tiistai 12. joulukuuta 2017

SEKSUAALINEN HÄIRINTÄ JA LÖRTSYPILLERI

  Hyvin harvoin edes vilkaisen Etlarin "Näppis-palstaa". Tänä aamuna, syystä tai toisesta, silmäni hakeutuivat kyseisen sivun ylälaitaan. Ja heti toisena "näppiksenä" oli ratkaisuehdotus seksuaalisen häirinnän ehkäisyyn. Lainaan sen kokonaisuudessaan:

  "Seksuaalinen häirintä saadaan poistettua koko maapallolta Lörtsy pillerillä. Pilleri poistaa mieheltä seksuaalisen halun kokonaan."

 Siinä ratkaisua kerrakseen. Siihen sisältyy vain pari pientä ongelmaa. Ei "Lörtsypilleri" (vilpitön anteeksipyyntöni kaikille savonlinnalaisen herkun diggaajille, nimi ei ole minun keksimäni) yksin ongelmaa ratkaise. Kirjoittaja ei ole pohtinut asiaa kokonaisuudessaan. Tasa-arvon aikana, tasapuolisuuden vuoksi, pitää kehittää myös pilleri naissukupuolta varten. Nimeä en, synnynnäisen häveliäisyyteni vuoksi, viitsi ehdottaa. Sillä kai myös naisten tekemää häirintää esiintyy.
  Toinen ongelma on pallolaajuisesti merkittävämpi, nimittäin syntyvyyden dramaattinen väheneminen, lopulta ihmiskunnan sukupuuttoon kuoleminen. Tai jospa näppäilijä tarkoittaa, että "lörtsyjä" pakkosyötettäisiin vain niille miehenkuvatuksille, jotka on tavattu häirintäpuuhista? Mikäs siinä. Vaatinee kuitenkin melkoisia lakiteknisiä toimenpiteitä. Ja toki lääketieteellistä kehittelyä. Tai siitä en ole varma. Johan sodan aikana, huhuttiin sotilaille, sittemin vakinaiseen astuville, syötettävästä bromista, minkä oli muka tarkoitus vaikuttaa "lörtsypillerin" tavoin.

  No joo. Tietysti tuo ehdotus oli "Näppispalsatalla" arvolleen kuuluvassa seurassa. Mutta hyvä osoitus siitä, kuinka usein asiaa ajatellaan vain yhdeltä kannalta, usein omaltaan, unohtaen tyystin muut näkövinkkelit. "Audiatur et altera pars" on oiva ohjenuora moneen paikkaan.

  Kyllä tuollaisia "Näppiksiä" tietysti tarvitaan. Ja Guns n' Radio-tyyppisiä (lainaus Rohus-Matilta) ohjelmia. Pääsevät ihmiset purkamaan tuntojaan, eikä tarvitse lähteä kadulle tai kulman kuppilaan riehumaan, alkaa akkaa, lapsia, koiraa, kurittamaan. Toivottavasti.

  Koko aamu, puolen tunnin välein, on uutisissa (yle:n aamutv) kerrottu eduskunnan avustajien kyselyn mukaan kokemasta seksuaalisesta häirinnästä. Aihe on ylipäätään ollut laajasti esillä viime aikoina. Päitä putoilee maailmalla. Ei Suomessa. Takuun, ainaki lähes, voin antaa, ettei ongelma ole meillä yhtään vähäisempi, kuin missään muualla. Mikä lie syynä, että asiaa kuitenkin käsitellään silkkihansikkain.

  Armotonta lumimyräkkää povaillaan tälle päivälle. Kun palailin aamulenkilta kuuden korvilla, alkoi vähin lunta häpsiä. Nyt, 8:42, kun katson ulos ikkunasta, ei vieläkään juuri satele. Sentin, parin, lumihärmä näyttää porrasedessä olevan. Päivemmällä luultavasti sitten tavaraa tulee, ihan pariinkymmeneen senttiin saakka. Pääsee taas kolahommiin.

  Huomenissa mennään Hilpan kanssa Lahteen joulumarkkinoille. Tähtäimessä ainakin villasukat lahjaksi eräälle nimeltä mainitsemattomalle. Ja jostain täytyy etsiä muhkeampi pukin parta. Viime jouluna pukin käyyttämä ei kuulema peitä tarpeeksi. Iiris saattaa joulu-ukon todellisen minän tunnistaa. Sanovat muut. Minä itse en suin surminkaan tunnistaisi.


  Mutta käsky, ei, vaan arvovaltainen kehoitus, on käynyt: sellainen, missä on myös tukka mukana, pitää hankkia. Pukin on pysyttävä mukana kohderyhmänsä kehityksessä, sano.

