VIRTAA VI***TI

Onko kellään muulla ollut aktivoitumiskausia, harhajaksoja, jolloin on tuntunut siltä, että jotakin muuta, uutta, voisi ruveta puuhaamaan. Minulla silloin tällöin esiintyy ylimääräistä tarvetta purkaa virtaani ennen kokemattomaan. Onneksi sellaiset mielenhämmentäjät ovat menneet ohi, kun on malttanut aikansa itseään toppuutella. Mutta tällä kertaa tunne istuu sitkeästi. Vaikka en lainkaan koe pitkästyväni, puuhaa piisaa kyllä, energiaa tuntuisi riittävän uusille väylille suunnattavaksi. Mutta millaiseille? Harrastuksen tulisi olla kukkarolleni sopiva.

Siis:

Liittyisinkö pilatesryhmään? No en pilaten päitenkään!

Henkistyisinkö joogassa? Ehkä, jos ei tartte joogata toogassa.

Olisiko tanssiyhdistys Matit ja Maijat ry oikea väylä energian purkamiseen? Ennemmin kuolisin!

 Ujuttautuisinko kortteliliigaan mölkkyä ja kyykkää harrastamaan? En ole sillä tavalla sosiaalinen.

Olisiko perhonsidonnasta ratkaisuksi? Kellepä niitä sitoisin?

Lintujen bongaus, onko järkee, näin talvea vasten? Kerro sinä Pirkka-Pekka, tai sinä Markku R.

Ilmastointiteippitaiteesta ehkä ongelman poistaja? Hong Kong'ista saa halavalla!

Samaistuisinko lähiöpubin tikka&karaoke-örveltäjiin?  Liian kallista.

Investoisinko playstation'iin? Netin ilmais-mahjongeissa tarpeeksi pelaamista.

Voiko Hollolan Marttojen pitsinnypläyskiltaan mahdollisesti näin miespuolisena liittyä? Jos Martat suosiollisia, ei virkkauskoukut lie hinnan kirossa?

Onko lähitienoilla kerhoa, jossa voisi askarrella könninkelloja ja rukinlapoja? Eipä taida meidän interiööriin könninkello istua.

Pulituvihkokerho? Tikkuaskien etikettejä, filmitähtikuvapurukumia,  autokortteja ja kiiltokuvia taitaa olla nykyään vaikeaa löytää, eikä pulitusvihkokööriäkään olisi helppo saada aikaan. Tämä olisi muuten aika jees! Tiimarin kaaduttua saa Sinooperista halpoja ruutuvihkoja! Kuka muuten muistaa pulitusvihkohomman?

Vaikeeta on, neuvokaa te viisaammat! Wikipedian määrityksen mukaa yleisimmät harrastukset ovat keräily, nikkarointi, askartelu, urheilu, musiikki ja lukeminen. Näistähän urheilu obligatoorisen aamulenkin muodossa, musiikki kuuntelu ja lukeminen, vielä ekstrana elävän kuvan töllöttäminen, ovat jo repertuaarissani. Olisiko noista ylempänä luetelluista joku sopiva täyttämään tarpeen, imemään liian virran itseensä? Vai alkaisinko opiskelemaan? Ei, siihen olen liian laiska! Ja pääkoppakin alkaa olla turhan käytetty muistamaan uusia asioita. Pitänee painaa jarrua, laittaa jäitä hattuun, lyödä julkiset tenät ja unohtaa koko asia. Kohta tulee kuitenkin kausi, kun ei nykyisiäkään aktiviteettejä viitsisi läpikäydä. Heiluvainen, muuttuvainen, sellainen on ihmismieli. Siksi totta puhuen olen tuuliviirihommat yrittänyt jättää kyläsepille ja tuulimyllyaskareet don Quijot'en seuraajille.

Blogin otsikosta aasinsiltana: Kyllä tuulimyllyistä vi***ti virtaakin voi saada!

KHAOS, GAIA JA EREBOS , ETC l. lyhyet ajatukset

Tässä Hectorin "Hauras"-albumia kuunnellessa:
Aluksi kreikkalaisessa mytologiassa oli Khaos, nykyisin vallitsee likimain kaaos.

Khaoksesta syntyi Gaia - äiti maa, Eros - rakkaus, Nyks - yö ja Erebos - pimeys. Nyky-kaaoksesta syntyy ainoastaan Erebus. 

