kannata olla millänikään, syyttelijällä se huono olo on! Totta. Joskus, yleensä aina, kannattaa olla hiljaa. Provosoituminen harvoin johtaa kovin suotuisaan lopputulokseen.

  Lienee se, että on joskus aiheestakin syytetty, sai nyt minut lähes tolaltani. Varmaan taka-alalla muhi ajatus, että se riittää, kun asiasta syytetään, aihettomamia en jaksa kestää. 

  Nyt, kun tuosta hetkestä on kulunut reilu vuorokausi, ei päässä enää kohise. Mielikin on rauhallinen. Eikä tuo perätön väittämä ihan puskista tullut. Sitä osasin hieman uumoilla. Lienee syy siinä, että syytteen esittäjä purkaa oman huonon olonsa ja katkeruutensa minuun. Tuntuu vaikealta käsittää, miksi minun pitää syyttä suotta kärsiä jonkun muun huonosta olosta. Mutta pitää myös ymmärtää, että ihmisen katkeruus, johtuipa se oikeista tai kuvitelluista syistä, saattaa saada hänen arviointikykynsä horjumaan. Eli eletään sen kanssa.

  Ilta kuluu. Kirjoitan, olen olemassa. Auto sonnustautui tänään talvirenkaisiin. Vianorilta pyyhkäistiin kauppakeskus Valon Intersportiin. Olin bongannut mainoksen, missä kerrottiin Haltin kevytvanulenkkipukuja myytävän tänään hintaa 69 € (ovh. 149 €) , niin miehille, kuin naisillekin. Koska sellaiseen oli tarve, meillä molemmilla, mentiin katsomaan. Siinä kävi niin, että minä ostin sellaisen, Hilppa ei. Minulle näet koko M sopi, kuin suutarin sormi sian persiiseen. Hilppa puolestaan on eriparia. Hänelle olisi pitänyt olla takki eri kokoa, kuin housut. Eivätkä ne tietysti ristiin tuotetta myyneet. Hilppa jäi siis kuulolle, eli tarkkailemaan tulevia tarjouksia. Mielestäni sain hyvän lenkkiasun Suomen nykyisiin ei kovin hyytäviin talviin kohtuuhintaan. Vaikka ovh:t ovatkin, mitä ovat.

  Intersportista usmuutettiin Elinaa katsomaan. Puolitoista viikkoa oli kulunut edellisestä käynnistä. Hoitajat kertoivat äidin voinnin olleen hyvän. Ja että hän on kauniilla ilmoilla ollut paljon ulkona. Ja että sosiaalisuutta tulee aina vain enemmän. Eli hän viihtyy yhä paremmin muiden seurassa. Habituskin oli äidillä tosi pirtsakka. Mutta muisti on, mikä on. Kyllä hän jotakin muistaa. Kertoi mm., että siellä oli ollut kaikenlaista sekaannusta. Me kysymään, että  mitä? 

  "No sellaista, että olin joutunut väärään huoneeseen", kertoi Elina.

  "Eli että olit vahingossa mennyt sinne, tarkensin.

  "Niin kai", vastasi hän, "kyllä minun oloni on joskus sekavaa."

  Eli hän jossain määrin ymmärtää oman tilansa ja tilanteensa. Ja ilahtuu, aina kun sinne mennään. Muisti nytkin kertoa muille vanhuksille, että tämä pariskunta on minun sukulaisiani. Ehkä tarkemmin udeltuna olisi löytynyt tieto siitäkin, että mitä sukua ollaan. 

  Iltapäivällä kävin viemässä jäteasemalle joitakin maalipurkkeja, osa hyvinkin vanhoja nurkissa pyörineitä jämiä, sekä kaksi veneliiterin parioven päällä hyllyllä vuosikymmet tönöttänyttä myyränmyrkkypurkkia. Maalitörpöt sain itse nakella konttiin, myrkyt kävi aseman virkailija hakemassa, vei ne lukittuun tilaan. Hyvä niin. 

