PARASKAVEDEKATRIAPHOBIA

    Opin eilen uuden sanan: paraskavedekatriaphobia. Tai mittään oppinu! Kun aloin äsken kirjoittamaan, piti nimi taas luntata. Tuo sanahirviö tarkoitaa perjantain 13. päivän pelkoa. Sitä sairastaa pallollamme yllättävän moni. Opin samalla, että alektrophobiaa sairastava kanafarmari kuuluu ammattikuntansa ehdottomaan vähemmistöön. Ja sen, että arachibutyrophobisti kuluttaa melko vähän pähkinävoita.  Sen myös, ettei panphobiasta kärsivän elämä ole helppoa, mutta vastapainoksi selkeää ilman tulkinanvaraisuuksia.
  Anteeksi. Ei sairaukien kustannuksella saa ilakoida. Pyydän nöyrimmästi anteeksi niiltä, joita olen mahdollisesti loukannut.

 Perhe Tiilikainen saapui perjantaina kyläilemään. Eilisiltana lähtivät Anna ja Joni ystäviensä luo viettämään pikkujoulua. Iiris, reipas tyttö, ei ollut moksiskaan. Huuteli vaan moikka, moikka, kun vanhemmat ilmoittivat poistuvansa.
  Kolmessa viikossa on Iiriksestä tullut varsinainen selittäjä. Juttua tulee solkenaan; juttua kotoa, päiväkodista, kavereista, tapahtumista. On likka siinä iässä, ettei hänelle salaisuuksia kannata kertoa.

  Eilen oli Fidel'in vuoro lähteä. Tunnelmat maailmalla vaihtelevat syvästä murheesta rajattomaan riemuun. Minulle hän on koko aikuisikäni ajan vaikuttanut karismaattinen, osittain myyttinenkin johtaja, joka piti maansa USA:n naapurissa omalla tiellään. R.I.P.

  Rukalla kisaillaan. Eilen olivat vuorossa pikahiihdot, mäkiloikat ja yhdistetty. Viimeeksi mainitussa ylsi Eero Hirvonen neljänneksi. Pakko tunnustaa: "Kuka Eero Hirvonen?" Niin huonoa on yrheilun seuraamiseni nykyään, että ihan puskista lykki Hirvonen melkein mitaleille.

  Hiihtopuolella ei mitään uutta kaamosauringon alla; norjalaisille neljä kuudesta palkintosijasta. Jos kärkinimet eivät onnistu, tai uskalla osallistua, löytyy maasta hurja määrä korvaajia. Millä opeilla ja lääkkeillä lie jalostetuja?

  Mäkihyppelystä en sano senkään vertaa. Tai asiaa sivuten pikkaisen. Vaikka yöllä oli kääntynyt hieman pakkasen puolelle, voi olla vaikeaa saada lumiukko nousemaan alennustilastaan. Vai onko mahdollista, että se on Nykäs-Matin lailla suivaantunut mäkihyppyn tilaan, ja on aloittanut harjoittelun. Etunoja viittaisi siihen.

  Tuomarit ylistävät taas Saara Aaltoa, iltapäivälehtien lööpit eivät tahdo pysyä puitteissaan. Milloin Peppen uteliaisuuskynnys ylityy siten, että klikkaan auki videon tämän koko kansan ykköslemmikiksi hivuttautuvan artistin esiintymisest? Voipi olla, että kynnys on turhan korkea.

  Ouluhallissa oli niin hyvät pikkujoulut että poliisikaan ei malttanut pysyä poissa, kävi niissä jopa seitsemän kertaa. 

  Helsinkiläinen ravintola Hook tarjoilee niin tulisesti Naga Morich-chilillä maustettua kanansiipiannosta, että paikan keittiöpäällikkö lupaa talon tarjoavan ruoan sille, joka selviytyy siitä kokonaisuudessaan. Olen minäkin elämäni varrella ruokaillut useassa paikassa, joiden annoksia en ole kyennyt kokonaan, joskus en juuri lainkaan, syömään. En vaikka ilmaisia olisivat olleet. Eli en ymmärrä tuon uutisen uutista.

  Lontoossa poltettiin arvokas punk-kokoelma. Ymmärrän, minkä vuoksi rovio tehtiin. Mutta niin se vaan tässä maailmassa menee; kaikki aatteet, ismit,suuntaukset, liikkeet ja kapinat, mitkä saavuttavat suosiota, kaupallistetaan ja romantisoidaan ennen pitkää. Siitä huolimatta jos kokoelma olisi ollut minun, olisin jättänyt polttamatta. 

  Pakkasta on lupeissa tulevalle viikolle, pidemmällekin ajanjaksolle. Pysyisi sitten kevääseen saakka. Olen jo joutunut vaihtamaan lenkkivaatetuksen syksyisestä talviseksi, takaisin syksyiseksi, ja tänä aamuna taas talviseksi. Ihan kuin ukkini Aleksin kertomassa jutussa: 

  Isäntä tapasi miehen mättämässä halkoja rekeensä talon puupinostaan. IHän nappasi käteensä metrin halon ja sitä kohottaen äleytyi tenhottamaan.

  "Nyt halot takasin pinnoon, ja sassiin!" 

  Tähän voro yks'tuumaan puita takaisin nakellessaan. 

  "Täähä mänj' yheks' rumppoomiseks'!" 