Gaia synnytti Uranuksen - taivaan ja Pontoksen - meren. Kepler, Galilei ja Newton lahjoittavat ihmiskunnalle siemenen kosmoksen olemukseen.
USA: Maapallon vapain maa, kulkee kehityksen kärjessä. Liki puolet amerikkalaisista uskoo kreationismiin, pitää siis evoluutioteoriaa huuhaana. Ja republikaanit valtasivat senaatin sekä edustajainhuoneen, siis kreationismin opetus lisääntyy.
Ukrainassa taas sota entistä lähempänä, rauha veitsen terällä, eli siis tykin piipussa.
Lörtsy on kuitenkin Suomea viime aikojen eduskuntaa myöten ravistellut, globaalissa mittakaavassa merkittävä asia.
Karalahden Jere palkkakuopassa; elatusmaksut ulosotossa. Harkimo oli Nenäpäivä-lähetyksessä vastaamassa lahjoituspuheluihin, ja kertoi, kuinka hänestä on tärkeää, että firmat ovat mukana hyväntekeväisyydessä. Totta kai on, mutta nostahan aluksi vähän Jeren liksaa, ettei lapset näänny nälkään.
Eduskunnassa on helppo piilottaa älykkyydenpuutteensa, sillä siellä pärjää toistelemalla viisaampien ajatuksia, olemalla istunnoissa läsnä, ja opettelemalla ulkoa jargoni-aapisen.
Philae suoritti melkoisen matkan, ja pääsi huilaamaan komeetan pinnalle. Löytyykö vastauksia elämän alkuun? Mikäli kreationisteilta kysytään, turhaa hulluttelua; maailma luotiin 6000-7000 vuotta sitten. M.O.T. Q.E D.!
Mikäli minulta kysytään, maailma on syntynyt sotkan munasta, ja sillä selvä. Mutta menneisyydestä viis, tulevaisuus alkaa joka hetki uudelleen!

Ps. Tää jää nyt tähän, Kimmo alkaa, öitä.

HUKKAAN VALUNUTTA LAHJAKKUUTTA

  Jimi Hendrix, Jim Morrison, Janis Joplin, Brian Jones, Mama Cass, Elvis, Danny Whitten, John Lennon, Stuart Adamson, Rauli "Badding" Somerjoki, Kurt Cobain, Ian Curtis. Siinä muutama liian varhain menetettyjen lahjakkuuksien suuresta joukosta. Ja nämä ainoastaan musiikin alalta. Onpa heitä, valitettavasti, lähipiiristäkin poistunut. Jos luetteloon lisätään muut taiteen osa-alueet, sekä yhteiskunnalliset vaikuttajat, tulee surullista luettavaa roppakaupalla enemmän. Osa on poistunut omaehtoisesti, osa epäselvissä olosuhteissa, Lennon oma tarinansa, kuten kaikki tietävät. Kai sanonta "parhaat lä'htevät aina ensin" pitää paikkaansa. Nerous ja itsetuho, lahjakkuus ja kuolemanhakuisuus, ainutlaatuisuus ja siihen kohdistuva mielisairas palvonta kulkevat käsikkäin.

  60-70-lukujen taite oli surullista aikaa; Brian Jones -69, Jimi ja Janis -70, Jim Morrison -71, Danny Whittwn -72, Elvis -73, Mama Cass -74...Danny Whitten'in lähtö oli Neil Young'ille karvas pala, tapahtuihan se samana päivänä, kun Niilo oli hänet joutunut erottamaan Crazy Horse'sta. Käsitykseni mukaan Danny oli niin lahjakas musiikin tekijä, että oli todennäköisesti luonut mittavan ja merkittävän soolouran, mikäli kohtalo olisi toisin määrännyt.

  Uskallan väittää, että jos alussa luetellut olisivat saaneet elää normaalimittaisen elämän, olisi se jättänyt rock-musiikkiin vielä paljon syvemmät jäljet, kuin heidän lyhyenäkin merkittävä uransa ehti kyntää.