  Mitäpä tässä muuta? Ei juuri. Muuta. Hiljaiseloa Hollolassa. Kirjoja kuluu. Joulun lähestyminen ei ole vielä arkielämään vaikuttanut. Tai on sen verran, että huomiseksi on tuo markkinareissu suunniteltu. Ja torstaiksi Elinan joulusiivous. Ja Hilppa etsi joulupukin asusteen tuulettumaan. Jolloin tuli tuo pahuksen parranvaihto esiin. Että aika vähillä vouhotuksilla ollaan päästy. Ja vähillä mennään. Mutta ei kuitenkaan ilman. Vouhotuksia. Jo Iiriksenkin vuoksi.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

PIPARILEIPURI

  Eilinen oli tosi kurja päivä, ilmojen suhteen. Aamulenkillä tosin kävin, mutta sen jälkeen alkoi sataa. Vettä, vähän räntää antoi Esteri. Ei ollut järkeä Iiristä ulos viedä. Niinpä käytiin, koko porukka, kaupassa. Tai kahdessa. Lidlissä ja K-Supermarketissa. Hyvin käyttäytyi tyttö; ei jäänyt karkkihyllyjen viereen mankumaan, heittäytynyt lattialle parkumaan. No, en tuollaista toki odottanutkaan.

  Illansuussa Anna ja Joni lähtivät ystäväpiirinsä perinteisiin pikkujouluihin, me jouduttiin (lue "päästiin") lapsenvahdeiksi. Ja Iiris joutui (lue "pääsi") piparileipuriksi.

  
Hyvin homma sujui, Hilppa-mumman opastuksella: 

Kauliminen...


  ...taikinan kääntö...


...muottien käyttö...


...eikä duuni ollut vastenmielistä, mikäli ilmeestä jotain voi päättellä.


    Tänään ovat kelit suosiollisemman ulkoiluun; pikku pakkanen, pilvipouta. Kunhan likka herää, aamutoimet tekee, lähdetään leikkipuistoon. Jätetään äiti ja isä huilaamaan. 

 Päivällä lähtevät Tiilikaiset Lahden mummon luo syömään, sieltä Helsinkiin. Mutta joulu on jo parin viikon kuluttua. Silloin taas tavataan, useamman päivän ajan. 

  Joulusta Iiris sen verran jo mainitsi, että kysyi eilen Hilpalta:  
  "Koska se joulu tulee?" 
  Kun Hilppa selvitti, jatkoi tyttö: "Olen sitä jo hieman odotellut!"

  No kyllä se tulee. Ja pukki myös. Toivottavasti minulla ei taas ole alakerrassa muuta hommaa, kun valkoparta saapuu. Näin kävi viime vuonna. Pahasti pelkään tragedian toistuvan. 

  Tuleva viikko kulunee rauhallisissa merkeissä. Elinalla käyn loppuviikosta joulusiivouksen tekemässä. Sopivasti pakkasta luvassa, voi hyvin matot käyttää pihalla. 
  Lahja-asiat, vähät sellaiset, käydään ehkä joku päivä tekemässä, eli kaupassa, muutamassa, Lahden suunnalla poiketaan.

  Kotona siivotaan vasta seuraavalla viikolla. Ruokaa haalitaan sopiva määrä. Annetaan joulun tulla, kulua, mennä. Uusi vuosi seuraa perässä. 2018! "Tempus fugit" sanovat latinankielen taitoiset. Ja minäkin, vaikka osaaminen rajoittuu joukkoon fraaseja....nyt kuuluu alhaalta sen kaltaisia ääniä, että Iiris heräilee, Hilppa samalla myös. Pitää keitellä kahvit...

....kahvit keitin, join, Iirikselle ja Hilpalle huomenet toivotin. 

  Tuohon latinaan vielä. Vuosien saatossa on mieleen painunut noita sanontoja. Osa sinne jäänyt, osa haihtunut. Muutama tärkeä ohjenuora ja viisaus kestänee lievän dementiakin:
  - nemo saltad sobrius, nisi insanus est  (kukaan ei tanssi selvinpäin, ellei ole hullu, -Cicero)
  -an nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur (tietäisitpä poikani kuinka vähällä järjellä maailmaa hallitaan, -Axel Oxenstierna pojalleen)
  -Iucundi acti labores (tehdyt työt ovat ihania) sekä ei ehkä niinkään ohjenuora tai viisaus, vaan entisten latinistien hilpeyden aihe
  -in porto perse vitulus est (satamassa on vasikka)