ILMAN HARMIA JA LAMPAITA

    Joskus, kun olo ei ole niinkään seesteinen, tekee mieli purkaa tuntojaan. Siis aika usein, revera. Tiistaina oli sellainen päivä. Jatkui keskiviikkona samoilla poluilla. Joten millainen olo, sellainen kirjoitus.

  Mä mistä alkaisin? Alan vaikka siitä, kuinka taas kerran autoileva kansanosa vituttaa. Meni mille parkkipaikalle tahansa tässä kotikunnassa tai naapurikaupungissa, joka viides auto, vähintään, käydä rumpsuttaa. Niin kauan rumpsuttaa, kunnes vaimo, mies, naisystävä, kolli, lapsi, naapurin akka tahi joku muu kyyditettävä on saanut asiansa toimitettua. Vaikka puoli tuntia bensa palaa, löpö muuttuu saasteeksi, ei käväise mielessä, että jos korvikkeella poikkeaisi.
  Luku sinänsä ovat nämä etälukittavien autojen hyväksikäyttäjät. Onko niillä pirhanoilla kahdet avaset matkassa, vai mikä systeemi, mutta jättävät auton käydä loukuttamaan siksi aikaa, kun suihkaisevat markettiin, pitkäänripaan, apteekkiin, automaatille tai ärrälle. Eikä ole edes kylmää! Nollan kahta puolen ovat lämpötilat olleet, kun olen bongausta suorittanut.
  Olen useaan otteeseen samasta asiasta kirjoittanut. Kirjoitan taas. Ei se mitään auta, sen tiedän. Mutta kyllä tällaisen kerrostalokyttääjään verrattavissa olevan henkilön täytyy saada sydäntään purkaa!
  Taas moni sanoo, että ne on pieniä ne otsoonikadot, mitkä tuollaisesta aiheutuvat. Voipi olla, mutta yhtä paljon, ei paljon enemmän, kuin joutavanpäiväset joutokäyttäjät, minua korpeavat juuri nuo vähättelijät. Asia on niin, että päin sanonko mitä mennään, ja huolella, jos ihmisistä ei saada karsittua tuollaista asennoitumista huuthelevettiin!

  Toinen autoiluun liittyvä huomio, vaarallinenkin, on omalle kohdalle kolme kertaa viikon sisällä sattunut yllättävä kaistanvaihto, eilen viimeeksi. En nyt tarkoita omaa kaistanvaihtoani, vaan eteeni on kiilattu ilman mitään vilkkua tai muuta osviittaa aivan yllättäen. Yhdessä tapauksessa sain tehdä tosissani väistöliikettä, jotta kolarilta vältyttiin. Tilaa on tapana antaa aina jos joku ilmaisee siihen tarpeensa.  Mutta kun yht'äkkiä kylkeen aletaan puskea, on leikki kaukana.
  Lahden keskustassa on taloremppoja meneillään, joten useassa kohdassa on väyliä kavennettu. Tällaisessa paikassa ummikko ei osaa varautua, on helposti väärällä kaistalla. Vaan ei sieltä saa kenenkään päälle kurvata!

  Vielä edellistä suivaantumista sivuava liikennekyrsimys. Vanhan linja-autoaseman kohdalla pääsee kahta kaistaa kääntymään oikealle, torin suuntaan. Itse käytän aina ulompaa, eli vasemman puoleista. Olen oppinut siinä varovaiseksi. Laitimmaista, oikeaa, kaistaa käyttävät kurvaavat usein suoraan yksisuuntaisen Vapaudenkadun vasemmalle kaistalle, eli suoraan eteeni, hyvä etteivät kylkeen. Se siitä ryhmittymisestä! Johtuu kai monesti siitä, että bussi saattaa olla oikealla kaistalla olevalla pysäkillä. Sehän on toisten mielestä syy ja oikeutus tunkeutua vilkuitta, vilkuiluitta, jarruitta ja jampakasti viereiselle kaistalle.

  Minä en suin surminkaan koe olevani superkuski, autoilijoiden aatelia. Monasti pyrkii nopeus nousemaan yli sallitun, joskus töräyttelen keltaisilla läpi risteyksen, kerran jos toisenkin olen huomannut ajavani liian lähellä edellä kulkevaa. Mutta törkeitä ylinopeuksia ja päin punaisia ajoja, arvaamattomia ja vilkuttomia kaistanvaihtoja, sekä pysähtymättä suojatien eteen seisahtuneen kulkuneuvon ohittamisia pyrin välttämään kuin ruttoa. Ja siitä voin takuun antaa, etten joutokäyttele autoa yhtään pakollista määrää enempää.

  Kun mielensäpahoittajaksi ryhdyin, antaa tulla lunta tupaan:

  Autoilua vielä sivutakseni; perhepaikoille yksikseen pysäköivät äijänköriläät ja invaruutuun telakoituvat myyntitykit  saavat sappeni lämpenemään.

  Kaupan kassajonossa takananani perstuntumalle änkeävät hätähousut ipottavat; pysykää poissa mukavuusalueeltani, ei sinne tunkeutuminen asiaanne yhtään nopeuta.

  Lähellä olevan K-kaupan parkkipaikalla on hienot murskainkontit muovi-, ja kartonkipakkauksille, vieressä astiat kierrätyslasille ja -metallille. Hyvä niin. Mutta kun niiden tykönä viikottain vierailen, kumaksuttaa paikalle jätettyjen tavaroiden kirjo. On kerta-, ja kestokulutushyödykkeitä, eli kamaa kotitalouksien sekajätepusseista kuvaputkitelevision kautta kolmijalkaiseen pinnatuoliin. Milloin te örvelöt ymmärrätte, että noille on olemassa oma paikkansa, eikä maksa muuta kuin vaivan, ehkä desin, kaksi polttoainetta. Toisaalta hyvä, ettei niitä ole metsiin kuljeteltu, kuten paljon tapahtuu. Onneksi, huomioideni mukaan, vähenevässä määrin.