  Tänään oli sumuisen kostea ilma, koko päivän. Huomenna taitaa jossain vaiheessa sadella. Minä onnistuin aamulla sauvakävelämään normireitin kaatumatta, vaikka en otsalamppua päähäni tällännyt. Muuten meni hyvin, mutta oikean jalan polvi alkoi loppumatkasta vihotella. On se sitä tehnyt joskus aiemminkin. Ei kuntoilijaeläkeläinen tervettä päivää nää. Pitänee siirtyä tyystin pyöräilyyn, kun vielä ilmat sallivat. 

  Huomenna ollaan hissukseen, perjantaina tulee vieraita Espoosta, ensi viikolla kai Helsinkiin museoita kiertämään. Ja loppuviikosta Anttolaan. 

  Hilppa katsoo Idols'ia. Syyttäkää, jos tahdotte, syystä syytätte, mutta minä jaksa. Mieluummin siirryn Stuart MacBride'n kirjan "Tappava pimeys" pariin.

Ja obligatorinen kuva, mikä sopii mielentilaan: hieman synkkä, mutta rauhallinen.

MENNÄÄN MUSEOON

  Huomenna loppuu taas yksi mökkijakso, yksi lukemattomien, toivon mukaan ikuisuuteen jatkuvien, jaksojen ketjussa. Rehti viikko lokakuisessa Anttolassa, kelit samanlaisia, kuin kesällä 2017 keskimäärin, paitsi sateettomampia. Ilmastonmuutos, luontainen vaihtelu, mikä lie? Mutta, vaikka syksyihminen olenkin, kyllä tämä räntäsateen ja kohisevan koillistuulen voittaa.
 
  Muikkuja on pyydetty, sikaa toivottu, ahventa kaivattu. Kalassa ollaan pysytty, vaikka siikoja nousee vielä niukasti, ahven on tyystin kateissa. Ei tietystikään kissoissa, sillä "kissoille kiisket, koirille kuoreet" sanoo vanha kansa. Eikä katiskoissa, vaan oikeasti hukassa. Enkä taaskaan tarkoita eläintä.

  Mikäli ei päätöksestä valiteta, hoviin viedä, tullaan taas saareen pe. 26.10. Silloin on luontoäiti varmaankin saanut "lehenputoomisjuhlat" vietetyksi loppuun, joten hyötyliikuntaa löytyy, tosin vain päiväksi.
  Siika on varmasti myös liikkeellä siihen malliin, että haikupönttö natisee, paistinpannu pihisee, karkealle suolalle löytyy kraavaamiskäyttöä.
  Olen sopinut perämoottorille syyshuollon lokakuun viimeiselle päivälle. Päättämättä on, joko tulevalla resissulla vene viedään Hanelin rantaan hibernoimaan, vai viiraillaanko marraskuun puolivälin paikkeille. Riippuu vähän, tai paljon, ilmoista ja ennusteista.
  Rantapumpun korjaan talvisäilytykseen tänään, mökin vedet jäävät vielä päälle. Seuraavalla matkalla nekin on parasta tyhjentää. Ollaan loppusyksy, kevättalvi kantoveden varassa.
  Luulen, että marraskuun loppulla, ehkä joulukuun alkupuolella, laitetaan mökki lopulliseen talvikuntoon. Silloin alkaa suunnilleen kolmen kuukauden tauko. Helmikuun loppupuolella sitten aloittelemaan uutta mökkivuotta.

  Joten huomenna Hollolaan. Keskiviikkona asentaa mr. Vianor autoon talvirenkaat. Sen jälkeen pitää käydä peltikorjaamolla sopimassa kovan onnen lokasuojan uudelleenmaalaus. Jos vaikka seuraavaksi maanantaiksi sen saisi sovittua. Päivä, pahimmillan kaksi, siinä menee. Saan heiltä auton siksi aikaa käyttööni.
  Se virhe maalauksessa on kyllä tosi snadi. Jos eivät olisi siitä kertoneet, en varmaan koskaan olisi asiaa noteerannut. Yritin tuossa rannalla luonnonvalossa kohtaa tihruta, enkä huomannut mitään. Hallin keinovalon kohdistuessa tietyssä kulmassa lokasuojaan, sen kyllä havaitsin. Mutta rehellisyys kannattaa; tiedän varmasti, mihin auton vien, jos tarvetta tulee, mitä pajaa suosittelen, jos joku vinkkiä kaipaa.