  Kuinkas tämä juttu nyt latinaan lipesi? Arvaamattomat ovat ajatusten polut. Ai niin, ajan kulusta, ei siis ajankulusta, riveäminen juontuu. Mutta asiaan. Jos jäät Etelä-Luonterilla sallivat, jo tammikuussa saareen mennään. Näin olen mietiskellyt. Eli se jää ilmojen haltijan kontolle. Vaan eiköhän niin tule tapahtumaan. Ei ole minun muistissani tammikuuta, että ei olisi Avokkaaseen jäitse päässyt. Ukkini Aleksi, vanha sisävesikippari, joskus tarinoi poikkeuksellista vuosista. Kun hän oli ollut pikkupoika, aivan 1800-luvun lopulla, oli juhannuskirkkoon suotavien eteen tullut läpipääsemätön jäälautta, ja 1930-luvulla Aleksi oli ajanut höytylaivan Mikkelistä Lappeenrantaa tammikuussa. No, Aleksi oli melkoinen tarinaniskijä. Tuon juhannuskirkkoreissun todenperäisyyden voisin panna "eholle". Tammikuun laiva-ajelu kuulostaa uskottavammalta. 
  Vielä yksi Aleksin tarina. Sotavuosina oli Piskolaan majoitettuna evakkoperhe. Eräänä kesäpäivänä perhe lähti soutamaan kylille kauppaan. Heti kohta loikkasi monilikoinen lohi veneeseen. 
  "Kiitos Taivaan Isä tästä ihmeestä", alkoi emäntä ristissä käsin hokea.
   Perheen isä heittytyi kalan päälle, puristi sen käsiensä väliin, nousi seisomaan. Silloin lohi ponkaisi itsensä irti otteesta, sukelsi takaisiin veteen.
  "Perkeleen kalantirri, minkä tempun teki!", äleytyi emäntä lointelemaan.
  Tämä on ukkini kertomaa, uskokoon, ken tahtoo. 

  Nyt Iiriksen kanssa vehtaamaan, kunhan valkenee, ulkoilemaan.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

SATAVUOTIAALLE SUOMELLE, ripaus muillekin

  Tänään Suomi juhlii vuosisadan mittaista taivaltaan. Sata vuotta on pieni pätkä ihmiskunnan historiassa, olematon häivähdys planeetamme aikajanalla. Mitä Suomi on saavuttanut tuona ajanjaksona? Suomi on kasvanut hieman ksenofobiseksi hyvinvointivaltioksi, jossa opetus, osaaminen, tasa-arvo ja elämän laatu ovat maapallon kärkiluokkaa. Toivottavasti ksenofobia kääntyy ksenofiliaksi ja nuo elämän perusasiat eivät rapaudu alkavalla toisella vuosisadalla.
  Mitäpä ihmiskunta saavuttanut viimeisen vuosisadan kulkuessa. Se on keksinyt atomipommin, avaruusraketin, satelliitin, älypuhelimen ja internetin, käynyt lukemattomia sotia, luopunut kolonnialismista jatkaen kolmannen maailman hyväksikäyttöä, kiihdyttänyt kasvihuoneilmiötä peruuttamalle rajalle, ainakin sen tuntumaan, sekä aiheuttanut toimillaan lukemattomien lajien häviämisen palloltamme.

  Eilen tarkastin netistä, mitä tämän vuoden itsenäisyyspäivän liputuksesta ohjeistetaan. Siellä kerrottiin, että poikkeuksellisesti lipun voi nostaa salkoon jo aattoiltana klo. 18:00, edellyttäen, että se on riittävästi valaistu. Jos se tämä ole mahdollista, alkaa liputus juhlapäivänä klo. 08:00 ja päättyy klo. 20:00. Huomasin vielä, että Sisäministeriön ohjeessa suositellaan yli yön kestävää liputusta. Koska liputusvuoron painava vastuutaakka lepäsi harteillani, aloin pohtia, olisiko minun lähdettävä pikapikaa ostamaan valonheitin ja jatkoroikkia Tokmannilta? Päättelin kuitenkin, että jos taloyhtiö sellaista haluaisi, olisi minuun oltu yhteydessä. Siitä huolimatta kuikuilin kuuden jälkeen vähän väliä ulos ikkunoista. Eipä näkynyt naapurustossakaan valaistuja lippuja.

  Tänään aamulenkillä kuljin viiden ja kuuden tietämillä ohi kerros- ja rivitalojen, sivuitse koulujen, läpi omakotialueiden, läpi kuntakeskuksen, vieritse teollisuusalueen. Kunnolla valaistun lipun huomasin kunnantalolla, seurakuntakeskusen luona, ja yhden omakotitalon pihalla. Kahden omakotitalon, yhden kerrostalon ja yhden päiväkodin salossa liehui lippu ilman mitään valaistusta. Uuden koulu- ja päiväkotikokonaisuuden yhden rakennuksen edessä oli lippu, ja vieressä olevat valaisinpylväät loivat kaiketi sisäministeriön tarkoittaman riittävän valaistuksen. Kantaa ottamatta, puoleen tai toiseen, voin puolueettomana tarkkailijana sanoa, että se siitä suosituksesta. Jos tuota ohjetta lukee, kuin piru raamattua, olisi lähes joka salossa pitänyt liehua valaistu lippu. Nimittäin lausetta "mikäli ei ole mahdollista" on vaikea käyttää verukkeena juuri kenenkään. Mahdollista tuo lipun valaisu on. Kuinka hankalaa ja aikaa vievää se saattaa olla, on eri asia.