  Monista ennen aikaansa rakennuksen jättäneistä on tullut legendoja. Tuntuu, kuin tarvittaisiin traaginen tapahtuma, ennen kuin lahjakkuus paljastuu suurelle yleisölle. Tämänhän tajusivat tähdenlennot Kristian ja Salomon kultaisella kuuskytluvulla itsemurhansa lavastaessaan. Tosin en heidän lahjakkuudestaan ole kovinkaan vakuuttunut. Mutta listani henkilöt, legendoja he ovat, kaikki tyynni. Ajoittain vain tuntuu, että joidenkin karua kohtaloa käyttävät levy-yhtiöt, kustantajat, managerit, suku, ties ketkä, armottomasti hyväkseen. Se on tätä julmaa bisnesmaailmaa. Tuomas Akvinolaista kääntäen mukaellen: "Suurin mahdollinen hyöty pienimmälle mahdolliselle joukolle".

  En ole oikea henkilö arvostelemaan sitä, onko jonkun elämä toisen taivalta arvokkaampi, jonkun lähtö toisen poistumista suurempi menetys. Arviokaapa vaikka ite, menettikö maailma suuremman taiteiljan Neron vai Vladimir Majakowskin itasemurhissa? Tai oliko Hitlerin lailla itsensä ampunut Vincent van Gogh tätä parempi maalari? 

  Sellasta tänään. Tajusin muuten, kun äsköttäin rouvan kanssa lenkiltä tultiin, että vaikka meillä ei paljon muuta kahisevaa olekkaan, niin lenkkipuvut kuitenkin.

Danny Whitten

OLET MITÄ LUET?

