TAPOJA SAAVUTTAA MASENNUS

  Jos elämä alkaa tuntua mukavalta, näyttää valoisalta, maistua hunajalta, tuoksua Chanel vitoselta, löytyy ongelmaan lukuisia parannuskeinoja. Kehitin empiirisen tutkimuksen avulla tehokkaan kolmivaiheisen menetelmän.

  VAIHE I:
  Katsele/kuuntele/surffaa päivän uutiset.

  -jos tämä ei riitä

  VAIHE II:
  Kuuntele uutisten jälkeen Dylanin "Masters of War" ja sen jälkeen lue Intiaanipäällikkö Seattlen vastaus Yhdysvaltain presidentille vuonna 1854, kun hän "Washingtonin Suuri Valkoinen Päällikkö" teki tarjouksen intiaaneille ostaakseen heidän maansa ja lupasi antaa heille reservaatin sen sijaan.

  -jos tämäkään ei riitä

  VAIHE III
  Tapetoi yksi huone Donald Trumpin profiilikuvilla, varusta se kohdevaloilla, vetäydy sinne tunniksi.

  -tämä auttaa suurinta osaa Homo sapiens (viisas ihminen) populaation yksilöistä. Homo erectus on asia sinänsä. Jos keino ei kuitenkaan toimi, on kyseessä lievää vakavampi optimismikohtaus. On syytä ottaa yhteyttä terveysasemaan, tulevaisuudessa ehkä valinnan vapauden suomiin tahoihin.

  Omalla kohdallani toimii pääsääntöisesti VAIHE I. Eipä eilenkään muuta tarvittu! Varsinkin, kun tuli vielä katsottua MOT! Jos maailmassa on edes ripaus oikeudenmuksisuutta jäljellä, niin.........

  Aamulla heräsin aivan valoisalla mielellä. Nollakeli, kirkas taivas, laskeva kuu taivaalla. Mukavaa oli sauvakävellä. Vaikka paikoin oli asfaltin pinta päässyt huurtumaan liukkaaksi.
  Edes ensimmäiset uutiset eivät saaneet mieltäni mustumaan. Jos olo jatkuu samanlaisena, pitänee ottaa seuraava vaihe käyttöön.

  No, ei tietysti kannata ottaa ihan täydestä, kirjoituksiani. Vaikka leikitön totuus on, että useimpina päivinä uutiset ovat sen kaltaisia, että köyttä rasvamaan alkaa tehdä mieli. Vaan ei auta, pitää sinnitellä. Kun ei juurikaan voi vaikuttaa. Eikä edes, häpeä tunnustaa, kovin paljon, ainakaan riittävästi, tee asioita paremman maailman saavuttamiseksi. Eli juuri, kuten Einsteinin Alpertti sanoi: "Maailma on vaarallinen paikka, ei vain niiden vuoksi jotka tekevät pahaa, vaan niiden vuoksi, jotka katsovat vierestä, eivätkä tee mitään."

  Torstain mennään Kino Iirikseen katsomaan uusi Tuntematon, klo. 10:00 näytökseen. Koettelemus sinänsä. Eturauhasvaivaiselle. Kolmen tunnin istunto. Samalla reissulla käydään Elinalle viikonlopun eväät.

  Tulevan sunnuntaina on isänpäivä. Ajatuksena on lähteä käymään Helsingissä. Mennään Tiilikaisten kanssa syömään. Reissu pitää tehdä klo. 8:00 ja 15:49 välisenä aikana. Miksikö? Tietysti siksi, että meille iski kuun alusta taloyhtiön liputusvelvollisuus. Ja Sisäministeriön ohjeiden mukaan lippu pitää nostaa klo. 8:00 ja laskea auringon laskiessa, kuitenkin viimeistään klo. 21:00. Poikkeuksina juhannuksen ja Itsenäisyyspäivän liputukset.
  Nyt lippu pysyy meillä ainakin kolme kuukautta. Vaikka kierto on 1 kuukausi, olen aina pitänyt sitä useamman. Varsinkin nyt, koska sydäntalvi sopii meille mainiosti; olemme pääsääntöisesti maisemissa.
  Iiris muuten halusi soittaa sunnuntai-iltan videopuhelun meille. Oli tullut mummaa ja Peppe-pappaa ikävä! Mainio pakkaus.