  Omalla kohdallani on itsenäisyyspäivä kulunut seuraavasti: Tuon aamuisen tutkimusmatkan jälkeen tavanomainen suihku, aamukahvi, lehti. Lehden välissä oli suunnilleen itse aviisin paksuinen XXL:n mainosjulkaisu, johon palaan myöhemmin. Itse lehden takasivulta bongasin puolen sivun mainoksen: "KARISMAN Intersport, LOPPUUNMYYNTI. Huomenna torstaina klo. 9:00. KAUPPIAS VAIHTUU, TULE HETI !" Olin jo vetämässä  berberiä niskaani, kun äkkäsin, että retkituoli on Avokkaassa. Eihän kukaan viitsi vuorokautta seisoen jonottaa. En lähtenyt.

  Kahdeksalta nostin lipun. Lunta sateli harvakseltaan. Päätettiin Hilpan kanssa lähteä ulos. Käveltiin normaali yhteinen päivälenkki aamusta. Jotta voitaisiin hyvin omatunnoin lötkötellä loppupäivä reporankana.

  Sen jälkeen laittelin kadun puolelle ja parvekkeelle muutaman ledvalon, ikkunalle kynttelikön, keittiön ikkunaa (ulkopuolelle) jouluisen led-tähden. Siinäpä itsenäisyysvaloa meidän osaltamme. Loppiaiseen asti.

  Sitten lounas. Uuniperunoita, itse graavattua lohta, katkarapu-, ja kinkkusalaattia, hanavettä. Monissa perheissä varmaan juhlistettiin päivää arvokkaammin; argentiinalaista härkää, norjalaista lohta, venäläistä kaviaaria ja ranskalaista kuohujuomaa. Eipä sen puoleen, eivät meidänkään antimemme 100 prosenttisesti kotimaisia olleet, vaikka 100 vuotta olisivat sen ansainneet.

  Päälle päiväunet. Sitten HBO Nordic'ilta jakso "Leftovers'ia". Päiväkahvit, kirja. Kirjoittamista.

  Edessä viiden uutiset. Emmedalet. Lipun lasku. Linna juhlat ykköseltä. Suomi on Suomi, vaikka kevytlevitteessä paistais, ei sille mitään voi. Vaikka joskus saattaa joku asia, useammiten useampi, ottaa pattiin. Ja isänmaallisuuskin menettelee, kunhan se ei ole asehenkistä, eikä täytä pateetisuuden tai itsekkyyden tunnusmerkistöä, eikä lähentele fanaattisuutta.


  Hektisen päiväohjelman väliaikoina olen ehtinyt tutustumaan XXL:n tarjouslehteen. Maailmankuvani avartui. Huomasin, että en tarvise mm. Garminin älykelloa (449 €), Tacx Neo Smart Trainerin innovatiivista  harjoitusvastusta (1225 €), Merculial Victory futsalkenkiä (49,90 €), Swix voitelurautaa (24,90 €), enkä HIT Exercise mat 7 mm jooga-, tai jumppamattoa (54,90 €). Säästin siis 1803,70 €, jo ihan päällipuolisella vilkaisulla. Kaikella kunnioituksella niitä kohtaan, jotka kyseisiä hyödykkeitä tarvitsevat.

  Joskus tulee mietittyä, mikä olisi se yksi toive, minkä hyvä haltija minulle lupaisi toteuttaa? Tietysti ikuinen rauhan tila, päästöjen lopettaminen, muut suuret asiat, ovat ensimmäisenä mielessä. Mutta jos pysytään helpommin toteutettavissa toiveissa: Tälläisin ensialkuun kauppoissa myytävien muovisten ostoskassien hinnaksi 5 €. Jos ihmiset eivät siitäkään älyäisi alkaa kantamaan omia kassejaan ja korejaan kauppaan, niin sitten korotus viiteenkymppiin. Eikä tämä liity millaan lailla pelkästään Suomeen ja suomalaisiin, vaan on tarkoitettu koko pallon asukkaille. Vaihdetakoon nuo eurot kuhunkin paikalliseen valuuttaan, päivän kurssia noudattaen.

maanantai 4. joulukuuta 2017

ET SIIS ETSI ITSEES

  Otsikon toteamuksen saattaisi moni guru minulle heittää. Jos olisin tekemisissä monen gurun kanssa. Mutten ole. En edes yhden. Enkä etsi itseäni. Useimmiten tiedän, missä fyysinen minäni kulloinkin on. Varsinkin viime aikoina olen tiennyt. Henkistä minääni ei ole hiki ryhtyä kaivelemaan. Ties mitä sieltä paljastuu. Parempi olla penkomatta. Tieto lisää tuskaa.
  Enemmän minua viehättää tuo lause: "Et siis etsi itsees". Suomen kieli esiintyy siinä neljän kirjaimen kuudeksitoista merkiksi järjestäytyneenä jonona lyyrisesti. 
  Jos saman jono sekoittaa, vaikkapa muotoon: "Teesi E: etsi tissis", ei lopputulos ole yhtä lyyrinen. Jos taas jono muodostaa lauseen: "Ties siisti seeste", on se runollinen.
  Sellaisia kielellisiä ajatuksia saattaa joskus päähän pälkähtää. Eikä aina pääse pälkähästä, ennen kuin on päähänpälkähdyksen mielessään käsitellyt.