  Lukuharrastukseni voidaan katsoa alkaneeksi v. 1958-1959, ensimmäisen kansakouluvuoteni ja lukutaidon omaksumisen myötä. Ensi alkuun kohteena oli lähinnä meille Piskolaan tilattu Aku Ankka. Kun sitten v. 1961 muutettiin Anttolan kirkonkylään, alkoi pitkä, yhä voimissaan oleva suhteeni "lainaston" kanssa. Anttolan kirjasto sijaitsi tuolloin Kirkonmäen kupeessa terveystalossa pappilan ja kunnanlääkärin praktiikan välissä. Kirjaston henkilökuntaan kuului, liekö ainoana?, rakennuksessa asuvan ystäväni Riston äiti. Niinpä Riti kanssa kaveeratessani tulin kirjastoon menneeksi. Ensimmäiset lainani taisivat olla Enid Blytonin "Viisikkoja". Sitten kahlasin läpi Uuno Hirvosen alias Simo Penttilän "Punavyö"-sarjaa.
  Kun esiteini-iässä muutettiin toviksi Mikkeliin, tulivat muut kommervenkit; tuvat uudet kaverit, tuli Pictures, tulivat likat, tulivat tupakit ja tulivat viinit. Lukeminen rajoittui LP-levyjen kansiin, Suosikkiin ja sarjakuviin.
  Kun näistä kasvamisen tuskista jotenkin yli päästiin, alkoi Jerry Cotton-kausi. Samoin kirjaston käyttö pikkuhiljaa tiivistyi. 1960-luvun loppupuolella innostuin Päätalon tuotannosta, mitä seurasinkin hamaan loppuun saakka. Vaikka monet eivät pidä Päätalon jaarittelevasta tyylistä, minulle hänen Koillismaa-, myöhemmin Iijoki-sarjansa ovat silkkaa historiaa, ne ovat antaneet hyvän kuvan kotomaamme elämänmenosta vuosisadan alkupuolelta pitkälle sodan jälkeiseen aikaan. Ja Koillismaan murteen herkulliset sanat ja sanonnat elävät vieläkin mielessäni. !970-luvun taitteessa tuli myös luettua Asterix ja Obelix-, Lucky Luke- ja Mad-sarjakuvia, ikivihreitä tänä päivänä.
  70-luvun alkupuolella, kun muutimme pois Anttolasta, ensin hetkelsi Lahteen Saimaankadulle, sitten Hollolaan, kun oma paikka löytyi, alkoi kirjastokäytön renesanssi. 1973-, tai -74, sattui käteeni yksi Isaac Asimovin Säätiö-trilogian kirjoista, vieläpä sen aloitus "Säätiö". Siitä sitten alkoi scifi-eläm! Kun 1974 Hectorin Lapsuuden loppu-biisin innoittaman lainasin Arthu C. Clarcen saman nimisen opuksen, olin myyty! Silloin ei Hollolan kirjastossa ollut omia merkattuja hyllymetrejä eri genreille (tulivat joku vuosi myöhemmin), eikä ollut webbia eikä googlea. Oli hankalaa päästä perille alan kirjailijoista. Vernen Julesin ja H.G. Wells'in tiesin, samoin Ray Brandruryn tietenkin. Muuten Brandburyn "Marsin aikakirjat" on minulla vieläkin jo kannettomaksi muuttuneena pokkarina. Sain se Amilta (vai onko se, siis hän Amy?), kun he asuivat Kaken ja orastavan työttölauman kanssa Ristiinassa. Siellä visiitillä oltaessa huomasin kirjan hyllyssä, innostuin tietysti. Ami/Amya se nauratti, ja hän sanoi: "Vie pois!". Niinpä vein, luin ja ihastuin. Jos siis Ami/Amy tämän luet, ja haluat kirjan takaisin, ota luottamuksella yhteyttä.
  Pikku hiljaa löysin uusia tekijöitä; oli Stanislaw Lem, oli George Orwell, oli Frank Herbert, oli Robert A. Heinlein, oli veäläiset Strugatskin veljekset Arkadi ja Boris sekä Ivan Jefremov, oli Philip K. Dick, oli Fredrick Pohl. Myöhemmin tulivat mm. Douglas Adams, Iain M. Banks, M. John Harrison, Jeff Long. Tieteiskirjallisuuden kylkiäisenä tulivat tutuksia Tolkien'in fantasiat ja Ursula K. Le Quin'in scifin ja fantasian välimaastossa seilaava tuotanto, samoin Kurt Vonnegut'in absurdiudessaan jäljittelettömät romaanit ja Aldous Huxleyn "Uljas uusi maailma".
  Suomalaisia scifi-kirjoittajista ensimmäisenä tutustui Risto Isomäkeen. Hänhän on nyttemmin siirtynyt ekokatastrofeja käsittelevien jännityskirjojen tekijäksi, Uunituore "Kurganin varjot" odottaa hyllyssä kirjastosta varattuna ja noudettuna lukuvuoroaan. Johanna Sinisalolta olen jotakin lukenut, samoin paljon puhetta ja kohua alan piireissä aiheuttaneet Hannu Rajanimen "Kvanttivaras" ja "Fraktaaliruhtinas" sekä Emmi Itärannan "Teemestarin kirja". Rajaniemihän teki englantilaisen kustantajan kanssa kolmen kirjan julkaisusopimuksen vain yhden valmiiksikirjoitetun luvun perusteella. Ylipäätään olen vime vuosina tuomittavan vähän seurannut/lukenut uutta tieteiskirjatarjontaa.