  Summa summarum; kaikenlainen piittaamattomuus kyrsii.

  Vielä yksi mielenipahoittamisaihe, nimittäin väärinymmärtäjät. Väärinymmärtäjiä on ainakin kolmea sorttia, rehelliset väärinymmärtäjät, oikein-väärinymmärtäjät ja huumoriväärinymmärtäjät. Rehelliset väärinymärtäjät ymmärtävät väärin, eli eivät ymmärrä asian fokusta. Oikein-väärinymmärtäjät ymmärtävät oikein, mutta ovat ymmärtävinään väärin. He tekevät niin omien tarkoitusperiensä vuoksi, harvoin bona fide. Huumoriväärinymmärtäjät ovat oikeastaan oikein-väärinymmärtäjien alalaji, mutta poikkeavat päälahkosta siten, että heidän tarkoituksensa ei ole vahingoittaa eikä loukata, vaan herättää hilpeyttä.
  Kaikensorttiset väärinymmärtäjät kiukuttavat joskus, eniten kuitenkin oikein-väärinymmärtäjät.
  Joopa joo, kolikolla on aina kaksi puolta; ehkä on niin, että minä olen se varsinainen väärinymmärtäjä.

  Väärinymmärretyt ovat oma lukunsa. Näihin lukeutuvat mm. marttyyrit, lukuisa joukko taiteilijoita (yleensä ennen kuolemaansa), moniaita poliitikkoja, useat suomalaisen tv-draaman näyttelijät, sekä lähes kaikki aviomiehet. Väärinymmärrettyjen vastalakohtia ovat tietysti oikeinymmärretyt. Siitä joukosta tulevat äkistään mieleeni Esko Kivikoski, selittäjä Kekki ja Tuomas Kylliäisen kissa Töhveli. Kun Esko aikoinaan vastasi "kyllä", ei se varmasti jäänyt kenellekään epäselväksi. Ja selittäjä Kekin ei tarvinnut juuri suutaan avata, kun Spede löysi hänet makuuhuoneesta vaimonsa vaatekaapista. Spedehän tokaisi het'siltään: "Asia selvä, ei tartte selittää!" Töhveli puolestaan raapii pilalle kaikki huonekalut ja mouruaa ulos läpi yöt ollakseen vittumainen. Siitä ovat kaikki asiaa seuranneet samaa mieltä; ei voi eläintä väärin ymmärtää.

  Tämä riittäköön mieliharmeista ja ymmärtämisestä/ymmärtämättömyydestä.

  Vaikka tiistai, eilinenkin, olivat sellaisia v-päivä, sain hommia tehdyksi; ti. kävin Elinalle kauppa-asiat hoitamassa, ke. siivosin kotona. Tänään on jo valoisampi olo. Mielen, ei ilman, suhteen. Valoisuuteen saattaa osaltaan vaikuttaa se, että eilen kävin noutamassa Specksaversilta uudet näkimet. Hetihän maailma valkeni. Mutta varvas musteni. Nassautin nimittäin siivotessani oikean koipeni sängynjalkaan seurauksella, että pikkuvarpaan viereinen, onko se nimetön?, varvas on nyt turvonnut ja mustanpuhuva. Kipuakin on siinä määrin, että en arvannut aamulla lenkkikenkiä laittaa. Siksi olen heti sianpieremän ajoista kirjoitellut. Tuosta varpaasta vielä. Ei siinä luunmurtumaa ole; kipu olisi siinä tapauksessa muutaman asteen tuimempi. Eiköhän varvas tokene levolla.

  Puoli yhdeksän pintaan sörnäytän viemään Hilpan duuniin koska satelee melkoisesti. Sitten on vuorossa elämäni ensimmäinen influenssarokote. Ei ole influenssaa ikänä ollut, mutta ajattelin rokottautua, kun ikä oikeuttaa maksuttomaan palveluun. Toivottavasti kulkutauditon kauteni saa jatkoa.

  Tälläänpä lopuksi muutaman kuvan marraskuulta 2013, kun ei ole viime aikoina juuri tullut kuvailtua. Onneksi Iiris tulee viikonloppuna, saa kamera käyttöä.

      

   

  

ELÄMÄN KÄYTTÖTARKOITUS

  Onko elämälle tehty käyttöohjetta? On toki, useampiakin. On uskontoihin, aatteisiin, moraaliin, elämäntapaan, you name it. perustuvia. Koska en ole yhtäkään, enkä varsinkaan yhtä ainoaa, noudattanut, peilailen jälkikäteen jo taakse jäänyttä elämääni selvittääkseni, paljastuuko sieltä jokin kaava, ohje, katsomus?

  Olen ollut lapsi 12 vuotta, teini 7 vuotta, nuori aikuinen 15 vuotta, keski-ikäinen 30 vuotta, aloittelen nyt vanhuuttani. Tuosta ei mitään ihmeempää löydy.