  Suomen kielestä vielä. Jos olisin Kotuksen (Kotimaisten kielten keskuksen) kielenhoito-osaston päänaatikka, virallistaisin verbille "välittää" kolmannen tarkoituksen. Nythän sana tarkoittaa, että välittää (jostakusta), tai välittää (tavaraa, tietoa, uutisia). Uusi merkitys olisi "jättää väliin". "Aion välittää seuraavan matsin", tai "pakko välittää kapakkailta huomenna". Paljon luonnikkaampaa, kuin "pakko jättää kapakkailta huomenna väliin". Mihkä hiton väliin se pitää jättää? Myöskään sanonta "pakko missata kapakkailta huomenna" ei ole kunnon suomea. Joten, itse asiassa, älköön pelkästään virallistettako kolmatta merkitystä, vaan keksittäköön välittää-verbin aiemmille tarkoituksille korvaavat teonsanat, voimaan astukoon uusi merkitys! Siis ei näin: "Tästä ehdotuksesta ei kannata välittää!", eikä: "Tämän ehdotuksen välitän edelleen", vaan: "Tätä ehdotusta ei kannata välittää!" Eläköön uudistuva kieli!

  Jotteivat aivoni nyrjähdä lopullisesti, siirryn maallisempiin asioihin. Ne lumet toisiaan sulivat pois. Kannatti kolata! Päivällä alkoi vaihteeksi pakastaa, jopa arska pilkahteli. Miinusilmojen on povattu jatkuvan. Huomenna on siis hyvä päivä siivota. Ihan perusputsit tehdään. Kohtahan on holistinen joulusiivo edessä. Sen tekee, kahteen henkilöön. Ilman suurempia tunteita. Paitsi kirjahyllyjen pölyjen pyyhintä! Se on sitten paskamaista hommaa! En tiedä, miksi. Työtä vain. Mutta perusteellinen kammo mokomaa duunia kohtaan on pesiytynyt sisimpääni. Joka vuosi se on tullut tehtyä, tulee taas, vaikka tekisi mieli välittää!
  Kun ollaan siistitty, suihkuteltu, lounastettu, pitää dallata kirjastoon. Håkan Nesserin "Taivas Lontoon yllä" on noudettavissa. Helvetin hieno homma, että vaikka Håkan, tietääkseni, lopetti jännistyskirjojen kirjoittamisen Van Veeteren-, ja Gunnar Barbarotti-sarjojen jälkeen, löytyy vielä muutamia yksittäisiä aiempia teoksia suomennettaviksi.

 Keskiviikkona nostan lipun. Koko yhdeksän huoneiston taloyhtiön puolesta hilaan salkoon. Jokatalviset niukat ledvalonauhat laitan etupuolelle ja parvekkeelle. Ilalla sähkökynttelikön ikkunaan, Hilppa sytyttelee jokusia perinteisen sydämellisiä vahapötköjä. Katsotaan Emmerdalet, Linna juhlia myös, näin erikoisvuonna. Ja ei kun seuraavalle sataselle. Toivottavasti tolkku päässä, ryhti teoissa. Enkä nyt tarkoita iseäni. 
  Eiköhän toinen sata mene, jos eivät maailmalla äidy kohtuutomuuksiin. Ja jos otetaan ilmastonmuutos vakavasti. Meillä ja maailmalla. Kolmas sata onkin jo enemmän arvailujen varassa. Saatikka neljäs. Kävisiköhän tuohon neljänsadan merkkipaalun saavuttamiseen ohjenuoraksi Voitto Hellstenin neuvo mukaeltuna: "Eläkää ensimmäiset vuosisadat niin ekologisesti, kuin osaatte, ja loppuvuosisadat niin ekologisesti, kuin jaksatte."

lauantai 2. joulukuuta 2017

THE VISITOR

  Eilen napsahti Niilon ja Promise Of The Real'in uunituore The Visitor postilootaan. 


  Nyt, parin läpikuuntelun jälkeen, voin sanoa, että ei petä jätkä, taaskaan. Yleisvaikutelma kiteyttettynä: "Hienoja biisejä Trumpin vastaisessa hengessä". Willie Nelsonin poikien bändi "Promise Of The Real" jatkaa vakuuttavaa soittamistaan. Niin, ja laulamistaan. Jopa petraa niitä. Toivotaan Niilolle ja pojille pitkään jatkuvaa yhteistyötä. 
  Lyhyen tutustumisen jälkeen mieleenpainuvimmat biisit ovat avausraita "Already Great" sekä "Carnival". Ja "Stand Tall". Ja "Change Of Heart". Ja reilu kymmenminuuttinen lopetusbiisi "Forever". Tai kaikki. Huonoa kun ei oikein hakemallakaan albumilta löydy

  Musiikissa pysyäkseni: Ensikesän Pori Jazz'iin on tulossa ainakin Nick Cave & The Bad Seeds. Kai se on lähdettävä. Aika vähän, pakko tunnustaa, miehen musiikkiin olen paneutunut. Muutama albumi on musiikkikirjastossani. Asian korjaus alkoi eilen; kävin jokusen levyn kirjastosta, varasin pari. Niin että heinäkuussa tiedetään, mitä katsomaan mennään. 

