KAIKKI ON JO KEKSITTY?

  Kaikki mitä voidaan keksiä, on jo keksitty. Tällaista lausahdusta sovitetaan usempaankin suuhun. Historian varrella mm. Julius Frontinus, insinööri Roomasta ensimmäisellä vuosisadalla ja Charles H. Duell, Yhdysvaltain patenttiviraston pääjohtaja vuonna 1899, ovat sellaiisia henkilöitä.  Muistaakseni joku tiedemies, USA:sta?, sanoi samaa aivan viime aikoina vuosia. Tämän kaltaiset "viisaudet" perustuvat osin ajallaan vallitsevaan tietämykseen, mutta enemmänkin lausujansa lyhytnäköisyyteen.
  Musiikissa on tietty määrä säveliä ja tahteja, pari sävellajia, erilaisia rytmejä, etc. Niistä on mahdollista luoda lukematon määrä erilaisia versioita. Koska mahdollisuuksia on rajallinen määrä, loppuvat ne, matemaattisesti ajateltuna, joskus. Mutta onko kukaan koskaan sanonut, että kaikki musiikki on jo sävelletty?
  Musiikista poiketen ei ihmismielellä ole rajoja. Ihminen, varsinkin tiedeihminen, on lapsi, joka kysyy alati: "miksi?" ja "miten?" Koska ihmismielellä ei ole rajoja, ei ihmisen keksinnöilläkään ole.

  Muutamia esimerkkejä aikansa visioäärien lausahduksista (lainattu google-hausta, todenperäisyys tarkastamatta):

 "Porata öljyä? Tarkoitatte että porataan maahan reikä ja yritetään löytää öljyä? Tehän olette hullu!'' -- Henkilöt, joita Edwin L. Drake yritti saada mukaan öljynporausprojektiinsa, 1859.

  ''Louis Pasteur'in teoria mikrobeista on naurettavaa kuvitelmaa.''  -- Pierre Pachet, fysiologian professori Tolouse'ssa, 1872.

  ''Tässä 'puhelimessa' on liikaa puutteita jotta sitä voitaisiin pitää vakavasti otettavana kommunikoinnin välineenä. Laitteella ei ole mitään oleellista hyötyä meille.''  -- Western Union'in sisäinen muistio, 1876.

   ''Ilmaa raskaammat lentokoneet ovat mahdottomuus.''  -- Lord Kelvin, Royal Societyn puheenjohtaja, 1895.

  ''Kuka kumma haluaisi kuulla näyttelijöiden puhuvan?''  -- H. M. Warner, Warner Brothers, 1927.

  ”Tulevaisuudessa riittää viisi tietokonetta tyydyttämään maailman tarpeen”.   --IBM:n johtokunnan puheenjohtaja Thomas Watson, 1943. Ennustus ajankohtaistettiin 1980: ”Tulemme tarvitsemaan 275 000”.

  ''Tulevaisuuden tietokoneet voivat painaa niinkin vähän kuin 1,5 tonnia.''  -- ''Popular Mechanics''-lehti, 1949.

  ''Emme pidä siitä, miltä heidän musiikkinsa kuulostaa, ja kitaramusiikki on menossa pois muodista.''  -- Decca Recording, torjuessaan the Beatlesin, 1962.

  "Mutta...mitä hyötyä siitä on?''  -- IBM:n edistyksellisten tietokonejärjestelmien osaston insinööri kommentoi mikropiiriä, 1968.

  ''640 kilotavua pitäisi olla tarpeeksi paljon jokaiselle.''  -- Bill Gates, 1981.

  Noiden sitaattien mukaan Bill Gates'kin erehtyi arvioissaan. Eli luovuus ei takaa visioiden oikellisuutta.

  "Täydellinen keksintö on osoitus tekijänsä aivojen rappeumasta", taisi Isaac Asimov kirjoittaa jossain Säätiö-trilogia (trilogian, mikä laajeni myöhemmin 7-osaiseksi)  kirjassaan. Niin se on. Ei todellinen "keksijä" tyydy luomukseensa, vaan miettii herkeämättä, kuinka sitä voisi parantaa. Vaikka vaikea kuvitella esim. hakaneulan kohdalla. Mutta luultavasti hakaneulan keksijä meni hautaan lohduttomana, koska ei ollut kyennyt keksintöään jalostamaan.

  Eivät tuollaiset "kaikki olellinen on jo keksitty"-ihmiset tee muuta, kuin jarruttavat kehitystä, saattavat vaikuttaa joidenkin ajatuksiin turruttavasti innovaatioita ehkäisevästi. Mutta keksintöjä tehdään, kiihtyvällä vauhdilla. Ihmisille tulee uusia tarpeita, mitkä luovat tarvetta uusille keksinnöille, mitkä puolestaan luovat uusia tarpeita, mitkä..., etc.
  Mitkä keksinnöistä hyödyttävät ihmiskuntaa, mitkä osaa siitä, mitkä keksijäänsä, mitkä sen valmistajia, mitkä eivät ketään? Se on sitten oma lukunsa se.