 Lumi suli pois Hollolasta. Niinpä lähden tässä kohtaa pihalle; riipimään pois etupihan kuihtuneet Iirikset, haravoimaan takapihalle omenapuun pudottamat lehdet.

  PS. Intiaanipäällikö Seattlen puhe löytyy seuraavasta linkistä:

  https://kaksplus.fi/threads/intiaanipaeaellikkoe-seattlen-kirje-suurelle-valkoiselle-paeaellikoelle.1142737/.

  Jos joku ei ole aiemmin lukenut, kannattaa käväistä katsomassa. Ja kannattaa, vaikka olisikin tuttu. Kertauksen vuoksi.

PPS. "Masters of War" löytyy vaikkapa täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=zJEjYY4TTjM

UNI MATISTA, eli Hoyt Axtonin keikkaa pukkaa

  Tuossa elokuun lopulla kirjoitin unestani. Siinä kaimaani Koistinen, ser Johannes, Tukkisaaren lordi, ilmaantui yllättäen Avokkaan rantaan. Yritti vohkia veneeni. Aprikoin, että kummallisia nuo unet. Mutta antakaas olla, puolella paranoo! Aamuyöllä unien valtias lähetti katsottavakseni seuraavanlaisen pätkän:

  Olen jollain teollisuusalueela, rähjäisen hallin pihalla. Uutta lunta on maassa kymmenkunta senttiä. Vaihdan auton pyyhkimiin uusia sulkia. Samalla paikalle porhaltaa iso pakettiauto. Se on väriltään violetti, ja siinä on ainakin kahdeksan antennia katolla. Ohjaamosta hyppää mies. Rohusen Matti! Kipaisen hänen luokseen, kysyn:
  "Mitäs siä täällä teet?"
  "No kun auto ol renkaanvaihossa, siihen laitettiin samalla uuvet pyyhkijänsulkat", vastaa Masa. "Ja toine lens huut helevettiin, ku niitä kokkeilin".
  Puhellessaan hän alkaa availla vasemman etulokasuojan päällä olevia kiinnikkeitä. Paljastuu, että siinä säilytyslokero.
  "Onneks säästin vanhat", jatkaa Matti, vetää näkösälle sulan, alkaa sitä asetella paikoilleen.
  Minä utelemaan:
  "Mutta mitä siä täällä Utissa teet? Ja miks siulla on noen hiton monta antennia?"
  "Entä ite?", heittää Masa. "Mut miä oon menossa Hoyt Axtonin keikalle Puumalaan. Tuutko mukkaan? Nuo antennat on sitä varte, että kuloo paremmi mussiikia".
  "Ei oo lippua, eikä oo rahhaakaa, latin latia", vastaan.

  Tuossa kutkuttavassa vaiheessa herään. Olisin mielelläni vaikka mennyt Matin kanssa katsomaan ja kuulemaan Hoyt Axtonia. Mutta koska uni loppui, eikä se houkuttelemallakaan luultavasti jatku, ja koska kello on puoli viisi, kampean itseni ylös, naama/hammaspesun kautta aamulenkille.

  Lenkillä mietiskelin näkemääni unta. Hoyt Axtonin levyjä Matilla 1970-luvun alussa oli. Tallessa varmaan vieläkin. Minä ainakin paria niistä joskus lainasin. Eli tuo yhtymäkohta on olemassa.

  Ja Puumalssa on Rohusten vellosten mökki. Mutta Hoyt kuoli 1999. Eikä Matilla ole ajokorttia. Ei ainakaan tietääkseni. Eikä minulla ole mitään tekemistä Utin kanssa. Yhtä armeija-aikana lentokentän liepeillä tehtyä radioliikenneharjoitusta lukuunottamatta. Pyyhkijänsulkien esiityminen molempien autojen kohdalla on arvoitus, jonka jäljet saattavat johtaa sylttytehtaan taakse.

  Jos oli outoa ser Johanneksen ilmestyminen Tukholmasta Avokkaan laiturille, niin vähintään yhtä kummalista on kohtaaminen nykyturkulaisen Rohus-Matin kanssa jollain teollisuusalueella Utissa! 
  Jos jotain ennettä unestä etsii, niin mieleen tulee, että Matin kanssa ollaan viime vuosina tavattu mm. Neil Yougin ja Peter Gabrielin keikoilla. Pitääpä ottaa selville tulevan vuoden konserttikalenterista. Jos vaikka löytyisi yhteinen tapahtuma. 