  Tiilikaiset tulevat viikonlopuksi meille. Annalla on pe. vapaata, hän tulee Iiriksen kanssa junalla jo päivällä, Joni sitten autolla illalla, tai lauantaiaamuna. Iiris on kuulemma oppinut käyttämään lahjaksi saamaansa musisoivaa sähköhammasharjaa ihan itse. Iso tyttö.

  Ensi viikolla on tarkoitus tehdä matka Helsinkiin. Junalla matkustetaan. Mennään käyttämään museokorttia. Käydään ainakin Kansallismuseossa, Kiasmassa, Amos Rex'ssä ja Taidemuseossa. Voipi olla, että enempää ei päivän aikana ehdi koluta, ettei mene aivan läpikävelyksi.
  En Kiasmassa, Taidemuseossa, enkä tietystikään Amos Rex'ssä, ole konsaan käynyt. Kansallismuseossa toki. Vastahan siellä ensimmäisellä pääkaupunkireissullani, kesällä 1957, piipahdin. Oltiin isä-Erkin kanssa kahdestaan reissussa. Ainakin yksi yö Erkin opiskeluaikaisen toverin luona vietettiin. Käytiin museon lisäksi Linnanmäellä, Korkeasaaressa ja Suomenlinnassa. Melko kliseistä toimintaa, siihen aikaan. Vaikka samasuuntainen se taitaa olla nykyäänkin, ensireissun ohjelma.
  En kovin paljon tuosta matkasta yksityiskohtia muista. Ihme kyllä en edes Linnanmäeltä. Korkeasaaren ja Suomenlinnan lauttamatkat muistan. Ja Korkeasaaressa syödyn ateria. Kanankoipi ja riisiä, jäätelöä jälkkäriksi. Ja juotavaksi sitruunasoodaa! Ai että se poreili suussa ihanasti!
  Tulevan museomatkan lomassa varmaan aterioidaan myös. Mutta tuskin kanankoipea, sitruunasoodaa. Jäätelö on mahdollisuuksien rajoissa.

  Aamu-tv valottaa uutisia taustalla. Eilisistä lämpöennätyksistä ainakin puhutaan. Ainahan ilmat puhuttavat. Johtunee siitä, että ne ovat yleensä ovenavauksen päässä meistä jokaisessa. Ovat ne, vaikka ovea ei itse auki saisikaan.
  Poliisi aloittaa tänään raskaan liikenteen tehovalvonnan. Ei koske luultavasti meitä, vaikka Hollola-Anttola-välin suhaaminen joskus raskaalta tuntuukin.
  Suomalaisille tuntuu olevan tärkeää se, kuinka meikäläiset lätkäilijät pärjäävät NHL:ssa. Ymmärrettävää, sillä lätkä on suunnilleen ainoa laji, missä ollaan planeetan parhaimmistoa. No, onhan Suomi taas päässyt voittojen makuun Eukonkannon mm-kisoissa Viron pitkän hallintakauden jälkeen.
  Parikymmentä kansanedustajaa kertoo kiusaamisesta eduskunnassa. Niinpä, kyllä hiekkalaatikolla väliin tapahtuu kaikenlaista.
  Suomessa on ulosotossa yli puoli miljoonaa velallista. Merkki toisaalta kiristetystä sosiaalipolitiikasta, jälkeen jääneistä eläkkeistä, toisaalta helpoista hankittavista pikavipeistä. Tosiasia on, että ulosttohenkilöiden asiakkaiden määrän pitää huolestuttaa, ainakin muita, kuin ulosottohenkilöiden liiton puheenjohtajaa.

  Tuossa tuota. Ja tässä 16.10.2016 rakennettu kuva tuon tuottajasta. 