  Toivottavasti ihmiskunta on vasta varhaisteini-iässään, tai mieluummin lapsuudessaan. Vaikka joskus pelottaa, että se on jo eläkkeellä, jopa saattohoidon tarpeessa.

  Siinä joutavaa tarinaa lepopäivän ratoksi.

  Viime viikolla luin Sylvain Neuvel'in kirjan "Uinuvat Jättiläiset"(Themis-kansiot #1). Nyt on työn alla "Heräilevät Jumalat" (Themis-kansiot #2). Pitkästä aikaa olen saanut käsiini todella hyvää uutta scifi:a. Johtunee siitä, että luen niin vähän uutta scifi:a?

  Ulkona on hieno syksyinen aamu. Tai aamupäivä jo. Juutuin tätä kirjoittelemaan. Pian lopettelen, lähden ulos taivastelemaan. Lepopäivän pidän. Saatan ip. lähteä pariksi tunniksi uistinta vetämään. Ei kalan tarpeen vuoksi, ensisijaisesti. Ajankuluksi, mielin lepuutukseksi, paremminkin. Toki kaikki lain rajoissa pysyttelevät kalat otetaan kernaasti vastaan. Vaikka eilen syötiin päivällä paist'muikkuja, illalla savustettuja. Melko omavarainen lounas eilen tosiaan nautittiin: Muijeita verkosta, sieniä metsästä ja pottuja peltoläntiltä. Ravintola-annoksen hintaa en lähde spekuloimaan, mutta tuskin maittavampaa niistä saisi. Makuasia, tietysti. Eikä niistä sovi kättä vääntää. Mutta nyt poistun noihin maisemiin.

LYHYESTÄ NOVELLI MIELEKÄS

   Toissapäivänä palattiin saareen, eilen kävin sienessä, tänään kävin sienessä. Eli syksy on normalisoitunut. Eilen kävin tässä saaressa, löysin kanttarellejä ja torvisieniä. Tänään kävin muilla mailla mantereilla, löysin rouskuja, kanttarellejä, tatteja ja torvisieniä. Ja löysin puolukkapaikan, sellaisen, mihin kannattaa Hilpan kanssa mennä keräämään.
  Syksy siis etenee nyt uomissaan, hieman myöhäisessä ainakin sienisadon kannalta asiaa tihruttuna. Värimintun kannalta lienee aika kohdillaan, syksy. Vähän ränsistyneeltä alkaa minttulainen näyttää. Vanhuus ei tule yksin.

  Keskiviikko ja eilinen olivat kovin tuulisia. Tänään on puhuri maltillisempaa. Niinpä lasketaan naapurin Hannun kanssa verkkoja. Laitetaan muikulle, ahvenelle, ja vielä pari 60-millistä, jos vaikka punalihaista tulisi. No, se on tuurissaan. Mutta on niitä joskus ennen muinon tullut. Miksei siis nyt?
  Taidan lähteä kahvin jälkeen luotaamaan muikkupaikkoja. Ei se mitään takaa, mutta mahdollisuudet paranevat, jos luotain näyttää kalaa olevan. Uskon, että huomenna jotakin Ahdin antia on sen verran, että potun maku muuttuu.

  Jotta oleilu ei menisi ihan hänekseen, käännän jonain päivänä aarin verran maata leikkimökin läheltä, kylvän siihen kalkkia. Laitetaan ensi vuonna pottu uuteen paikkaan. Nykyinen on aika varjoinen. Ja vieressä on isoja koivuja, mitkä ahmivat sadoin litroin vettä vuorokaudessa. On myös hyvä vaihdella paikkoja, sanotaan. Ja laittaa välillä jotain jotain muuta. Kuulemma herne on hyvä maanparannuskasvi. Joten meillä on luultavasti ensi kesänä aari hernepenkkejä.

  Tänään alkaa SM-liiga, syksyn merkki sekin. Enpä ole syventynyt, spekulaatioita tutkiskellut, hankintoja analysoinut. Muuta ei toivoa tulevalle kaudelle, kuin että Jukurit ja Peltsut pärjäisivät kohtuudella.

  Laitoin kammarin uuniin tulet, ensi kertaa toukokuun alkupäivien jälkeen. Ei ole ollut kesä hupa klapeille. Paitsi saunan osalta. Kohta saan pellit kiinni. Uunista. Sitten lähden katselemaan laskettavat verkot, niihin kohot ja kalamerkit valmiiksi.

  Täytyy vielä laittaa, kaikkien sienikuviini kyllästyneiden närkästykseksi, kateellisten friikkien mieliharmiksi, joku kuva.