  Olen ollut tupakoimatta 13 vuotta, sitten haikuttanut 44 vuotta kuin turkkilainen, ja ollut taas savuton 8 vuotta. Siis tupakoiden 44, tupakoimatta 21 ajast'aikaa. Eli tupsutellen 68 %, ilman 38 % taipaleestani. Mitä se kertoo? Nuoruuden tyhmyydestä, keski-iän välinpitämättömyydestä, ajan tuomasta järkiintymisestä? Niin joku voisi ajatella, mutta paskan latvat! Se kertoo melko tavallisesta elämänkaaresta.

  Olen ollut raittiina 13 vuotta, ryypiskellyt enemmän tai vähemmän 52 vuotta. Tuosta 52 vuodesta joskus ryypiskelin enemmän, nykyisin vähemmän. Kokonaan ilman alkoholia olen viettänyt vuosistani 20 %, jossain määrin alkoholin kera 80 %.  Mitä siitä voi päätellä? Ei paljon enempää, kuin tupakin kanssa pelehtimisestä. Ei kovin tavatonta. Ei raittiudessa, ei kohtuukäytössä, eikä rapajuoppuodessa ole mitään tavatonta.

  Olen ollut "vapaa" 22 vuotta, naimisissa 43 vuotta, käytännössä luvut kuitenkin 20 v/45 v. Eli olen ollut Hilpan kanssa kutakuinkin 70 % elämästäni. Onko tuossa jotain kummallista? No ei kummallista, ehkä nykymittakaavalla keskivertoa pidempi parisuhde.

  Olen uskonut korkeampaan voimaan hieman kauemmin, kuin joulupukkiin. Epäillyt, ja vankasti,  olen siitä asti, eli suunnilleen 26 %/74 %. Varmuutta jonkin ohjaavan voiman olemassaolemattomuuteen ei minulla ole, koska kukaan tai mikään ei ole sitä minulle pystynyt todistamaan. Kun ei tietysti olemassaoloakaan. Uskon asiat ovat ihmeellisiä; niissä uskotaan, vaikka ei tiedetä (tähän palaan seuraavssa kappaleessa, omallla kohdallani). Se ei ole minun ajatusmaailmaani sopinut. Tarkoitukseni tuolla epävarmuudella (olemassaolemattomuuden) ei ole pitää takaporttia taivaaseen auki. Asiat vain ovat ällissän ajautuneet sille kantille. Mitä tämä ilmaisee elämänkäyttötarkoituksestani? Ei vieläkään mitään, ainakaan silmiinpistävää.

  Planeettamme ulkopuoliseen elämään olen uskonut rapiat 40 vuotta, siis 62 % elinajastani. Mitä se kertoo. Se kertoo ristiriidasta ajatuksiini jumalasta verraten. Ei minulle, ei muillekaan, ole kukaan sitäkään pystynyt todistamaan. Silti uskon, että emme ole yksin. Lottovoitto kolmena lauantaina peräkkäin samalle henkilölle on melko arkipäiväistä verrattuna siihen mahdollisuuteen, että me olemme maailmankaikkeuden napa. Minun mielestäni. Se, etten jumalaan usko, mutta extraterrestrialiseen elämään kyllä, on minun uskontoni, niin kai se tulkittava. Siksi en ketään, enkä mihinkään uskovaa, ole koskaan vääräuskoiseksi sanonut, saatikka tuominnut. Jokainen tulkoon uskossaan autuaaksi. Olkoon Fermin paradoksi 10 käskyäni.

  Poliittisesti olen ollut epäpoliittinen 65 vuotta, eli 100 % elämästäni. Äänestänyt olen, useampaakin puoluetta, kun lasketaan jo manan maille menneet mukaan. Mutta aivan vasemmalle laidalle on puumerkkini ruksattu. Minkä muutama harhailu demarien ja vihreiden joukossa, lähinnä henkilöön kohdistuen. Ei tuokaan ihmeitä ilmaise. Jos ei enemmistön, niin aika monen muun polut kodin ja vaalihuoneiden välillä ovat olleet saman suuntaiset.

  Näitä ajatuskulkuja voisi jatkaa vaikka kuinka kauan, mutta riittäköön tämä.
 
  Yhteenveto: Olen jokseenkin tavanomainen kuljeksija tavanomaiselta seudulta tavanomaisesta  maassa tavanomaisella planeetalla tavanomaisessa galaksissa ilman sen erikoisempaa elämänkäyttötarkoitusohjetta.

  Loppupäätelmä: Elämäntarkoitus ei ole välttämättä 42, vaan se muotoutuu elämän varrella juuri sellaiseksi, kuin sen pitääkin olla.

  Näitä tuli tänään mieleeni sateisen ja pimeän marraspäivän varrella, kun talenteita ei aina jaksa katsoa, kirjaa aina avata, eikä ilma uloskaan houkuttele.

  PS. Yksi elämäntarkoitus lopulta minulle kuitenkin valkeni: Hilppa (jolla on tänäänkin vapaata) paistaa lettuja ja tekee niiden sisään korvasienimuhennosta!!!!!  

OSTOSLISTA JA TARINAA JALORITARINKUKISTA

  Hilppa oli eilen arkivapaalla (lauantaivuoron korvaava vapaapäivä, kirj. huom.). Harmaa, synkeä, kostea, lyhytkin, oli päivä. Ruokakaupoissa ja kirjastossa käytiin, muuten horrostettiin. 