  Talven makuun on vähän Hollolassa päästy. Eilen kolasin viiden sentin märän lumikerroksen. Aamulla parin senttiä kuivempaa lunta. Kerkesin, sunnuntaina ne liukenee povattuun vesisateeseen. Aika hyvä rupeama aamutuimaan tuli tehtyä: vartti kolausta, tunti ja vartti sauvakävelyä osin auraamattomilla teillä. Kastui paita. Ja kului illan suklaarivi. Ainakin se.

Aivan jouluinen on maisema parvekkeelta katsottuna.



  Käyn tänään hakemassa Elinan meille lohta syömään. Ja kahville. Pitää muorin pirteänä, vaihtelu silloin tällöin. Eikä syö meitä konkurssiin. Vaikka ei ole kovin suuriruokainen koskaan ollut, Elina, ovat annokset nykyään mitättömiä. No, eipä hän paljon kulutakkaan. Sitä paitsi hän syö joka päivä kahvileipää sekä suklaata. Tuossa iässä lienee tärkeintä, että jotain syö?

  Joulukuu siis lähti kulumaan. Huomenna on 1. adventti ja täysikuu, keskiviikkona satavuotiset. Jos Elinan kunto ja tahtotila sallivat, käydään puolen kuun paikkeilla Hietaniemen hautausmaalla. Siitä on turha vielä tehdä lopullista päätöstä; päivän kunto sanelee. Tai parasta kai on soittaa äidille, kertoa, että kohta lähdetään, mennä hänet hakemaan. On nimittäin tullut huomatuksi, että mikäli Elina johonkin poikkeavaan tapahtumaan valmistautuu, alkaa hän stressata, mikä johtaa huonoon oloon. Eli ex tempore-malliin reissuun!

  Sitä tietä kohti joulua mennään. Ajatuksisa oli viettää vielä jokunen päivä saaressa, mutta taitaa jäädä ajatukseksi. Vaikkei joulusta kovin halua paineita ottaa, niin kaikenlaista siihen liittyvää puuhaa siivouksineen, muutamine ostoksineen riittää. Ja mistäs tietää, millainen tilanne uutena vuotena Anttolassa on? Onko vesi vapaana. Vai onko kantava jääpeite? Mikäs meitä estää loppiaista saaressa viettämästä,? Jos ei keliolosuhde sitä tee. Olen Avokkaan rantaan joulu tietämissä mennyt autolla, kävellen, lumikengillä luistimilla, potkukelkalla ja veneellä. En toki saman joulun aikana, kuten terävä-älyisimmät jo päättelivät. Mutta vuosien saatossa kyllä. No, poliittis-urheilijamaisesti jätetään asia hautumaan, mennään niillä eväillä, joita on tarjolla, sekä katsotaan, mihin se riittää tekemättä parastamme.

  Nyt riittää, jaarittelu. Vielä aamuinen parvekenäkymä laajemassa vinkkelissä. 