  Kello on kohta kahdeksan. Hilpan kanssa ollaan jo kahvit juotu, Anna ja Iiris vetävät sikeitä. Tänään he lähtevät kotiinsa. Me jäädään jatkamaan kaavamaisuutta hipovaa elämäämme. Eli tuon unen kaltaiset tapahtumat eivät olis yhtään pahitteeksi, ihan todellisuudessa.
 
  Lyhyestä virsi kaunis, eli tämänkertainen asiani tuli sanottua. Samaa miettii varmaan Iiris, kunhan herää.

PYHÄINPÄIVÄ JA PAKKANEN

  Anna ja Iiris tulivat eilen meille. Joni jäi painimaan gradunsa kanssa. Tutkimustyö on, tiemmä, tehty, kirjoittamista jäljellä.

  Kuukausi ehti vierähtää edellisestä tapaamisesta, eli Iiriksen synttärikesteistä. Maksimiaika, mikäli minulta kysytään. Iloinen on Iiris edelleen. Leikki maistuu. "Leikki on lasten työtä", sanotaan. Saa nähdä, saa jos elää, onko työ aikanaan Iirikselle leikkiä?

  Pakkanen on mennyt persiilleen. Parin aamun takaisesta miinus kymmenestä on tultu plus neljään. Eli normaaliin ajankohdan lukemaan. Siispä saavat lumet kyytiä. 

  Läpötilan nousu tietää sitä, että Peppe joutuu pesemään parvekelasit. Ovat jääneet puunaamatta, kun ollaan oltu niin vähän niiden läpi tiiraamassa, ettei ole haitannut, saatikka käynyt pernaan. No, äkkiä ne pesaisee. Rutiinia on. Ja kun on rutiinia, jäävät turhat liikkeet vähiin, homma etenee, olen näille vuosille varttuneena huomannut. 

 Taas tultiin siihen, että miksi pitää saada työ tehdyksi nopeasti? Kun aikaa on. Se on kai luonto ja luonne sellainen, ettei tykkää nyhrätä. Pääsee hyppäämään kolmiloikkaa aiemmin, kun tekee, mitä tehtävä on, rivakasti. Siis luonnekysymys, luonnolliseti.

  Uutisia ylimalkaan seuratessa huomaan, että Trumpin Aasian matka, Katalonian jälkimainingit, ja Lauri Markkanen ovat tärkeimmät asiat maailmassa ja maailmalla. Kaikella kunnioituksella Lauria kohtaan, mutta onko yhden suomalaisen hongankolistajan kieltämättä kohtalainen menestys tällä haavaa NBA:n huonoimpiin lukeutuvan seuran riveissä jokapäiväisen uutisoinnin väärti? Jopa YLEN:n sivuilla ja uutisissa. Kai Suomi on niin pieni maa, että itsetuntoa täytyy kohottaa kaikin mahdollisin keinoin. Vaikka jäävi minä olen sanomaan; urheilun ja urheilijoiden hypetys ei kuulu listoillani top-kymppiin. Eikä edes kovin lähelle sitä. Mutta noteerasin silti, että Pelicans palasi voittojen tielle. 

  Aamupäivällä lähdetää viemään havut ja kanervat haudoille. Havuja viedään, mutta ei siteerata Marjo Matikaista. Elinakin ilmoitti halunsa lähteä mukaan. Hyvä, jos, ja kun, lähtee. 

  Sitten tullaan joukolla meille syömään. Kalaa syödään. Ja pottumuussia. Ja sienisalaattia. Sopivaa muonaa niin lapsen, kuin vanhuksen suuhun. Myös kaikkien siltä väliltä. Paitsi allergikkojen.

  Nyt ollaan viidettä päivää Hollolassa. Jos aivan rehellinen olen, pieni ikävä on saareen. Täytyy kärvistellä viikko, toista. Tai lähes kaksi. Sitten pääsee ikävää selättämään. Jollei äleydy jäitä pukkaamaan, tai muuten maailmanlopun ilmoja pitämään. Ei siellä juuri tekemistä ole, saaressa. Vähän verkkoja laittelee, ehkä hippusen uistelee. Mutta ei aina tarvitse ollakkaan. Tekemistä. Eikä käy melske hermoon. Edellisellä viikon reissulla meni kolme tai neljä venettä ohi. Tulevalla saattavat olla vielä harvemmassa. 