  Mutta takaisin kronologiseen turinaan. Toki 70-, ja 80-luvuilla luin muutakin, kuin scifia. Luin Timo K. Mukkaa, Väinö Linnaa, Mika Waltaria. Luin kantaaottavaa vasemmistokirjallisuutta, olin aatteesta samaa mieltä, ainakin periaatteessa, kuten Hanhiniemen Paulikin laulaa. Mutta eihän minusta koskaan ole barrikaadeille ollut. Luin ekologisia kauhuskenarioita. Luin klassikoita, kuten yhäkin, aina silloin tällöin, toiset suurella nautinnolla, toiset vaivoin läpi kahlaten.
  1980-luvulla, kun valmistuin rakennusmestariksi, seurasi kiireistä aikaa, usein reissutöitä. Lukeminen väheni, dekkarit astuivat yhä näkyvämmin etualalle. Kahlasin pikku hiljaa Agatha Christien tuotannon alusta loppuun. Muitakin vanhemman ajan salapoliisitarinoita lueskelin.
  90-luvulta alkaen olivat vakio tavaraa Juha Nummisen, Matti Yrjänä Joensuun sekä Pentti Kirsitilän mainiot dekkarit. Viime vuosituhannella tutustuin myös Carl Hiaasen'iin; siinäpä vasta hauska veikko! Kari Hotakainen ja Jari tervo ujuttautuivat lainattavien listoille. Charles Bukowskin tuotanto, varsinkin alter ego Henri Schimanski olivat kuin lähinaapuureita. Samoin yhä kirjan per vuosi ilmoille pullauttava Michael Connelly ilmestyi menneen tuhatluvun lopulla hyllyihin.
  Uusi, ei niin uljas, tuhatluku toi tullessaa koko joukon dekkaristeja, osa jo edesmenneitä, osa edelleen kirjoittavia. Ilman senkään laista ajallista aspektia listaan tähän muutamia suosikkejani: Lukuisa määrä pohjoismaisia tekijöitä, joista etusijalla Håkan Nesser, Jo Nesbö, Gunnar Staaleesen, Inger Frimansson, Kjäll Ola Dahl, Arne Dahl, Arnaldur Idridason, Åke Edwardsson, Karin Fossum, uudempina Thomas Enger, Lars Kepler, Jens Lapidus, And4ers de la Motte ja Erik Axl Sund...Moni jäi mainitsematta. Osa luetelluistahan ei tietysti ole dekkaristi, vaan psykologisen trillerin genreen kuuluva kynäniekka. Ei-skandinaavisista ujuttautuivat suosikekseni mm. Ian Rankin, James Lee Burke, David Baldacci, Donna Leon, Toni Hillerman,  John Verdon, Peter James, Ann Cleeves ja Fred Vargas.
  Muista sanan taitajista Nick Hornby, Zadie Smith, Carlos Ruiz Zafon, Joni Skiftersvik ja Kjäll Westö, joitain mainitakseni, ovat lainauslistalla.
  Viimeksi suljin luetuksi tulleena Lars Pettersonin "Koutokeino, kylmä kosto". Kirja sijoittuu Norjaan hieman käsivarresta pohjoiseen. Mieskirjailijan luoma pääosan esittäjä, synnyinseudulleen hetkeksi palaava naisjuristi, kertoo omalla suullaan tarinan. Liekö tuo ristiriita ollut osasyynä, etten kirjasta ihan hirveästi irti saanut. Nyt on menossa Alan Bradleyn "Piiraan makea maku". Siinä 11 vuotias pikkuvanha amatöörietsivä ja -kemisti Flavia de Luce ratkoo hervottomaan tapaansa murhamysteeriota vuoden 1950 Englannissa. Saman sarjan seuraava suomennos "Kuolema ei ole lasten leikkiä" odottaa hyllyssä Isomäen teoksen kumppanina. Jos nimi ei ole tuttu, painakaa mieleen: Alan Bradley! Myös tietokirjailija Markus Hotakaisen "Onko siellä Ketään" on esillä; lukaisen siitä luvun-pari sille päälle sattuessan.
  Jopa tuli tekstiä, vaikka enemmänkin olisi voinut tarinoida. Mutta hyväksi lopuksi: Jos ihminen on kemialliselta koostumukseltaan sitä, mitä hän syö. onko ihminen henkisellä tasolla sitä, mitä hän lukee? Jos näin on, pitäisi minun kai olla mustangilla läpi tähtisumun ratsastava intiaani, alteregonaan etelä-ruotsalainen eronnut miessuhteidensa kanssa kamppaileva naispoliisi, joka skitsofreenisesti kuvittelee olevansa Oslolainen, ajoittain virkaheitto, päihdeongelmainen apulaispoliisipäällikkö. Elä siinä sitten säällisesti!