MUIKKU & MUIKKU & MUIKKU

  Tiistaina laskettiin verkot, keskiviikkona nostettiin. Muikkuja tuli mukavasti, meille parista verkosta reilu kolme kiloa.

  Olipa liki kolmikiloinen haukin! Se oli ahneuksissaan mennyt napsimaan mujeita verkosta, jäänyt kitusistaan kiinni. Ahneella on sontainen loppu; hymypoika on nyt fileinä pakkasessa. Neljän siikaverkon yhteisessä jatassa oli kaksi siikaa. Ei liiku vielä siika, mutta tuloillaan on. 

  Muikkuja on sitten syöty, muodossa jos kolmannessa. Hilppa valmisti heti patakukon, se sai muhia uunissa iltaan asti. Kylläpä maistui hyvältä, pitkästä aikaa.

  

  Ennen sen herkuttelemista syötiin jo lounalla muikkuja, paist'muikkuja. Ei sovi niidenkään makua moittia.

  Eilen vielä korvensin haikupöntössä pari ritilällistä mujeita. Ei tarvinne kertoa, olivatko ne hyviä vai pahoja?

  Jotta eivät alkaisi evät kasvaa selkään, ei muikkuverkkoja varmaan tällä reisulla laiteta järveen. Siikasellaiset kai tänään lasketaan, ehkä pari ahvenellekin.

  Kyllä ilmat ovat meitä hellineet. Aurinkoista ja lämmintä on ollut, tulee vielä olemaan, yli viikonlopun. Krassiämpärikin on saanut vedellä viimeisiään auringonpaisteessa.

    Eilen käytiin vähän sienessä. Koska harvoista suppilovahveropaikoistani Saukonsalon puolella oli kaksi ottanut aikalisän, sillä metsäkone oli päättänyt hiilinielun pienentämisen niillä maisemilla olevan tähdellistä, sörnäytimme Piskolaan. Siellä on yksi sammaleinen pohjoisrinne, mikä on joskus antanut runsaastikin satoa. Paikan tietävät kuitenkin useat. Niinpä siellä oli/olivat joku/jotkut jo ehtineet äskettäin käydä. Yhteen ateriaan kuitenkin saatiin emmeet, kun rinne tarkottiin. Lisäksi saadaan monen sortin kastike, koska vähän kanttarellejä, muutama tatti, ja reilusti vaaleaa orakasta, koriin päätyi. Myös sopivan kokoisia kangassieniä löytyi mukavasti. Hilppa ne ryöpäytti, keitti liemen, säilöi pari purkillista pikkelsiksi. Mukavaa höystettä sydäntalven aterioille.

  Uunissa liekit kohisee, halot rätisee. Ei lämmön takia olisi välttämätöntä tulia tehdä, mutta Hilppa tällää kaalilaatikon sinne kypsymään. Eikä ilppi pahemmin henkäile, kun näillä keleillä leivinuunin lämmittää. 

  Saunapäivä tänään. Muuta kummempaa ohjelmaa ei lukujärjestykseen ole merkitty. Ehkä avaan hieman veneliiterin lattiaa, käyn katsomassa, miksi se on keskiosalta pahasti notkolla. Jotakin on siellä pettänyt. Tunkkaan ylös, laitan tavaraa kannattamaan. Ja taas vaikka tanssit järjestäisi. Vaikka en kyllä järjestä. En tähtien kanssa, enkä ilman. Tai jos järjestän, toimivat musisoijina Rohusen Matti kazoon, Teittisen Eki helevetin pienen, kaulaketjussa roikkuvan, huuliharpun kanssa. Sellaista soittoa on saaressa muinoin kuultu. Eiköpä pojjiilla ole taidot vielä tallessa? Miten lie sopii keikkakalenteriin? (Anteeksi Matti ja Eki, tällaista menin ehdottelemaan, ilman mitään yhteydenottoa asianosaisiin!).