Eilinen saalis:

Tämänpäiväinen tulos:

Eilen illalliseksi nautittu kääräri, eli tuorejuustolla voidellun munakkaan sisään käärittyä kypsennettyä torvisientä. Melko askeettisen näköistä, mutta ei makuista.

  Ei tullut pitkän pitkä tästä blogista. Pitempi kuitenkin, kuin tiettävästi maailman lyhyin novelli, Augusto Monterroso'n Dinosaurus: Kun hän heräsi, dinosaurus oli edelleen siinä. Mielenkiintoinen kirjoitelma, ja monitahoinen, lyhykäisyydessään. Muuten: mr. Google ilmoitta tämän novellin lyhimmäsi. Tietoni mukaan Ernst Hemingway on kirjoittanut vielä lyhyemmän novellin. Vai ovatko alkukielisten versioiden sanamäärät erilaiset, kuin suomeksi käännetyissä? Joka tapauksessa Ernst'in novelli on surullisuudessaan vartaansa vailla: Myytävänä lasten kengät. Ei pidetty kertaakaan.

AAMUKAHVIN YLISTYS

  Jos joutuisin valitsemaan yhden asian, mikä minulta kiellettäisiin, aamukahvi olisi listalla viimeisten joukossa. Aamulla taas totesin, kuinka korkealle se sijoittuu nykyisin melko vähäisten paheitteni joukossa. Ykköseksi menee.
  Kun koko lailla kymmenen vuotta sitten lopetin tupakan polton, ajattelin, että kahvin juontikin vähenee. Tupakka ja olivat niin vahvasti yhteydessä toisiinsa, että tuo oli ihan perusteltu luulo. Mutta paskat! Kahvin kittaus pysyi suunnilleen ennallaan. Jos mihin suuntaa liikahti, niin mieluumin lisääntyi. Se ero aamukahvin nauttimiseen tuli, että nykyään syön sen kanssa ihan kunnon aamupalan. Ennen oli aamupala muutama kuppi kahvia, muutama Nortti, vahtoehtoisesti pari pesällistä Mac Baren'in Vanillaa.
  Aamukahvin ehdottoman ykköstilan jälkeen seuraavat, melko tasavertaisina, päiväkahvi ja iltaespresso. Nämä kolme kuuluvat jokapäiväiseen rutiiniin. Tietysti satunnaisesti nautitut kahvit kuppiloissa tai kahvibaareissa ovat joskus nautinnollisia. joskaan eivät joka paikassa. Painunutta, tai kitkerää automaattrikahvia, tarjoavat paikat ovat reiteilläni tulleet tutuiksi. Niitä pyrin välttämään, kuin ruttoa. Tämä tuli opittua jo 1970-luvun alkupuoliskolla. Silloin tuli ajeltua Utsjoelle useampia kertoja vuodessa. Taukopaikat tuli koluttua, ja monet pannaan laitettua juuri huonon kahvin takia. Niin periaatteellisesti, että kerran loppui meiltä eno-Ollin kanssa bensa, kun ei menty boikottilistalla olevalle asemalle tankkaamaan. Ei kun eno liftaamaan muutamat kilomerit Sodankylään. Onneksi ei ollut sydänyö talvella. Ei tarvinnut kauaa kyytiä odottaa. Kyllä ainakin reilu neljännesvuosisata sitten bensakanisteri kädessä pientareelle pysäköidyn auton vieressä peukkuaan näyttävä otettiin höylisti kyytiin. Miten lienee nykyisessä, epäluulojen ja pelkojen täyttämässä maailmassa?
  Aamulla kävin sauvakävelemässä peruslenkin. Siitä terävimmät vetävät johtopäätöksen, että olemme Hollolssa. Eikä menee pieleen. Tulimme eilen. Palaveri äidin hoitokodissa piti olla tänään. Se siirrettiin huomiseksi, mutta tultiin kuitenkin jo eilen. Ehditään asioita toimitella, pyykkiä pestä. Ja huomenna usmuutetaan taas Anttolaan. Siksi maininta sauvakävelystä, että aamukahvin merkitys korostuu, kun sen nauttii yhden Benecol-juoman voimalla tehdyn lenkin ja suihkun jälkeen.
  Kun joskus, yleensä kerran vuodessa, labra-aamuna ennen verikokeita, joutuu viirailemaan kahvin nauttimista aamupäivälle asti, on elämä yhtä tuskaa. Tunnustan olevani kahviriippuvainen.

  Serena Williams kiukutteli itselleen tappion.

  Ruotsin vaalit oli ja meni. Puhetta niistä taitaa riittä vielä kauan.

  Tänään on 11.9. 17 vuotta on siitä iskusta jo kulunut. Noina aikoina syntyneet ovat täysikäisyyden kynnyksellä. "Tempus fugit", kuten olen mahdollisesti aiemminkin todennut.