  Puhtaaksikirjoitin ostoslistan. Siihen sisältyy joitakin myös tänään ostettaviksi tai tehtäväksi tulleita asioita:

LIDL

                                                       - 2 naulaa sikanautajauhelihaa  

                                                       -1,15 kannua maitoa 

                                                       -0,8 tuoppia piimää

                                                       -2,5 jumprua ruokakermaa

                                                       -1 kortteli jahtimakkaraa

                                                       -puoli tiuta kananmunia

                                                       -½ tusinaa sultsinaa 

K-SUPERMARKET

                                                        -puoli kappaa pottuja

                                                        -neljänneskappa omppuja

                                                        -1 naula ahvenfileitä
                                                        -3 naulaa kevyesti suolattua possun niskaa
                                                        -5 krupulaa jauhettua viherpippuria

TOKMANNI

                                                        -½ tusinaa hautakynttilöitä

                                                        -½ krossia lämpökynttilöitä

                                                        -2 syliä ja 1 kyynärä ovitiivistettä

                                                        -15 luotia yleisruuveja (1 - 2 tuumaa)

                                                        -1 tupla kävelysauvoja (2 kyynärää) 

MUUTA

                                                         -1 nelikko ja 3 kannua betsiiniä
                                                         -1/12-tusina kattovalaisimia keittiöön
                                                         -Elinalle lämpökynttilöitä ja tulukset

  Nyt nuo asiat on hoideltu. Käytiin Kauppakeskus Karisman Clas Ohlsonilta hankkimassa keittiöön kattoplafondi aikansa eläneen valonluojan tilalle. Mistä noita ihmisiä riittää? Valtava parkkipaikka turvoksissa, käytävillä ahisti. En halua viikonloppuina lähempänä joulua sinne(kään) mennä.
  Samalla reissulla poikettiin viemässä Elinalle hieman puutteita, eli lämpökynttilöitä, takkasytytin sekä muutama jugurtti. Oli muuten vielä evästä jäljellä, että pärjäilee alkuviikkoon.

  Tämä päivä on ollut eilistä kirkkaampi, horrosaste matalampi. Jopa arska vilahtelee,  Päiväkahvin jälkeen taidan saada Hilpan revityksi kävelylle.

  Hilppa vei toukokuun alussa kaksi viimejouluista amaryllista Avokkaaseen. Ne viettivät viitisen kuukautta talon varjoisalla pohjoisseinustalla. Omissa oloissaan olivat, minkä rouva joskus kävi sadeiltoina etukuistille pottaan kertyneen, sedevesitynnyrin sisällöllä laimennetun pissan niitten niskaan valelemassa.
  Nyt on toinen pukaamassa kukkaa, toinen viittä vaille. Ja korkeutta ovat kehitäneet 60 ja 73 senttiä. Eli vaatinevat tukitoimia kohdakkoin.

  Siinä ohjeita jaloritarikannusten uudelleenkukittamisesta kaikille asianharrastajille. Ohjeet ovat ohjeellisia. Mutta mikäli katsotte omat taitonne vähäisiksi ja haluatte tuoda joulukukkanne uuden elämän toivossa kesähoitoon Avokkaan seinustalle, veloitamme siitä nimellisenä ja kertaluonteisena korvauksena  kahvipaketin /ruukku (Presidentti, tumma paahto). Tämä hoitoon tarvittavan urean tuoton varmistamiseksi.

  

  Nyt pimenee, ei enää arska pilkahtele. Tuuleekin. Saa nähdä, viitsiikö enää luitaan ulos viedä? Kohta kuitenkin syödään (jauhelihapihvit ja tuppipotut). Sitten hetkeksi syrjälleen, päiväkahveet, lopullinen päätös uloslähtemättömyydestä, Belinda Bauerin "Tappajan katse", sen viimeiset 100 sivua, työn alle. Siten ehdottomasti ehkä tulee päivä kai jatkumaan. Minä nimittäin olen melko jyrkkä siitä, että päätökseni pitävät. Luulisin.

TALVI TULI, TALVI OLI, TALVI MENI

  Taisi talvi mennä persielleen. Soittelin eilen Hanelille; ei ole asiaa Avokkaaseen. Paitsi hydro-, tai helikopterilla. Mutta ei ole sellaisia värkkejä käytössä. Riippuliitimellekään ei löydy tarpeeksi korkeaa maastoon kohtaa, sellaista, mistä loikkaamalla siivet kuljettaisivat perille saareen. Ei edes Hiekkalahdenvuorelta homma onnistuisi. Eipä silti, ei ole riippuliidintäkään. Eikä olisi taitoa, vaikka liidin olisikin. Sitä paitsi, miten sillä takaisin immeisten ilmoille pääsisi, vaikka jotenkin menomatkan selvittäisi? Turhia spekulointeja kaiken kaikkiaan. Eli ollaan kotona, tähän on tyytyminen.
 