  Kohta Hilppa nousee kahville. Minä lisään uuniin muutaman puun. Aamun ensimmäiset ykkösen uutiset äänessä selän takana. Sipilän uhittelua ja siellä puidaan. Ja hirmumyrskyn tuhoja. Uutiset eivät kovin mukavia ole viime aikoina(kaan) olleet: tulvia, hirmumyrskyjä, maanjäristyksiä, mutavyöryjä, Sipilää. Ja ilmastonmuutosta ei myönnetä, hallitus ei kaadu. Onneksi näissä maisemissa vitutus pysyy siedettävissä puitteissa.

SNADI NARRATIIVI

  Kummallista. Tai sitten ei. Aina, kun saareen saapuu myöhemmällä syksyllä, tai kevättalvella, päälle hyökkää melkeinpä huutava hiljaisuus. Sen aistii aina, riippumatta siitä, onko ollut ihmisten ja infrastruktuurin aiheuttamassa kohinassa päivän, viikon, kuukauden tai useampia. Se on rauhoittavaa. Eilen aloin ihan tarkoituksella höristelemään korviani. Vajaan tunnin kässelehdin ulkona, ja ainoat äänet olivat tikan hetken kestänyt rummutus, ja, tarkkaan kuunneltuna, tiaisten touhukaan puuhailun aiheuttama suhina aitan takana koivuissa. Kai ne kokoavat talvivarastojaan?
  Keväisin täyttää ilman lintujen laulu. Kesäisin myös, minkä nyt pääsee tunkeutumaan varsinkin heinäkuussa ja viikonloppuisin edestakaisin ajelevien veneiden ja vesiskoottereiden pörinän läpi. Loppukesästä, alkusyksystä, kuuluu kuikkien kuikkailuja, joutsenten trumpetteja, yli lentävien muuttolintuparvien kaakatusta. Hienoja elämyksiä, totta kai. Mutta hiljaisuus huutaa minulle kaikkein kovimmin.
  Sydäntalvella ei näissä maisemissa ole juuri tullut aikaa vietettyä vuosikymmeniin. Hiljaisuus on vallalla silloinkin. Tulipalopakkasen kuurottama tienoo suorastaan uhkuu hiljaisuutta. Sitä harvemmin rikkoo edes muuten melkein koska tahansa kuultava korpin ronkunta. Jospa tulisi vielä jäät ja talvi joulukuussa. Saisi yhden joulun täällä viettää, hiljaa hiljaisuudessa. Tai no, ei ihan koko joulua. Pitäähän Iiriksen, Tiilikaisten, kanssa aattona olla. Mistäs se pukki muuten pierastais? Peppe-pappa-pukin tilalle?

  Sunnutaina tultiin, oli hieno keli. Niin oli eilenkin, minkä alkoi illansuussa tihuuttelemaan. Aamusta oli melko tyyntäkin. Päivemmällä äityi hieman tuulemaan. Se tietysti pilasi äsken hehkuttamani hiljaisuuden. Vaikka ei koivujen kohinassa, haapojen havinassa, mäntyjen suhinassa, aaltojen loiskeessa, mitään valittamista ole.

  Lähdin eilen, ihan asiaa tehden, katselemaan vesiltä käsin ruskan laatua ja astetta. Keltavoittoinen oli maisema kotirannalla...

...hieman punertavaakin jossain...

...jossain vielä punertavampaa.

  Ei näkynyt enää vesilintujakaan. Eikä norppia. Eikä ihmisiä. Muutama vekkojata lippukohoineen sentään näkyi mustuttamassa, että muitakin on olemassa. Ja kaunista oli. Ei tähän kyllästy koskaan. Jos kyllästyy, eivät asiat ole enää hyväällä tolalla.

  Nyt, kun tätä kirjoitan, käy mielessä, että jos ihmiset eivät ole aiemmin asiaa tiedostaneet, niin toivottavasti eilen julkaistu ilmastoraportti saa heidät havahtumaan. Jotta tulevilla sukupolvilla olisi mahdollisuus elää ja kulkea luonnossa, kasvattaa taas uusia sukulpolvia elämään ja kulkemaan luonnossa. Paljon pahaa on ihmiskunta teynyt, mutta kaikki toivo ei ole vielä mennyt. Mutta kinthaalla ollaan.