  "Kansainvälisessä avaruusasemassa havaittiin reikä – venäläisjohtaja epäilee, että porattu tahallisesti", uutisoi IS. Voin vakuuttaa, että se en ole minä, vaikka ihan tehokas akkuporakone minulla onkin.

  Vesa Keskinen osti toisen Labourghininsa, puolen miljoonan arvoisen. Sillä varmaan kiertää kyläkaupan alle minuutissa.

  Turussa varastettiin parkkimittareista 1,7 miljoonaa 20 vuoden aikana. Asialla oli kaksi kaupungin työntekijää, sekä autoliikkeen johtaja. Nopean laskutoiminuksen jälkeen voi todeta, että kopla tienasi keskimäärin 1 700 000/3/20/12  = 7 083,32 €/kk. Puhtaana käteen. He varastivat tuohon hintaan kolikoita n. 12 750 kiloa laskettuna euron kolikon painon ja määrän mukaan. Ei ollut äijillä pulaa pajatson käytövoimasta!
  Kun vorot vapautuvat, voipi leipä olla tiukemmassa; parkkeeraus maksetaan yhä enenevässä määrin lähimaksuina ja sovelluksilla.

  Tonnin painoiset sonnit putosivat lietekouruun Mikkelissä. Palokunta pelasti elikot, jotka eivät lokkaantuuneet pahemmin. Tästä Länsi-Savon uutisesta palautui mieleeni lapsuuden tapahtuma. Kotitalossani Piskolassa putosi suomenhevonen Heli navetan vintille johtavan rampin läpi heinäkuormaa sinne vietäessä. Ei kokonaan, mutta takajalat ainakin menivät läpi. Hevonen oli tietysti hädissään. Muistaakseni Kiljusen Martti (Muikku-Martti) oli paikalla. Hän sai Helin rauhoiteltua niin, että valjaat pystyttiin riisumaan. Palokunta apuun silloinkin hälyytettiin, Anttolan VPK. Paloauto tuli, muutamia miehiä. Paloletkuja uitettiin Helin mahan ali, ja miehissä nostettiin heppa ylös. Viitisensataa kiloa suomenhevonen painaa, joten urotyön tekivät nostajat. Tapaus ei tainnut päästä lehtiin, ei ainakaan someen.

  Siinä tärkeimmät uutiset ei ehkä niin relevanttien kommenttien maustamina. Jos muistojani bensan loppumisesta tai hevosen putoamisesta epäilette, niin hyvä. Sillä "Dubium sapientiae initium".

  Laitanpa loppuun kuvan sienimatsään suuntavasta, hirvikärpäsenestopäähineeseen sonnustautuneesta miehestä. Tuo "putkihuivi" vedetään metsässä silmäripsien päälle ja korvien yli, ja sen takalieve työnnetään kauluksen alle. Ei se mitään estä, onpa henkinen tuki kuitenkin. Hirvikärpäsiä on nimittäin enemmän, kuin jaksan koskaan muistaa olleen.

MUISTOJA JA UNOHDUKSIA

  Eilen lähdin taas sieneen. Lähdin Piskolansaareen. Ajoin Västäräkin läpi Reissalmelle, rantauduin hei kohta Suusalmen jälkeen pienen kallion viereen Kurenpäänniemen kupeella. Tuo kallio toi muistoja mieleeni. Tässä kävimme joskus uimassa Ikosen poikien Penan ja Kalen kanssa, kun Ikoset vielä asuivat Kurenpään torpassa. Ikoset muuttivat muistini mukaan kirkolle 1958. Eli kesät, jolloin tuolla rannalla pulikoin sijoittuvat vuosiin 1956 ja 1957. Luultavasti vain kesään 1957, sillä edellisenä olin olin varmaan liian pieni yksin kävelemään polkuja pitkin kyläilemään torpalle.
  Samalla palautui mieleeni, että Ikosen suuri lapsilauma oli käynyt kansakouluaan Saukonsalossa. Piskolan talosta mentiin kirkonkylään sivistettäväksi. Siis vaikka samassa saaressa asuttiin, meni koulujakoraja meidän välistämme.
  Kun aloitin koulun syksyllä 1958, olivat Ikoset jo maalikylän asukkaita. Pentti, Kalevi ja pesueen nuorin Irma, aloittivat myös samassa koulussa. Pentti meni kai neljännelle, Kale toiselle ja Irma minun tapaani ensimmäiselle. Kalelle ei oppi Saukonsalossa ollut ilmeisesti tarttunut, sillä hänet siirrettin pian takaisin ensimmäiselle luokalle. Eli luokkahuoneen laidalta toiselle. Kirkonkylän alakoulussa olivat sekä 1. että 2. luokka Marjatta Leinosen hoivassa. Eli ketäs meitä siellä oli? Pojista ainakin Ahosen Risto, Paavilaisen Veijo, Hobergin Hanski, Ikosen Kale, Auvisen Masa, Partion Kari ensimmäisellä, Pettisen Leksa, Kolehmaisen Kari, Auvisen Asko, toinen Harjulan pojista. toisella. Kaksi ensinmainittua, ainakin, ovat jo edesmenneitä. Tytöistä mieleeni tulevat Ahosen Leena, Ikosen Irma, Paasosen Irmeli, kai parikin Kämpin neideistä. Ja eikös siellä olleet Koistisen Evy, Salosen Tuija, sekä Teittisen Pirjo? Nämä luokkaa ylempänä. Evykin on jo jättänyt rakennuksen. Kyllä muisti on hatara. Ei tullut kummoinen määrä mieleen. Kotona on varmaan ainakin yksi luokkakuva tallella. Siitä pystyy useampia nimiä sisäistämään.