  Taidan laittaa kahvit valumaan. Lukea lehden loppuun. Aloitella viikolla noutamaani Beth Lawsin kirjaa "Suden tie". Jos ehdin, ennen kuin Hilppa könyää yläkertaan. Iiris ja Anna eivät varmaan könyä. Ihan vielä. 

KEVÄÄLLÄ TAVATAAN

  Eilen tyhjensin vesijärjestelmän. Tehtiin muitakin tarpeellisia juttuja talven varalle.
  Tänä aamuna asensin ilmalämpöpumpun odottelemaan herätettä tekstarilla, kerättiin tavarat paattiin, hinattiin mennessämme soutuvene yli. Se käännettiin Potinlahteen odottelemaan vielä ainakin yhtä tämänsyksyistä kuljetusta, paremminkin yksiä kuljetettavia, saareen. Sähköperämoottori ja sen akku, samoin muut tavarat, lastattiin autoon. Sitten sörnäytin moottorin navakassa pohjoistuulessa Hanelin rantaan, Hilppa tuli autolla maitse.

  Piskolassa laitettiin vene talvehtimaan. Vaikka oma viehätyksensä on parin asteen pakkasessa, kohtalaisessa aallokossa, usmuuttaa pitkin Saimaan selkiä, niin sopiva hetki veneelle oli laittaa se huilaamaan. Uinu onnellisissa merkeissä, keväällä tavataan.

  Velj'-Hanskin kanssa on mukava asioida. Rehti tunti puuhattiin veneen kanssa. Palkaksi tekemästään työstä hän antoi mukaamme lohifileen, juureksia vaille valmistetun hirvikeiton aihion, ja nyssäkän hirvijauhelihaa. Ei kohtuuton tuntipalkka! Työantajan mieleen. Tosin meidän kesken toista autetaan vastavuoroisesti. Eikä tehtyjen tuntien määrää kirjata vihkoon. Eikä tiedostoon. Eikä mieleen. Eli työavun kylkiäisenä tulleet herkut olivat ihan normaalia käytäntöä. Kiitos Haneli!

  Lahden seudulla on lunta maassa, varjoisimmissa paikoissa monta senttiä Anttolassa ei rantojen tuntumassa ollut oikeastaan mitään, kauempana vesistöistä hieman. 

  Sen verran kylmää lupailee, että lumi ei taida tällä viikolla sulaa. Sitten kai lämpenee. Talvea saadaan odotella vielä, luulen. Ja kun kesä oli kylmä, onko talvi lämmin? Vuotuinen keskilämpötila kun ei kovin hurjasti ole poikkeillut. Katsotaan. Tietysti toiveissa on, että tekee kunnon jääkelin, mieluumin joulukuussa, ennen isompia lumipeitteitä. Eli traktorijäitä odotellaan, soraa tarvitaan. 

  Voi olla, että saareen mennään marraskuun puolivälin paikkeilla. Jos kävisi sitä ennen ottamassa influenssarokotteen, kun sen tökkiminen alkaa viikolla 46. Samalla viikolla on Hilpalla joku sovittu juttu. Sen jälkeen haistelemaan marrasakuun tuulia Luonterin seuduillle, mikäli kelit suosivat. 

  Huomenna pitää mennä Äiti-Elinalle kauppa-asiat toimittamaan. Sekä siivoamaan. Sitä ennen käydään täällä Hollolassa kaupassa. Ostamassa tarpeita, joiden avulla Hilppa loihtii hirvikeitosta parahultaisen. 

  Ennen Elinan luo menoa käyn myös Kivistönmäen Nesteen IT-hallissa huuhtelemassa Maljalantien sorat ja mudat pois auton pinnoilta. Menevät samalla vaivalla Piekälänsaarentien muistot.

  Kirjastoonkin on poikettava; vanhaa pois, uutta tilalle. 

  Tästä lähtee hollolainen arkielämä kulkemaan. Pariksi viikoksi, ainakin. Tuolle ajalle on pientä puuhaa mietittynä:

  Muutamalle taholle annettavana joululahjana perinteeksi muodostunut Iiriksen vuosikuvakirja pitää työstää. Siis 3-vuotiskirja. Täytyy se tehdä rauhassa, saada hyvissä ajoin ennen jouluruuhkia tilaukseen. 