  Väriloistoa on pihallakin...

...mutta en ryhdy vielä haravoimaan. Kahlataan lehdissä, ettei tarvitse moneen kertaan tehdä. Niin kuin ollaan, pöljyyksissään, tehty useina syksyinä.

  Tänään on tulossa sateen sävyttämä päivä. Verkkoja on aikomus luitenkin laskea. Eivät kalat sateesta perusta. Emmekä me naapurin kanssa. Sadevaatteet niskaan, pyydöt järveen. Muikkuja yritetään, siikoja kokeillaan. Jos tulee, muikkuja, on tarkoitus laittaa patakukko leivinuuniin. Kunnon possunkylkeä on varattu mukaan, ihan sitä silmällä pitäen.

  Loppuviikoksi on povattu poikkeuksellisen lämmintä, viittätoista hipoo täälläkin. Eikä satele. Suppilovahverosafari täytyy tehdä. Muitakin sieniä on vielä vähin kerättäväksi. Ja jos ei muuta puuhaa ilmene, kuunnellaan hiljaisuutta, katsellaan päivällä lehtien varisemista, yöllä tähtiä. Ja ollaan vaan. 

  Lopetan tämän kuvapainotteiseksi muodostuneen blogin narratiiviin:

  "Tulimme hyvän sään aikaan, nautimme. Oli hiljaista, nautimme. Tuli sanaharkkaa. Olimme hiljaa, emme nauttineet.

  Ja kuvaan:

NELJÄN IKÄINEN

  Eilen oli Iiriksen juhlapäivä. Virallisesti jo viime maanantaina, mutta lahjoineen, kakkuineen vieraineen, vasta eilen. Koossa oli viitisentoista sukulaista. Huuto-, eli lastensynttärit ovat vasta myöhemmin.
  Kemut alkoivat kahdelta. Me ajoimme Tiilikaisille Kontulan kautta; poikettiin hakemassa Annan tilaama kakku. Muhkea kakku se oli. Iiris sitä ihailee puhallettuaan onnistuneesti kynttilät.

    Maistui kakku mainiolta myös. Iiriksellekin. Vaikka masu taisi olla jo pullollaan muita herkkuja.

  Lahjoja tuli taas, tietysti, vaikka millä mitalla. No, ne kuuluvat lapsuusaikaan. Kiva niitä oli availla.

  Mukavat juhlat vietettiin. Emma, Olga, Shade ja Luna olivat tulleet jo perjantaina auttamaan järjestelyissä. Mikäs on sukuloidessa, kun nyt on tilaa paremmin, kuin entisessä asunnossa. Siinä ystävälliset avustajat ansaitulla kahvitauolla.

  Varttuneempi vierasväki sai nauttia kahvinsa pöydän ääressä.

   Shade ja luna kasvavat, niin kuin lasten ja nuorten tapoihin kuuluu, kohisten. Vuosi aikaa, kun edellisen kerran heidät tapasin. Nykynuoria ovat, puhelin kuuluu asiaan. 

  Iltapäivä kului rattoisasti. Aikanaan sitten maha pullollaan, kassissa muhkea pala kakkua, lähdettiin ajelemaan kotiin. Anna oli tosiaan ylimitoittanut kakun tilauksen, tai tilaaja oli ymmärtänyt väärin. Anna sanoi pyytäneensä n. 15 hengen luomuksen. No, meitä oli sen verran, mutta tuskin neljännestä kakusta saatiin tuhottua. Voi tietysti olla, että tekijällä on eri käsitys, ehkä jopa empiirinen, ihmisen kyvystä appaa kaikin puolin herkullista tuotetta sisuksiinsa.

  Sinne jäivät Anna ja Iiris...

..sinne jäi Joni virittelemään karttapalloa...

..sinne jäivät Olga ja Emma, sekä...