  Hilpallahan on perjantai ja maanantai vapaata, siinä mielessä oli toiveissa mökille meno. Kuten tuli käsiteltyä, sinne ei päästä. Katsellaan kertyneitä tallenteita, luetaan, ulkoillaan, jos räntä-, ja vesisateen sekaan viitsitään lähteä. Tiedä, vaikka kävisi jouluostoksilla, vähillä sellaisilla, kerrankin ajoissa. Ai niin, minulla on yksi hommma odottamassa. Iiriksen kaksivuotiskirja (valokuvasellainen) pitää rakennella. Suurin työ siinä on valita se joukko kuvista, joita aikoo käyttää, numeroida ne omaan kansioonsa kronologiseen järjestykseen. Pari - kolme päivää, muutamia tunteja päivässä, tuollaisen kuvakirjan väsääminen kestää. Mutta kun sen tekee, siinä on lahja useammalle taholla samoilla vaivoilla, kun muutaman kerralla tilaa. Ja yleensä saa siten paljousalennuksen.
  Olen jo vuosikausia käyttänyt PhotoBox-nimistä toimittajaa. Nyt äkkäsin, että sen suomenkieliset sivut on lopetettu, enkä päässyt salasanoillani kirjautumaan sisään, vaikka niin minulle vakuutettiin. Se on siinä, vaihdan toimittajaa. Vaihdan sellaiseen, joka palvelee 1. kotimaisella, vähintään kolttasaamella! Otan siten viikonlopun tehtäväksi valita mieleinen kuvakirjantekijä. Helpottuneena valintaprosessin onnistumisesta aloitan myös tuon merkkiteoksen laatimisen. Pari kalenteri on aikomus myös tilata, jouluun liityen, tietty. Eli ei pitkään viikonloppuun odotettavissa ajankäyttöongelmia.

  Aamulla lähdin viemään Hilppaa kaupunkiin tarkoituksena käydä samalla Nesteen TI-hallissa pesemässä suolat pois kulkuneuvon pinnasta. Tyhmä ajatus, senverran loska lenteli, ettei pesun jälkiä enää takaisin Hollolaan palattuani olisi edes näkynyt. Päätin kuitenkin mennä, ettei suola kovin pinttyisi. Meninkin, mutta hra. Niilo Neste (Veijo Esson serkku) oli päättänyt toisin; halli on muutaman tunnin pois käytöstä, koska loka-auto imeskelee kaivoja tyhjiksi. Joskus tarvitaan viisaampia tahoja tekemään päätöksä tyhmän ihmisen puolesta. Mutta ihminen kun on tyhmä ja jotain päättänyt, hän tilaa ajan Hollolan Autopesusta klo. yhdeksitoista! Sehän on paikka, missä kulkuneuvo putsataan harjapesun hinnalla käsin. Sinne siis kohta sörnäytän. Parikymmentä minuuttia tuo maahanmuuttajapariskunta auton kimpussa viettää, puhdasta tulee. Sillä välin ehtii mainiosti käväistä sadan metrin etäisyydellä sijaitsevassa Lidlissä täydentämässä jää-, jos kuivamuonakaapinkin sisältöä.
  Kun edelläkerrotun lailla toimin, tietää se sitä, että auto ei pesusta kotikatokseen ajettuani ole juurikaan likaantunut. Vasta, kun olen rouvan illan koitteessa Lahdesta noutanut, on kaara melko ryönäinen. Järkevää, eikö totta?

  Muuten maailma makaa, niin kuin petaa, eli ryppyisissä ja vaihdon tarpeessa olevissa lakanoissa. Kuinkas muuten? Mikä sen olisi yht'äkkiä opettanut sijansa siistimään?
  Ilmastosopimuksila pyyhiskellään persauksiaan,
  Sähköpula uhkaa, uhkaa huoltovarmuusnevoston puheenjohtaja. Onko hänen arvoisellaan virkamiehellä oikeus uhata? Uhkaaminen on käsittääkseni rangaistava teko.
  Leppävirralla auto törmäsi koulutaksin keulaan. Onneksi turmassa loukkaantuivat vain henkilöauto ja koulutaksi.
  Imatralaismies matkustelee junalla Lahteen näpistelemään keskustan Alkoista juotavaa. On vuoden aikan jäänyt kiinni 70 kertaa. Imatran Alkoihin ei miehellä liene asiaa, eikä taida uskaltaa rajan taakse mennä Stolishnayaa pöllimään. Joten hän reissailee myötään Lahdessa. Vaan en oikein ymmärrä asian kärkeä? Eikö edestakaisen junalipun hinnalla saisi pullon - pari, Kossua murheeseen? Tai ehkä äijä ajelee junassakin pommilla? Tai muuten vaan tykkää matkailusta? Tai Lahdesta?

  Tuo viimeinen repäisy päivän uutisista on sellainen, että siihen on hyvä lopettaa. Ei jää ihan paska maku suuhu. Melkein Stolichnaya maistuu kitalaella, sano.

  Eli Autopesulaan, ettei mene hyvä mahdollsuus liata vasta pesty auto sivu suun!

45/2016

  Lopuillaan oleva viikko  pysyy mielessäni niin kauan, kun älli pelaa, elinpäiviä riittää: Trump voitti, Cohen poistui. Järisyttäviä uutisia molemmat. Yhtä järisyttäviä siinä mielessä, että kumpaakin toivoin yhtä vähän. Enkä kumpaankaan voinut vaikuttaa.
  Leonard lähti kesken aktiivisen luomiskauden, kerrotaan. Uudenlaista Cohenia oli tiemmä valmisteilla.
  Trump voitti lupaamalla asioita, joita ei pysty toteuttamaan, osoittamalla tietämättömyytensä lähes kaikilla sivuamillaan aloilla, väheksyen ihmisarvoa ja luullen sanan korrekti liittyvän jotenkin limusiinin ruostumiseen tai hänelle tutumpaan lahjontaan (viimeinen huomio allekirjoittaneen oma päätelmä ja hän kantaa siitä täyden vastuun).