FLASHBACKIT JA VIIKKOAIKATAULUT

  Nollakeli, rännänsekaista vettä vihmoo tuulen ryydittämänä. Onneksi aamulenkki onnistui vielä sateettomassa kelissä. Taipaleella kuuntelin uskoon Storytonen orkesteriversiota. Aikamoisia flashbackejä tulee vuoden 1972 alussa julkaistuun "Harvest"-albumiin, etenkin biiseihin "A Man Needs a Maid" ja "There's a World". Niillähän on mukana Lontoon Sinfoniaorksteri. Storytonen sovitukset eivät kuitenkaan ole yhtä mahtipontisia, kuin edellä mainittujen kappaleiden.
  Aina vain jaksan ihmetellen ihailla Niilon energiamäärää; levy tai -pari vuodessa, Storytonen orkesterisovituksetkin hänen käsialaansa. Yhä meneillään olevat biopolttoaine- ja musiikintoistokehitelmät. Hyväntekeväisyyskonsertit. Asioita kun rakastaa, niihin riittää tarmoa, liekö liikaakin? Oliko hintana avioero?

Storytonen kannet ovat Niilon maalaamat.

  Käytiin tosiaan eilen vielä nimetöntä ihmisalkua katsomassa, samoilla lämpillä menivät vanhempansakin. Nimen valinta tuntuu tuottavan vaikeuksia, eivätkä Peppe-papan ehdotuksetkaan ota tulta alleen. Noh, ehkä parempi niin. Eiköpä nimi/nimet kuitenkin määräaikaan mennessä ole kristallisoituneet.

Siinä se nyytti Jonin hoivassa makoilee. Huomioikaa Helmi! Otin aika määrän kuvia, ja valehtelematta tämä linssilude onnistui ujuttautumaan yli puoleen niistä!

  Huomenna alkava viikko onkin huru-ukolle kiireistä aikaa. Huomenna on auton huolto. Tiistaina, mikäli korkeammat voimat ovat suosiollisia (kulkuneuvon ajokelpoisuuden suhteen) on tarkoitus mennä äiti-Elinaa kauppa- ja siivousasioissa auttamaan. Keskiviikkona vuorossa kotisiivous, normaali taso. Laajempi versio sitten ennen joulua. Ja illalla teatteriin katsomaan, ikään kuin lämmittelynä "Katsastusta". Torstaina nimittäin on edessä oikea katsastus. Siinäkin pakollisuudessa säästää, kun vähän surffaa webissä; hinta on kaikilla asemilla sama, 58 € ilman päästömittauksia. Mutta kun tarjouksia kaivelee, saa tietyille ajoille edullisempia vuoroja. Mm. torstaiksi klo. 14-15 tarjosi eräs nimeltä mainitsematon toimija homman hintaa 29 €! Tartuin tilaisuuteen, liki kolmekymppiä on eläkeläiselle rahaa, enemmän, kuin Niilon uutuusalbumi postikuluineen. Sitten pitää vielä jonain päivänä tarkkoa pikkuisten pihalänttien haravointi; alapihan sireenit ja omppupuu, sekä kadun vieren ruusupensas ovat niin kituliaita lehdenluovuttajina, että alkavat vasta kohta olla paljaina. Perjantaina sitten vedänkin raskaan viikon uuvuttamana lonkkaa. Tai ehkä en ihan kuitenkaan! Uteliaisuuttani googletin "vetää lonkkaa", ja sain tulokseksi mm. "maata pitkällään", ja "lojua tai torkkua". Siihen ei minusta ole, koko päiväksi. Lonkan vetämisen ohella aio siis muutenkin "tsillata", eli Urbaanin Sanakirjan mukaan "ottaa rennosti".  Vähän alla olevaan, lapselle kadehtittavan luontevaan tapaan:

MISSÄ OLIT SILLOIN?

  Missä olit silloin, kun sitä tai tätä merkittävää tapahtui? Sitä udellaan aika-ajoin, milloin siellä, milloin täällä. Verestelempä muistiani muutamien historiaan jääneiden sattumusten kohdalla:

  

Missä olit, kun Kekkosesta tuli ensimmäisen kerran presidentti? 

Sinä keväänä olin muutamaa kuukautta vaille viisi vuotias. Muistan kuitenkin putkiradion monotonisen Kekkonen-Kekkonen-Kekkonen-äänen. Vai kuvittelenko vain muistavani? Mene tiedä, mutta sen muistan, että valinta ei ollut edesmenneelle isoisälleni Aleksille mieleen. Näin jälkeen päin asiaa pohtiessani voin sanoa, että ei Aleksia demari Fagerholmin tappio kaivertanut, kokoomuksen kannattaja kun oli, jotain muuta täytyi olla hampaankolossa. Samoilta ajoilta on muistoja myös yleislakosta ja sen aiheuttamista mielenilmauksista, joita ukki paheksui.

  

Missä olit, kun John F. Kennedy murhattiin?  

Oikeastaan muuta en tapahtumasta (22.11.1963) muista, kuin että aamulla Mikkelin Lyseon pihalla eräs luokkatoveri kailotti kovaan ääneen: "Kennedy haukkas hatullansa paskaa!".

  Missä olit silloin, kun Martin Luther King murhattiin? Sitä, missä ja miten tuo uutinen huhtikuun neljäntenä 1968 korvani tavoitti, en saa kaaliini. Kaikenlainen sosiaalinen herääminen oli vasta orastamassa Pertti-henkilön sisikunnassa, mutta surulliseksi tapahtuma minut joka tapauksessa sai.

  

Missä olit silloin, kun Robert Kennedy murhattiin?  