  Toinen tietokoneen kanssa duunattava juttu on Avokkaan uudistettavan verannan rakenneleikkauksen piirtäminen. Sitten pääsen tarpeet laskemaan, aikataulun laatimaan, ja hyvissä ajoin alkuvuodesta mm. lämpölasit tilaamaan.

  Tuosta aasinsiltana: Iiris 2-vuotiaana....

...ja 3-vuotiaana.

  Toivottavasti voin vajaan vuoden kuluttua laittaa kuvat Avokkaan verannasta 62-vuotiaan ja uudelleensyntyneenä.

  Siinä se, tervemenoa bittiavaruuteen. Emmerdale alkaa kohta.

NORMAALIAIKA ALKAA

  Kaikki tunnolliset kansalaiset ovat kellonsa veivanneet, näpytelleet, viisarista vääntäneet, oikeaan aikaan, talviaikaan. Monet ovat myös pelonsekaisin tuntein avanneet tietokoneitaan, mobiililaitteitaan, peläten, että automaattinen ajanpäivitys ei ole toiminut. Fanaattisimmat aikaetusiastit ovat klo. 04:00 kömpineet aamutakeissaan rukkaamaan autojensa kellot ajan tasalle. Monet lumi- tai räntäsateessa. Ihailtavaa omistautumista. 
  Minä en, pirulauta, saanut sisäistä herätyskelloa käännettyä. Klo. 4:30 uutta aikaa, tovin vuoteessa pyörittyäni, haahuilin jo tuvassa. Selasin uutisia, laitoin leivinuuniin tulet, pelasin mahjongia, kävin pariin otteeseen haistelemassa ilmaa: märkää lunta tipahtelee harvakseltaan, tuuli on kääntynyt itäiseksi. Jälkimmäistä seikkaa on kuvasta ehkä hankalaa hahmottaa, mutta uskokaa sanaani.

  Kyllä nuo fyysisesti tehtävät ajansiirrot miten kuten sietää, huonosti kuitenkin. Mutta sisäisen kellon säätö kestää muutamia päiviä. Ei ole mutteria, nappulaa, viisaria, mistä vääntelisi.

  Tänään taitaa tulla tupapäivä. Märkää on luvassa, aamusta iltaan. Ja sitten illasta aamuun. Sen jälkeen aamusta iltaan, jos niikseen tulee. Tiistaina, kun pois lähdetään, on kuitenkin luvassa pientä pakkasta. Ei kastele niin pahasti, vaikka vähin ripottelisi.
  Sen verran pitää orjan kaapua päälleen laittaa, että otan vesurin, käyn havunoksia haudoille vietäviksi. Pyhäinpäiväksi ne tavattu käydä asettelemassa.

  Se tulevasta. Sitten eilisestä. Kolme kalaa siis antoi Ahti. Minä ne haikuutin. Eli kuvassa G.oT. Avokkaan kuuden kuningaskunnan valtaa tavoittelemton Saarelan kuningas Peppe I valtaistuimellaan....

....ja tässä istunnon tulos.

  Kuten huomaatte, rauhanomaisissa merkeissä sujuu Avokkaansaaren elämä. Vaikka talvi on tulossa. Leikki sikseen, eipä Avokkaansaaresta mitään oikeita yhtymäkohtia G.o.T:iin löydy, hakemallakaan. Isosta maailmasta kannattaa mieluumin lähteä penkomaan.

  Tällasta se on; kun ei joutilaan aika kulu, piti ruveta kirjoittamaan. Voimassa oleva aika on hivuttautunut yli kuuden. Kuusihalot paukkavat hiljakseen uunissa. Kahvit, ensimmäiset, olen juonut. Kohta varmaan kömpii Hilppa silmät sikkurassa pirttiin, utelee, että mitä se kello oikein on?

  

  Taidan lähettää tämän matkalleen, panna otsalampun päähän, lähteä rantaan katsomaan, onko ilalla ja yöllä vielä kaakosta puhaltanut navakka tuuli tehnyt tuhojaan. Toivottavasti ei. Kaakkoistuuli on ainoa, mikä edes pikkaisen saa voimaa muuten suojaisen venevalkamaan puhaltaessaan, Onneksi ei olla saaren pohjoispuolella. Luonterilta hönkäilevä tuuli voi olla kovin ikävä.