torstai 30. marraskuuta 2017

ELÄMÄN REALITEETTEJA

  Etlari imoitti pienessä sisäsivun uutisessa, että nitomakoneen vian vuoksi lehti on ilmestynyt parina päivänä ilman, että sivut olisi niduttu taitteesta hakasilla yhteen. Lopuksi pahoiteltiin niitittömien lehtien vuoksi mahdollisesti aiheutunutta harmia. Harmia! Päinvastoin! Me viemme silloin tällöin Avokkaaseen nivaskan lehtiä, koska siellä paperivarasto kerry luonnollista tietä, eli postilaatikon kautta. Lehtiä tarvitaan moneen; sienikorin pohjalle, lämpimien savukalojen kääreeksi, ikkunaruutujen kuivaamiseen pesun jälkeen (Hilpan konsti, pitää sitä lyömättömänä kirkkaan pinnan mahdollistajana) ja sytykkeeksi (harvoin, koska tuohta yleensä on taltioituna), sekä apuna kauan lämmittämättöminä olleiden uunien sytytykseen. Muihin toimenpiteisiin niitattu lehtikin käy, mutta ikkunoiden kiillotuksessa saattavat hakaset naarmuttaa lasia, ja levänneiden tulisijojen sytyttämisessä ne aiheuttavat luvattoman paljon harmaita hiuksia. Ajateleppa ite: Kun sinun pitää melko nopeaan tahtiin saada kahteen leivinuunin alalaidassa sijaitsevaan putsausluukkuun sanomalehtisivu palamaan, jotta uuni lähtisi vetämään, eikä suissuuttaisi savuja pirttiin, niin eihän aukeama irtoa niitatusta lehdestä! Ja jos irtoaa, repeää vaikka mistä kohdasta vaikka minkä kokoisiksi palasiksi. Samalla uunin luukusta puskeutuu paksua savua, palovaroitin aloittaa hillittömän, hermoja raastavan ulinan, Hilppa ryntäilee avaamaan ovia ja ikkunoita. Silloni tulee manattua painotalon kaikkine hakaskoneineen alimpaan helvettiin!
  Tämän vuoksi olen alkanut säästää Kärkkäisen KauppaSuomi-lehden laatikkoon ilmestyneitä numeroita. Joku aika sitten harkitsin tiedotteen liimaamista postilaatikkoon: EI MAINOKSIA TAI ILMAISJAKELUA. EI ETENKÄÄN KAUPPASUOMEA. POIKKEUKSENA LIDL'IN JA TOKMANNIN MAINOKSET! KIITOS.
  En kuitenkaan laittanut. Päättelin, että tiedote on liian pitkä ja hankalasti hahmotettava lisäansiota tienaavalle opiskelijalle tai eläkeläiselle, ja vaikeuttaa siten näiden työskentelyä.
  Jossain kohtaa äkkäsin, että KauppaSuomea ei oltu niitattu. Ja se sisältöineen sopii erinomaisesti poltettavaksi. Nykyään kun uunien sytyksessä, joko pitkään kylmillään olon, tai matalapaineen vuoksi, tarvitaan apukeinoa, käytään siihen juuri tuota muuten turhaakin turhempaa julkaisua. Missään tapauksessa en kääri savukaloja KauppaSuomi-pakettiin! Joku häpy sentään. Hilpan kanssa en ole vielä keskustellut ikkunanpesuun liittyvistä asioista. No, hän saa itse päättää.
  Ylläolevasta voi päätellä, että ei kannata tuomita ennenaikaisesti; kaikelle saattaa löytyä edes yksi oikeutus olemassaoloon. Kuten joskus ammoin sarjakuvassa VELHO. Kuningas-alkoholiin mieltynyt Narri istuu baaritiskillä silmämunat väärin päin vodka-martin edessään. Taustalla Plootu kuiskaa Velholle:
  "Tuosta Narrista ei löydy mitään hyvää!"
  "Kyllä löytyy", vastaa Velho. "Hän on hyvä huono esimerkki".

  Maailmankaikeudessa on lukematon määrä lainalaisuuksia ja realiteetteja, mutta sen tiedostaminen, että niitatun lehden käyttö putsiluukkusytytyksessä on perseestä, kuuluu tärkeimpiin.

  Sellaista tänä räntäsateisena aamuna. Räntäsade, vesisade, lumisade. Niitä riittää, joet, järvet tulvii. Meikäläiselle vaihtelevista sääoloista aiheutuu paineita. Eilenkin, kun oli satanut muutaman sentin märkä lumikerros, tuli kaamea kiire kolaamaan ne pois. Ennen kuin ehtisivät sulaa. Ei oo helppoo. Eläkeellä olevan henkilön, joka yrittää maksaa takaisin naapureille heidän kesäisten nurmenleikkuidensa vastavuoroisuusperiaatteella kasvattamaa velkaa.

  PS. Vielä tuosta Narrista: Narri tilaa baaritisklla tuplamartinin. Kyyppari kysyy:
  "Onko teillä todistusta iästänne?"
  "On kyllä", sanoo Narri läväyttäen dokumentin tiskille.
  "Mikäs tämä on?", utelee baarimikko.
  "Röntgenkuva maksastani", vastaa Narri. 

Tämä ei ole kuitenkaan röntgenkuva Narrin, minun, tai kenenkään muun maksasta, vaan auringon luoma näkymä.
  

tiistai 28. marraskuuta 2017

SHORT STORIES, vol.3 ja YÖSYÖTTÖ

Vol.3

  1970-luvun alussa oltiin Räihän Riston kanssa vuoden verran duunissa Saksassa, Weiblingenissa, lähellä Stuttgardia. Firma oli Gartengestaltung Jacob Simons, ja sen toimenkuvaan kuuluivat puutarha-, piha-, maisemointi, ja kiveystyöt. Tuosta ajasta olen kirjoitellut aiemminkin, mutta yksi tapaus tuli mieleen, kun selailin vanhoja valokuvia

  Sattuipa eräällä uudisrakennuksen pihatyömaalla seuraavaa: Seinustojen täyttövaihe ja tiivistys oli meneillään. Se oli kuvan työmaan kaltainen projekti, joskaan ei juuri tämä mesta. Tiedän sen siitä, että mullanlevitysvaiheessa olin sairauslomalla.  


  Minä näet tuolla kyseisellä työmaalla tiivistin seinävieriä "hyppyheikillä", alla olevan kuvan kaltaisella vempeleellä.