Tuonkin kesäkuun 1968- uutisen tietoon tulemisen tarkka ajankohta ja tilanne on pyyhkiytynyt pois mielestäni. Muistan kuitenkin ajatelleeni: "Kyllä Kennedyjä koetellaan!".

  

Missä olit silloin, kun Neuvostoliitto saapui armeijan voimin tyynnyttelemään kansan 

Tsekkoslovakiassa? 

Sehän oli elokuussa 1968. Kun uutisointi oli Revon röörissä kiivaimmillaan, oltiin pikkuserkkuni Kitsun kanssa Avokkaassa. Muistan, kun eräänä päivänä lilluttiin soutuveneessä lekotellen simmareisillaan lämpimässä kelissä radio pauhaten. Meillä oli, ajan henkeen, melko pitkät hiukset, niinpä ohi ajava kolmen äijänkörilään miehittämä pikavene poikkesi reitiltään sörnäyttäen viereemme; luulivat onnettomat meitä naisiksi. Kun karu totuus kirkastui, oli kiihdytys kohti Kuparonvirtaa suorituskyvyn rajamailla.

  

Missä olit silloin, kun Amstrong harppasi pikku askeleen? 

21.07.1969 olin kotona As.Oy. Pennilän 3. kerroksessa, ja jos muistini ei totaalisesti sassaroi, katsoin tapahtuman yöllä suorana. Olo oli aika ambivalentti; ylpeys ihmiskunnan saavutuksesta, ja pelko astronauttien takaisinpaluun epäonnistumisesta. 

  Missä olit silloin, kun John Lennon murhattiin. 

Tuo joulukuun 8. 1980 on jäänyt mieleen surun päivänä. Tiedon muistan saaneeni 9. päivän aamuna tekussa luokkatovereiltani. Se iski kuin todella kovaa. Päivästä en paljonkaan muista, mutta opiskelu ei ainakaan pääasia sillä hetkellä ollut.

  

Missä olit silloin, kun Tsernobilissa posahti? 

Onnettomuus sattui 26.04.1986, mutta siitä en ole varma, kiirikö tieto tapahtumasta minulle samana päivänä. Kuitenkin aamun lehdestä, olisko ollu 17:nen päivän?, asiaa luin. Muistan pelästyneeni, olihan paikka aika lähellä, samalla huolehtineeni paikallisen väestön kohtalosta. 

  

Missä olit silloin, kun Estonia upposi?

Olin silloin velj-Hanskin kanssa Utsjoella Kevonsuussa sisähommia tekemässä. Edesmennenn enoni Ollin edesmennyt Tarja-vaimo oli ainakin paikalla. Aamu-uutisista se kuultiin 29:nen aamuna syyskuussa 1994. Se päivä eteni melko tarkkaan radion kuuluvuusalueella työskennellen, asiaa surkutellen, syitä spekuloiden.

  

Missä olit syyskuun 11. 2001? 

Ajoin siinä kolmen-neljään maissa Lahdessa pitkin Hämeenkatua suuntana Hollola ja työpaikka. Avasin radion ja kuulin ensitiedon tapahtumasta. Minun piti panna auto parkkiin ja ruveta tarkemmin kuuntelemaan; ensin en uskonut, luulin kuulleeni väärin, sitten kuvittelin lentotapaturmaksi. Hetken uutisointia seurattuani ilmeni, että toinenkin kone on törmännyt torniin. Olo oli epätodellinen. Ajoin pika pikaa konttorille, missä kollegat olivat lyöneet lapun lukulle, ja menneet viereiseen ravintolaan tv:ta katsomaan. Minä liityin joukkoon alati paisuvaan. Kaikella todennäköisyydellä ravitsemisliikkeen yleisöennätys rikottiin kevyesti ja ikuisesti voimaan jäävin luvuin. 

  Siinä jokunen merkkipaalu. Merkille pantavaa on, että kaikki tapahtumat, kuulentoa lukuunottamatta, ovat surullisia. Sellainen on ihmisluonto, hyvät asia maailmanlaajuisella perspektiivillä eivät vain jää mieleen. Vai onko niin, ettei niitä juuri tapahdukkaan? Ei varmaan tapahdu, siinä mittakaavassa ja koko palloa koskettavasti, kuin pahoja asioita. Suursotien rauhat olisivat tietysti sellaisia tapahtumia, mitkä noteerattaisiin pitkään, onneksi niitä (suursotia) ei ole hetkeen ollut.
  Mikäli minulta kysytään, sävähdyttävin uutinen mitä ajatella saatta ei olisi "Ikuinen maailmanrauha", koska tiedän sen mahdottomaksi, mutta muualla olevan elollisen, mieluummin älykkään, elämän löytyminen olisi veret seisauttava ja populaatiomme arvojärjestystä uusille urille luotsaava tieto.