  No sen se teki, Hilppa. Kömpi silmät sikkurassa pirttiin ja uteli, että mitä se kello on? Minussa on häivähdys ennustajan vikaa. Tai pitkästi yli 40 vuotta kestänyt yhteiselo on jotakin opettanut. 

  Kohta santsikahvit hörpin, sitten rannassa käyn. Varmaan katsotaan sen jälkeen Jack Taylorin eilinen jackso (sic) tallenteelta. Sitten puuhataan jotakin muuta. Katsotaan vaikka G.o.T:n kuudennen kauden päätöseepos (kauniisti sointuva sana, eikö?) Mehän ollaan kohta ajan tasalla, jos ei muussa, niin talviajan ja G.o.T:n kohdalla.

KESÄAIKA PÄÄTTYY

  Kesäaika päättyy sunnuntaina aamuyöllä. Hyvä tietää. Tosin bermudat ovat jo aikaa sitten siirtyneet naftaliiniin. Pitkien kalsareiden antamaan tilaan.
  Kesäajan lopun kunniaksi kuulema ja näkemä (tv:sta) sateli reilusti lunta Etelä-Suomessa. Ja enempi läntisessä osassa. Aina Tamperetta ja Lahtea myöten. Täällä ei tullut hiutaleen hiutaletta. Tai jos tuli, tuli se sydänyöllä, salaa, hiljaa leijuen, ja aamuun mennessä sulaen.

  Eilen kävin kovassa tuulessa nostamassa verkot. Ei ole verenkierto entisaikojen mallilla; jo otti kylmä näppeihin.
  "Ovat keksineet neopreenihanskoja", saattaa joku todeta.
  "Niin ovat", vastatotean. "Mutta ei ne kaupan hyllyllä paljoa lämmitä!"
  Eli tyhmästä päästä kärsii, jos ei koko ruumis, niin ainakin syksyisellä viimalla verkkoa kokevan räpylät.
  Ei ollut kuin yksi siika, reilu puolikiloinen. Kovassa tuulessa pyydöt laskettiinkin. Tulivat perässä, eli liian syvälle. Tai sitten eivät muuten vaan sattuneet siikojen uimareitille.

  Tänään usmuutin kylille, kymmeltä oli veneen (lue "koneen") talvihuolto. Alla arktisiin olosuhteisiin oikeaoppisesti (neopreenihanskoja lukuunottamatta) varustaunut minulle tuttu mies lähdössä ulapalle.

 Aika hiljainen oli Anttola City....

....mutta ei huolto väenpaljoutta kaivannut.

  Hilppa oli sillä välin haravoinut kulkuteitä ja paksumpia lehtimattoja. Lounaan jälkeen jatkettiin tovi yhdessä sitä hommaa. 

  Sitten kahvit Anttolan Salesta lunastamieni paakelsien kera. Koska keli oli melko tuuleton, sekin vähä vire saaren takaa, lähdettiin laskemaan verkot. 

  Nyt ne sattuivat, mielestäni, sopiville paikoille. Aamulla saatan joutua pyydöt nostamaan lumi-, räntä-, tai vesisateessa. Tai sitten puotasäässä. Nostettava ne on, satoi vaikka vanhoja ämmiä, puukot tai äkeet selissä, tahi kirveet persiissä. Taikka puukkoja, kunhan tulevat päät edellä. Esterin ahterista en viitsi edes mainita. No, taisin mainita jo. Kyllä ukkovaareilla on vertauksia rustatessaan ollut hauskaa, luulen. 

Näille vuosin näkyy koko rakennuskanta järvelle.

  Se on perjantai. Huomenna lauantai. Sitten sunnuntai ja talviaika, eli oikea aika. Olin jostain huomaavinani, että mepit ovat ryhtyneet vaatimaan talviaikaan siirtymistä lopetettavaksi. Mikäli minulta kysytään, niin aivan sanonko mistä koko idea! Siis talviaika, ei sen poistamisen vaatiminen! Turhaa sähellystä, säätämistä, sekoilua, vaivaa, rahanmenoa ja lievää jetlagia se vain aiheuttaa. Luulisi, että palaaminen normaaliaikaan ei kummempia operaatioita vaatisi. Sen kun jätetään keväällä kellot rukkaamatta. 

  Maanantaina, viimeistään tiistaina, on aikomus vene nostaa Hanelin rantaa hibernoimaan. Hyvä mesta sille siellä on. Tehä näppästään vielä kehikko pressulle, niin antaa värkin huilata. 