  Vähän sivupoluille luiskahti tarina. Syy, miksi tähän paikkaa ajelin, löytyy siitä, että Saukonsalon puolelta on viime vuosina hakattu parikin kuusikkoa. Niissä kasvoi monipuolinen sienivalikoima; tatteja, rouskuja, torvisieniä, vaaleaa orakasta, joskus lampaankääpää, loppukesästä kanttarellejä, syksymyöhään suppilovahveroita. Koska muistin tällä paikalla olevan parin-kolmen hehtaarin kuusikon, jossa en ollut käynyt vuosiin, päätin lähteä tutkimaan, mitä "satumetsä" pitää sisällään.

  Jokusia haaparouskuja ja karvalaukkuja, hieman kanttrellejä, muutama terve herkkutatti oli kuusikolla annettavanaan. Nekin melkein kaikki  rannan tuntumassa. Eli tosi huonosti verrattuna hyviin sienikesiin. 

  Päätin kulkea muutamat satametriset metsän läpi jo laonneen Kurenpää torpan paikalle. Itse kaksihuoneista torpasta ei ole enää mitään jäljellä. Ei myöskään riihestä, tai isohko lato se oikeastaa taisi olla. Mutta oli siellä käsittääkseni joskus ukkovaarien aikaan varstottukin. Sen sijaan saunasta löytyy todisteet.

    Puoliväliin purettu kehikko toi taas muistoja mieleen. Oltiin kesällä 1976 purkamassa saunaa. Meitä oli kova kvartetti: Ahos-Riti, Tiusas-Hanski, Haneli ja minä. Matkaradio pauhasi puun oksassa. Ja sieltä tuli sen muutaman tunnin aikana ainakin kaksi kertaa Freemanin "Ajetaan tandemilla". Se oli kova sano silloin. Ja ihan kova sana se on vieläkin. 

  Haneli tarvisi hirsiä johonkin hankkeeseen, siksi niitä irroteltiin. Puoliväliin jäi purkaminen. Riittivätkö jo puretut Hanelin tarpeisiin, vai mikä oli syynä, mutta siinä se lahoaa, loppu Kurenpää torpan saunasta.   

  1950-luvulla tehtiin heinää torpan pelloilta. Noilla heinäreissuilla, ainakin niillä, muistan saunassa kylpeneeni. Se olin savusauna. Löylyjen kirpeys ja savun tuoksu ovat vankasti muistissani.

  Torpan kaivo oli itse talon ja saunan välissä, lähempänä saunaa. Se oli kivistä tehty. Olisi pitänyt eilen käydä potkimassa aluskasvillisuutta ja lepikkoa, jos vaikka olisi kaivo löytynyt. Tai ehkä parempi, etten käynyt. Tiijä vaikka olisin sinne tippunut.

  

  Saunan kehikonrippeiden luona muisteltuani jatkoin vielä vähän matkaa. Siellä on jokavuotinen kanttarellipaikkani, ja samoilla maisemilla käydään joka kesä mustikassa. Paitsi tänä kesänä ei ollut asiaa. Kun kohta bongasin muutaman sienen, äkkäsin, että perkele, olen jättänyt jonnekin muovikassin, mihin olin kerännyt rouskuja. Ainoastaa kori oli matkassani. Aloin muistelemaan, missä oli viimeeksi sieniä poiminut, päätin seurata jälkiäni takaisin veneelle.

  Siinä pähkäillessäni alkoi eteläiselle taivaalle kerääntyä tummia pilviä. Ja taas säpsähdin: tuhannen tulimmaista, kamera jäi veneen peräpenkille! Tonnin kamera! Ja sateen uhka on ilmeinen! Ei siis hetkeäkään käynyt mielessä, että joku voisi kameran napata. Mutta sade pelotti.

  Päätin kuitenkin kiertää pienen lenkin, koska pilvet olivat vielä loitommalla. Jonkin verran kanttiksia löysinkin, jokusia rouskuja myös. 