  Heinäkuu 1970. Olen saanut synttärilahjaksi Niilo "After the Goldrush"-albumin. Edesmenneeltä "omaltani" Emcheniltä. Vinkin olen toki itse antanut. Kuuntelen sitä ihan sekona. Usein Ahosen Ritin kanssa. Sattumalta tapaan Kalervon Lassin Mikkelissä. Vaihdamme kuulumisia, musiikki-sellaisia myös. Kerron Niilon levystä. Lassi sanoo, että muistappa sellaiset nimet, kuin Leonard Cohen ja Van Morrison. Pian lähdemme Ruikun kera Saksan reissulle. Kun sieltä  seuraavana kesänä palaamme, hankin itselleni sekä Leonardin että Vanin levtyksiä. Siitä alkaa pitkä rakkauteni Leonard Coheniin.

  1.3.1974. Menemme Hilpan kanssa naimisiin. Maistraatissa. Notaari, kaksi todistajaa ja me. Todistajina Kari P. ja vaimonsa Ille. Suunnilleen ainoat, jotka siihen aikaan Lahdesta tunnen. Virallisen osuuden jälkeen meille kahville. Levylautasella Cohenin "Songs from a Room". Sitten syömään erääseen ravintolaan. Jossain vaiheessa Kari kysyy: "Oliko se levy kokonaan yhtä kappaletta?" Erikoinen kysymys minulle, joka tunsin jokaisen biisin läpikotaisin, enkä olisi niitä voinut toisiinsa sekoittaa.

  Toukokuu 2014. Ajelemme perjantaina kohti Anttolaa. Hilppa, minä ja Elina. Hilppa ja minä menossa Avokkaaseen, Elina Piskolaan. Tikulta soi Cohenin "Popular Problems". Jossain vaiheessa utelee äiti: "Lauletaanko tuolla, vaiko puhutaan? Onko se jostakin elokuvasta?"
  "Runoja ne on, tyydyn vastaamaan".
 
  Siinä pari muistoa, jotka sivuavat Cohenia. Ja osoituksia siitä, että kaikkeen musiikkiin pitää paneutua tajutakseen, mistä on kyse.
 
  R.I.P. Leonard, musiikkisi ja runosi elävät.

  Trump on aina ollut minulle esimerkki kaikesta siitä, mistä Amerikoissa en pidä. Häikäilemättömyyden, korruption, opportunismin ja väärän vallankäytön ruumiillistuma. Ihminen, jollaisen toivoisin viimeisenä tarrautuvan ylimmän johdon kahvoihin.

  Kasva edes hiukkasen pestisi arvoiseksi Donald.

  Kaikille Peace & Love. Eläville ja kuolleille, oleville ja meneville, välittäville ja välinpitämättömille, äänestäjille ja äänestämättä jättäneille, hurraaville ja huokaaville, iloisille ja surullisille, maansa myyneille ja tonttinsa lunastaneille, takaisin lähetetyille ja takaisinlähettäjille, Välimerestä pelastetuille ja Välimerstä pelastaville, feministeille ja misogyyneille, anakoreeteille ja linssiluteille, homofobiasta kärsiville ja androgyyneille, alkuperäisille ja emigranteille, alkukodissaan yhä asuville ja sieltä koko käsin koko planeetan valloittaneille, ihan kaikille. Elämä jatkuu. Joskus, jossain, jotenkin, ihmiskunta vielä kokee täyttymyksensä.
  Peppellä on näköjään, kaikesta huolimatta, menossa  tulevaisuudenuskoinen, apaattisuudesta vapaa ja kyynisyyden kaikottanut kausi. Sellaista tarvitaan kaamoksen painaessa päälle järjettömyyden läpitunkemassa maailmassa.

TUHANNEN TULIMMAISTA

  Olen ihan äimän käkenä. En tiedä, kuinka suhtautua, kun mies, jota minä, uskoakseni aika moni muukin, pidimme pelkkänä pellenä, kummajaisena ja vitsinä, onkin pian planeetan vaikutusvaltaisin mies! Tai kai minä sen kanssa jotenkin toimeen tulen. Sääliksi vain käy niitä, joita asia lähempää liippaa.

  Siinä ulkopoliittinen katsaus. Nyt päivän tarinaan.
 