  Me tullaan, jos tullaan, todennäköiseti tullaan, vielä saareen. Soutuvene jää pohja ylöspäin kellotaen Potinlahteen varttumaan. Mutta aika näyttää. Sillä aika on siinä hommassa mahdottoman hyvä. Aika näyttää paljon tarkemmin, kuin Nostradamus, Baba Vanga ja Aino Kassinen yhteisvoiminkaan kykenisivät ennustamaan. 

  Käväisin heittämässä kepillisen. On vetässyt ilman tyyneksi, veden pinnan lähes peiliksi. Pitääpä vilkasta sääennustetta. Iltasanomien sääsivusto on niin etevä, että siinä näytetään rinnakkain Ilmatieteen laitoksen ja Forecan ennusteet, tunneittain, 24 h eteenpäin. Katsoja saa siis valita mieleisensä! No, 1 m/s on tuulen arvioitu voimakkuus klo. 17, molemmissa. Aamulla klo. 8, eli verkonnoston aikoihin, povaa Ilmatieteen laitos  +1 astetta, etelätuulta 6 m/s ja pientä lumisadetta, Foreca +1 astetta, etelätuulta 5 m/s ja räntäsadetta. Minä valitsen tuulen nopeuden Forecalta ja sateen olomuodon Ilmatieteen laitokselta. Molempien lämpötila sopii. Eläköön valinnanvapaus!

NÄKÖALAT SELKENEE

  Anttola, Avokas +/-0, puuskittaista kaakkoistuulta 3-7 m/s, jokseenkin näppituntumalta, tai paremminkin nokan punaisuudella mitattuna. Kymmenen maissa oltiin vastarannalla. Pressu pois, tavarat veneeseen, vesille. Kun laituri alkoi näkyä, äkkäsin, että siellähän on vene. Arvasin toki heti, kenen, en virkavaltaa vaivannut. Ja niinpä oli, Hanelin vene. Olivat jänismetsällä: Haneli, Ikolan Toni poikansa kanssa, sekä kaksi koiraa. Pari ajoa olivat saaneet. Ja juuri oli jänis mennyt verannan alle! Syntymäkotiinsa meni suojaan. Sieltä ne keväkesällä iloksemme ja myöhemmäksi mieliharmiksemme putkahtivat salaatit hoitamaan, syyshortensian versot popsimaan, herneet ja pinaatin parempiin suihin napsimaan. Parsakaalista tai valamonruususta puhumattakaan. Pupujussit.
  Metsämiehet jättivät jänön vapisemaan piiloonsa. Hyvä, etteivät laskeneet mäyräkoiraa sinne. Tiijä, mikä soppa siitä olisi syntynyt. Sitä paitsi tarkoitus on purkaa veranssi vasta ensi kesänä, ei nyt. Koiran ja jäniksen pelastamiseksi.
  Pyssysankarit poistuvat pian, kun olivat molemmat koirat saaneet kiinni. Me tavaroita purkamaan, uuneja lämmittämään.
  Vesisysteemit olivat, kuten ounastelin, kurantissa toimintavireessä. Kaikki muukin kohdillaan. Paitsi, että kertalleen harvoidut kulkutiet ovat lehtimaton peitossa. Ei ole paljoa enää puissa, lehtiä. Siitä seuraa, että näköalat järvelle ovat huomattavasti selkeytyneet.

  Uuneissa on parit pesälliset poltettu, ilmalämpöpumppua muutama pykälä ylemmäs säädetty. 

Neljä verkkoa iltapäivällä siikojen mieliharmiksi on laskettu. 

  Nyt on ilta koittanut. Emmerdalet katsottu. Minä ryhdyin naputtelemaan. Päivän tärkeimmät on yllä kirjoitettu, joten palataan eiliseen.

  Minulla on tätä nykyä puhelin, joka ei turhia pirise. Äiti-Elina soittaa yleensä aamuisin.  Kaverit näin some-aikana muistavat puhelulla harvoin. Haneli pirauttaa, jos on asiaa, eli vielä harvemmin. Sen ja tuon kauppiaat silloin ja tällöin, minkä mitäkin myyjät milloin kulloin. Vaan eilisilta oli poikkeus. Kuuden jälkeen pirahti känny; Hannilan Hannu soitteli mökiltään, kyseli, koska ollaan Anttolaan tulossa. Tovi rupateltiin. Laatusarjan!?!? tauolla laittelin espresson tulemaan. Istahdin sohvalle, taas pirisi. Tuntematon numero. Vastasin. Soittaja kertoi nimensä. Se meni tietysti ohi korvien. Sitten hän kysyi:

  "Onko nimi tutun tuntuinen". 