  Palasin jälkiäni, ja siellä se tönötti, sienikassi. Juuri siinä, missä olin olettanut. Palasin veneelle. Kamera kökötti tyytyväisenä pehmusteella. Koska sade ei näyttänyt päälle kaatuvan, kuljeksin vielä rantaa pohjoisen suuntaan. Hieman lisää sieniä sain kerättyä. Vajaat puoli koria kanttarellejä, yksi kattilallinen rouskuja ryöpättäväksi. Meillä alkaa olla suolasienet kasassa. Jos löytyy, ämpäriin kyllä vielä mahtuu. Kanttarellejä on muutama pussi pakkasessa, samoin tatteja. Ainakin kanttiksia löytyy takuuvarmasti lisää. 

  Säästyin sateelta. Ukkonen alkoi jo aamupäivällä möyrytä kaukana etelässä. Kahden paikkeilla pilvet ylsivät meille asti. Tuntitolkulla jyrähteli hitaasti liikkuva rintama tienoolla. Ja satoi vettä, iltaan asti. Niin hyvin ei yhtäjaksoiseti ole täällä, ainakaan meidän paikalla ollessa, satanut. Tietää hyvää sienille. 

  Nyt on pilvipuota, +15 mittarissa. Ihan lonkanvetoa taitaa tämä päivä olla. No, meidät on kutsuttu kevyelle lounalle. Alkuiltapäivällä sinne mennään. Sateen mahdollisuus on ainakin paluumatkan aikoina suuri. Mutta on meillä sadeasut ja sydvestit. Satakoon, jos on sataakseen. On vettä kaivattu niin paljon, ettei kiukutella.  

SEESTEISTÄ AIKAA

  Olin toissapäivänä sienessä, tuloksena iso korillinen kanttarellejä, jonkin verran tatteja ja rouskuja, sekä maltillinen määrä hirvikärpäsiä. Olin tänään sienessä, tuloksena kanttarelleja korin pohjan peitoksi, rouskuja juuri ja juuri käsittelyn ansaitseva määrä, sekä helvetin suuri joukko hirvikärpäsiä. Eivät ole veljiä keskenään, sienestäjän päivät. Mutta luulen kyllä saavani kokoon meille riittävän määrän noita metsän herkkuja pakkaseen ja suolattavaksi. Torvisienien suhteen olen nostanut kädet ilmaan. Suppiksien kohtalo on vielä avoin.

Tässä vielä toissapäiväistä saalista.

  Sienet eivät välttämättä kasva tänä syksynä konventionaalisilla paikoilla, joten metsään kannattaa lähteä avoimin mielin, ja valmiina kulkemaan vähän pidempiä lenkkejä. Mutta se tekee hommasta mielekästä. Ei lankea saalis pienellä vaivalla poimittavaksi, kuten useina vuosina on käynyt.

  Ei lähdetty veneellä Mikkeliin, vaikka vähän edellisessä blogissa niin meinottelin. Tai mentiin toki Mikkeliin. Ja tultiin Mikkeliin. Koska Mikkelissä ollaan. Mutta oikeasti, ja minun kielenkäytössäni, mentiin Anttolaan, palattiin Avokkaaseen. 
  Laiskuus voitti Mikkeli-cityyn lähdön. Ei jaksanut innostaa veneessä istuminen. Ehkä ensi kesänä sitten.
  Anttolassa käytiin aamusta. Ensin dallattiin Agassiin kahville. Herkulliset, uunituoreet, vaniljamunkit kahvin kanssa. Sitten Saleen ostamaan vähän ruokatarvikkeita, jotta pärjätään maanantaihin. Maanantaina Hollolaan, tiistaina, viimeistään keskiviikkona, taas saareen.

  Muikkuja saatiin eilen naapurin Hannun kanssa sopivasti molemmille talouksille syötäväksi. Vielä on illaksi savustettuja mujeita jäljellä.

  Käveleksin äsken pihalla kädet selän takana, kamera kaulassa. Huomasin, että tontilta löytyy tunnettuja paikkoja ja yhtymäkohtia:

Täältä on kahden kerroksen väkeä... 

...ei Härmän-, mutta Etelä-Luonterin käräjät...

...avointen ovien päivät (kellarin kuivaus)...

...ehkä Derzu Uzula ja Vladimir Arsenjev ovat joutuneet täällä lumimyrskyn yllättämiksi... 

...on täällä, jos ei alaston, niin ainakin autio satama...

..ja kaiken kukkuraksi löytyy maahistenrannan lipputangon nousu ja tuho.

  Löytyy taatusti paljon muutakin. Nämä nyt osuivat pienellä pasteerailulla eteen.