  Värkki on polttomoottorikäyttöinen maantiivistäjä. Se täräyttää harvakseltaan laitteen pohjassa olevan lätkän alaspäin. Voimalla, jolloin laite tietysti hyppää ylöspäin. Lätkyttelin vierustaa ikkunan kohdalla. Ikkunoihin oltiin jo asennettu vesipellit. Kuinka ollakkaan, kääntyi tiivistysmasiina ilmassa jonkin verran myötäpäivään. Seurauksena oli, että vasemman käden pikkusormen kohta jäi pomppaavan laitteen ja vesipellin reunan väliin. No, ensin ei tuntunut, kuin täräys. Sitten alkoi hurmetta puskea oikein urakalla läpi työhanskan. Riivin käsineen pois. En nähnyt, kuin punaista. Silpaisin t-paidan yltäni, kieputin sen sormien ympärille. Samalla olivat työkaverit huomanneet tapahtuman. Joku lähti juosten hakemaan talon toisella puolella olevaa pomoa, joku talutti minut firman kleinbussin luo. Silloin, sen muistan, alkoi jaloissa tuntua huteralta. Ei tuska, ei verenhukka, kai lievä sokki. Avasin klaikkarin oven, istuin astilaudalla. 
  Herr Simons ilmestyi pian paikalle. Muutamalla sanalla selvittelin tilanteen. Sitten autoon, kiireesti kohti ensiapuun.
  Tikkejä siihen tuli, käteen. Pikkusormen ja nimettömän sormihangasta ranteeseen päin oli iho halki noin viiden sentin matkalta, niin ylä-, kuin alapuoleltakin. Mutta onneksi ei ollut luita tahi jänteitä vaurioitunut. Arvet, varsinkin kämmenpuolella, ovat yhä näkyvissä.
  Saikkua tuli. Viikko ainakin, ehkä hieman enemmän. Minä poika makailin kämpillä, kävin kauppa-asioilla, tein meille ruoat valmiiksi Ruikun töistäpaluuseen mennessä. Taisin kerran ostaa muutaman lekkerin halpaa viiniä. Tuona päivänä ei ateria ollut toverin palattua duunista valmiina. Tai jos oli, sen laadusta en voi mennä takuuseen.


YÖSYÖTTÖ

  Käytiin eilen katsomassa elokuva "YÖSYÖTTÖ", Kino Iiriksessä, 16:15 näytöksessä. Pettymys oli, minulle, meille molemmille. Huumori ei juuri jaksanut naurattaa, ei sen puoleen tarina itkettääkkään. Ei herättänyt suuria tunteita, eivät lisääntyneet elämyskokemukset.

  Enemmän tunteita herätti äiti-Elina. Minä olin hänelle tilannut kampaajan. Aika oli iltapäivällä klo. 14:30. Äidille siitä aamulla kahdeksan korvilla soittaessamma muistutin. Parin tunniin kuluttua soi puhelin:
  "Moneltako se kampaaja oli?", kysyy Elina.
  Minä kerron, hän kiittää.

    Puolen päivän aikaan pirisee taas.
  "Minä olen tässä ootellut, kun kun minulle kerrottiin, että joku tulee saattamaan kampaajalle."
  "Se aikahan on puoli kolme. Odota rauhassa, me tullaan kahteen mennessä."

   Kahdeksi Saimaankadulle mentiin.
  Äiti iloitsi: "Nyt pääsee permanenttiin.
  Minä siihen,: "Ei, kun pesu, leikkaus ja rullat".
  "Kyllä se on permantti!", väitti äiti kivenkovaan.
  "Eikä ole, minähän sen tilasin!"

  Hetken jamuamisen ja sopivan takin löytymisen jälkeen Hilppa lähti äidin kanssa puolen korttelin päässä olevalle kampaajalle. Minä ryhdyin imuroimaan.
  Kohta Hilppa palasi. Kertoi, että äiti oli moneen kertaan jo hississä kysellyt, että missä se auto on, vaikka melko selvästi oltiin kerrottu, että kävelemällä he menevät. Vaki-kampaajalla oli Hilppa udellut, että eihän kyseessä ole parmanentin laitto?
  "No ei, ei hänen tukkansa permanenttia kaipaa, kuin joskus ensi vuoden puolella", oli vuosikausia Elinaa palvellut kampaaja vastannut.
  "Eihän tämä permanttia vielä tarvitse", oli Elina sanoa nasauttanut itseselvyytenä.

  Eli äidin lähimuisti sen kun jatkaa huononemistaan. Huomasin, kun tein imuroinnin jälkeen kauppalappua, että hän oli kirjoittanut lehtiöön "kahden maissa tulevat".  En tiedä, milloin oli kirjoittanut. Jos vaikkapa heti aamupuhelun jälkeen, niin eipä ollut muistanut katsoa. Hyvä asia, että oli kuitenkin kirjoittanut. Ja hyvä asia, että muisti sentään tapahtuman, vaikkei sen aikaa. Eikä laatua.
  Sattaa olla, että ei kauaa pärjää ilman päivittäistä apua, Elina. Tai saattaa pärjätkin. Aika näyttää.

  PS. Aamulla hain lehden klo. 4:48, ei satanut. Klo. 5:03 olin pukenut lenkkivaatteet päälle, nyörittelin kenkiä, kun alkoi peltikatto ropista. Silmäys ulos, toinen sadetutkaan, vaatteet vaihtoon, kirjoittamaan.