  Minä siihen: "Sori, meni nimi ohi".

  "No tuoko nimi Tapani K. mieleen muistoja 50 vuoden takaa?"

  Minä äimän käkenä: "Kylläpä tuo, toden totta! Ja taitaa siitä olla ylikin 50 v."

  "Pannaan yksi päälle", vastasi soittaja.

  Yllättävä yhteydenottaja oli Tapsa K. Hän vietti kesän 1966 Avokkaassa. Isoäidilläni Emmalla (meille Oma Emchen) oli kesäisin joku lukioikäinen poika apunaan. Leski kun oli, hän tarvitsi puun pilkkojaa, nurmen leikkaajaa, veneen ajajaa. Muistaakseni näitä "kesäpoikia oli neljä, heistä Tapsa kolmantena. Minä en vallan kauheasti aikaani Avokkaassa sinä kesänä viettänyt, jonkin verran kuitenkin. Mieleeni on jäänyt se, kun Tapsan kanssa upotettiin pihanurmikon keskelle sementtilaatoista 3 X 3 metrin tasanne pöydälle ja tuoleille. Se on paikoillaan vieläkin, saumat kasvaen voikukkaa ja laatat sammalta. Toinen heti puhelimessa mieleeni tullut juttu oli se, kun kauniina kesäpäivänä oltiin Tapsan kanssa pienellä kalliluodolla ottamassa aurinkoa ja uimassa. Minulla oli tupakkiaski ja stidit taskussa. Pitkään arvuuttelin, uskallanko kertoa hänelle paheestani. Lopulta sain asian kakaistua ulos. Ja hermosavut päälle. En tajua miksi en ollut rohjennut paria, kolmea, vuotta vanhemmalle kaverille totuutta aiemmin kertoa.

  No puhelimessa me muisteltiin vanhoja, selvitettiin uutta. Entinen lahtelainen Tapsa asuu nykyään muualla. Mutta sovittiin, että kun hän tulee Lahteen käymään, niin soittelee. Sovitaan tapaaminen. Ja fb-kavereiksihan me heti tietysti heittäydyttiin. 

  Tapio kertoi myös syyn siihen, miksi hän reilun 50 vuoden tauon jälkeen otti yhteyttä. Jääköön se hänen ja minun asiakseni, ainakin tässä vaiheessa. Mutta oli syy, mikä oli, mukavaa, kun soitti. Varmasti vielä tavataan. Mikä ettei tulisi Tapsa verestämään puolen vuosisadan takaisia muistoja Avokkaaseenkin!

  Rattoisasti vierähti puhelimessa Emmeradalen toinen jakso, taisi mennä uutisillekin. Ja espresso pääsi pahasti jäähtymään. Pieniä uhrauksia kokonaisuuden kannalta. 

  Noista "kesäpojista vielä: Numeroiden 1 ja 2 myöhemmistä vaiheista en tiedä mitään. Numero 4:n kanssa ollaan pidetty harvakseltaan yhteyttä, paremminkin viime vuosina tavattu sattumalta. Tuli vaan mieleeni, että jokaisen meistä pitäisi etsiä ainakin yksi nuoruuden tuttu tai kaveri käsiinsä. Elämä on lyhyt, hauskaa vaihtelua eläkeläisen dallaamiseen tuollainen vanhojen muistelu. Toki somen, lähinnä fb:n myötä on minullekin tullut useita uudelleen viritettyjä kaveruuksia ja tapaamisia vuosikymmenten jälkeen.

  Jälkihuomautuksena sanottakoon, että kun kun rupattelin Tapion kanssa, piippasi känny tulevaa puhelua. Jälkeenpäin katsoin; tuntematon numero. Eikä ole soittanut uudestaan. Lienee joku lehtikauppias. Mutta että minua yritetään tavoittaa kolmeen kertaan reilun puolen tunnin aikana, on melko harvinaista. Onneksi. Tai valitettavaksi. Päättäkää te.

Laitetanpa vielä yksi kuva. Jos Tapsa lukee, niin näkee, minkä värinen talo on nykyään.