  Huomenna on taas kesäinen päivä. Niin tuli tästäkin; pilvet vetäytyivät sivumalle, arska alkoi paistella. Kello on nyt neljä, varjon puolella taloa näyttää mittari hieman yli 20 astetta. Ja on aivan tyyntä. Ja hiljaista. Totesin kusella käydessäni. Kun noita kuvia tovi sitten otin, kuului sentään vanhan tikkaystävämme ääntelyä, kuikan riipivä ilmoitus, sekä saaren yllä kaartelevan korpin käheää artikuloitia.
  Syksy on seesteistä aikaa. Suurin tarmo ja innostus on kulutettu, ei viitsi eikä jaksa isompiin projekteihin ryhtyä. Joten lopetan, lähden kuuntelemaan hiljaisuutta, aistimaan olemattoman tuulen hivelyä, nauttimaan alkusyksyn lämmöstä.

SYKSYN MERKKEJÄ

    Kesä on kääntynyt lopulleen; illat pimenevät aina vain aikaisemmin, linnulaulut ovat harvassa, aamusumut yleistyvä. Vallitsee vaikeasti kuvailtavissa oleva, syksyyn oleellisesti kuuluva, hiljaisuuden ja autereisen ilman yhdistelmä. Mutta yli 20 asteen päivälämpötiloja, yön viistoista-asteisia, ei niinkään syksyksi miellä. Myös ainakin toinen oleellinen ero normaaliin alkusyksyyn löytyy; nyt ei laukata metsissä. Ei ole tarvetta marjastaa, ei sienestää. Tai on tarvetta, mutta ei suuremmin antimia. Jokusia kanttarellejä tästä saaresta löytyy, niin että syömään silloin tällöin pääsee. Hilppa kävi eilen poimimassa ämpärin pohjalle puolukoita. Hädin tuskin yhteen puuroon niitä oli. No, puolukka-aika on vasta edessä, jonnekin niitä varmaan tuleekin. Vaikka pieniä tuntuvat olevan. Samalla reissulla Hilppa keräsi kunnon kastikkeellisen kanttarellejä. Sammalikosta niitä ainakin löytyy, kun tarkkana on. Yhtään torvisientä tai tattia en ole bongannut tällä satokaudella. En myöskään kärpässientä. Joukusia haperoita ja yhden karvalaukun sentään. Aioin, optimistisena persoonana, lähteä kuitenkin tänään kiertelemään veneellä muutamia sienipaikoistani.Koska sateet ovat olleet hyvinkin tarkkarajaisia, saattaa lähellä olla paikkoja, mistä sieniä löytyy.

  Maalit tuli eilen maalattua. Alun matkaa takaseinää sillä sai värjättyä. Ei jää isokaan urakka ensi kesälle. Ennen kuin metsään hyökkään, irrotan tuvan pihanpuoleiset ikkunat. Hilppa maalailee ne. Pokamaalia on puolet litran purkista jäljellä. Lattiamaali on myös vielä pari litraa purkissa. Taidamme viedä sen kotiin, lämpimässä talvehtimaan. Ensi kesänä sille löytyy varmasti käyttöä.

  Jaha, aamu-tv alkaa. Hilppa nukkuu vielä. Kun katselen järvelle, huomaan, että pientä tuulenviriä on, ei siis aamusumuja. Eli veneellä on hyvä lähteä sieniä jälestämään.

  Naapurin Hannilat tulvat eilen mökilleen. Sovittiin Hannun kanssa, että lasketaan illalla muutamia muikkuverkkoja järveen. Huomenna syödään mujeita, luulen ja uskon.

  Jos, ja kun, ilmat pysyvät tällaisina, ei ole hiijen vissi, etteikö sörnäytettäisi janakin päivänä veneellä Mikkeliin. Tuulistakaan ei ole ennusteiden mukaan ole odotettavissa. Ei tiedä, onko siinä mitään järkeä. Bensaa palaa. Mutta matkailu avartaa. Ollaan vuosikausia puhuttu, että Kenkäverossa pitää käydä. Käymättä on jäänyt. Veneellä olisi helppo rantautua paikan laituriin. Tulisi sekin paikka nähdyksi. Siis muuten, kuin auton ikkunasta. Naisvuorelle voisi myös satamasta dallata. Kahvila näyttää olevan auki arkisin klo. 11-15. Yli 50 vuotta onn siitä, kun edellisen kerran Naisvuorella on tullut käytyä. Miksei nyt, ettei jää muistot verestämättä.
  Toinen syy Mikkelin venereissuun löytyy myös. Sekin on muistojen verestäminen. Olen kerran vesitse Mikkelistä tullut Anttolaan. Tämä tapahtui kesäkuussa 1951. Toki muistot ovat hatarat; palasin synnytyslaitokselta Piskolaan. Matkustajalaivalla, sen aikaisella paikallisliikennevälineellä, tultiin, äiti ja minä. Olisiko Erkkikin ollut matkassa? Luultavasti, vaikka tarkkaa tietoa ei ole. Eikä siitä, kuka painoi stop-nappia Sappulanselällä Kitosaarten kohdalla, jotta kippari tiesi kaartaa Piskolan pysäkille. 