...Shade ja Luna, huomiseen saakka.

    Sellaiset juhlat vietettiin. Nyt, aikaisin aamulla, tuntuu yhä, että makeannälkä on hetkeksi tyydytetty. Vielä iltakahvin kanssa kun piti kakkua syödä. 

  Edes lenkille en uskaltnut lähteä. Toissa aamuna kävi näet siten, että kun lähdin tomerasti matkaan, astuin ensimmäisessä mutkassa asfaltin ja soran reunukselle seurauksella, että löysin itseni rähmällään tantereessa. Kuulokkeet olivat lentäneet huut helevettiin. Könysin pystyyn, tarkastelin vaurioita. Vasen nilkka oli kipeä, oikeaan polveen ja oikeaan kyynärpäähän sattui. Puhelimen valon avulla löysi kuulokkeet, nilkutin tuon satametrisen kotiin. Onneksi selvisen vähällä; ei mennyt nivelsiteitä, luista puhumattakaan. Nilkka hieman turposi, polveen laastaria. Nyt on enää hieman arka, nilkka. Mutta ei järkeä sitä lähteä vielä rasittamaan.

  Koska aamuisin palaa vain joka toinen, tai kolmas, katuvalo oli vahinkopaikassa pimeää. Ei se ole mikään puolustus, joskin syy, tapahtumaan. Olisi pitänyt laittaa otsalamppu päähän, kyllä minä tiesin hetkittäisen pimeyden. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, sanotaan. Eikä turhaan.

  Koska en mennyt lenkille, kirjoitan. Ja heti aamusta lähdetään Anttolaan. Mikäli ennusteet pitävät kutinsa, kuten toivoa sopii, meitä odottaa manio syyskeli. Saaressa ollaan 16.10. asti. Sitten Hollolaan, vietetään täällä kuun loppupuolelle saakka. Mutta nyt hakemaan lehti laatikosta, aamukahvia valmistelemaan. 

KAIKKI KIISTÄÄ

  Viime aikojen uutiset ovat olleet kiistokeskeisiä: Brett Kavanaugh kiistää ahdistelusyytteet. Entiset, nykyiset ja hyllytetyt poliisijohtajat kiistävät virkarikossyytteet. Donald Trump kiistää verokeinotteluepäilyt. Ei tuossa mitään uutta ole. Harvoin syytetty myöntää mihinkään syyllistyneensä, tuskin koskaan epäilty rientää nöyränä tunnustamaan tekonsa. Ja kaikki meistä tietävät, että vankilat pullistelevat syyttömästi tuomituista.
  Trumpille tämä on tuttua. Hän on kiistänyt jo niin monet epäilyt, että jos joku keksisi uutisoida, että Trump on olemassa, rientäisi mr. President twiittamaan, että ei pidä paikkaansa, perusteeton epäily. Twiitattava olisikin, sillä luultavasti ei edes hänen lakimiehensä kiistäisi sellaista asiaa pressan puolesta. Tai voisi kiistääkin, jos niin käsketään.
  Kiistämättä en halua ottaa kantaa siihen, ovatko yllämainitut syytteet tai epäilyt aiheellisia. Kunhan vaan kiistämistä yleensä pohdiskelin. Tämä tarkennus siksi, ettei tulisi turhaa kiistaa. Kiistely asioista, mistä ei tarvitse kiistellä, on tosiaankin turhaa. Ei kai kukaan aseta sitä kiistanalaiseksi?

  Viikko etenee omalla tahdillaan. Alkaa hiljalleen tottua ihmisten ilmoilla asumiseen. On tällä puolensa; lämpöä ilman uuneja, vessakäyntejä ilman toppista tai berberiä, kalaa tiskiltä fileinä ja tuoretta pullaa viiden minsan päässä, kirjastoon pari kilsaa, lehti aamuisin laatikossa. Toisaalta, kun on taas saaressa, on sillä puolensa; saa lämmittää uuneja, voi katsella kevennysreisulla järvelle aukinaisesta ovesta, syödä voirinkeleitä ja heitellä verkkoja, saa avata mukanaan tuomia kirjoja, eikä tarvitse tuhria käsiään painomusteeseen. Asiat ovat sellaisia, miksi ne kulloiseltakin kantilta tarkasteltuina muodostuvat. Siksi yhtä totuutta on vaikeaa löytää.