Olkoon seuraava suuri uutinen hyvä ja yksinkertainen kuin lyhtykukan verhiö haljenneella betoniportaalla.

VAIKEETA ON...

  Elämässä on vaikeita asioita. Jokaisella on omakohtaisia hankaluuden aiheuttajia, kaikille yhteisiä ja yleismaailmallisia pulmia vielä lisäksi roimasti, elä siinä sitten säällisesti.
  Nyt listaan itselleni vaikeita, vaikeaksi kokemiani seikkoja:
-minulla on hankaluuksia pölynimurinpussin vaihdon teknisessä toteutuksessa, syystä tai toisesta onnistun tehtävän söhläämään niin, että pölyt päätyvät muualle, kuin on tarkoitettu, siksi Hilppa onkin perheen pölypussivastaava
-minulle tuottaa vaikeuksia tyhjentää kahvipaketti sille tarkoitettuun törppöön; toimenpiteen jälkeen laskutaso keittimen ympäristössä on ryyditetty Tumma paahto-Juhla Mokka-suodatijauhatuskahvilla
-minulla on ongelmia silmien auki pitämisessä klo. yhdeksän (21:00) jälkeen, oli kyseessä ruudun tai kirjan tuijottaminen
-vaikeaa on, jos nyt satun kaupallisten kanavien ohjelmia suorana katsomaan, sietää kohtuuttoman pitkät ja usein toistuvat mainoskatkot. Siksi suosinkin, näin vapaaherrana, tallentamista, jotta voin ohjelman katsoa myöhemmin, ja kyseiset tiedotteet pikakelata huut helevettiin
-minusta on vaikeaa olla lykkäämättä vaikeita tehtäviä kauemmas tulevaisuuteen, vaikka olen yrittänyt tapani parantaa
-minusta on vaikeaa vaieta, silloin kun pitäisi, ja vaikeaa olla vaikenematta, silloin, kun olisi tarvis
-vaikeuksien kautta saan aamuisin monesti reistailevan bluetooth-kuulokkeeni pariutumaan puhelimen kanssa
-ennen bluetooth-aikaa olin lenkillä vaikeuksissa kuulokkeideni piuhojen kanssa; ne pyrkivät kiertymään, tarttumaan kävelysauvojen yläpäihin, hankaloittamaan kuntoilun ja musiikin suomaa yhteisnautintoa
-minusta on vaikeaa osallistua jokavuotiseen (minimi) IKEA:aan suuntavaan toivioretkeen; ensin on kierrettävä ikuisuuksien mittainen näyttelyosasto, sen jälkeen myriadeja tuotteita sisältävä myymälä, saadakseen ostoskassiin pari muovikippoa ja muutaman energialampun
-vaikeaa on myös ajaa kotoa Lahteen näkemättä yhtäkään törkeää punaisiapäinajoa, ensimmäistäkään hiuksia nostattavaa kaistanvaihtoa, vaikkakaan tämä toteama ei taidan listaan itseoiketettuna kuulua, sillä noita tapahtumia ei ole vaikeaa nähdä (ottakaa nyt tuosta selvä)
  Maailmanlaajuisien vaikeuksien runsaudesta mainitsen vain muuatman:
-ennen sanottiin, että jokin on vaikeaa, kuin neulan löytäminen heinäsuovasta
-sitten joku älypää keksi, että vielä vaikeampaa on löytää tietty heinä heinäsuovasta
-mutta ruotsalaiset panivat paremmaksi; vaikeinta on löytää sukellusvene Tukholman saaristosta
  Niinpä niin, helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan. Olletikin, jos neula on heinäsuovassa!

  P.S. Annan ja Jonin tyttärestä tuntuu kehkeytyvän sosiaalinen persoona; oli eilen nukahtanut Annan syliin ennen Putousta, ja nukkui siinä koko lähetyksen ajan.