  Oli kesä 1965. Heinäkuu, jollen aivan väärin muista. Olin Piskolassa, riivattuna, kun en päässyt Mikkeliin kavereitten kanssa hillumaan. Olin näet arestissa, poistumiskiellossa, kuvaannollisesti kahlittuna. Syytä en muista, mutta kai olin huolella töpännyt, sillä harvoin meillä noin ankaria sanktioita käytettiin. Onneksi minulla oli tupakkia! Oli vajaa aski Lifeä. Toppa ja tikkuaski olivat Piskolan Ylätalon lähellä kasvavan valtavan, puolilahon ja sisältään jo ontoksi muuttuneen lehmuksen rungon kolossa monen metrin korkeudella. Puun alimmat oksat lähtiväi noin kolmen metrin korkeudelta, mutta roikkuivat maahan asti, joten notkea nuorukainen kykeni kiipeämään niitä pitkin puuhun. Siellä minulla oli mainio piilopaikka sauhutella. Vaikka puun ali kulkevaa kärrytietä väliin saattoi joku Piskolan väestä tai Ylätalon kesäasukkaista kulkea, olin turvassa lehvistön keskellä. Livahdin siis kesken jonkun homman tupsauttamaan sauhut murheeseen. Olin onnellisesti päässyt kipuamaan puuhun, ja tupsuttelin toista haikupilliäni, kun rannan suunnalta lähestyi piilopaikkaani isotätini Elsa, ukki.Aleksin sisko, pellon poikki puolestaan ilmaantuivat tätini Maija ja Liisa. Tietysti he parkkeerasivat juuri puun alle jutustelemaan. Minä syljeksin hiljakseen natsan sammuksiin, yritin olla kuin kusi sukassa. Mutta juttua sen kun riitti! Jotakin kohta alkavasta heinänkorjuusta kuuluivat pakisevan. Samoin siitä, ketä oli tulossa heinäntekoon, se kun oli melkoisesti työvoimaa vaativaa hommaa siihen aikaan.
  Varmaan yli kymmenen minuuttia kului, paikkani alkoivat puutua. Kiroilin äänettömästi, yritin mielessäni manata tätijoukkoa poistumaan askareisiinsa. Mutta mitä vielä! Juttu vain jatkui. Kauhukseni huomasin, että kesiä Ylätalolla viettävien Rautasten rouva Tyyne ilmaantui pihalle, huomasi juttelevat tätini, alkoi lähestyä heitä. Pian olikin koolla jo neljä tarinoijaa. Hyvähän se siinä puun katveessa oli turista, kesähelteellä! Ja antakaas olla, kohta kääntyi puhe juuri majapaikkaani lehmukseen. Alkoivat ihmetellä, kuinka vanha tuo puujätti olikein oli. Elsa, joka oli niihin aikoihin joku seitenkymppinen, sanoi aina nähneensä puun noin isona ja tuuheana.
  "Mutta ei se silloin ennen ontto ollut", sanoi Elsa ällistellen tyvessä olevaa isoa halkeamaa.
  "Eikä tainnut olla noin paksuja oksia?", arveli Liisa. Kaikki tiirailivat runkoa pitkin kohti latvuksia. Minä poika  suolapatsaana ja liimautuneena runkoon kahden ison oksan risteyksessä, onneksi toisella puolella kuin katselijat. En tajua tänäkään päivänä, mitä pelkäsin. Eivät he minua tupakin poltossa olisi tavanneet. Ja harvoinkos pojankoltiaiset puissa kiipeilevät. Kai omatunto kolkutteli, ehkä myös pelko kotiarestin jatkumisesta.
  Vielä ainakin viisi pitkää minuuttia akkaväki jutusteli, mutta minua he eivät huomanneet. Kun lopulta pääsin laskeutumaan puusta, paikkani vapisivat, mutta mieleni oli keveä. En ollut hoksannut edes kolmatta tupakkia ennen alas tuloani röyhäyttää.

  Se oli toinen "läheltä piti"-tilanne muutaman päivän sisällä. Paria päivää aiemmin olimme isosiskoni Ritvan kanssa kävelemässä rantaan, tupakit kärysivät, kuinkas muuten. Yksi pieni mäen nyppylä matkalla oli, ja eikös Elsa-täti ilmaantunut sen takaa näkyviin. Jotenkin asia meni niin, että emme hätääntyneet, vaan laitoimme tupakkikäden selän taakse, jäimme muina tyttöinä ja poikina vaihtamaan muutaman sanan. En tiedä tänäkään päivänä, eikö vanhanpuoleinen täti huomannut, mistä on kyse, vai jättikö hän hyväntahtoisena ja hienotunteisena ihmisenä asian omaan arvoonsa. Elsa-täti on ollut vuosikymmeniä mullan alla, kuten kesäasukki Tyyne, Maija poistui viitisen vuotta sitten, sisko-Ritvan lähdöstä on pian kaksi vuotta, Liisan vuoro oli puolitoista ajast'aikaa taakse päin. Samoin on tuo lehmus jo maatunut. Myrsky sen jonain syksynä katkaisi puolesta välistä, Haneli hoiti loput. Ei ole ketään asianosaista, jolle tapahtumat kertoisin, heidän mielikuviaan utelisin. Joten teidän, kuten minunkin, on luotettava yhden ihmisen hauraaseen muistiin.

  Eipä ollut kummoinen tarina, muistui vain eilen mieleeni. Ja tuosta edellä olevasta kirjoituksesta sain päännouseman miettiä mistä juontuu sanonta "hiljaa, ku kusi sukassa?" Ei mr. Googlekaan, asiaa häneltä tiedusteltuani, osannut antaa pikaista vastausta. Mutta mietitäämpä. Jos kusi kestää sukassa, ei se ole ainakaan villasukka. siitä livahtaisi urea läpi vikkelästi. Entä kestäisikö kusi nailonsukassa? Tai urheilusukassa? En oikein usko. Jos sukka olisi muovia, kestäisi kusi siinä kyllä. Mutta olisiko se hiljaa? Eikö se hölskyisi? Sitäkö tuo sanonta tarkoittaakin: että pitää olla hiljaa, ettei kusi sukassa hölsky? Ota nyt selvää ukkovaarien ajatuksenjuoksusta!
  Jos joskus tuntuu, että tarmoa riittää, yritän selvittää, mistä "reporankana", "äimän käkenä", "pää pyörii ku pössihavukalla", "mukava ku lehmän mulkku", "vittuilee ku sinkkiämpäri", ja "sopii ku suutarin sormi sijan persiisseen" ovat saaneet alkunsa. Kun ne on selvitetty, siirryn vähemmän tärkeisiin askareisiin, kuten viikkosiivous ja kaupassakäynti.