  No, molempia totuuksia julistetaan loppusyksy tasapuolisesta. Varmaan n. viikon rupeamia ollaan vuorotellen Hollolassa ja Anttolassa. Päivä, tai pari, miksei kolmekin, suuntaan tai toiseen. Mikäli asiat vaativat. Mikäs meitä kahlitsee olemasta kummassa vaan, tai vaikka jossain muualla, kuinka kauan vaan. No, loppuu saaressa käynti aikanaan. Varmaan marraskuu, vielä joulukuun alkupuolellakin, siellä käydään, jos kelit sallivat. Sitten tulee tauko. Helmikuun loppupuolella taas uutta kautta aloitellaan. Jos on jäitä. Kun ei näistä talvista nykyään tiedä.

  Täällä on tullut lenkkeiltyä, vähin pyöräiltyäkin. Se ongerlma saaressa on, että kun tähän aikaan vuodesta ei juuri ole järkevää fyysistä hommaa tehtäväksi, jää possupaistin sulatus vaillinaiseksi. Viime vuonna kävin pari kertaa Piekälän puolella sauvakävelemässä. Mutta tuntuu kynnys veneellä lenkille menoon olevan melko korkea. Jätetään iltasuklaat kauppaan, donitsipaketit myös, pysyy elopaino paremmin kohtuuden rajoissa.

  Nyt on tv:osta alkanut tulla katsottavia sarjoja: "Poika, joka katosi musiikkin", "Nousuvesi", "Nuori Morse", pian  "Aika on meidän" ja "Sorjonen", muitakin alkaa loppuvuoden aikana. Tuo "Sorjosen" ensimmäinen kausi tuli katsottua. Ei oiken aluksi kolahtanut, mutta lopulta alkoi maittaa. Toivottavasti jatkuu samoissa merkeissä. Niin, ja onhan "Särkynyt enkeli" myös meneillään, viimeistä jaksoa vailla. Mielestäni Sean Bean näyttelee mallikkaasti omien muistojensa riivaamana seurakuntalaisiaan auttamaan pyrkivää katolista pappia.

  Kirjapuolella olen lukenut/lukemassa muutamaa Arnaldur Indriðason'in jostain syystä lukemattomaksi jäänyttä kirjaa; "Varjojen kujat" luettu, "Muistin piinaamat" työn alla, "Saksalainen talo" odottamassa. Miehen uutuus "Petsamo" pitää varata, kun Hollolassa oleminen nyt alkaa lisääntyä. Näkyy Lastun sivuilla muistilistassani olevan myös Ian Rankin'ia, Fred Vargas'ia, Pierre Lemaire'a, Harlan Coben'ia. Pitää käyttää parin, kolmen kuukauden vakituisempi asuminen kotona hyväksi, varailla ja lukea lukemattomia kirjoja. Kesällä ei hirveästi tule varattua, ettei tarvitse vasiten lähteä hakemaan. Vaikka onhan niissä seitsemän päivää aikaa. Noutaa. Varauksissa. 

  Hilppa tälläsi aurinkolasit päähänsä, lähti lenkille. Minä sanoi laistavani. Kirjoitan tämän loppuun, lähden pyöräilemään. Ja käyn samalla hakemassa pullat. Joko Lidl'in, tai K-Supermarketin paikalla paistettujen valikoimasta. Täällä voi itseään hemmotella, kun tulee/pääsee liikuttua/liikkumaan.

  Joten lauantaina synttäreille, pyhänä Anttolaan, jonakin päivänä sieltä takaisin. Suoraan sanottuna, suurin piirtein, sellaista elämä on.

Loppuun kokolailla neljä vuotta sitten, eli 5.10.2014, otettu kuva Avokkaan pihavaahterasta.