  Hilppa on herännyt, aamukahvia hörppii. Minä taidan lopettaa, lähteä irrottamaan ikknuoita, etsimään maalin, sudit, skraapat, hiekkapaperit, maalarinteipit. Pääsee rouva hommiin. minä metsään. Olen melko vakuuttunut siitä, että vaikka minä menen mtsään, eivät Hilpan hommat mene. On hän sen verran ikkunoita ennenkin maalannut.

MUIKKUA JA ENSIKERTAISIA JUTTUJA

  Eilen laskettiin Hanelin kanssa muikkuverkot Kiukuanselälle, siihen Mutasuonlahden apajalle. Minä ajoin Avokkaasta sinne omalla veneellä, Haneli tuli omallaan. Tuli katetulla, koska avoveneessä on jotain vikaa. Ja koska katetusta veneestä on hankala laskea verkkoja, jätettiin se parkkiin, Haneli hyppäsi verkkolaatikon ja kohojen kanssa minun veneeseeni. Veneparkki oli sellainen, että se (vene) jätettiin lillumaan keskelle selkää. Tyyni oli näet keli. Luotain näytti, että kalaa, oletettavasti muikkua, oli aikalailla. Koko tasainen syvyys koko jatan matkalla, sellaiset 22 metriä.
  Haneli sanoi omaan paattiinsa siirtyessään, että hän ei yhtään muikkua tarvitse, joten koettakaa pärjätä. Ja että illansuussa kannattaa hakea verkot pois.

  Puuhasteltiin niitä näitä, minä mm. ajelin trimmerillä leikkimökin ja savustuspaikan ympäristöt. Ja savustin sähkösavustimella Lidlin matalikolta pyydetyn lohenpuolikkaan. Syötävä siitä tuli.

  Päiväkahvilta lähdettiin nostamaan verkot. Ajattelin, että paras hakea, ettei olla totaalisessa kusessa kalanpaljouden kanssa. Samalla annoin Hilpalle pikaopastuksen moottorilla ajamiseen. On hyvä, että hän tottuu; soutuveneellä ei kovin kauas viitsi lähteä verkkoja laittelemaan.
 

  Verkoille päästiin. Muikkuja alkoi nousta harvakseltaan... 

...pelko ylitarjonnasta väheni.

   Verkot tulivat nostetuiksi. Hilppa sai lähteä aivan omin avuin sörnäyttämään kohti Avokasta.

  Hyvin sujui, olihan hän hieman ajanut entisellä veneellä. Samanlaista touhua. Kyllä rouvasta kelpo ruorihenkilö kehkeytyy!

  Perillä minä päästelin muikut.

  Ei mikään Pietarin kalansaalis, eli "Nomen est omen" ei toteutunut. Mutta juuri sopiva määrä meille; kerran paistaa, kerran savustaa. Tai sitten savustaa kaksi täyttä ritilällistä perinteisellä haikupöntöllä.

  Varmaan ylihuomenna laitetaan verkot taas pyyntiin. Hilpan tulikoe, saa peruutella, kun minä lapan jataa veteen. Ehkä huomenna laitetaan ahvenverkot kokeeksi. Kävin eilen luotaimen kanssa laittamassa matalikolle merkiksi ankkurikohon. Nyt sattuvat verkot oikeaan kohtaan soutuveneelläkin. 

  On osunut niin, että Hilppa toisiaan oli eilen ensikertaa reilu vuosi sitten hankitun veneen puikoissa. Ja toinen neitsytjuttu oli verkkojen lasku ja nosto uuteen paattiin. Ollaan ahven- ja siikaverkot hoidettu soutu/sähköveneellä, kun ne lasketaan ihan lähivesille. 

  Huomenna on tarkoitus sutia loput maalista seinään. Ensi keväänä taas maalikauppaan. Vaikka talon takasivu, varjon puoli, näyttää vielä olevan ihan jees, pitää se kuitenkin rasvata. Että kelvollisena pysyykin. Muuten taidetaan keskittyä kalstukseen, kun on pää auki. Eli kohta meille kasvaa selkään evät. Kun on kalaisat eväät.

  Halla-Ahon mukaan Perussuomalaiset kantavat huolta vain omasta kansasta. Silleen! Se johtaa siihen, että kohta vain omista kannattajista. Ja se mihin? Kyllä te sen tiedätte. Jos näin annetaan tapahtua. Kauniiden sanojen ja pätevän tuntuisten perustelujen ei saa antaa harhauttaa. Muuten ollaan taas kaulaamme myöten "isessään". Samaa ajattelua kun tuntuu, vielä isommin kannatettuna, olevan koko Euroopassa. Eikö ihmiskunta koskaan opi? Toisaalta, jos ei opi, ei se parempaa ansaitsekkaan. 

  Näihin tuomiopäivän sanoihin lopeten, lähden valmistelemaan haikupönttöä tositoimiin.